Ministeriöt, Metsähallitus ja monimuotoisuussopimuksen artikla 8j

Suomi on sitoutunut Rio de Janeirossa 5. päivänä kesäkuuta 1992 tehtyyn biologista monimuotoisuutta koskevaan yleissopimukseen, josta laadittu asetus tuli eduskunnan ja presidentin hyväksymänä voimaan 26.10.1994.

Sopimuksessa osapuolet tunnustuvat biologisen monimuotoisuuden merkityksen evoluution ja biosfäärin elämää ylläpitävien systeemien kannalta sekä vahvistavat biologisen monimuotoisuuden suojelun kuuluvan koko ihmiskunnalle. Sopimuksessa myös todetaan kuinka ”eräät ihmisen toimet jatkuvasti ja merkittävästi vähentävät biologista monimuotoisuutta”.

Sopimuksessa tunnustetaan monien perinteisen elämäntavan omaavien alkuperäis- ja paikallisyhteisöjen läheinen ja perinteinen riippuvuus biologisista luonnonvaroista, sekä se, että on toivottavaa jakaa biologisen monimuotoisuuden suojelua ja sen osien kestävää käyttöä koskevasta perinteisestä tietämyksestä, uudistuksesta ja käytännöstä saatu hyöty oikeudenmukaisesti.

En tiedä millaisia silmälaseja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta keskeisissä ministeriöissä ja Metsähallituksessa sopimusta ja siitä hyväksyttyä asetusta lukiessa käytetään, sillä viime aikoina luonnonsuojelu- ja erämaa-alueita koskevissa hoidon ja käytön suunnitelmissa näyttäisi vain yksi ja sama ”paikallisyhteisö” eli saamelaiskulttuuri ja siitäkin käytännössä vain poronhoito olevan se osapuoli, jonka ”perinteistä tietämystä” kuullaan ja jonka ”läheinen ja perinteinen riippuvuus biologisista luonnonvaroista” halutaan asettaa jopa luonnon monimuotoisuuden yläpuolelle.

Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelman uudistamisen yhteydessä esille noussut Akwé:Kon -ohjeistus ja sen tulkinta on karuin esimerkki siitä, miten yksisilmäisesti erämaiden käyttäjiä Metsähallituksessa arvotetaan. Toki siellä on muistettu joka käänteessä vedota esimerkiksi erämaalakiin, joka heitä moiseen peräti velvoittaa.

Ehkäpä erämaalakia, samoin kuin luonnonsuojelun lainsäädäntöä ja suunnitelmia pitäisi muuttaa ja samalla katsoa miten niillä on tähän mennessä onnistuttu tai epäonnistuttu luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa.

Väitän, että todella surkeasti.

Saamelaiskäräjien pohjoissaamelaisen johdon valitsema Akwé:Kon -työryhmä, jolle Metsähallitus näyttää antaneen Hammastunturin erämaan suunnitelmassa erityisaseman, perustuu biodiversiteettisopimuksen artikla 8j:n tulkintaan. Saamelaiskäräjät on ottanut kyseisen artiklan ikään kuin omakseen eli ilmeisesti katsoo sen koskevan yksin saamelaisia.

j-artiklan mukaan valtioiden tulee ”kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti kunnioittaa, suojella ja ylläpitää alkuperäiskansojen ja paikallisten yhteisöjen sellaista tietämystä, keksintöjä ja käytäntöä, joka sisältyy biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön kannalta merkityksellisiin perinteisiin elämänmuotoihin ja edistää ja laajentaa niiden soveltamista mainittujen yhteisöjen luvalla ja myötävaikutuksella sekä rohkaista tietämyksestä, keksinnöistä ja käytännöstä saadun hyödyn tasapuolista jakoa".

Koko sopimus löytyy linkistä: http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1994/19940078

Kysymys kuuluu, onko esimerkiksi Hammastunturin erämaassa sinne 1800- ja 1900-luvun taitteessa rantautuneen saamelaisen suurporonhoidon ja sen paikallisyhteisöjen ohella keitään muita perinteisen elämänmuodon harjoittajia ja heidän yhteisöjään, joita kyseinen 8j-artikla voisi tarkoittaa? Ainakin metsästys ja kullankaivu ovat alueella vanhempia perinteisiä luonnon käyttäjiä.

Ja väitän että kestävästi käyttäviä.

On ollut käsittämätöntä, miten erämaiden perinteisistä käyttäjistä toiset on haluttu rajata käytännössä jalkamiehiksi, mutta toisille tekniikan uusimmat vempeleet ja niillä tapahtuva luonnon rankka hyödyntäminen luetaan kulttuuriin kuuluviksi. Tällainen ”näennäisluonnonsuojelu” ei ansaitse minkäänlaista arvostusta eikä luontokaan sitä näy kiittävän.

Perinteisistä luonnon käyttäjistä voidaan nostaa esille myös matkailu.

Lapin matkailuhistoria alkaa 1500- ja 1600-luvuilta ja matkailu alkoi voimakkaammin kasvaa jo 1700-luvulla. Vaikka matkailua pidetään edelleen tietyissä piireissä uhkana Lapin luonnolle, kannattaa siinäkin tarkastelussa ehkä vaihtaa niitä silmälaseja ja katsoa vaikutuksia luonnon monimuotoisuuden säilymiseen suhteuttaen.

Veikko

”Oikeusministeriön on aika antaa vastauksia”

Lapin Kansan pääkirjoitus 18.7.2012 tarttuu tässäkin blogissa jo muutamaan kertaan esitettyyn vaatimukseen, että oikeusministeriön tulisi nykyisessä tilanteessa tulla esiin vastaamaan uusimpien tutkimusten ja jo aiemmin kertyneen uudemman tiedon asettamiin kysymyksiin Suomen alkuperäiskansa-asiassa.

Epäilen, etteivät oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (r.) eväät ehkä riitä puhaltamaan saamelaiskäräjien johdon aggressiivisesti ajamaa peliä poikki kunnollisen selvitystyön käynnistämiseksi, vaan pilliin puhaltajaksi tarvitaan pääministeri Jyrki Kataista (kok.) ja ehkäpä myös puolueiden eduskuntaryhmiä, joissa on tietoa – laput silmillä kulkevia ruotsalaisia lukuun ottamatta – laidasta laitaan eli myös oppositio mukaan lukien.

Lainaan tässä Lapin Kansan pääkirjoituksen kokonaisena,  sillä se on harvinaisen selväsanainen lehden aiempiin kaarteluihin verrattuna:

"Jos Suomi ratifioisi kiistellyn YK:n alkuperäiskansojen sopimuksen, mikä muuttuisi Lapissa?
Kenelle maita pitäisi palauttaa? Miten se tehtäisiin? Mitä siitä seuraisi? Ketkä hyväksyttäisiin alkuperäiskansan jäseniksi, ketkä ei? Millä perusteella?
Kysymyksiä riittää, mutta vastausten antajat ovat kateissa.

Suomi lupasi vahvistaa ILO-sopimuksen jo muutama hallitus sitten. Lupaus on kirjattu myös nykyisen, Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen ohjelmaan, mutta ainakaan toistaiseksi asiassa ei ole tapahtunut edistystä puoleen, eikä toiseen.
Kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansasopimuksen tarkoitus on suojata alkuperäiskansojen elämäntapaa ja perinteisiä elinkeinoja.
Suomessa sopimus parantaisi saamelaisten maaoikeuksia. Heille olisi taattava mahdollisuus osallistua omaa aluetta koskevaan päätöksentekoon. Heitä olisi kuultava, jos alueelle rakennettaisiin kaivoksia, sieltä kaadettaisiin metsää tai luonnonvaroja ylipäätään hyödynnettäisiin.
Osa kaivos-, metsä- ja muista tuloista kuuluisi saamelaisille. Jos luonnonvarojen hyödyntäminen haittaisi saamelaisten elinkeinoja, haitat pitäisi korvata.
Ja nämä kaikki edut koskisivat vain niitä, jotka luettaisiin virallisesti saamelaisiksi.

Ei ihme, etteivät poliitikot tunnu pääsevän sopuun ILO-sopimuksen kohtalosta. Päätös synnyttäisi pohjoisessa varmuudella ison riidan, olipa ratkaisu mikä tahansa.
Omituista asiassa on se, ettei päättäjilläkään tunnu olevan varmaa tietoa siitä, ketä sopimus lopulta koskisi. Yhtä epäselvää tuntuu olevan se, miten laajaan alueeseen sopimus vaikuttaisi ja miten se muuttaisi lappilaisten arkea.
Tiedon puute hämmästyttää, sillä asiasta on tehty lukemattomia selvityksiä ja tutkimuksia.
Vähäisen tiedon ristiriitaisuuskin hämmentää ihmisiä. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa katsotaan, ettei sopimus siirrä maiden omistusoikeutta saamelaisille, vaikka sopimustekstistä lukee, että ”alkuperäiskansalle on myönnettävä omistus- ja hallintaoikeus alueisiinsa”.
Ainoana Pohjoismaana sopimuksen ratifioinut Norja on ratkaissut ongelman perustamalla erityisen tutkimuskomission ja tuomioistuimen ratkomaan maakiistoja.
Kansa valitsee päättäjät päättämään. Vaikka päätökset ovat toisinaan vaikeita, niitä on silti tehtävä. Päätöksenteosta laistaminen on vastuunpakoilua ja pelkuruutta.
ILO-sopimuksen ratifioinnista väitellyt tutkija Tanja Joona haastaa oikeusministeriötä kertomaan avoimesti sen, millaisia suunnitelmia sillä on sopimuksen suhteen ja millaisia mahdollisia vaikutuksia sillä olisi Lapin ihmisten elämään (LK 14.7.).
Se ei liene liikaa pyydetty."

Lapin Kansa näyttää olevan perillä muun muassa siitä, mitä Norjan ILO-ratifiointi on tuonut tullessaan. Käytännössä Norjassa maakiistoja ratkomaan perustettu tutkimuskomissio on ollut paha pettymys sikäläisille porosaamelaisille, sillä komissiossa ei ole lähdetty, eikä voitu lähteä, hyväksymään heidän historiaan tai asiakirjoihin perustumattomia vaatimuksiaan.

Ei siis ihme, että Norjan tilanteesta on Suomen saamelaiskäräjien johdon taholla oltu hyvin hiljaa ja korotettu vain ääntä ”poliittisen” ILO-ratkaisun saamiseksi.

Sellaisella ajauduttaisiin Suomessa suuriin vaikeuksiin ja maan mainetta pilaaviin arvaamattomiin konflikteihin.

Sen tunnustamisen aika on nyt.

Veikko

Jk.

Samassa lehdessä (LK 18.7.2012) tohtori Kaisa Korpijaakko-Labba mollaa tohtoriksi ILO-sopimuksen tulkinnasta väitellyttä Tanja Joonaa ja todistelee saamelaiskäräjien entisen lakimiessihteerin Heikki J. Hyvärisen tyylillä kapeaa, käytännössä pelkästään kieleen nojaavaa saamelaismääritelmää ja sitä kautta aikanaan sattumanvaraisesti rajattua saamelaisaluetta. Korpijaakko-Labba tuntuu paheksuvan sitä, että Lapin Kansa antoi 14.7. ILO-asiassa liian paljon tilaa muunlaisille näkemyksille kuin hänen ja Hyvärisen määrittelemälle totuudelle.

Poroko pelastajaksi ilmastomuutoksessa?

Yle Lappi uutisoi joitain päiviä sitten kuinka arktisen tundran risukot ovat kasvaneet merkittävästi muutaman vuosikymmenen aikana ja että muutokset ovat merkki pohjoisen alueen ilmaston lämpenemisestä.

Havaintoja risukoista ovat tehneet Lapin yliopiston arktisen keskuksen sekä Itä-Suomen ja Oxfordin yliopistojen tutkijat. Ryhmä on toiminut noin sadantuhannen neliökilometrin laajuisella alueella Euraasian luoteistundralla ja nyt tutkimuksia laajennetaan Suomen ja Ruotsin Lappiin sekä Pohjois-Norjaan.

Aiemmin ilmastomuutoksen vaikutusta on seurattu pohjoisella havumetsävyöhykkeellä ja tutkimuksissa on ennustettu havupuiden leviävän pohjoisemmaksi. Toistaiseksi puurajan nousua ei ole todettu, mutta nyt tundrarisukoissa eli rutomaissa ollaan havaitsevinaan näkyvä muutos.

