Saamentutkijat Veli-Pekka
Lehtola ja Jarno Valkonen
vetoavat 27.4. Helsingin Sanomissa - sopivasti Juha Sipilän hallituksen ohjelman valmistelun alla - edellisestä eduskunnasta
pois vedetyn saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen ja eduskunnan hyllyttämän ILO
169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen puolesta. Heidän mielestään saamelaisia
ei kuultu riittävästi noissa lainvalmisteluissa.
En tiedä millaisen homogeenisen saamenkansan puolesta nämä
politiikkaa tekevät tietäjät puhuvat, sillä nähdäkseni saamelaiset eivät ole
olleet läheskään yksimielisiä saamelaiskäräjien harjoittamasta politiikasta ja
sen nojalla esitetyistä vaatimuksista. Kun Lehtola ja Valkonen kirjoittavat, että
saamelaiskysymykset ovat alusta alkaen herättäneet kiivasta keskustelua Lapissa
ja että rintamat ovat jakautuneet kahtia, saamelaiskäräjien puolustajiin ja
vastustajiin, he antavat virheellisesti ymmärtää tuon rintaman kulkevan
saamelaisten ja suomalaisten välillä.
On siis kirjoittajilta täyttä puppua väittää, että
eduskunnan valiokunnissa ”kuultiin mieluummin saamelaiskäräjiä vastustavia paikallisia
ja maakunnallisia tahoja kuin saamelaisia itseään”.
Lehtola ja Valkonen pitävät outona sitä, että
saamelaisasioissa tunnutaan edellyttävän pääsyä paikalliseen yhteisymmärrykseen
ennen päätöksiä. Heidän mielestään siis konflikteille voidaan ja pitää jättää
tilaus ja sekö sitten olisi saamelaisten etu?
Edelleenkin elämme oikeusvaltio Suomessa, jossa lait säätää
yhteiskuntaa kokonaisuutena edustava eduskunta. Silloin yksittäinen
intressiryhmä, jonka ei katsota edustavan kunnolla edes viitteenään käyttävää
kansanryhmää, ei voi sanella millainen sitä(kin) koskevien lakien ja sopimusten
sisällön on oltava.
Monesti täytyy ihmetellä miten tukevasti näillä
yliopistoissa ja kulttuuripalatseissa palkkaa kuittaavilla ovatkaan nappaskengät
irti maassa. Viisastelen näin, koska en oikein osaa kuvitella näitäkään tässä
puheena olevia henkilöitä ”ärjäntteellä” eli siellä arjen saamelaiskulttuuria
harjoittamassa. Vapunajan räntäsateessa poroja vasottamassa tai Inarijärven
tuulessa juomuksia kokemassa.
Kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin aikanaan erämaiden
suojelussa. Silloinkin eniten tohkeissaan oli porukka, joka ei todellisuudessa
pärjäisi viikkoakaan lokakuisessa saati tammikuisessa erämaassa. On kerrottu,
että suurin osa näistä suojelijoista ei haluakaan mennä minnekään korpeen
sääskien syötäväksi, mutta heillä on tarve vaalia sielunrauhaansa mielikuvalla,
että jossain on vielä koskematon ja villi erämaa.
Jotain tällaista mielikuvataustaa mahtaa Lehtolan ja
Valkosenkin politikoinnilla olla. He ruokkivat tällä kerralla Suomen eduskunnan
suuntaan mielikuvaa nomadikulttuurissa tai ainakin jossain sinne päin olevassa vuotuiskierrossa
elävästä oikeudettomasta alkuperäiskansasta, jota kansainvälisen oikeuden ja -sopimusten
mukaan kuuluu auttaa pääsemään yhdenvertaiseen asemaan asuinalueensa valloittaneiden kanssa. Lisäksi tätä kansaa uhkaa aggressiivisesti harjoitettu
assimilaatio valtaväestön tunkiessa satatuhatpäisenä massana valtaamaan alkuperäiskansan
hallintoa ja samalla identiteettiä.
Minneköhän Lehtolan ja Valkosen kirjoituksessa katoaa se tavallisten
saamelaisten suuri enemmistö, joka ei todellakaan harjoita mitään perinteistä
kulttuurielinkeinoa, vaan jossa on yrittäjiä, virkamiehiä, palkkatuloa
kuittaavia duunareita tai sitten työttömiä. Saamelaisissa on muiden Suomen
kansalaisten tavoin rikkaita ja köyhiä, koulutettuja ja vähemmän koulutettuja, maalaisia
ja kaupunkilaisia, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia sekä ennen muuta muun
väestön tavoin asuinpaikastaan ja asemastaan johtuen tasa-arvoisia tai vähemmän
tasa-arvoisia.
Ei ole olemassa sitä homogeenista, tasapäistä ja yhdellä
tavalla ajattelevaa tai määriteltävää saamen kansaa, jonka edestä professori ja
lehtori Hesarissa kirjoittavat.
Jos kaupunkilainen maallikkosuojelija elää erämaamielikuvissaan,
häntä voi maallikko inarilainen ymmärtää. Jos taas oppineena kirjoituksensa
signeeraavat yliopistomiehet virittelevät tuollaisia mielikuvia ja ohittavat
kylmän viileästi inarinsaamelaisten oikeuden arvioida itse keitä he joukkoonsa
kuuluviksi katsovat, tai yleensä statuksettomien saamelaisten oikeuden
identifioitua alkuperäiskansaan, tai kaikkineen Lapinmaan historiallisen
totuuden, ei tuollaisia valikoivan syrjinnän tietoisia puolustajia voi eikä
pidäkään ymmärtää.
Lehtola ja Valkonen menevät kirjoituksessaan puhdasoppiselle
saamelaiskäräjien johdon leimakirveslinjalle, kun he jakavat eduskunnan
valiokuntien kuulemia asiantuntijoita saamelaiskäräjien puolustajiin ja
vastustajiin. Samaa Heikki J. Hyvärisen aikanaan
luomaa tyyliä edustaa myös se väärässä olemisen toteaminen – ilman kestävää
perustelua -, jolla aiemmin on sivallettu muun muassa korkeinta
hallinto-oikeutta (KHO) ja josta nyt siis saavat osansa eduskunta ja sen
valiokunnat.
Täytyy sanoa, että onneksi eduskunta ja sen valiokunnat
julkisilla kuulemisilla sekä niiden pohjalta tehdyillä kannanotoillaan pudottivat oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja Klemetti
Näkkäläjärven väsäämät syrjintä- ja konfliktilait takaisin maan kamaralle.
Täytyy toivoa ja luottaakin, ettei vastaavaa fiaskoa enää
Suomen eduskunnan eteen kanneta.
Veikko
Ohessa linkki edellä mainittuun kirjoitukseen Helsingin
Sanomissa:
