keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Läpimätää vehkeilyä

Olin tekemässä yllä olevan otsikon alle blogikirjoitusta viime päivien tapahtumista salassa valmistellun pohjoismaisen saamelaissopimuksen vaiheilta. Oikeusministeri Jari Lindström (PS) pani kuitenkin etusivun uusiksi julkaisemalla ennen kirjoituksen valmistumista ministeriönsä tiedotteen, jonka mukaan Juha Sipilän (Kesk.) hallitus lähteekin edistämään sopimuksen ratifioimista saavutetun neuvottelutuloksen pohjalta.
Siis minkä neuvottelutuloksen? Kuinka moni pohjoisen asukas on ollut edes tietoinen moisista sopimusneuvotteluista, puhumattakaan että hänellä olisi vähäisintäkään käsitystä mahdollisesta sisällöstä ja sen sisällön vaikutuksista? Edes saamelaisista, joita varten kai tätä sopimusta sitten on piilossa neuvoteltu?
Juuri siksi päätin jättää tuon jo aikomani otsikon paikalleen, vaikka teksti nyt vähän muuttuikin.
Ohessa ministeriön tiedote kokonaisuudessaan ja kiinnittäkääpä huomiota sen alla oleviin nimiin:
”Pohjoismaisesta saamelaissopimuksesta neuvottelutulos
Julkaistu 21.12.2016
Pohjoismaista saamelaissopimusta on valmisteltu yli kymmenen vuoden ajan. Sopimus valmistuu saamelaisten satavuotisjuhlan alla. Pohjoismaisesta saamelaissopimuksesta on saavutettu neuvottelutulos ja Suomen hallitus lähtee edistämään sopimuksen ratifiointia neuvottelutuloksen pohjalta.
Sopimus sisältää yhteispohjoismaisen säännöksen saamelaiskäräjien vaaleissa äänioikeutetusta henkilöstä. Yhteinen äänioikeussäännös vastaa Norjan voimassa olevaa lainsäädäntöä. Suomen osalta äänioikeus täsmennetään kansallisessa lainsäädännössä seuraaviin, syksyllä 2019 pidettäviin saamelaiskäräjävaaleihin mennessä. Määritelmäasiaan tullaan siis ottamaan kantaa myöhemmin siinä vaiheessa, kun sopimusta tuodaan kansalliseen lainsäädäntöön eli silloin kun saamelaiskäräjälakia ensi vuonna uudistetaan.
Sopimus turvaa saamelaisten perustuslaillisen oikeuden oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen ja kehittämiseen.
Sopimus ei muuta maa- ja vesioikeuksia saamelaisten kotiseutualueella. Sopimuksen johdannossa todetaan, että sopimus turvaa, muttei muuta olemassa olevia oikeuksia saamelaisalueella. Sopimuksen voimaansaattamislaissa täsmennetään maa- ja vesioikeussäännöksiä. Saamelaisten osallistumismahdollisuuksia valtion maa- ja vesialueiden hoidon ja käytön suunnitteluun kehitetään Metsähallituksen yhteyteen perustetuissa kuntakohtaisissa neuvottelukunnissa Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella.
Sopimus korostaa saamelaisten perinteisten elinkeinojen merkitystä saamen kielelle, kulttuurille ja yhteiskuntaelämälle. Poronhoidon, kalastuksen, metsästyksen ja saamen käsityön (Duodji) ohella kulttuuriset ja luovat elinkeinot, turismi ja elinkeinojen nykyaikaiset harjoittamismuodot mainitaan sopimuksessa. Elinkeinoja koskevia säännöksiä täsmennetään kansallisesti sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä.
Lisätietoja:
ministerin erityisavustaja Leena Riekkola, puh. 02951 60375
OM / johtaja Johanna Suurpää, puh. 02951 50534
MMM / ylijohtaja Pentti Lähteenoja, puh. 02951 62485”
Heti Pentti Lähteenojan nimen nähtyäni kiinnitin huomiota tuohon mainintaan Metsähallituksesta ja aikeesta täsmentää maa- ja vesioikeussäännöksiä. Teno-sopimuksen teossa ”kunnostautunut” Pena on ollut jälleen ratsailla.
Sopan hämmentäjäksi ehätti vielä Yle Sápmi, joka perinteisellä tavallaan julisti sopimuksen pohjautuvan yhtenäiseen ja Norjan tavalla tapahtuvaan saamelaismääritelmään. Se tarkoittaisi siis pelkästään kieliperustaa ja olisi näin se kuuluisa märkä uni Suomessa polveutumiseen ja historiaan nojaavaa lappalaisperustetta vastustaville. Siis heille, joiden polveutumistausta voi olla vaikka Savossa, mutta identiteetti lojaalisuudella hankitulla ryhmähyväksynnällä turvattu.
Kyllähän se lopulta Lindströmin tiedotteesta kävi ilmi, että Suomessa saamelaismääritelmää aiotaan kuitenkin säätää kansallisesti vuoden 2019 vaaleihin mennessä. Luvassa on siis vähintäänkin samanlainen saamelaiskäräjälain päivittämisen härdelli kuin oli edellisten Jyrki Kataisen (Kok.) ja Alexander Stubbin (Kok.) hallitusten aikana. Ja luulenpa, että ehkä vieläkin hurjempi johtuen jo pettymyksestä siihen ettei mitään perusteellisempaa selvitystä tai neuvottelua saatu aikaan tässä välillä.
Oliko todella näin ettei Juha Sipilänkään hallituksessa tämän parempaan pystytty? Jotain lisää on saamieni taustatietojen mukaan Lindströmiltä pian tulossa, mutta tuskinpa hän laittaa vielä ainakaan tuota saamelaissopimusluonnosta perussuomalaisen ja -saamelaisen rahvaan ihmeteltäväksi.
Jatkan tästä miten olin kirjoittamassa ennen kuin tuo Jarppa sohelsi väliin:
Pohjoismaisen saamelaissopimuksen ympärillä käydyt niin sanotut jatkoneuvottelut ovat osoittautumassa pohjoismaisten oikeusvaltioiden käytännöistä tyystin poikkeavaksi läpimädäksi vehkeilyksi. Tuosta Suomen osalta oikeusministeriön virkakoneiston ja saamelaiskäräjien sisäpiirin valmistelemasta sopimusluonnoksesta ei ole haluttu antaa tietoa enempää Suomen eduskunnalle kuin hiljattaisten valtiovarainministeri Petteri Orpon (Kok.) kommenttien perusteella myöskään valtioneuvostolle. Ei siitä huolimatta, että ”kentällä” oli liikkunut jo kuukausia huhu sopimusluonnoksen olevan käytännössä valmis ja että se on tarkoitus julkistaa kuninkaallisten todistajien läsnä ollessa saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2017 Norjan Trondheimissa. Norja tulee olemaan myös sopimuksen tallentaja eli jonkinlainen sen isännöijä.
Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei noihin julkistajaisiin ilmeisesti osallistu, koskapa on tuona samana päivänä vierailulla Inarissa. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion mukaan kutsun lähettäminen ajoissa sählättiin, mutta käräjien hallintopäällikkö Pia Ruotsala kai jää muun saamelaisjohdon matkatessa Norjaan päivystämään Suomen tasavallan presidenttiä. Huomaavaista.
Pohjoismaisen saamelaissopimuksen valmistelua on harrastettu ja pitkään ja edellinen sopimuksen versio on vuodelta 2005. Uusikin on ollut siis jo olemassa, mutta sitä pidettiin ja ehkäpä halutaan pitää edelleenkin piilossa jättämällä kertominen ympäripyöreiden tiedotteiden varaan.
Sopimuksen valmistelussa on omaksuttu käytäntö, jonka mukaan sopimuksen koskettamia osapuolia ovat vain Norjan, Ruotsin ja Suomen valtiot sekä saamelaiskäräjät. Suomen valtion intressiä neuvotteluissa on käyttänyt oikeusministeriön valikoitunut edustus ja jonkinlaisena operatiivisen toiminnan yläpuolella olevana keulakuvana kulloinenkin ”saamelaisasioista vastaava ministeri” eli nyt viimeksi oikeusministeri Jari Lindström.
Näillä edustuksilla ei valtion puolelta kuitenkaan mitään pohjoismaista saamelaissopimusta voida allekirjoittaa tai muuten vahvistaa. Näin siksi, että kyseessä on pohjoismainen sopimus sisältäen eduskunnan toimivaltaan kuuluvia lainsäädäntö- ja budjettivaikutuksia sekä vielä laajemmin kansainvälisiä yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeuskysymyksiä. En tiedä ovatko oikeusministeriön edustajat mitenkin lukeneet työssään Suomen vuodelta 2012 olevaa valtiosopimusopasta, joka ihan erikseen pohjoismaisia, vain jotain tiettyä alaakin käsittäviä sopimuksia koskien, edellyttää eri tahojen kuulemista jo kansallisessa valmistelussa. Jos nyt vaikka oikeusministeriössä oltaisiinkin saamelaisjohdon kanssa sitä mieltä, ettei sopimuksen soveltamisen ydinalueella ylisessä Lapissa eikä etenkään sen piirissä eri tavoin olevassa muussa Suomessa ole mitään asianosaisia ”eri tahoja”, kansalaisryhmiä tai yhteisöjä, luulisi tällaisiksi määrittyvän ainakin sellaiset valtiolliset elimet kuin eduskunta ja valtioneuvosto. Ehkä vielä se presidenttikin.
Toki voidaan sanoa ja on varmaan vedottukin, että kyseessä on ollut alustava valmistelu ja siinä saavutettu yhteispohjoismainen näkemys. Ja että nyt sitten alkaisi se ”eri tahojen” kuten Suomen kansan ja sen edustajien sekä yhteisöjen kuuleminen. Vaan mitä järkeä on ollut – jälleen kerran – edetä näin?
Kaikkein surkein episodi saamelaisten ja heidän kovin heikosti ”edustuksellisen elimensä” saamelaiskäräjien osalta tässä saamelaissopimusfarssissa näyteltiin pari päivää sitten saamelaiskäräjien yleiskokouksessa. Siellä äänestäen päätettiin, ettei käräjien sisäpiiri salli saamelaissopimusluonnoksen jakamista kaikille käräjäedustajille. Sopimukseen olisivat halunneet tutustua muun muassa inarinsaamelaiset Kari Kyrö ja Anu Avaskari.
Inarinsaamelaiset myös esittivät käräjien toimintasuunnitelmaan seuraavaa kohtaa: ”Saamelaiskäräjien tavoitteena on vuoden 2017 aikana informoida sopimuksesta laajasti. Erityisesti koko saamelaisalueella tapahtuvalla avoimella informaatiolla, pyritään saamaan sopimus sellaiseen muotoon, että sopimukselle saadaan Suomen eduskunnan hyväksyntä, mikä on sopimuksen ratifioinnin edellytys”.
Tuokin esitys hylättiin.
Lapin Kansa esittää pääkirjoituksensa lopussa aiheellisen kysymyksen ja varteenotettavan ennakoinnin. Salassa ja pienessä porukassa valmisteltu suuren käytännön merkityksen omaava sopimus ei kuulu oikeusvaltioon eikä länsimaiseen, avoimeen sekä ihmisoikeuksilla pröystäilevään yhteiskuntaan.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Saamelaismäärittelyssä yhä syvemmälle suohon?

Jotenkin alkaa tuntua siltä, että pääministeri Juha Sipilän hallituksen loppukaudella nähdään vielä samanlainen ILO 169 -sopimus-  ja saamelaiskäräjälakisotku kuin mikä koettiin Jyrki Kataisen ja Alexander-Stubbin hallitusten aikana. Paitsi että sotkuun sekoittuu vielä oikeusministeriön suojissa salassa valmistellun Pohjoismaisen saamelaissopimuksen lanseerausyritys. Näin siis käy vaikka Sipilä kumppaneineen antoi kautensa alussa ymmärtää, ettei ainakaan ILO-asia tule tällä hallituskaudella ajankohtaiseksi ja että asioita ainoastaan selvitetään.
Mikä se olikaan se brittiläinen tv-sarja ”Kyllä, herra pääministeri” (Yes, Prime Minister)? Toisaalta, tässä sotkussa yhtä lailla vietävissä on tainnut vaeltaa oikeusministeri Jari Lindström sekä vailla mitään tilannetietoa ehkäpä koko muu valtioneuvosto. Näin aloin epäillä kun tapasin joitain päiviä sitten Ivalossa valtiovarainministeri Petteri Orpon. Hän sanoi suoraan olevansa tyystin tietämätön meneillään olevista saamelaissopimus- ja saamelaiskäräjälakivalmisteluista ja huomautti edustavansa sentään kolmatta hallituspuoluetta sen ministerinä ja puheenjohtajana.
Olisikohan ihan aluksi jonkinlaisen työmaainfon aika, herra pääministeri?
Viikonpäivät sitten (8.12.) Inarissa matkasi pääministeri Sipilän tärkein poliittinen avustaja, valtiosihteeri Paula Lehtomäki, asianaan saamelaiskysymykset. Lehtomäen seurueeseen kuuluivat pääministerin erityisavustaja Janika Tikkala, oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeuksien yksikön johtaja Johanna Suurpää ja oikeusministerin erityisavustaja Leena Riekkola. Suurimman osan Inarin vierailun ajastaan joukko seurusteli saamelaiskäräjien ja muiden eri saamelaistahojen kanssa. Kunnan tapaamiseen, johon itsekin osallistuin, liikeni puoli tuntia kun alun perin sovittu tunti jouduttiin jakamaan Utsjoen kunnan edustajien kanssa.
Kunnan tapaamisessa Lehtomäki oli seurueen ainut keskustelija muiden tyytyessä kuuntelemaan häntä ja kunnan edustajia. Lehtomäen ainut tekeillä olevia valmisteluja koskeva avaus liittyi saamelaiskäräjälakiin ja siinä saamelaismääritelmään. Hän kysyi miltä kuulostaisi jos jatkossa saamelaisuutta ei määriteltäisi millään lailla, vaan se määräytyisi itse kenenkin henkilön samastumisen eli itseidentifikaation kautta. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin jatkoi, että ainoastaan se määriteltäisiin lailla kuka voi äänestää saamelaiskäräjävaaleissa.
Että mitä?
Aivan tarkkaan kun tuota avaa sen käsittää niin, että olisi kaksi saamelaisryhmää, joista toinen voisi äänestää saamelaiskäräjävaaleissa ja toinen sitten ilmeisesti edelleenkään ei. Lehtomäen selitys asiaan oli se, että näin oli pakkokin säätää koska saamelaiskäräjiä ei voitu sen perustuslaillisen aseman takia ohittaa saamelaiskäräjien vaaliluettelon hyväksymisessä.
Ajatukseen ei sisälly mitään uutta avausta ellei lähdetä siitä, että lakiin noin kirjaten valtio olisi tunnustamassa saamelaisuuden määrittelyn umpikujan. Positiivisimmillaan kirjauksella voitaisiin jollain tavalla tunnustaa statuksettomien saamelaisten asema statuksellisina saamelaisena, toisena saamelaisryhmänä, mutta heidän alkuperäiskansa-asemaansa tuo pelkkä saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän ”uudistaminen” ei miksikään muuttaisi. Siihen tarvittaisiin korjaus myös perustuslakiin eikä mistään sellaisesta Lehtomäki maininnut. Tosin ei sitä ehditty eikä hoksattu häneltä äkkiseltään kysyäkään.
Se, että saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio ehätti mediassa toteamaan Lehtomäen ajatusten maistuneen hänelle, kertoo osaltaan edellä olevan oikeudellisen epämääräisyyden pitävän paikkansa.
Epäselväksi Inarissa jäi kuinka paljon Lehtomäen avauksessa oli hänen tai pääministerin kabinetin ajattelua vai kertoiko hän esimerkiksi oikeusministeriön hämystä esiin nostettua ajattelua. Kun kollegani Gunnar Pettersson kyseli Lehtomäeltä hänen sanomisistaan, valtiosihteeri mainitsi tuossa yhteydessä, ettei tiennyt Sipilän ilmaisseen asiassa kantaansa mutta että "keskustelemme saamelaisasioista useiden ministeriöiden yhteistyössä ja myös Inarin-matkallani seurueeseen kuului kaksi edustajaa oikeusministeriöstä”.
Siis olisiko toisenkin työmaainfon paikka, herra pääministeri?
Ja miksi tuo palaveri? Muun muassa siksi, että selvitetään ollaanko Suomessa harrastetussa alkuperäiskansapolitiikassa ajautumassa yhä syvemmälle suohon sekä alkuperäiskansan määrittämisen että siinä laillistettavan ihmisten syrjimisen myötä.
Erittäin tärkeää olisi lukea tarkoin inarinsaamelaisen Kari Kyrön esiin tuomat seitsemän kysymystä:
1. Kuuluisivatko molempien ryhmien ihmiset alkuperäiskansa saamelaisiin?
2. Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläiset Suomessa alkuperäiskansalle kuuluvat oikeudet?
3. Voisivatko molempien ryhmien saamelaiset järjestäytyä haluamallaan tavalla ja valtiolta saatavalla tuella järjestää omat sisäiset vaalinsa ja hallintonsa?
4.  Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläisesti ja perustuslain mukaisesti yhteiskunnallista tukea kielensä ja kulttuurinsa kehittämiseen?
5.  Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläisesti ja perustuslain mukaisesti yhteiskunnallista tukea saamelaiselinkeinotoimintaansa?
6.  Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläiset oikeudet käyttää saamelaiskulttuurikeskus Sajosta ja muita saamelaisten toimitiloja?
7.  Saisivatko molemmat ryhmät yhtäläiset oikeudet työjärjestö ILO:n alkuperäiskansafoorumeilla?
Ja entäpä sitten jos noihin kysymyksiin on ajatuksena vastata kieltävästi? Viimeistään siinä vaiheessa vatulointi on minusta todella viisautta.


maanantai 5. joulukuuta 2016

Mietteitä itsenäisyyspäivän kynnyksellä

Julkaisen Jouni Kitin häneltä itsenäisyyspäivän aattona saamani kirjoituksen tässä. Kirjoitus sattuu ajankohtaan, jolloin saamelaispoliittisella kentällä jälleen kuhisee salassa valmistellun pohjoismaisen saamelaissopimuksen sisällön tultua tietoon (siitä lähipäivinä) ja valtakunnan politiikan airueiden reissatessa maakuntaan ties mitkä tarkoitukset taustallaan. Puheissa esillä on ILO-sopimus, mutta sen merkitys on enää marginaalinen jos tuo saamelaissopimus toteutuisi.
Näin Jouni Kitti:
"Kirjoittaessani mietteitä saamelaisista näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä tuntuu ensi alkuun hämmentävältä. Saamelaiset tiedetään Ylä-Lapissa etnisyyttään vaalivaksi väestöksi, jonka muuttohistoria tunnetaan varsin tarkkaan. Saamelaiset suvut tuntevat usein missä heidän esivanhempansa ovat eläneet, ja vanhoissa kirkonkirjoissa on tarkoin kirjattuna kuka milloinkin muuttanut maasta tai seurakunnasta toiseen. Pohjoisen pienissä kylissä myös naapurit tietävät toisistaan ainakin jonkinlaisella tarkkuudella mitä sukua ja perua sitä ollaan. Mutta muualla maassa samat saamelaiset levittävät verkostojensa kautta propagandaa jonka mukaan he ja vain he ovat Suomen ainoaa ja oikea alkuperäisväestö, joka yritetään pakkosulauttaa suomalaisiksi.
Millä muulla Suomessa asuvalla väestöllä on tällaisia kaksia kasvoja kuin saamelaisilla? Mutta niin se kuitenkin vain on, että lappalaisväestöstä poliittisen saamelaismääritelmän nojalla luodulla saamelaisväestöllä on sellaiset kasvot, joilla on oikeus noteerata itsensä ylitse muiden paremmaksi. Saamelaisista puhuttaessa objektiivisuudesta puhuminen alkuperäiskansatermin yhteydessä on ollut viime vuosina muodikasta. Tällainen tosiasialliseen asutushistoriaan perustumaton lähestymistapa on ollut hyvin helppohintaista, mutta houkuttelevaa, koska se on jättänyt saamelaisten kaukaiset esivanhemmat ‒ lappalaiset ‒ katveeseen, vaille alkuperäiskansastatusta. Kun lappalaiset ovat nousseet esille tästä katveesta, etniset saamelaiset ovat leimanneet heidät suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiksi, kiistäen lappalaisten aseman Suomen Lapin todellisena alkuperäiskansana.
Ne objektiiviset seikat, jotka ovat vaikuttaneet saamelaisten kuvan määräytymiseen Suomessa, liittyvät osittain yhteiskunnallisiin ja kansallisiin eroavaisuuksiin ja osittain historialisiin tapahtumakulkuihin. Muun muassa asutushistorian yhteisten osien johdosta saamelaisten, lappalaisten ja suomalaisten kohtaaminen ja vuorovaikutuksen muodostuminen on tapahtunut ja tapahtuu edelleen samalla tasolla, tänään kuitenkin yhä vilkkaammin vuorovaikutuksen oloissa.
Aikaisemmin, jolloin poliittista saamelaismääritelmää ei vielä ollut käytössä, lappalaisiin suhtauduttiin ylenkatsovasti. Monissa tapauksissa suhtautuminen oli huvittuneen ylimielistä ja alentavaa. Lappalaisiin suhtautumisen sävyn määräsi suomalainen herrakansasuhde, joka periytyi Ruotsin vallan ajoilta. Vielä 1800-luvulla kohtaaminen oli ollut harvinaista. Kirkollisten yhteyksien lisäksi herrakansan edustajat ja lappalaiset kohtasivat toisiaan lähinnä vain kun veroja kannettiin, kun lappalaiset perustivat veromailleen tiloja, tai kun käytiin käräjiä. Suomen itsenäistymisen jälkeen lappalaiset olivat edelleen erämaissa hajallaan asuva marginaaliryhmä, josta ei sen kummemmin huolta kannettu. Toisessa maailmansodassa lappalaiset ja saamelaiset sen sijaan kyllä kelpasivat aseellisesti puolustamaan Suomen olemassaoloa. Kun katsoo sodassa kaatuneitten, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloa, ei voi muuta kuin hämmästellä sitä minkälaisen veron sota vaati Suomen saamelaisilta ja lappalaisilta.
Sodan jälkeen ryhdyttiin laatimaan ehdotuksia lappalaisia jakavaksi lainsäädännölliseksi raja-aidaksi. Sen vaikutukset ulottuvat tänään monille tasoille. Vaikka laissa oleva saamelaismääritelmä näyttäisi koostuvan objektiivisista tekijöistä, kyseessä on näköharha. Se, että nämä asiat on kirjattu lakiin synnyttää jonkinlaista sokeutta todellisuudelle. Saamelaismääritelmä, jolla saamelaiset ja lappalaiset erotettiin toisistaan ja jolla heidät on saatu usutettua toisiaan vastaan koostunut tekijöistä, joita ei voi pitää objektiivisina. Nämä tekijät eivät ole objektiivisia siinä mielessä että ne perustuisivat historialliseen faktoihin, vaan ne ovat riippuvaisia saamelaiseksi samaistuvien yksilöiden subjektiivisesta mielikuvituksesta: ne ovat heille annettuja ja vain osittain historian saatossa syntyneitä.
Saamelaiset erottaa naapureistaan lappalaisista ja suomalaisista tänään ainoastaan poliittinen ideologia. Saamelaisten ja lappalaisten suhteiden historiassa ei ole tähän asti ollut suurempia todellisia ongelmia. Suurin ongelma on epäonnistunut saamelaismääritelmä, johon vetoamalla on aikaansaatu sellaisia kummallisuuksia kuin että samoihin sukuihin kuuluvista toisia on hyväksytty saamelaisiksi ja toisia on valikoiden jätetty ulkopuolelle.
Kiistely ILOn sopimuksesta on kuitenkin tuonut esille, että etniset saamelaiset ovat halunneet erottautua muusta väestöstä jyrkästi. Tämän erottelun pontimena on ollut saamelaisideologian keinotekoinen kuilu, jollaista ei ole Suomessa aikaisemmin nähty. Todellisuudessa edellytyksiä tällaisella "välttämättömälle kuilulle" ei ole olemassa, koska kieltä, kulttuuria ja tapoja koskevia eroja ei ole todellisuudessa olemassa. Alueella asuvat, eri väestöryhmiin samaistuvat tavalliset ihmiset poliittisen saamelaismääritelmän molemmin puolin eivät halua leimata toisiaan vastakohdiksi tai vihollisiksi. Jokaisen kannattaa kysyä ja miettiä, kuka sellaista erottelua ajaa, kuka sitä tarvitsee ja kuka siitä hyötyy. Sitä tarvitsevat sellaiset saamelaisjohtajat jotka hankkivat itselleen julkisuutta ja merkitsevän aseman ratsastamalla toisten saamelaisten selässä valtaan. He, ja vain he, tarvitsevat valheita oman ryhmänsä alkuperäisyydestä Suomessa, ja vain heillä on tarve kieltää alkuperäisyys lappalaisilta siksi, että nämä ovat heidän oikeudettomien pyrkimystensä tiellä. Näille johtajille lappalaiset ovat syntipukkeja, joita he syyttelevät ja joita vastaan he yllyttävät omia kannattajiaan.
Kansallisen kulttuurin identiteetti merkitsee oman viiteryhmän suhteuttamista muihin, samalla se edellyttää myöskin jonkin asteista muista erottautumista. Lappalaisille erottautuminen ruotsalaisista ja sittemmin suomalaisista erottautuminen on kautta vuosisatojen ollut keskeisen tärkeä identiteettitekijä. On tässäkin yhteydessä syytä korostaa, että pysyviin saamelais-lappalaisten suhteiden perustekijöihin on kuulunut huomattavan suuri samankaltaisuus näihin väestöryhmiin kuuluvien välillä. Erityisen hyvin tämä läheisyys on ilmennyt kun vertailupohjaksi on otettu pääväestöksi kasvaneiden eteläisten isäntäkansojen edustajat, joista sittemmin on kasvanut alueen pääväestö.
Saamenkieltä ei ole koskaan osattu Suomessa laajalti ja nykyään sitä osataan vieläkin vähemmän kuin aikaisemmin. Historiasta tunnetaan määräyksiä siitä, kuinka lähelle kyliä saamelaiset ovat saaneet tuoda poroelojaan. Tällaisilla asioilla on kuitenkin ollut konkreettiset selityksensä. Yleisesti ottaen, vastoin propagandistisia väitteitä, etnisten saamelaisten liikkumista ja elinkeinojen harjoittamista ei ole etnisten perusteiden mukaan rajoitettu, vaan heille on pyritty luomaan samat edellytykset kuin muullekin väestölle Suomessa. Vähänkään vakavampi asioiden tarkastelu osoittaa, että saamelaiset elävät, asuvat ja harjoittavat elinkeinojaan samoin oikeuksin kuin muutkin kansalaiset. Rinnakkaisen oikeudellisen erillisyyden luominen etnisille saamelaisille tässä tilanteessa, jossa saamelaiset asuvat muun väestön seassa on käytännössä mahdotonta toteuttaa ja valvoa. Niinpä saamelaisuudella metelöivä ja välillä suorastaan riehuva kiihkosaamelaisuus edustaa tänään niitä murtavia voimia, jotka saamelaisten omassakin keskuudessa pyrkivät hajottamaan yhteisön rationaalisia ja sitä koossa pitäviä rakenteita.
Vietämme aivan kohta Suomen itsenäisyyspäivää. Suomen saamelaisjohtajat ovat ajaneet itsensä aatteelliseen, poliittiseen ja oikeudelliseen ‒ kuvaannollisesti ilmaisten ‒ sotatilaan valtiota vastaan. Norjan ja varsinkin Ruotsin saamelaisten kellokkaiden esimerkkiä seuraten tai matkien eräät kiihkeät suomalaisetkin saamelaispoliitikot ovat alkaneet omaksua asenteen, että he eivät ole lainkaan suomalaisia, vaan saamelaisia, joiden oma maa on pakkorajojen neljään osaan jakama Saamenmaa. Tämä perustuu pitkälti käsitteiden ja tasojen sekaannukseen. Kukaan ei nykyään vaadi, että saamelaisten tulisi kasvaa tai sanoutua irti saamelaisesta identiteetistään ja tuntea itsensä suomalaisiksi sanan etnisessä, kulttuurisessa ja kielellisessä merkityksessä. Riippumatta siitä, miten koemme ja ilmennämme saamelaista identiteettiämme, olemme silti Suomen valtion kansalaisia, vieläpä täysivaltaisia kansalaisia, aivan kuten toiset saamelaiset ovat Norjan, Ruotsin tai Venäjän kansalaisia. Pohjoismainen oikeusperinne, demokraattinen perinne ja sosiaalivaltio ovat kaikkine puutteineen ja kehitystarpeineenkin asioita, joista meidän saamelaistenkin kannattaa olla kiitollisia, iloisia ja ylpeitä. Ne muodostavat kehyksen jonka puitteissa meillä on lupa ja mahdollisuus elää elämäämme ja kehittää monimuotoista saamelaista identiteettiämme, kulttuuriamme ja kieltämme. Meidän on tietenkin ajettava etujamme ja oikeuksiamme, mutta ei sen tarvitse merkitä poliittista ja oikeudellista sotatilaa Suomen valtion kanssa. Vähempi huutelu ja julistelu Suomen valtion saamelaisiin kohdistamista vääryyksistä olisi paikallaan, ja niiden sijaan olisi syytä katsoa missä kunnossa oma piha on. On, ja on jo kauan ollut, aika lopettaa saamelaisten lappalaisiin kohdistamat valloitushankkeet ja syrjintä.
