Kolttalaki – tarpeellinen vaiko asutuslakien piilorasistinen jäänne?

Osa Petsamon alueella asuneesta kolttaväestöstä halusi muuttaa jatkosodan rajamuodostuksen seurauksena Suomen nykyisen itäajan sisäpuolelle Inariin. Osa koltista jäi silloiseen Neuvostoliittoon ja jonkun verran heitä sijoittui Norjaan. Evakkotaipaleen ja sodanjälkeisen väliaikaisasumisen jälkeen kolttien lopullinen asuttaminen Inariin ja siellä Nellimin, Keväjärven ja Sevettijärvi-Näätämö -alueille tapahtui vuonna 1949.

Suomessa kolttia on arvioitu olevan noin 600, joista noin 400 asuu Inarin kunnan alueelle määritetyllä koltta-alueella. Tuo alue on vanhastaan inarinsaamelaisten asuinaluetta.

Ensimmäinen laki kolttien asuttamisesta annettiin vuonna 1955, jonka jälkeen lakia on tarkistettu ja viimeksi vuoden 1995 lailla. Kolttalain tavoitteeksi on yhä tuolloin kirjattu ”edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria”. Jo Petsamon aikoina koltat olivat olleet Suomen valtion huomion ja tukitoimien kohteena, osin useiden alojen tutkijoidenkin vedottua ”Suomen intiaanien” pelastamiseksi vuonna 1920 tehdyn Tarton rauhan rajan halkaistua jo aiemmin kolttien aluetta. Tuolloin valtion tuella vuonna 1927 rakennettiin muun muassa kolttien vuotuismuuton kannalta tärkeä uusi talvikylä, Suonikylä, joka sekin siis jäi seuraavan rajanvedon itäpuolelle. Talvikylään rakennettiin oma koulukin, jossa annettiin suomenkielistä opetusta.

Vaikka Suomeen halunneiden kolttien asuttaminen lähti liikkeelle varsin vaatimattomista puitteista, johtuen osaltaan myös toisaalla Suomessa käynnissä olleen paljon suurimittaisemman ja vaikeammankin asuttamisen vaatimista ponnistuksista ja huomiosta, säädetyt kolttalait alkoivat nopeasti nostaa sekä kolttien asumisen tasoa ja myös mahdollisuuksia hyödyntää uuden asuinalueensa luontoa ja osin sitä kautta myös elintasoaan. Rinnan kolttalain etuisuuksien kanssa koltat ovat voineet hyödyntää myös muiden muassa poronhoitolakia sekä saamelaisuuteen yleisemmin kytkeytyviä kulttuurisia ja statuksellisia etuja. Vielä vain ehkä vuosikymmen sitten sain kuulla joidenkin kolttien ylistävän pysyväksi erityislaiksi muodostunutta kolttalakia Suomen parhaaksi laiksi.

Vaikka kolttien erityiset etuudet alueensa muuhun väestöön ja esimerkiksi sen alkuperäisiin inarinsaamelaisiin nähden ovat olleet pitkään omaa luokkaansa, on niistä kuulunut suhteellisen vähän kritiikkiä. Näin aivan viime vuosiin asti. Toki on esiintynyt ihmettelyä siitä, miten jollakin väestönosalla on muita paremmat oikeudet saada hyvin tuntuvat avustukset ja lopulle 20 vuoden halvat lainat rakentaessaan nykyaikaisia omakotitaloja, oikeudet hakea valtion mailta luonnon hyödyntämiseen tarpeelliseksi katsomansa mökin paikka, jopa ihan kotitarvekalastuksen tai metsästyksen perustein, oikeudet ottaa polttopuunsa, rakennuspuunsa, maa-aineksia, jäkälää sekä esimerkiksi kalastaa ilman muulle paikalliselle kotitarvekalastusta harjoittavalle väestölle asetettuja rajauksia. Laki sisältää muitakin esimerkiksi elinkeinotoimintaan liittyviä etuisuuksia, mutta edellä olevat asiat lienevät olleet eniten kansan huulilla.

