Lukemisen vaikeus

Olen joskus vitsaillut, että puhelias haastateltava pilaa helposti hyvän jutun.

Nykyaikana ongelma saattaa olla ihan todellinenkin, kun lehtiä suunnitellaan ja suunnitellaan etukäteen ja jos uutispäällikön saama idea ja näkökulma romuttuu siihen, ettei haastateltava sitten sanokaan niin kuin oli ajateltu. Eikä ainakaan niin raflaavia kuin idean perusteella pääuutisaukeamalle piirretty geometria edellyttäisi.

Kun asenne on kohdallaan, syntyy jymyjuttu, skuuppi, kuuli tai luki toimittaja mitä tahansa.  Ja viimeistään jos jätti kuuntelematta tai lukematta.

Huhtikuun Journalisti-lehdestä sattui silmään Manu Martikaisen pisteliäs kirjoitus kollegoille lukemisen vaikeudesta.  ”Kortit esiin” otsikon alla hän kirjoittaa näin:

”Voihan natsikortti sentään. Taas ne saippuamaiset persut lipesivät toimittajien pihtiotteesta. Ja taas samalla tekosyyllä: vitsiähän se vain oli, hahhahaa.

Mutta toimittajia ei taaskaan naurattanut.

Ei naurattanut, koska Helena Erosen hihamerkkikirjoitus ei ole varsinaisesti mitenkään hauska, mutta ennen kaikkea siksi, ettei monikaan toimittaja oikeasti lukenut tekstiä ennen kuin tuuttasi siitä otsikkoa verkkoon.

Taas kerran, olisi kannattanut.

Epämääräinen teksti kertoo kirjoittajastaan paljonkin, mutta ei Eronen ihan oikeasti ehdottanut hihamerkkejä ulkomaalaisille. Kuten ei Jussi Halla-ahokaan vaatinut tankkeja Kreikkaan.

Epäilen myös vahvasti, että Aki Kaurismäki suunnittelee parhaillaan ökyrikkaiden joukkomurhaa. Lisäksi olen melko varma, ettei kirjailija Tuomas Kyrö oikeasti pahoita mieltään niin usein kuin kirjoittaa, eikä Paavo Lipponen ole takavuosien hurjista puheistaan huolimatta vieläkään tavannut yhtään kepulaista nahkurin orsilla.”

Että tällaista mediakritiikkiä Journalistissa.

Puhumisesta vielä sen verran, että saattaahan puhelias toimittajakin pilata hyvän jutun. En tiedä löytyisikö sellaisista esimerkkiä?

Veikko