Näissä mietteissä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää Suomelle, sen kaikille kansalaisille ja asukkaille, ja erityisesti Suomen kaikille lappalaisille ja saamelaisille, mukaan lukien ne jotka on toistaiseksi huonolla lailla ja sen nurjamielisillä tulkinnoilla suljettu ulkopuolelle.

Jouni Kitti"


maanantai 28. marraskuuta 2016

Wikipediahistorialla historiaa pitemmät jäljet?

Facebookin saamelaispolitiikkaa sivunneessa kansalaiskeskustelussa menin puuttumaan erään noihin osallistuvan saamelaispoliitikon viittauksiin ikiaikaisesta Saamenmaasta. Kysyin mistä historiasta hän ammentaa moisen maan tai edes maantieteellisen nimityksen.
Tyyppi perusteli väitettään lataamalla vastaukseensa Wikipedia-linkin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Saamelaiset)! Katosi sitten keskustelusta kun ehdin kysäistä oliko hän itse ollut noita tuon linkin alta löytyviä asioita ja tarinoita sinne kirjoittamassa.
Työskennellessäni vielä palkkaa vastaan Almamedian riveissä, Lapin Kansassa, erilaisissa lähdekritiikkiä koskevissa ohjeistuksissa meitä toimittajia varoitettiin nimenomaan Wikipedian epäluotettavuudesta. Pelkästään sen varaan ei saanut, tai ainakaan ei olisi saanut, perustaa mitään faktoina esitettäviä asioita.
Laiskalle toimittajalle ja netin tarjoamaan helppoon tiedonhankintaan kritiikittömänä heittäytyneelle kansalaiselle ”vapaa tietosanakirja”, todellisuudessa ”vapaaehtoisten aktiivisuuteen” perustuva ilmaissivusto, on helppoudessaan liian houkutteleva lähde.
Kuinkahan moni Wikipedian ”faktoja” lainannut on mahtanut lukea edes sivuston oman esittelyn:
”Wikipedia on vapaasti muokattavissa oleva tietosanakirja. Kuka tahansa, jolla on Internet-yhteys, voi muokata Wikipedian artikkeleja. Wikipediasta löytyy paljon arvokasta ja totuudenmukaista tietoa, mutta Wikipedia ei kuitenkaan voi taata Wikipediassa olevan tiedon oikeellisuutta. Vaikka virheellisiä tietoja pyritään korjaamaan Wikipediassa, kenelläkään ei ole velvollisuutta korjata niitä, ja tästä syystä kaikki Wikipediasta löytyvä tieto toimitetaan lukijalle ilman takuuta oikeellisuudesta tai sopivuudesta mihinkään käyttötarkoitukseen…”
Niinpä kun joku tai jotkut aktiiviset tuottavat tähän ilman totuuden takuita olevaan ”tietosanakirjaan” artikkeleita, vaikkapa nyt sitten saamelaisten historiasta, ei noilla artikkeleilla ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ollaan siis paremminkin tarinaperinteen puolella.
Toki tuon edellä olevan Wikipedia-linkin alta löytyy montakin nykypäivän tilannetta kuvaavaa asiaa. Kuten vaikka Suomen nykyistä saamelaisaluetta kuvaava kartta, jonka yhteydessä tosin virheellisesti (tai valheellisesti) kerrotaan saamelaisten ”perinteisesti asuttamasta alueesta”. Esimerkki miten tehdään todellisen historian ylitse kävelevää takuutonta”tarinahistoriaa”.
Tuon mainitsemani somekeskustelun aikoihin sattui silmiini Lapin Kansan päätoimittajan, Antti Kokkosen, kolumni ”Valheella onkin pitkät jäljet”. Kokkosen aiheena oli Yhdysvalloissa juuri Donald Trumpin voittoon päättynyt presidentinvaali. Hänen mukaansa sodassa, rakkaudessa ja nyt näköjään myös vaalitaistelussa kaikki keinot ovat sallittuja. Siis myös valheet.
Kokkosen aiheesta ei tässä enempää, mutta hänen kolumninsa jatkosta löytyi ihan mielenkiintoisia, tosin itselleni jo taannoisen ”tarinajournalismin” buumin pedagogiavaiheen ajalta tuttuja asioita.
Kokkonen kirjoitti:
”Tarinoiden valta ei ole uusi ilmiö. Tanskalainen tulevaisuudentutkija Rolf Jensen kirjoitti jo vuonna 1999 kirjan The Dream Society. Jensenin mukaan tietoyhteiskunnan jälkeen syntyy tarinayhteiskunta, toisilta nimiltään elämys- tai tunnelmayhteiskunta. Hänen mukaansa uudessa tarinayhteiskunnassa kuluttajat eivät osta arkista tuotetta, vaan tärkeää on tarina, joka tuotteeseen liittyy.”
Tähän väliin on hyvä heittää kysymys kuinka moni Lapin Kansankin lukija on viimeisen vajaan vuosikymmenen aikana huomannut onko Rolf Jenseniä luettu ja sovellettu myös Lapin Kansassa? Isot kuvat ja silminnäkijä tarinoineen kärkeen, niinhän sitä tarinauutisiakin nykyään tehdään.
Ja Kokkonen jatkoi:
”Jensenin ajatukset ovat saaneet jalansijaa liike-elämässä, jossa tarinallisuudesta on tullut valtavirtaa. Sijoittajille ja kuluttajille pitää myydä hyvä tarina. Nyt ilmiö on tullut politiikkaan. Hyvä tarina pohjautuu usein väljästi totuuteen. Mutta tarinan tärkeisiin ominaisuuksiin totuus ei kuulu. Pikemminkin faktat usein pilaavat hyvän tarinan. Tärkeintä on se, että tarina vetoaa tunteeseen.”
Näinköhän tuo on, että vasta Donald Trumpin myötä Lapinkin valtalehdessä on havahduttu huomaamaan myös politiikassa vellovan vailla totuutta olevia tarinoita. Epäilenpä, mutta tokihan kritiikkiä ja lähdekritiikkiä on helpompi jyrähdellä riittävän kaukana tapahtuviin asioihin ja ilmiöihin.
Mutta menepä Lapin Kansa tutkimaan vaikka Saamenmaan historiallisia juuria tai kaivamaan taustafaktoja sivuillaan esitettyihin aidon (tai väärän) saamenpuvun määrityksiin. Vaikkapa, että vaikutteet värikkääseen lapinpukuun juontavat keskieurooppalaisen ylhäisön pukumallista, jonka sittemmin varakkaammat saamelaiset omaksuivat Jäämeren pomorikaupan yhteydessä, puvun jo väistyttyä käytöstä Euroopassa. Ja että saamelaisten lakkimallin alkumuoto lienee itäeurooppalainen kolkka, jota nykyisin muistuttaa eniten kolttamiehen nelikulmainen perinnelakki, sekin pomorikaupan ajan ”muotivirtausta”. Tai että Ruotsin eteläsaamelaisten patalakin katsotaan olevan eteläskandinaavista perua. Ja niin edelleen...