Kolttakansan jonkinlainen pröystäilemättömyys ja ehkä myös aidoksi koettu luonnonläheisyys lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa siihen, että heidät on oman näkemykseni mukaan hyväksytty tulokkuudestaan ja eduistaan huolimatta. Päinvastoin, etenkin saamelaispolitiikassa pienet vähemmistöt eli koltat ja inarinsaamelaiset ovat toimineet hyvinkin hyvässä yhteistyössä koettaen siten saada äänensä kuuluviin pohjoissaamelaisen kulttuurin ja sen vaatimusten takaa. Kummassakin pienessä kansanryhmässä on koettu - vuosien varrella kuultuna -jäämistä toisen luokan saamelaisiksi.

Varsin selkeä muutos tapahtui nykyistä edeltäneen saamelaiskäräjien istuntokauden aikana kun sekä inarinsaamelaisten että kolttien rivit halkesivat. Tilanteen taustalla olivat varmasti johtopaikoilla tapahtuneet henkilömuutokset ja -jännitteet sekä samaan aikaan tapahtunut saamelaispolitiikan kärjistyminen tavoitteena saamelaiskäräjien vallan kasvattaminen. Kun kolttien johto liittoutui Tiina Sanila-Aikio kärkenään Klemetti Näkkäläjärven johtaman pohjoissaamelaisen käräjäeliitin kanssa, jäivät inarinsaamelaiset käytännössä yksin meneillään olleiden saamelaiskäräjälain uudistukseen, ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin ja metsähallituslain uudistamiseen liittyneiden pyrkimysten sivustakatsojiksi. Seurauksena oli, että inarinsaamelaiset alueensa todellisena alkuperäiskansana ryhtyivät nostamaan profiiliaan vaatimalla muun muassa samaa lainsäädännöllistä asemaa kuin koltilla on. Tästä puolestaan on seurannut vain yhä rajumpaa inarinsaamelaisiin kohdistuvaa syrjintää, jossa yhtenä juonteena on estää ja vastustaa inarinsaamelaista polvea olevien statuksettomien saamelaisten pääsy saamelaiskäräjien äänioikeusluetteloon.

Nykyinen tilanne on kaiken kaikkiaan kolttien osalta erikoinen, kun heidät on nostettu vastustamaan alueensa alkuperäisen saamelaisväestön aseman parantamista ja sen lisäksi syyttämään Suomen valtiota huonosta kohtelustaan. Saamelaiskäräjien johtoon päässeen Tiina Sanila-Aikion kansainvälisillä foorumeilla esittämä syyttely on nostanut koltat myös muun alueensa väestön silmätikuksi.

https://yle.fi/uutiset/3-7958791

Tässä työssä ovat toki kunnostautuneet muutamat muutkin heimolaiset osallistumalla esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ”valtaväestön” syyttelemiseen ja ”velkojen makseluun”. Nykyihmisiä moinen hyökkäily on ihmetyttänyt, kun aika harva kokee tehneensä koskaan mitään pahaa koltille, paremminkin päinvastoin.

Onkin ruvettu ihmettelemään mitä Suomeen halunneilta koltilta vielä tänään muihin kansalaisiin nähden puuttuu.

Kolttien taholta inarinsaamelaisiin kohdistettu vihamielisyys kiinnitti muun ihmettelyn ohella huomion kolttalain tarpeellisuuteen. Mikä tarve todellakin oli jatkaa kolttien asuttamiseen ja elinolojen parantamiseen säädettyä asutuslakia hamaan tulevaisuuteen, nyt jo pian neljännelle polvelle? Kuinka kävi muiden asutettujen väestöryhmien, karjalaisten sekä sodissa nuoruutensa ja terveytensä menettäneiden rintamamiesten kohdalla? Eivät heidän jälkeläisensä ja näiden jälkeläiset ole enää nauttineet mistään erityiseduista – tai toisin ilmaistuna ole olleet valtion holhottavina. Varmasti karjalaisilta jäi rajan taakse kaikki sotiin mennessä hankittu omaisuus siinä missä koltiltakin.

Jokin aika sitten näin sosiaalisessa mediassa kolttia sivunneessa keskustelussa erään kolttaheimoon kuuluvan huomauttavan, ettei ole koskaan kuitannut mitään lain suomia etuisuuksia. Hän kertoi hankkineensa kaiken talosta polttopuihin omilla rahoillaan. Tuo huomautus sai ajattelemaan, että henkilö oli ilmeisesti kokenut kolttalain tänä aikana jotenkin alentavaksi ja halunnut osoittaa pärjäävänsä kyllä ihan omillaan. Tuosta ajatus kääntyi Suomen valtioon eli näkeekö se todellakin koltat niin avuttomina, että he vielä sukupolvienkin jälkeen tarvitsevat tällaista suojalakia? Onko tuo laki itse asiassa enää yhdenlainen pieneen väestönosaan kohdistuvaa valtiollista piilorasismia?

On varmasti totta, että koltista – kuten muistakin väestöryhmistä - löytyy heikosti pärjänneitä, mutta myös todella äveriään oloista mersukansaa. Jostain syystä vain noita hyvin pärjääviä näkee kotimaan ja maailman foorumeilla kertomassa Suomen huonosta ihmisoikeustilanteesta. Valittaminen on joillekin elintason turvaava työ.
Kun parhaillaan eletään aikaa jona Suomen valtiolta vaaditaan totuus- ja sovintokomissiota selvittämään saamelaisiin – ja myös siis kolttiin – kohdistunutta kaltoinkohtelua, on mielestäni kaiken tuon komisseeraamisen pohjana oltava kattava ja äärimmäisen objektiivinen olosuhdeselvitys. Vanhat asuntolakurjuudet voidaan pyytää anteeksi - vaikka sitä kurjuutta on koettu kyllä pitkin Suomen syrjäalueita - , mutta samalla pitää olla rohkeutta avata ja jopa lopettaa lakeja, joilla nykyaikana ei ole todellisia, yhteiskunnallisesti kestäviä perusteita.

Karjalan evakkojen ja rintamamiesten asuttaminen oli sodan heikentämälle Suomelle suuri ponnistus. Lappiin karjalaisia asutettiin reilut 8000 henkilöä, mutta esimerkiksi suomenruotsalaiselle alueelle heitä pääsi vapaaehtoisin kaupoin sijoittumaan vain vähän - suomenruotsalaisten yhteisöt vastustivat karjalaisten tuloa ja saivat aikaan asutuslakiin erityisen "ruotsalaispykälän" kulttuurinsa suojaan vedoten. 2000-luvulla on esitetty, ettei edellisten sukupolvien tylyydestä saa syyttää nykyisiä suomenruotsalaisia. Tässäkin mennään vähän eri sävelellä kuin pohjoisen totuuskomissiopuheissa.

Ahneudella ei ole kattoa?

Juha Sipilän hallituksen suunnalta esille nostettu ajatus saamelaisten tilannetta ja kohtelua käsittelevästä totuus- tai sovintokomissiosta on ehtinyt saada aikaan monenlaisia mietteitä ja veikkailuja prosessin sisällöstä ja etenkin onnistumisesta.

Erään tutun saamelaisen näkemys oli, että ainakin rahaa ja valtaa tullaan joidenkin saamelaistahojen suunnalta huutamaan – ”ja mieluummin vielä tuossa järjestyksessä”. Hänen veikkauksensa edelleen oli, että prosessi kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Sain tuossa tilaamatta ja pyytämättä pöydälleni totuuskomissiota koskevan julkilausuman, jonka allekirjoittajina tuossa vaiheessa oli 47 saamelaista, ensimmäisinä allekirjoittajina Lapin yliopiston arktisten alkuperäiskansojen tutkimusprofessorin tehtävässä kesällä aloittanut Rauna Kuokkanen ja Suohpanterrorin äänitorvena kunnostautunut Jenni Laiti. Viime aikoina esillä olleista muista saamelaisjulkkiksista allekirjoittajien joukosta silmiini pistivät Pauliina Feodoroff , Pirita Näkkäläjärvi, Niillas Holmberg sekä vanhempia saamelaispoliitikkoja edustava Pekka Aikio.

