Itse voin mielestäni tuohon otsikon kysymykseen
vuosikymmeniä kestäneen läheltä seuraamisen ansiosta vastata, mutta toivon,
että asiaa pysähtyisivät pohtimaan vihdoin hekin, jotka parhaillaan
poliittisina päätöksentekijöinä tai poliitikoille asioita valmistelevina
virkamiehinä haikailevat saamelaiskäräjien roolin vahvistamista uusissa laeissa
ja kansainvälisten sopimusten ratifiointien kautta.
Joudun jälleen kysymään halutaanko epädemokraattiselle, nepotistiselle,
sisäistä ja myös ulos suuntautuvaa rasismia harjoittavalle ja aggressiivista
vallanhimoa uhkuvalle pienelle erityisetuisuuksia nauttivalle sisäpiirille
antaa yhä vain enemmän? Halutaanko Lapin kehitys niin tavallisten saamelaisten,
lappalaisten kuin suomalaistenkin hyväksi halvaannuttaa? Halutaanko, että jo
aiemmin esiin nostamallani konfliktin tiellä mennään yhä pitemmälle ja että maailmalla
ihmisoikeuksien opettajana paistatteleva Suomi on edistämässä omassa
pohjoisessaan maan historiallisen alkuperäiskansan kulttuurista kansanmurhaa?
Nuo viimeiset sanat ovat rumia, mutta muistutan muun muassa
saamelaiskäräjien pitkäaikaisen puheenjohtajan Pekka Aikion käyttäneen niitä maailmalla omaa politiikkaansa
edistääkseen, Suomen mainetta mustaten.
Saamelaiskäräjien viimeisin kokous oli jälleen yksi karu
esimerkki siitä, miten suppeissa ympyröissä niin sanottu saamelaisten kulttuuri-itsehallinto
lopulta pyörii. Kun siihen lisätään vielä yhtä totuutta edistävä ja edustava
saamenkielinen uutisointi Ylessä ja Lapin Kansassa, ei ihme, että kentällä saamelaishallinnosta
puhutaan muutaman suvun miniatyyridiktatuurina.
Puheenjohtaja Klemetti
Näkkäläjärvi äimistelee joulublogissaan sitä, että saamelaiskäräjien
vaalikauden tärkeimpään kokoukseen saapui 21:sta käräjäedustajasta paikalle
vain 15. Kato oli ollut suurta edellisessäkin kokouksessa, jossa erotettiin
käräjien pitkäaikainen hallintopäällikkö – toisten mielestä syystä, mutta
monien mielestä jo pitkään jatkuneen ajojahdin huipentumana.
Nyt saamelaiskäräjien piti antaa lausuntonsa Riitta-Leena Paunion saamelaiskäräjälakityöryhmän
ehdotuksista, muun muassa saamelaismääritelmästä, joten edustakato kuvastanee
osaltaan saamelaiskäräjien edustuksellista tilaa.
Näkkäläjärvi moittii osaa paikalla olleistakin ”väärästä”
kokouskäyttäytymisestä. Osansa saavat nimillä utsjokelainen Veikko Porsanger ja saamelaiskäräjien
varapuheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio,
jotka menivät äänestelemään vastoin kuin heidän olisi pitänyt aiempien
kantojensa perusteella äänestää. Sanila-Aikio kaiken lisäksi Paunion aiemmin yksimielisen
työryhmän jäsenenä, joka Näkkäläjärvestä oli erityisen vaarallista.
Saamelaiskäräjien vaalilautakunnalle yhä enemmän subjektiivista
valinnanvaltaa antavan saamelaismääritelmäehdotuksen ohella Paunion työryhmä
tarjoilee muutosta myös saamelaiskäräjien vaaliin ja kokoonpanoon. Muutoksista
huolimatta käräjien kokoonpano jatkuisi edelleen epädemokraattisena, Klemetti
Näkkäläjärven edustaman saamelaisryhmän valta-aseman turvaten. Tätä vastaan
ovat asettuneet erityisesti Suomen alkuperäisimpiä saamelaisia olevat
inarinsaamelaiset, joista osan olemassaolonkin Näkkäläjärvi on halunnut
kiistää.
Tälläkään kerralla inarinsaamelaisten voima ei riittänyt vaikuttamaan
enempää lausuntoon saamelaismääritelmästä kuin käräjien vaalitavastakaan. Se
toki oli tullut esille, että monella pohjoissaamelaisella tai
pohjoissaamelaisuuteen assimiloituneella on inarinsaamelaista sukujuurta, joka
oikeuttaa heidät mielestään näin päättämään inarinsaamelaisten asioista –
vaikkapa keitä heistä yleensä hyväksytään saamelaisiksi. Inarinsaamelaisia
kokouksessa edustivat aidosti uutisten mukaan ainakin Anu Avaskari ja Anna
Morottaja.
Saamelaiskäräjillä perustettiin tällä kerralla pysyvä
ympäristönsuojelusihteerin virka. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin käräjille hankkima määräaikaisen
ympäristösihteerin palkkaamiseen tarkoitettu määräraha on nyt saatu pysyväksi ja
virkaan varmaan palkataan sitä nyt hoitanut henkilö – tausta ja toiminta
sopinevat.
Näkkäläjärven mukaan määräraha on tarkoitettu ”ympäristöasioiden
edistämiseen”. Ympäristönsuojelusihteerin tehtäviksi Näkkäläjärvi kertoo muun
muassa kaavoitusasiat, kaivoslain toimeenpanon ja biodiversiteettisopimuksen
toimeenpanon. On mielenkiintoista seurata etenkin jälkimmäistä toimenkuvan
aluetta eli millaisia esityksiä ja ajatuksia sillä saralla tullaankaan
saamelaiskäräjien ympäristönsuojelusihteeriltä kuulemaan.
Kaivoslain ”toimeenpanostahan” esimerkkejä onkin jo mapillinen
pitkin hallinto-oikeusketjua.
Jatkoajan helmikuun loppuun nyt saanut maa- ja
metsätalousministeriön metsähallituslakityöryhmä, jonka pitäisi rakentaa
uudistuvaan lakiin erityinen ”saamelaispalikka”, on vääntämässä muun muassa siitä
tulisiko metsähallituslaissakin määritellä saamelaiskäräjien asema samanlaisena
kuin se on kirjattu kaivoslakiin.
Saamelaiskäräjien johdon taholla vesilain kirjaus olisi
vielä toivottavampi.
Kaivoslain ”toimeenpanon” pitäisi minusta saada
lainsäätäjien varoituskellot soimaan, mutta kovin kuuroilta osa heistä edelleen
vaikuttaa. Metsähallitus on Lapissa niin monitahoinen ja alueita paikoin
90-prosenttisesti hallinnoiva taho, että sen säätäminen Klemetin ja
kumppaneiden pyöritettäväksi pysäyttää hankkeen jos toisenkin.
Saamelaiskäräjävaalien äänestysprosentti on ollut pitkään todella alhainen. Saamelaisista yli 60 prosenttia asuu muualla kuin niin
kutsutulla saamelaisten kotiseutualueella. Sen vajaasta 4000 saamelaisesta vain
kourallinen saa pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta. Kun on seurannut
saamelaiskäräjien johdon kannanottoja näyttäisi siltä, että niin ILO 169 -sopimuksen
ratifiointi kuin sitä pohjustava lainsäädännön rukkaaminen on tarkoitettu
noiden muutaman sadan henkilön aseman vankistamiseen.
Lisänä edunsaajana tietenkin kaikkea saavutettua ”toimeenpanemaan”
tarvittava Sajoksen hallintokoneisto.
Veikko