Eipä niin, ei näy saamenpuku-uutisen jatkeena faktalaatikkoa. Ja jos näkyisikin, se olisi lainattu Wikipediasta.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Löysä raha ruokkii löysää käyttelyä - City Sámit -yhdistyksessä kiehahti

City-Sámit -yhdistyksen ylimääräisessä kokouksessa (9.11.2016) ruodittiin kohta kaksi vuotta vireillä olleen Helsingin saamelaiskulttuurikeskuksen suunnittelutilannetta. On käynyt ilmi, ettei opetus- ja kulttuuriministeriöltä kaksi vuotta sitten saadulla 97 000 euron selvitysavustuksella ole valmistunut oikeastaan mitään. Sen sijaan rahaa on kyllä kulutettu, mutta kuinka paljon ja mihin kaikkeen, sitä ollaan kaiketi nyt selvittelemässä.
Ensimmäisenä joutuu kysymään kuinka yleensä on mahdollista, että noinkin suuria summia yhdistysmuotoiselle organisaatiolle myöntelevä ministeriö ei ole kysellyt rahan perään. Avustuksen käyttöaika kun oli sen myöntämispäätöksen mukaan 1.12.2014 – 1.2.2016. Kulttuurikeskushankkeen selvitystyön nollatila nimittäin tuli julki yhdistyksen hallituksen muutamien jäsenten selvitysten perusteella. Selvittelyyn liittyen myös opetus- ja kulttuuriministeriöön meni tilanteesta tietoa, mutta mitään tietoa ministeriön aikeistakaan puuttua asiaan ei toistaiseksi ole.
City Sámit –yhdistyksen puheenjohtaja Pentti Pieski kertoi avustuksen saamisesta 4.12.2014 pidetyssä yhdistyksen hallituksen kokouksessa. Silloin sovittiin, että Pieski nimetään projektin vastuuhenkilöksi ja että hankkeelle on palkattava työntekijä. Tuohon tehtävään tarjoutui hallituksen jäsen ja samalla silloinen rahastonhoitaja. Vaikka valintaa hallituksessa vastustettiin, sai puheenjohtaja sen läpi perustelemalla, ettei avointa hakua ehdittäisi avustuksen saannin ehtojen mukaan tehdä. Puheenjohtajalle tuli tehtäväksi toimia hanketyöntekijän ohjaajana.
Kului talvi, kesä ja syksykin vuotta 2015 ja yhdistyksen hallitus sai meneillään olevasta selvitystyöstä vain suullisia raportointeja. Kerrottiin, että työ etenee hyvin. Elokuussa 2015 hanketta avustamaan oli palkattu konsultti tekemään eri konseptivaihtoehtoja ja rahoituslaskelmia. Joulukuussa kun piti olla niiden esittely, hallitukselle vain luvattiin niiden valmistuvan ”pian”. Tammikuussa 2016 alettiin jo tilanteesta huolestua kun hankkeenkin piti olla lopuillaan. Tuolloin puheenjohtaja kuittasi huolen kertomalla, ettei loppuraportoinnin aika ollut vielä. Kuitenkin jo samaisen tammikuun aikana puheenjohtaja joutui myöntämään, ettei hanke ole edennyt suunnitellusti ja ettei hanketyöntekijä ole saanut koko aikana juuri mitään aikaan. Puheenjohtaja ei ollut työn ohjaajana puuttunut tilanteeseen.
Kävi myös ilmi, että yhdistys oli rikkonut konsultin kanssa tekemänsä sopimuksen kun konsultille ei ollut toimitettu hänen tarvitsemiaan tietoa. Vaikka konsultin työ jäin näin vajaaksi, oli hän oikeutettu perimään palkkionsa.
Yhdistyksen hallitus kehotti puheenjohtajaa hakemaan välittömästi hankkeelle jatkoaikaa. Samalla keskusteltiin tulisiko tapahtuneesta antaa tieto yhdistyksen jäsenille ja rahoittajalle eli opetus- ja kulttuuriministeriölle. Puheenjohtaja ja osa hallituksen jäsenistä ehdottivat tilanteen salaamista.
Helmikuussa tänä vuonna puheenjohtaja esitti, että hänet palkattaisiin johtamaan hanketta. Hallitus ei kuitenkaan siihen enää suostunut ja osa jäsenistä ilmoitti kokevansa luottamuspulaa puheenjohtajaa kohtaan. Hankkeelle valittiin hallituksen ulkopuolinen vetäjä ja hänen tuekseen ohjausryhmä. Myöhemmin kolme hallituksen jäsentä esittivät lakimiehen palkkaamista selvittelemään tapahtumia ja yhdistyksen taloutta. Päätös ehdittiin jo tehdäkin, mutta sitä vastustanut puheenjohtaja toi sen uudelleen käsittelyyn ja lakimiehen palkkaaminen peruttiin.
Uuden hankevetäjän työ takkuili, koska puheenjohtajalta ja edelliseltä hanketyöntekijältä ei saatu toistuvista pyynnöistä huolimatta tietoja työn aiemmista vaiheista. Maaliskuussa asioista informoitiin myös opetus- ja kulttuuriministeriötä, josta kerrottiin, että epäselvyydet voisivat johtaa avustusrahojen osittaiseen takaisinperintään. 17.4.2016 pidetty yhdistyksen vuosikokous ei voinut käsitellä tilinpäätöstä, koska osa yhdistyksen hallituksen jäsenistä ei katsonut voivansa sitä allekirjoittaa. Ennen tätä hallituksen jäsenet olivat olleet yksityisesti yhteyksissä lakimieheen.
Vuosikokous valitsi yhdistykselle uuden hallituksen ja se päätti ensimmäisessä kokouksessaan palkata lakimiehen selvittelyjen avuksi. Tuolloin muun muassa selvisi, että edellinen hanketyöntekijä oli 13,5 kuukautta kestäneen täysiaikaisen työsuhteensa aikana nostanut yhdistykselle kertomatta 7,5 kuukauden aikana palkkaa myös täysiaikaisesta työstään valtion virkamiehenä. Hanketyöntekijä ei sittemmin ottanut mitään kantaa hänelle esitettyihin selvittelypyyntöihin.
Kulttuurikeskushankkeen epäselvyydet johtivat hanketyöntekijänä toimineen henkilön vapauttamiseen myös yhdistyksen rahastonhoitajan tehtävistä. Sen jälkeen yhdistyksen taloudenhoidon tarkastaminen nosti esille laiminlyöntejä, joita oli tapahtunut muun muassa laskujen maksatuksissa johtaen ulosottoihin. Myös palkkojen maksussa oli ollut ongelmia johtuen muun muassa siitä, ettei yhdistys ollut perinyt ylläpitämänsä kielipesän hoitomaksuja vuoden ajalta eikä muistanut nostaa kaikkia avustuksiaan. Rahastonhoitaja oli omavaltaisesti korotellut myös työntekijöiden palkkoja ja käyttänyt kielipesän puskurirahastona olleen talletuksen oman palkkansa maksatukseen.
Taloudenpitoa selvitelleiden mukaan yhdistyksen puheenjohtaja oli ollut tietoinen ainakin ulosottoihin menneistä maksuista, mutta ei ollut puuttunut rahastonhoitajan toimintaan.