Julkilausuma on koko järeydessään seuraava:

”Me allekirjoittaneet saamelaiset tuomme tämän lausuman avulla julki vaatimuksemme liittyen ehdotettuun saamelaisten ja Suomen valtion väliseen totuus- ja sovintokomissioon.
Haluamme tarkoituksenmukaisen ja toimivan komission, joka vastaa saamelaisten tarpeita ja onnistuu työssään mahdollisimman hyvin. Keskeistä onnistumiselle ovat tarkka suunnittelu sekä työtä vastaava budjetti. Lisäksi onnistuminen vaatii laajan saamelaisten osallistumisen alkaen jo komission suunnitteluvaiheesta. Saamelaiset ovat useissa yhteyksissä tuoneet esiin, että on tarve nimenomaan totuus- ja sovintokomissiolle, joka paneutuu saamelaisten ja suomalaisten välisiin suhteisiin ennen ja nyt. Saamelaisparlamentaarikkojen yhteinen Trondheimin julistus (7.2.2017) toteaa: Me odotamme, että totuus- ja sovintoprosessien tarkoituksena on pohtia ja todistaa historiallista syrjintää ja oikeuksien rikkomista, selvittää miten nämä vaikuttavat saamelaisiin ja meidän yhteisöömme nykyisessä tilanteessa ja ehdottaa miten voisi edistää yhteyttä saamelaisten ja valtioiden välillä sekä saamelaisten keskuudessa. Pidämme tätä julistusta välttämättömänä lähtökohtana totuus- ja sovintokomission luontiprosessissa.
Korostamme, että sovintoprosessi ei voi alkaa ennen kuin sille on luotu vahva pohja. Tämä edellyttää muun muassa sitä, että valtio tunnustaa harjoittamansa saamelaisiin kohdistuneen sorron, tekee virallisen anteeksipyynnön, ja että suomalaiset tehdään tietoisiksi saamelaisiin kohdistuneen sorron historiasta ja nykytilasta. Totuuden esilletuominen, dokumentointi ja julkinen keskustelu siitä ovat myös välttämättömiä minkä tahansa sovitteluprosessin aloittamiselle. Sovintoprosessi kansojen välillä ei voi alkaa ennen kuin tiedetään, miksi sovitellaan ja mitä. Tämän lisäksi komissiolle tulee luoda turvalliset ja hyvin perustellut puitteet, jotta saamelaiset kokevat voivansa tuoda julkisesti esiin kipeitä asioita ja traumaattisia kokemuksiaan osana totuuskomission kuulemisprosessia.
Onnistunut komissiotyöskentely edellyttää myös että komission vetovastuu on saamelaisilla. Nimitettävien komissaarien tulee olla itsenäisesti toimivia ja sitoutumattomia arvostettuja saamelaisia.
Emme osallistu prosessiin, jos valtio ei varmista sitä, että komissio ja sen työ onnistuvat edellyttämällämme tavalla. Toistamme, että tämä vaatii tarkoin suunnitellun ja kattavan budjetin, joka vastaa komission ja sinne annetun työn ja tavoitteiden laajuutta. Huomautamme, että esimerkiksi valtion myöntämä 200 000 euroa ei riitä edes kolmen komissaarin palkkauskuluihin vuodeksi. Vertauksen vuoksi esitämme, että usein mainittu Kanadan Truth and Reconciliation Comission (TRC) toimi kuusi vuotta ja sille määrätty budjetti oli 60 miljoonaa Kanadan dollaria (noin 40 miljoonaa euroa).
Kanadan TRC:n tehtävänä oli pitää seitsemän kunnallista tapahtumaa, kerätä dokumentteja ja lausuntoja asuntolakouluista sekä niiden seurauksista, rahoittaa totuus- ja sovittelutapahtumia paikallistasolla, perustaa pysyvä tutkimuskeskus, johon komission keräämä aineisto sijoitetaan sekä laatia työstään loppuraportti ja suositukset toimenpiteiksi. TRC piti 238 päivää kuulemistilaisuuksia 77 paikkakunnalla. Tämän lisäksi opetus oli keskeisellä sijalla TRC:n toiminnassa, ja muun muassa kansallisiin tapahtumiin kutsuttiin osallistumaan paikallisten koulujen oppilaita, jotka valmistelivat osallistumistaan etukäteen yhteistyössä TRC:n kanssa ja jatkoivat tätä oppimista tapahtuman jälkeen.
Haluamme, että Suomeen perustettavasta komissiosta muodostuu vastaavanlainen ja yhtä tarkoituksenmukainen prosessi kuin Kanadassa, Tällä tavoin Suomen valtio voi osoittaa kantavansa vastuunsa saamelaisiin kohdistuneesta sorrosta ja haluavansa luoda uudenlaisen pohjan saamelaisten ja suomalaisten välisille suhteille.”

