”Ehkä ovat ruksanneet meikäläisetkin pois vaaliluettelosta –
ne kaikki saamelaiset tuntevat siellä lautakunnassa?” hän pohdiskeli.
No, joka tapauksessa saamelaiskäräjävaalit on ilmoitettu toimitettavaksi
2.9.–30.9.2019. Jos viittaisi aiempiin kokemuksiin noista vaaleista, kaikkine
saunakamariin unohtuneine Enontekiön vaaliuurnineen ja viime aikojen
ennakkosekoiluineen, voisi lyödä melkoisen veikan jälkipelejä ja ehkä ihan
virallisia kantelujakin jälkikäteen nähtävän.
Ja mistä saamelaiskäräjävaaleissa äänestetään tai millaisia
linjauksia ehdokkailta odotetaan, sitä kaiketi osaltaan kuvastaa Yle Sápmin
julkaisema vaalikone? Kiinnitin monen muun ohella huomiota kysymykseen ”Saamelaisalueelle tulee perustaa yksi
saamelaisvaltio, joka vahvistaa neljän maan saamelaisten kieltä ja kulttuuria”.
Kuulin, että moinen kysymys on selitetty vaalikonetta laatineen konsultin
aivoitukseksi. Niinköhän joku konsultti meni moisen kysymyksen ihan itse
keksimään?
No, joka tapauksessa moinen kysymys ehdokkaiden
pohdittavaksi osoittaa ainakin sen, että 1970-luvun vasemmistohuuruissa syntynyt
hallusinaatio kollektiivisesta saamelaisvaltiosta häilyy vieläkin joidenkin
nykyistenkin etnonationalistien kalloissa. Se osoittaa siis millaiselle
tavallisten saamealaisten elämästä etääntyneelle epärealismille
saamelaispolitiikkaa rakennellaan.
Tarkkaan kysymystä lukiessa kiinnittyy huomiota haaveillun
valtion tehtävään eli kielen ja kulttuurin vahvistamiseen. Siitäkö se valtio
syntyisi? Mistä se rakentuisi materiaalisesti, siis millä se vaikkapa rahoittaisi
pönäkän hallintonsa ja joka torpasta löytyvät taitelijansa, tavallisten
kansalaisten perus- ja hyvinvointipalveluista puhumattakaan? Ja mitä sanoisivat
ne nykyiset kansallisvaltiot, joista tuo ”neljän maan saamelaisten” eldorado
muodostettaisiin? Erityisesti olisi mielenkiintoista katsoa kärpäsenä katosta
mitä Vladimir sanoo kun
saamelaisvaltion itsenäisyysjulistus tipahtaa hänen pöydälleen. Se nyt ei niin arvuuteltavaa
olekaan kuinka Anna Maja Henriksson
ja Martin Scheinin pyörähtelisivät hilpeinä
tuon julistuksen tultua ”Morsgrisar”-laululeikkiään.
No joo, tottahan tuollaisia voin ilkamoida, mutta eivätköhän
nämä saamelaisvaltion jo harmaantuneet radikaalit olleet haaveissaan ihan
tosissaan ja ehkäpä sitä on tämä heidän historiaa tuntematon jälkikasvunsakin.
Kiinnostuin tuosta haaveilusta nuorena toimittajana 1970-luvun jälkipuoliskolla
Hetan hotellin saunassa, jossa satuin meneillään olleen porotilojen
perustamiskierroksen aikana lauteille yhtä aikaa siellä kovasti huuruissa
olleen saamelaiskolmikon kanssa. Kolmikkoon kuuluivat pitkään
saamelaismediassa vaikuttanut toimittaja sekä sittemmin
saamelaisvaltuuskunnassa ja –käräjillä keskeisesti vaikuttaneet – silloin nousevat
– poliitikot. He valistivat minua, ettei Suomen valtion yritys asuttaa
maattomia saamelaisia porotiloille tulisi riittämään. Kohta kun oli tulossa
sellainen laki, että pohjoisen maat julistettaisiin saamelaisten
kollektiiviseksi omaisuudeksi, ja kun vielä perään syntyisi oma
saamelaisvaltio, pantaisiin lantalaisille kepit hihoihin ja laitettaisiin
heidät kävelemään kohti etelää.
Olikohan Pekka Aikio
vai ken se johtava saamelaispoliitikko, joka vuosia myöhemmin kertoi jossain
haastattelussa, etteivät saamelaiset olleet oikeasti haluamassa omaa valtiota.
Jo siitäkään yksinkertaisesta syystä, että siinä menisi saman tien kaikin
puolin antoisa vähemmistö- ja alkuperäiskansa-asema. Sen sijaan Pekkakin taisi
olla ideoimassa ja ainakin kannattamassa myöhempää ajatusta Saamenmaan tietullista Vuotsoon. Sitä kaivattiin lähinnä
matkailun Saamenmaalle aiheuttamien haittojen lievikkeeksi. Hupailin silloin
ilkeästi ajatuksella kuinka Pekka istuisi puomivahtina Vuotson hirsisen portin
kupeessa, peltinen kassalipas vieressään.
No taas mennään, Väänänen! Oikeasti kyllä arvostan Aikion
Pekkaa saamelaispoliitikkona, vaikkakin hänen toimintansa on pääosin
keskittynyt – nykyisen hallitsevan saamelaisjohdon tavoin – yhden
saamelaisryhmän ja -elinkeinon etujen ajamiseen.
Saamelaiskäräjävaaleista vielä se, että taisin jo hyvissä
ajoin ennen kuultuja ehdokkuusratkaisuja ennustaa kuinka seuraavien
saamelaiskäräjien johdossa ei nähtäisi enää kolttaa. Nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio oli omiaan ja
hyödyllinenkin rypemään Klemetti
Näkkäläjärven eksoduksen jälkeisen mutapainin, mutta sitten hän saisikin jo
mennä. Ja niin hän päätti ihan itse myös tehdä. Veikkasin tuolloin samalla,
että saamelaiskäräjien johtoon tarvittiin jälleen joku Näkkäläjärvi ja taisinpa
mainita nimenkin – Piritan.
Hänen kuningatartietään petailemaan näyttivät äskettäin lähtevän
ihan julkisen sanan neuvosto JSN ja Lapin Kansa, jotka kutsuivat Faktalaavu-blogin
perustajiin ja ylläpitäjiin kuuluvan ”A resilient advocate of Sámi rights” –
aktiivin asiantuntijaksi saamelaisia vaientavaa vihakirjoittelua pohtivaan
paneeliinsa. Ja olihan siinä asiantuntijoina pari muutakin ”objektiivista” tutkijaa.
En seurannut keskustelua, mutta varmaan jo pelkästään Piritan kapoiseen tutkimukseen
nojaten tuota hiljentävää vihakirjoittelua todettiin esiintyvän.
Ehkä JSN:n ja Lapin Kansan olisi kannattanut nostaa
paneelinsa pöydälle tuon mainitsemani Faktalaavun, jossa viimeksi näin Piritan
lämmitelleen jonkin 1990-luvun – nykyisin jo edesmenneen henkilön –
kirjoituksen. Tuossa kirjoituksessa ei paljon faktoilla tai lähteillä pelattu,
mutta vihaa siihen kyllä sisältyi senkin edestä.
Moinen kirjoitus sai erään saamelaisen tuttavani toteamaan,
että juuri suomalaiset ”kaiken maailman samofiilit” ovat olleet kiivaimpia ruokkimaan
syyllistämisellä ja uhriutumisella ratsastavaa saamelaispolitiikkaa.
”Mitä riukumpi, sen kiukumpi”, kiteytyi hänen analyysinsa.