Suomalais-brittiläistä tutkimusryhmää johtanut Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tutkimusprofessori Bruce Forbes on kertonut, että arktisen tundran kasvuston muutoksen laajuus ja nopeus ovat olleet paljon oletettua suurempia.

Myös Lapissa ja erityisesti Näkkälän paliskunnassa maakasvillisuutta seurannut Forbes kertoo porojen laidunnuksen ehkäisevän risukoiden nousua. Forbesin mukaan Suomessa porojen määrä vaikuttaisi pitävän kasviston matalana, kun taas Siperian tundralla pajukko on jo kasvanut osittain porojen ulottumattomiin.

Forbesin mukaan porojen laidunnus Suomen puolella näkyy satelliittikuvissa selkeästi Suomen ja Norjan rajalla. Näkkälän paliskunnan poromies Juha Magga on informoinut tutkijoita kertomalla, että porot laiduntavat Suomen puolella valtakunnanrajaa vasten kesällä ja Norjan puolella talvella, josta risukoiden hupeneminen Suomen puolella siis johtuu.

Bruce Forbesin mukaan on tärkeää ymmärtää, millainen vaikutus porojen laiduntamisella on kasvien kasvuun ja sitä myöten ilmaston lämpenemiseen. Arktisen keskuksen tutkimusprofessori pitääkin tärkeänä poronhoitajilta saatuja tietoja porojen määrien muutoksesta vuosikymmenten aikana.

Tutkimusta rahoittavat Nordic Research ja Suomen Akatemia haluavat Forbesin mukaan tulevaisuudessa toimintaehdotuksia ja linjavetoja esimerkiksi sopivista poromääristä eri alueilla.

En pitäisi ihmeenä, kun kysymys on Arktisesta keskuksesta, että pian näemme tutkimuspäätelmän, jonka mukaan porojen määrää Suomen Lapissa ja koko Pohjolassa on lisättävä ilmastomuutoksen negatiivisten vaikutusten torjumiseksi.

Oliko se viime vai toissakesänä kun huokailtiin hallamittarin tuhoja Utsjoen Kaldoaivin tunturikoivikoissa. Silloin sikäläinen poromies totesi julkisuuteen kuinka tunturikoivikoita ei itse asiassa tarvita varjostamaan eli haittaamaan poroille kesällä tärkeämpien ruohokasvien kasvua ja leviämistä.

Pajukoiden ohella koivikot ja yksittäiset koivut ovat nuorina ”risuja”, jotka maittavat poroille. Vain pari päivää sitten katselimme erään biologin kanssa Inarissa mäntyvaltaista vanhaa metsää, jossa siellä täällä näkyi varttuneita koivuja. Lupasin hänelle palkkion, jos hän löytäisi alueelta yhdenkin erillisen alle 1,5-metrisen koivuvesan.

Sellaisia ei Inarin metsissä enää tahdo löytyä eli ilmastomuutoksen vaikutusten torjunta on risujen ja risukoiden kohdalla täällä ja koko pohjoisimmalla poronhoitoalueella hanskassa.

Eri asia sitten lienee se, mitä tunturikoivikoiden ja metsävyöhykkeen koivujen katoaminen muutoin pohjoisen ekosysteemissä aiheuttaa.

Sektoritutkimusta voisi verrata putkinäköön.

Veikko

ILO-kannanottoja vielä kevein eväin

Kesällä lehtien seuraaminen tahtoo näköjään jäädä erinäisten kiireiden seurauksena ja ajoittuu yöttömän yön vuorokausirytmeissä useimmiten iltoihin sekä päivähetkiin, jolloin sade suo hyvän syyn pysytellä katon alla mitään riekkumatta.

Viime Inarilaisessa (11.7.2012) oli siteerattu oululaisen Kaleva-lehden politiikka- ja pääkirjoitustoimittaja Mirja Niemitalon kolumnia, jossa hän otti kantaa ILO-sopimuksen ratifiointiin. Kun kolumnin asiapohjaa vertaa lehdistössä ja sähköisessä mediassa viime aikoina julkistettuihin ansiokkaisiin juttuihin, täytyy vain ihmetellä Kalevan keveitä eväitä.