Tuosta puuttuu enää vain aamen.

Luetellut ennakkoehdot jo yleensä osallistumiselle ovat sitä luokkaa, etten kyllä näillä näkymillä usko Suomen hallituksen nyt eikä tulevaisuudessakaan niitä noin yksioikoisesti altavastaajiksi syyllistettyinä nielevän. Puhumattakaan vaikkapa nykyisen saamelaishallinnon edesottamuksia kustantavista kansalaisista. Tarvittavalle syyllisyyden tiedostamiselle ei taida nykyiset olosuhteet kokien ja näkien löytyä tarpeeksi perusteita.

Julkilausuma herätti ainakin itselleni ensimmäisenä kysymyksen siitä, miten vaadittu ja komission määräämä sovinto konkretisoituu tavallisille saamelaisille näiden yhteensä yli 200 000 euroa vuodessa kuittaavien ”komissaarien” ja muiden prosessiin palkattavien dokumentoijien, opetuksen uudistajien ja ties keiden suomalaisia valistavien lisäksi. Rohkenen väittää, että tavallisille saamelaisille käteen jää yhtä paljon kuin mitä putoilee nykyisin saamelaishallinnonkin pöydältä. Saamelaiskäräjävaalien äänestysprosentilla peilaten ei siis juuri mitään.

Huomasin pitkäaikaisen saamelaispoliitikon Jouni Kitin ottaneen omilla kotisivuillaan kantaa muun muassa sovintokomission rakenteeseen. Kun edellä vaaditaan, että sovintoprosessin tulee olla vahvasti saamelaisvetoinen, joka tietää sen tarkoittavan käytännössä saamelaiskäräjien johdon edellyttämiä ”komissaareja”, katsoo Jouni Kitti, että olisi tosi omituista jos kiistan käynnistäjä olisi vetäjän paikalla puolustamassa nykyiseen vastakkainasetteluun ja jopa saamelaisten jakautumiseen johtaneita epäonnistumisiaan.

http://jounikitti.fi/suomi/politiikka/totuuskomissio5.html

Edellä olevasta julkilausumasta voidaan toki huomauttaa, ettei sen allekirjoittajina näy parhaillaan istuvaa saamelaiskäräjien johtoa. En usko olevani silti väärässä jos väitän, etteikö se lausuman takana jossain määrin olisi ja etteikö se olisi hyvin tietoinen mitä saamelaisten nimissä vaaditaan. Ainoa avoin kysymys onkin se, onko tuo kova paperi heitetty jonkinlaiseksi pelin avaukseksi, josta voitaisiin tehdä vaikkapa muutamat kymmenet miljoonat vähemmän maksava ”kompromissi”. Ehdoton teksti ei kuitenkaan moista pelaamista näytä mahdollistavan, vaan käytännössä takaa sen, että tehtiin millaisia sovun elkeitä tahansa, syyttämiselle, vaatimiselle ja yleensä riitelylle varataan optio hamaan tulevaisuuteen.

Se voi olla joillekin jo karttuvan elintason tae.

