Kesän aikana on tullut muutamankin kerran mieleen millaista
kuplaa saamelaispolitiikan ja sen jatkeiden taholta lopulta ylläpidetään.
Ja ihmeteltyä kuinka pitkään tuo kupla voi yleensä pysyä ehjänä.
Jos aloittaisi vaikkapa käsitteestä saamelaisyhteisö, jota on tietyssä tarkoituksessa viime aikoina tavallaan
supistettu käsitteeksi sukuyhteisö.
Saamelaiskäräjävaalien lähestyessä näitä käsitteitä on
viljelty haluttaessa torjua käräjien vaaliluetteloon hakevia ”vääriä”
henkilöitä. Saamelaiskäräjävaalien vaalilautakunnan käsittelyn jäljiltä käräjien
hallitukselle tehtiin 200 oikaisupyyntöä, joista – arvata saattaa – suurin osa
ellei peräti kaikki hallitus uutisten mukaan käytännössä lähes kylmiltään
lyhyessä käsittelyssään hylkäsi. Oikaisuprosessi jatkuu siis korkeimpaan
hallinto-oikeuteen (KHO), mutta kiusanteko on jälleen kannattanut ja
todennäköisesti melkoinen joukko potentiaalisia äänioikeuden kriteerit
täyttäviä henkilöitä jää jälleen seuraavissakin vaaleissa rannalle.
Saamelaiskäräjien nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kiteytti jossain
haastattelussaan syyn tähän räikeään kiusaamiseen: uudet äänestäjät voisivat
muuttaa käräjien nykyistä valtasuhdetta.
Tilanne herättää kriittisessä tarkastelijassa kysymyksen
mikä on se saamelaisyhteisö, jota nykyinen saamelaiskäräjien valtaeliitti
tukijoineen edustaa? Kun tiedetään, etteivät kaikki saamelaiset ole
hakeneetkaan käräjien äänioikeutta ja noista äänioikeutetuistakin vain vajaa
puolet käy äänestämässä, voidaan puhua mitä melkoisesta demokratiavajeesta –
siis yhteisön tasolla. Lisäksi on muistettava, ettei valittu
saamelaiskäräjätkään ole politiikassaan yksimielinen. Päinvastoin, erilainen
kärhämöinti on leimannut sen toimintaa useammankin vaalikauden ajan.
Sukuyhteisöön tukeutuminen kuvaa oikeastaan hyvin
saamelaispolitiikan käpertymistä yhä pienemmän ja fanaattisemman piirin bisnekseksi.
Todellisuudessahan juuri aineelliset edut ovat vahvassa asemassa nykyisten
valtasuhteiden puolustamisessa. Se ratsuna käytetty saamelaiskulttuuri on lopulta usein vain Audin pukukoukussa
kiikkuva lapintakki, joka vedetään parkkipaikalla päälle kun mennään johonkin
sitä kulttuuria edustamaan – tai esittämään.
Todellinen saamelaisuus tänä päivänä on ihan jotain muuta
kuin verassa poseeraamista. Jo se, että saamelaiskulttuurin mainostetaan nojaavan
poronhoitoon, on tänä päivänä silkkaa tarua kun tiedetään kuinka pientä roolia
poronhoito näyttelee nykysaamelaisten elämässä minään pääasiallisena tai
etenkään yksinomaisena elinkeinona. Ja vielä jos puhutaan ”perinteisestä”
poronhoidosta – puhumattakaan jostain ”nomadisesta saamelaisporonhoidosta”.
Se on vähän sama jos puhuttaisiin maailmalle vielä
suomalaisesta kulttuurista karhun kansan
viitekehyksessä – välillä mobiililäpyskää räpläten.
En sano, etteikö saamelaisten tai suomalaisten tulisi
kulttuuriaan harrastaa ja kulttuuriset juurensa säilyttää, mutta niiden
valjastaminen talous- ja valtapolitiikan välineiksi ja siinä arjen
todellisuudesta irrallaan ei istu.