Kalevan pääkirjoitustoimittaja toistaa Inarilaisen mukaan edelleen samoja Tarja Halosen ajalla esitettyjä fraaseja siitä, kuinka Suomen tulisi ratifioida ILO-sopimus päästäkseen YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi vuosille 2013 – 2014.

Ratifioimalla ILO-sopimus nyt kiiruusti erimielisen saamelaiskäräjien esittämällä tavalla, oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin kritiikittömästi tukiessa, Suomi siivoaisi Niemitalon mielestä alkuperäiskansa-asioissa nurkkansa kuntoon ja tulisi siten paremmin YK-kelpoiseksi. Todelliseksi mallimaaksi.

Näinköhän, Mirja Niemitalo, todella tapahtuisi? Onnistuisiko se noin vain lakaista Lapin historia ja siihen nojaavat lappalaiset ja uutena käsitteenä alkuperäiskansakartalle nousseet statuksettomat saamelaiset jonnekin maton alle? Entä heitettäisiinkö samassa suursiivouksessa oikeusministeriön, saamelaiskäräjien tai vaikka Kalevan paperisilppuriin tuhansia sivuja uusia tutkimuksia, jotka kyseenalaistavat Suomessa nimenomaan Halosen ja suomenruotsalaisten vaikuttajien suojeluksessa harjoitetun alkuperäiskansapolitiikan? Sen, että Suomen ainoa alkuperäiskansa ovat saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kirjatut, sinne käräjien vaalilautakunnassa ja hallituksessa valitut henkilöt?

Omilta aktiivivuosiltani kyllä muistan, että Kalevalla on ollut kautta aikain saamelaiskysymyksissä hyvin saamelaisvaltuuskunnalle ja saamelaiskäräjille lojaali, niiden johdon näkemyksiä monistava linja.  Sitä varjeli aikanaan ansiokkaasti pääkirjoitustoimittajana Markku Heikkilä, samoin kuin aiemmin Helsingin Sanomissa sen totuudentorvena Rovaniemellä häärännyt Ritva Liikkanen. Hänen jälkeensä tuli kuitenkin pohjoisen aluetoimittajaksi kriittisempi ja asioita molemmilla silmillä seurannut Jaakko Tahkolahti, jonka jälkeen Hesari on muutenkin ottanut saamelaiskysymyksiin journalistisen linjan. Esimerkkinä noin viikon takainen erinomainen reportaasi siitä kuka on saamelainen.

Uskon, että Hesarin reportaasi avasi ihmisten silmiä muuallakin kuin Lapissa.

Pohjoisimmista lehdistä tunnen sekä Lapin Kansaa että varhaisempaa työnantajaani Pohjolan Sanomia sisältä päin ja tiedän millaista hapuilua ja kyyristelyä lehtien linjanveto tässä alkuperäiskansa-asiassa on ollut. Koska olen ollut jollain tavalla osallinen siihen mitä etenkin Lapin Kansa on kirjoittanut, en ryhdy tällä foorumilla esittämään mitään sen kummempia analyyseja menneistä. Ehkä Pohjolan Sanomista voin sanoa sen palvoneen tabuja enemmän kuin journalistisempi naapurinsa Lapin Kansa.

Mitä nykyisyyteen ja ehkä tulevaisuuteenkin tulee, näyttävät pohjoisenkin lehdet avartavan linjauksiaan. Esimerkkinä on tänä päivänä Lapin Kansassa ja Pohjolan Sanomissa (LK ja PS 14.7.2012) julkaistu Henripekka Kallion hyvin toimitettu reportaasi ”Kenellä on oikeus laajaan Lapinmaahan?”.  Kallio on haastatellut ILO-sopimuksen ratifioinnista keväällä väitellyttä tutkija Tanja Joonaa. Reportaasissa esitetään todella hyviä kysymyksiä Suomen oikeusministeriön ja poliittisten päättäjien suuntaan siitä, keitä kiistelty sopimus lopulta koskisi ja mitä se aiheuttaisi nyt vaaditulla tavalla ratifioituna pohjoisen arkielämään. Erikseen esille nousee vielä oikeusministeriön rooli viedä ILO-ratifiointia eteenpäin aivan kuin se olisi vain saamelaiskäräjien johdon ja oikeusministeriön keskenään neuvoteltava asia, jonka eduskunta sitten siunaa.