Kun selvityksiä vaatineet hallituksen jäsenet saivat lopulta käsiinsä yhdistyksen vuoden 2015 kirjanpidon, ei edellytyksiä tilinpäätöksen allekirjoittamiseen heidän mielestään siis ollut. Kirjanpidosta löytyi useita huolestuttavia seikkoja, kuten kuitteja, joissa ei ole eritelty kulujen kohdetta eikä perusteltu niiden liittymistä yhdistyksen toimintaan. Lisäksi löytyi kuitteja kuluista, joita ei pidetty asiallisina pienelle avustuksin toimivalle yhdistykselle. Näitä olivat muun muassa kestitsemiseen liittyvät kulut, yöllinen alkoholiosto sekä esimerkiksi tarpeettomalta vaikuttavat taksin käyttöön liittyneet kulut. Kirjanpidosta löytyi myös kuluja, joita  laskuttaneet hallituksen jäsenet eivät selvityspyynnöstä huolimatta voineet osoittaa liittyneen yhdistykseen toimintaan. Näitä olivat muun muassa eräät matkakulut ja tarvikehankinnat. Hallituksessa oli ollut suullisena ohjeena, että kaikki isommat kulut, kuten matkakulut, hyväksytetään etukäteen hallituksen kokouksessa. Kävi kuitenkin ilmi, että kolmella hallituksen jäsenellä oli kuluja, joita ei ollut tuotu hallituksen käsiteltäväksi, vaan hallituksen puheenjohtaja ja rahastonhoitaja olivat ne omavaltaisesti hyväksyneet. Lisäksi kirjanpidossa oli kuluja merkitty jatkuvasti momenteille, joille ne eivät kuulunee. Näitä on myöhemmin kirjanpidosta oiottu.
Kun tällaisia tulee esiin, voi tietenkin kysyä millä tasolla City-Sámit -yhdistyksen toiminnantarkastus mahtoi olla? On käynyt ilmi, että toiminnantarkastaja olisi jollain tavalla epäselvyyksiin kuitenkin viitannut. Kysymys toiminnan- eli tilintarkastuksen tasosta lienee aiheellinen siksikin, että City-Sámit -yhdistyksen talous pyörii tavanomaista yhdistystä paljon suuremmissa mitoissa. Erään yhdistyksen jäsenen mukaan puheenjohtaja Pentti Pieski oli kehaissut jossain tilaisuudessa valtion ja ehkäpä muidenkin tahojen rahaa virranneen yhdistykselle noin 600 000 euron edestä hänen puheenjohtajakaudellaan. Toinen yhdistyksen jäsen kertoi pohtineensa muun muassa miten lienee käynyt Suomen Kulttuurirahastolta yhdistykselle saatujen varojen. Kyseisen jäsenen mielestä olisi ilmeinen tarve viranomaisen suorittamalle tutkinnalle jo yhdistyksen uskottavuuden säilyttämiseksi.
Joka tapauksessa tilanne kärjistyi City-Sámit -yhdistyksessä niin, että puheenjohtaja Pentti Pieski sai keväällä lähteä ja hänen tilalleen tuli hallituksen kriittisiin jäseniin kuulunut Hanna Helander. Tuoreessa radiohaastattelussaan http://areena.yle.fi/1-3783807 Helander kertoo avoimesti tapahtuneista ja vakuuttaa yhdistyksen avoimeen toimintaan jatkossa. Hän myös kertoo yhdistyksen toivovan kulttuurikeskushankkeelle jatkorahoitusta. Keskuksen toiminta tulisi olemaan enemmän tapahtumiin nojaavaa, ei niinkään massiivisiin seiniin satsaamista.
Pentti Pieskin ajatus Helsingin kulttuurikeskuksesta taisi alun perin perustua hänen vaalimansa ”tiedotuskeskuksen” pohjalle. Keskuksen piti tuottaa ”oikeaa” tietoa saamelaisista ja saamelaisuudesta etelään painottuvan valtakunnallisen median ja päätöksenteon tarpeisiin.

maanantai 31. lokakuuta 2016

First Nations – Second Nations

Polveutuminen on kansainvälisesti tunnustettuna ensimmäinen ja tärkein peruste alkuperäiskansaa määriteltäessä. Näin silloin kun puhutaan oikeasti eli historiaan nojaten alkuperäisistä kansoista tai kansanryhmistä.
Sitten on olemassa se poliittinen alkuperäiskansan käsite, joka muuttuu vähän mitenkin sen mukaan miten ja millä tarkoitusperillä tuon käsitteen sisällä olevaa ryhmää halutaan rajata (esimerkiksi: http://www.kepa.fi/uutiset-media/uutiset/ovatko-alkuperaiskansat-alkuperaisia). Niinpä ilomantsilaissuonikyläläistä sukujuurta oleva Inarissa asuva henkilö voi Suomen perustuslaissa tunnustettuun alkuperäiskansaan, saamelaisiin, kelpuutettuna kolttana kertoa maailmalle kuinka Inarin alueen alkuperäisimmästä kalastajalappalaisväestöstä polveutuvat Kyrö tai Mattila eivät ole alkuperäiskansaa, eivätkä siten ole suomalaisina lantalaisina – tai ainakaan hänen johtamansa alkuperäiskansaelimen hyväksyminä – oikeutettuja kuulumaan saamelaiseen yhteisöön. Näin siitäkään huolimatta, että tuossa yhteisössä, tai ainakin sen ääntä käyttävässä politiikassa, on ruvettu puhumaan sukuyhteisöstä - toki tietenkin sillä varauksella, että tuohon sukuyhteisöön pääsy edellyttää niin sanottua ”ryhmähyväksyntää”, joka useimmiten on käytännössä tarkoittanut ”ryhmäsyrjintää”.
No, tästä nyt ei ota selvää pian se kuuluisa Erkkikään, puhumattakaan jostain Helsingin Sanomien helsinkiläisestä toimittajasta. Lyhimmin asian voisi selittää viittaamalla ILO 169-alkuperäiskansasopimukseen ja sen ratifiointiin liittyviin erityisiin maankäytön ja -omistuksen odotuksiin. Ne kiteytti minulle aikoinaan enontekiöläinen saamelaisaktiivi Nils Henrik Valkeapää, aikana jolloin Suomeen puuhattiin niin sanottua saamelaislakia ja josta silloinen saamelaisvaltuuskunta sittemmin riitelikin antaakseen lakiluonnoksesta lausuntoaan. Tuolloin koltat olivat vielä inarinsaamelaisten tavoin saamelaisyhteisön alemman kerroksen pieni vähemmistö, eivätkä saamelaispolitiikan vallan huipulla kuten nykyään. Silloinen kolttien luottamusmies Matti Sverloff meni esittämään, että saamelaismääritelmä pitäisi uudistaa enemmän polveutumiseen perustuvaksi, jolloin Valkeapää pomppasi pystyyn ja ojensi Sverloffia:
”Kuulepas sinä Matti-väärti! Meille on tulossa kohta sellainen laki, joka antaa meille niin paljon hyvää, ettei meillä ole mitään järkeä ruveta nyt kasvattamaan porukkaamme.”
Näin se Nilsu väärtiään kokousmuistiinpanojeni mukaan sanatarkasti ojensi. Tuosta lähtien aloin selvitellä mistä ”hyvästä laista” oli oikein kyse ja sitä selvittelyä on sitten vaiheittain riittänytkin. On siis kyse siitä, että jotkut haluavat toisia enemmän tai etuoikeutetusti oikeuksia ja valtaa niiden hyödyntämiseen kavereittensa kanssa.