Saamelaiskulttuurin valtaa ja varoja käyttävän ”yhteisön”
tunnusmerkkeihin kuuluu äärimmäinen
suvaitsemattomuus. On hyvin absurdia, että juuri nämä suvaitsemattomat
poliitikot ja heidän myötäilijänsä mellastavat juuri monikulttuurisuuden ja
suvaitsevaisuuden esitaistelijoina. Heiltä läimähtelee rasistin leimoja löysästi sinne ja tänne – henkilöihin ja tahoihin,
jotka ovat rohjenneet arvostella heidän harjoittamaansa politiikkaa tai vaikkapa
kyseenalaistaa heidän muokkaamaansa historiankirjoitusta. Tässä leimaamisessa
tulee mukaan vielä ”tiedeyhteisö”, valikoitunut
saamentutkijoiden joukko, joka ei vahingossakaan kyseenalaista saamelaispolitikan
perusteita vaan lähtee sen suoranaisena jatkeena tuottamaan tuohon politiikkaan
soveltuvaa ”tutkimustietoa”. Jos jotkut tutkijat ovat toimineet kriittisesti kuten
tutkijoiden kuuluu, heitä on koetettu sekä ”saamelaisyhteisön” että sen ”tiedeyhteisön”
taholta lytätä.
Äärimmäinen suvaitsemattomuus on huipentunut
saamelaismäärittelyssä ja ollut naurettavinta vaikkapa kiihkoiltaessa
saamenpuvun aitoudesta tai käyttöoikeudesta. Jälkimmäinen on naurettavaa kun
tiedetään tuon puvun lainojen historia sekä pohditaan missä vaiheessa näiden
määrittäjien mielestä vaikkapa näkkälänpuvussa saavutetaan – tai on jo
saavutettu – epäaitouden raja.
Saamelaisuuden määrittelyssä saamelaiskäräjien
vaalilautakunta lienee lajissaan todellinen huippu. Jos lautakunnan jäsen
perustelee kentällä toimintaansa sillä, ettei voi hyväksyä joitain henkilöitä käräjien
vaaliluetteloon koska nämä kiusasivat häntä koulussa, voinee jäsenen tasoa jo
tällä arvioida.
Erityisen kyseenalaiseksi saamelaisuuden määrittely on
käynyt silloin kun aito saamelaisyhteisö ei
voi oman sukuyhteisönsä tuntemuksella
määrittää jäseniään. Näinhän on käynyt ja käymässä inarinsaamelaisten kohdalla; toisen saamelaisrtyhmän voimin
istuva vaalilautakunta ei ole halunnut tunnistaa ja tunnustaa heitä
kelvollisiksi vaaliluetteloon. Inarinsaamelaisten ja kolttien kohdalla
saamelaiseen valtapolitiikkaan on lisäksi kuulunut ansiokas hajottaminen.
Niinpä muun muassa muutamat inarinsaamelaiset valtapolitiikan tukijat ovat
syyttäneet Anarâšah rs/ Inarinsaamelaiset ry -yhdistystä inarinsaamelaisen
identiteetin varastamisesta. Noin sivusta seuraten väite tuntuu järjenvastaiselta,
koskapa kyseisen yhdistyksen jäsenet ovat saamelaiskäräjien vaaliluetteloon
kuuluvia siinä missä nämä syyttäjätkin.
Suurimpia Klemetti
Näkkäläjärven puheenjohtajakaudella vain paisuneita saamelaispolitiikan
kuplia on ratsastaminen luonnon
monimuotoisuudella. Itse saatoin seurata tätä ”luonnon puolustamista” hyvin
taannoisessa uuden metsähallituslain valmisteluun liittyneessä työryhmässä.
Siellä saatoin nähdä kuinka esimerkiksi ympäristöministeriössä on nielaistu
karvoineen kaikkineen tarjoiltu mielikuva saamelaisten halusta ja taidosta
turvata pohjoisimman Suomen luonnon monimuotoisuus. Käytännössä ministeriö on
tunnustanut toistaiseksi vain saamelaiskäräjät sellaiseksi kansainvälisen
biodiversiteettisopimuksen kirjauksissa todetuksi paikallisyhteisöksi, jonka edustamaa
”perinteistä” luonnon käytön tietoa muun muassa Metsähallituksen tulee kuulla
laaditun Akwé Kon -ohjeistuksen puitteissa.
Olen varma, että saamelaisista löytyy laajalti luonnon
monimuotoisuuden säilyttämisen kannattajia, mutta valitettavasti
saamelaiskäräjien Akwé Kon -työryhmien valinnat ovat painottuneet vain ja
ainoastaan yhden elinkeinon intressien ajajiin. Myös tässä luonnon
monimuotoisuuden asiassa törmätään nopeasti ”tiedeyhteisöön”, jossa vain harva
on rohjennut soittaa hälytyskelloja käynnissä olevan luontoa köyhdyttävän tilanteen
takia.
Veikko