Toivon, että nuoret journalistit paneutuvat jatkossakin faktojen varassa ja asioita käytännön kannalta pohtien tähän Lapille ja koko Suomelle suureen kysymykseen. Olen varma, että mitä perusteellisemmin asioihin perehdytte, sitä kummallisempiin asioihin menneiltä vuosilta ja vuosikymmeniltä törmäätte.

Veikko

Akwé:Kon päin perustuslakia

Inarin kunnanhallitus on herännyt kiinnittämään huomiota Metsähallituksen ja saamelaiskäräjien intiaanileikkiin.

Lapin Kansan uutisen mukaan (LK 4.7.2012) kunnan mielestä Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelmaluonnos on laadittu huonosti ja jopa perustuslain vastaisena yritelmänä. Kunta tarkoittaa tässä suunnittelun ohessa toteutettua Metsähallituksen ja saamelaiskäräjien nimeämän Akwé:Kon-työryhmän keskinäistä puuhastelua, jossa muut erämaan käytön osapuolina olevat paikallisyhteisöt ja sidosryhmät ovat olleet jonkinlaisina sivustakatsojina. Metsähallitus aikoo lisäksi sisällyttää Akwé:Kon-viisaudet erämaasuunnitelmaan meneillään olevan lausuntokierroksen ulkopuolella ilman että muut osapuolet pääsisivät arvioimaan niitä.

Akwé:Kon-prosessi on jäänyt kunnan mukaan liian suppeaksi ja liian kapea-alaisesti saamelaiskulttuuria edustavalle työryhmälle näytetään annetun kovin vahva asema.

– Työryhmän oikeutus on tunnustettava, mutta se on vasta osa vaadittavaa tasapuolista Akwé:Kon-prosessia, kunnanhallitus huomauttaa.
– Paikallisyhteisöt ovat jääneet määrittämättä kokonaan.

Kunnanhallituksen mukaan Metsähallituksen käyttämä tulkinta loukkaa paikallisyhteisöjen perustuslaillisia oikeuksia tasapuoliseen kohteluun, eikä tulkinnan voi katsoa täyttävän Akwe:Kon-ohjeissa määriteltyjä kriteereitä. Kunnanhallitus katsoo, ettei yhdellä työryhmällä saa olla muita parempi oikeus arvioida muiden mielipiteitä, kerrotaan uutisessa.

Paitsi että saamelaiskulttuuri tunnutaan ymmärtävän Metsähallituksessa ja saamelaiskäräjillä erämaiden kohdalla ahtaasti, käytännössä poronhoitona, ei Metsähallitus tunnu myöskään tuntevan erämaa-alueella harjoitettavaa merkittävää suomenkielistä poronhoitokulttuuria.

– Poikkeaako suomenkielinen poronhoitokulttuuri saamelaisesta ja mikä suomenkielisen poronhoidon asema on, jää epäselväksi, kunnanhallitus lausuu.

Inari on ollut viime vuosina varsin unelias alueellaan vellovan maaoikeuskiistelyn tuoksinoissa. Ehkä on puuttunut oikeasti tietoa, tai sitten on vain uskottu, ettei mitään mahdotonta pääse oikeusvaltiossa tapahtumaan.  Olen jopa saanut kuulla sellaistakin sanailua kunnan napamiehiltä, että kyseessä on vain joidenkin ”smurffien ja manttaalimiesten” keskinäinen mittelö, johon ei parane osallistua ettei vain tulisi auttaneeksi jotain naapuriaan.

Jalostunutta inarilaista ajattelua.

Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelmaluonnos sekä aiemmin Ylä-Lapissa laaditut erämaiden hoito- ja käyttösuunnitelmat osoittavat, ettei Metsähallitus ole parantamassa paikallisten asukkaiden ja elinkeinonharjoittajien asemaa erämaiden käyttäjinä. Päinvastoin, niissä näyttäisi yhden, melko myöhään erämaahan rantautuneen elinkeinon suvereeni  ja kaiken kritiikin yläpuolella oleva asema edelleenkin vähintään säilyvän.

Rohkenen arvioida näin, sillä tuskin Akwe:Kon-työryhmä  on ryhtynyt harjoittamaan mitään itsekritiikkiä edustamansa poronhoidon suhteen.

Veikko