Hyvärinen tallusteli omaan lappalaismiinaansa

Anonyymi kommentoija kiinnitti tuolla aiemmin blogissani huomiota aikanaan saamelaisvaltuuskunnan ja sittemmin saamelaiskäräjien lakimiessihteerinä toimineen Heikki J. Hyvärisen väitteisiin ajat sitten kadonneista lappalaisista. Nykyinen valtaa pitävä saamelaispolitiikka haluaa kiistää heidän olemassaolonsa ja etenkin saamelaisuutensa. Taannoinen käräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ehti rinnastaa lappalaiset joulutonttuihin ja viime aikoina lappalaisuuden on väitetty olleen pelkästään jonkinlainen ammattinimike – eikä missään tapauksessa liitettävissä Suomen valtion tunnustamaan alkuperäiskansastatukseen.

Näin Hyvärinen Ylen uutisessa:

”Saamelaiskäräjiä edeltäneen Saamelaisparlamentin pitkäaikainen lakimies ja saamelaiskäräjien työtä seurannut Heikki Hyvärinen ihmettelee mistä valtiosihteeri Paula Lehtomäki on löytänyt lappalaisia, koska valtion asiakirjoissa tuoreimmat maininnat lappalaisista ovat 1960-luvulta. Hänen mukaansa yksikään näistä henkilöistä ei ole enää elossa.
- Inarissa viimeiset lappalaiset on merkitty valtion asiakirjoihin 1900-luvun alussa, Utsjoella 1930-luvulla ja Enontekiöllä 1960-luvulla. Kukaan näistä henkilöistä ei minun tietääkseni ole enää elossa.”

https://yle.fi/uutiset/osasto/sapmi/oikeusministeri_sovintokomission_yksityiskohdat_ovat_aidosti_auki/9904036

Hyvärinen joko unohtaa tai uskoo muiden unohtaneen, että hän oli keskeisenä virkamiehenä laatimassa vuoden 1990 ehdotusta saamelaislaiksi. Hyvärinen toimi lakiehdotusta valmistelleen saamelaisasiain neuvottelukunnan sihteerinä ja ehdotuksen yhtenä allekirjoittajana. Muita allekirjoittajia olivat muiden muassa Pekka Aikio ja Kaisa Korpijaakko.

Blogini kommentoija muistutti, että lakiehdotuksen alussa olevassa saatteessa valtioneuvostolle ehdotetaan ylisen Lapin valtionmaiden maaoikeuksia palautettavaksi ”lapinkylien puitteissa yhteisesti lappalaisille ja saamelaisille”.

Ja saate jatkuu: …”kuitenkin niin, että myös muut suomalaiset, jotka harjoittavat elinkeinokseen poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä, säilyttävät oikeutensa”.

Nyt siis 27 vuotta myöhemmin Hyvärinen ihmettelee, mistä Lehtomäki on löytänyt lappalaisia, jotka hänen mukaansa ovat kuolleet jo sukupolvia sitten eli selvästi ennen vuotta 1990? Anonyymi ansiokkaasti kysyikin, tunnustaako Hyvärinen nyt, että vuoden 1990 lakiehdotuksen lappalaiset olivatkin kuolleita sieluja ja siten vain hämäystä.

Maaoikeudet piti ehdotuksen mukaan palauttaa lapinkylien puitteissa. Yksi allekirjoittajista, Korpijaakko, julistaa kuitenkin 1.9.2017 Lapin Kansassa, ettei lapinkylälle ole vahvistettu eikä ole voinutkaan vahvistaa mitään maaoikeuksia eikä sitä paitsi ole enää myös lappalaisiakaan. Siinä toinen harhauttaja?

Kaivoin arkistostani tuon maaherra Asko Oinaan aikana istuneen neuvottelukunnan lakiehdotuksen, ja kuten muistan ja kuten olen moneenkin kertaan kirjoittanut, se nojasi perusteluissaan nimenomaan nyt niin kovasti kiistettyihin lappalaisuuteen ja lappalaisoikeuksiin.

Heti kohdassa ”Esityksen pääasiallinen sisältö” todetaan, että ”Poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä kutsutaan perinteisesti lappalaiselinkeinoiksi.” Näiden elinkeinojen harjoittamista varten saamelaisten kotiseutualue esitetään jaettavaksi lapinkyliin (paliskuntajaon mukaisesti) ja että ”Osakkaina lapinkylässä olisivat lappalaista tai muuta saamelaista syntyperää olevat henkilöt, jotka asuvat lapinkylässä, sekä muut henkilöt, jotka harjoittavat lappalaiselinkeinoa pysyvänä elinkeinonaan jo toisessa tai useammassa polvessa”.

Lakiehdotuksen yleisperusteluissa todetaan, että ”Ruotsin vallan aikaan valtakunnan pohjoisinta osaa nimitettiin Lapinmaaksi, jossa vallitsi muusta valtakunnasta poikkeavan talousmuoto perustuen lappalaisten harjoittamiin elinkeinoihin, poronhoitoon, kalastukseen ja metsästykseen”.

Myöhemmin lakiehdotuksen tavoitekohdissa todetaan: Lapinkylien verolle pantuja alueita ja lappalaisten oikeutta niihin ei ole koskaan asianmukaisesti selvitetty ja otettu huomioon järjestettäessä lainsäädännöllä yksityisten ja Suomen valtion välisiä maanomistusoikeussuhteita. Nykyisin otaksutaan, että lappalaisten oikeus olisi aikojen kuluessa lakannut, varsinkin kun yleisesti on oltu sitä mieltä, että oikeutta ei enää ole. Kysymys maaomaisuuden säilymisestä tai lakkaamisesta ei kuitenkaan hallituksen mielestä ratkea ajan kulumisen myötä tai eri osapuolten käsityksen nojalla erityisesti tässä tapauksessa, jossa kyseinen maaomaisuus on ollut lappalaisten ja heidän perillistensä hallinnassa tähän päivään saakka”.

Saamelaislakiehdotuksen yksityiskohtaisissa perusteluissa vielä muun muassa kerrotaan:

”Suurin osa ehdotuksen mukaisista lappalaisista on säilynyt kielellisellä perusteella arvioiden saamelaisina. Myös nekin saamelaiset, joita ei määritelmän mukaan katsottaisi lappalaisiksi, ovat jonkun lappalaisen jälkeläisiä. Heidän esi-isiään ei kuitenkaan ole merkitty virallisiin rekistereihin lappalaisiksi vuosien 1875 - 1923 välisenä aikana. Tämä saattaa johtua useista seikoista, esimerkiksi siitä, että kyseinen henkilö on perustanut uudistilan jo ennen vuotta 1875 tai hän on joutunut erinäisten valtion toimien johdosta siirtymään pois esi-isiensä vanhoilta tiluksilta lapinkylässä”.

Tuossa kohdassa mainitaan Enontekiöltä Sodankylään muuttaneet lappalaiset sekä Petsamosta Inariin siirtyneet koltat. Ehdotuksessa esitettiin, että myös näillä ”sellaisillakin saamelaisilla, joita ei katsota lappalaisiksi, olisi erityisiä oikeuksia saamelaisten kotiseutualueella”.

Ja vielä esitettiin, että ”Lappalaisista ja niistä saamelaisista, joita ei katsota lappalaisiksi, laadittaisiin sisäasiainministeriön toimesta viralliseksi luetteloksi saamelaisten henkilörekisteri”.

Huhhei! Tänään kun tätä saamelaislakiehdotusta lukee ja vertaa tämän päivän saamelaispolitiikan ja -poliitikkojen sanomisiin, tuntuu kuin asiat olisivat muljahtaneet jotenkin nurin päin. Ja että Heikki J. Hyvärisen, Kaisa Korpijaakko-Labban ja monen muun tuohon aikaan lakia puuhastelleen muisti on jotensakin haurastunut – tai sitten valikoitunut.

Blogini anonyymia kommentoijaa siteeraten: ”Hyvä ettei lakiehdotus mennyt aikoinaan läpi, koska nämä silloiset asiantuntijat näin sujuvasti kumoavat nykyään sen aiemmat perustelut”.

Nyt vain Paula Lehtomäki, pääministeri Juha Sipilä ja oikeusministeri Antti Häkkänen pohtimaan keitä tuohon esillä olleeseen totuuskomissioon kannattaisi kutsua ja erityisesti keiden aloitteista. Ja vaikka samalla saamelaismääritelmääkin!