Kun Suomessa tunnustettu, omintakeisen elastisella etnisellä tavallaan valikoitu alkuperäiskansa ei läpi leikaten omaa yhtenäistä historiallisesti kestävää polveutumista alueen alkuperäisasukkaista, ei Suomella liene myöskään kestäviä perusteita harkita ILO 169 -sopimuksen ratifiointia kyseisen alkuperäiskansan nimiin. Ei siis ole sellaista tietoa eikä sille näyttöä, jonka mukaan nimenomaan tuo käräjäluettelon ryhmä polveutuisi aluetta ennen valtioiden rajojen syntyä asuttaneista esi-isistä. Toki tuossa ryhmässä näitä polveutujiakin on.
Oikeusvaltiona Suomi voi sallia ja sallii minkä tahansa kansanryhmän harjoittaa kulttuuriaan millä kielillä haluaa ja millaiset puvut yllään haluaa, mutta että noilla joillain kulttuuripiirteillä syntyisi oikeudet maihin ja vesiin, tai oikeus niiden hallinnassakin muiden edelle tai jopa pois sulkien, sellainen ei ole oikeusvaltiossa mahdollista.
Jos sitten on niin, ettei valikoitunut kansa halua hyväksyä alueensa polveutuvia alkuperäisasukkaita samaan pöytään, miksei näistä alkuperäisistä perustettaisi oma alkuperäiskansaryhmä. Sellainen, joka oman ja yhä katkeamattomana säilyneen käytön ja kulttuurinsa muodoissa saisi tunnustuksen maa- ja vesioikeuksiinsa. Jonkin verran lainsäädännön askeleleita tuohon suuntaan on jo olemassa, mutta vielä kovin lyhyitä.
Kanadassa on jo 1970-luvulta ollut virallinen ”ensimmäisten kansankuntien” alkuperäiskansamääritys (First Nations). Noihin ensimmäisiin kuuluvat ne alkuperäisasukkaat, jotka eivät kuulu inuiitteihin tai osittain eurooppalaisperäisiin métisseihin. Ensimmäisiin kansakuntiin kuuluvien aiempi nimitys oli ”indians”, mutta jotkut kokivat sen loukkaavana ja nimitys uudistettiin. Lieneekö hieman samaa ilmiötä kuin samoihin aikoihin yleistynyt lappalaisen vaihtuminen saamelaiseksi?
Joka tapauksessa Kanadassa on kolme tunnustettua alkuperäiskansaa. Mikä estää Suomea tunnustamasta alueelleen historialliseen asuttamiseen ja kulttuuriinsa perustuvan ”ensimmäisen kansakunnan”? Olisivatko tuon kansanryhmän jäsenet lappalaisia vai kantasaamelaisia vai keitä kaikkia, mutta heitä yhdistäisi vähintäänkin historiallisen ajan kattavana ja siten todennettavana alueensa yhtäjaksoinen asuttaminen ja siihen liittyvä, nykyaikaan heijastuva kulttuuri.
Kun oikeusministeriö on teettänyt ja kaiketi vielä teettämässä Suomen alkuperäiskansatilanteesta ”kansainvälisesti vertailevaa” selvitystä, olisi tässä Kanadan mallissa ehkä toteuttamiskelpoinen ajatus. Pelkäänpä kuitenkin, ettei tuossa selvityksessä sen tekijöiden ennakkositoutumisen tietäen paljon uudenlaisia näkemyksiä löydy. Hyvä jos koko Kanadan mallia edes mainitaan.
Kun Kanadassa First Nations -alkuperäiskansan lisäksi alkuperäiskansoja ovat lisäksi inuiitit ja osittain eurooppalaisjuuriset métissit, Suomessa juuriltaan kirjava virallinen ja toistaiseksi ainoa virallinen alkuperäiskansa on mahtunut yhden vaaliluettelon ja -lain piiriin nimikkeellä saamelaiset. Noin varmaan voisi jatkuakin ilman että ruvettaisiin puhumaan mistään puoli- tai pseudosaamelaisista. Saamelaisuudessahan kyse kun ei ole sittenkään polveutumisesta vaan kulttuurisesta sukulaisuudesta? Kuten jo aiemmin huomautin, kulttuurisen ja historialliseen polveutumiseen perustuvan alkuperäiskansan jäsenistö on osin päällekkäistä.
Suomessa on nykyisen saamelaispolitiikan taholla haluttu vetää rajaa sille missä vaiheessa alueen alkuperäiset lappalaiset ovat muuttuneet suomalaisiksi eli lakanneet olemasta lappalaisina. Kanadassa tällaisestakaan ei liene tehty ongelmaa vetämällä joitain aikatakarajoja. Suomen tilanteessa erikoista on ollut se, että kun lappalaisten (tai statuksettomien saamelaisten) taholta on vaadittu totuuskomissiota selvittämään historiallisia totuuksia, mukaan lukien lappalaisväestön suomalaistaminen, vaatimus ei ole saanut kovinkaan suurta huomiota. Sen sijaan vaatimusta on osin ehkä hyvälläkin menestyksellä saatu peittoon saamelaisjohdon vaatiessa totuuskomissiota ja valtion anteeksipyyntöjä nyt voimissaan olevan saamelaisen ”asuntolasukupolven” pakkosulauttamisesta – tai ainakin sulautusyrityksestä.
Eiköhän asia ole oikeasti niin, että jos totuuskomissio perustettaisiin, sen ensimmäisenä ja laajimpana tehtävänä olisi tutkia miten Kemin Lapin lappalaisväestöä kielellisesti ja kulttuurisesti suomalaistettiin ja miten tuon työn jälki näkyy nykypäivässä. Ja tässäkin totuuden etsimisessä voidaan perustaa paljolti asiakirjoihin, eikä nojata pelkästään tarinaperinteeseen.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Metsähallituksen tiedottaja pöyristyttää

Yle Sapmi julkaisi muutama päivä sitten uutista ”Juha Sipilän hallituksen ILO- ja maaoikeusselvityksestä” – tuolla nimellä saamenradio ilmeisesti kuvailee oikeusministeriön Leena Heinämäeltä tilaamaa kansainvälisesti oikeusvertailevaa selvitystä. Uutisessa saamelaiskäräjien hallituksen jäsen Pentti Pieski suhtautuu varovaisen positiivisesti vielä julkistamattoman selvityksen tuloksiin ja toivoo kansainvälisen lähestymistavan tuovan ratkaisuja Suomen kipeään tilanteeseen.
Uutisesta saa käsityksen, että ILO- ja maaoikeusasiaa käsiteltiin jossain työpajassa, jossa Pieski kertoo tuoneensa esille huolensa Suomen saamelaismääritelmästä ja sen tulkinnasta.
”Nykytilanteessa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon tulee sellaisia ihmisiä, joilla ei ole saamelaisia sukujuuria. Saamelaismääritelmä antaa mahdollisuuden valheellisille identiteeteille, että ihminen saattaa olettaa, että hän on saamelainen, vaikka hänellä ei olisi minkäänlaista taustaa sille. Jos tämän pohjalta tulee enemmän ja enemmän ihmisiä, niin tilanne tuntuu vaaralliselta” Pieski uutisessa kertoo.
Täytyypä sanoa, että Pieskin eväät kansainvälisesti oikeusvertailevaan pohdintaan ovat kovin ”kotimaiset” ja rotuopillisen rasistiset. Sikäli kun moiset ihmisten identiteetin aitoutta räävittömästi solvaavat kannanotot kantautuvat juuri sinne Juha Silpilän ja Jari Lindströmin kabinetteihin, ei liene puolta sanaa sen puolesta, että mikään saamelaiskäräjien ajama ILO-ratifiointi saati alkuperäiskansamääritys voisi tulla Suomi-nimisessä oikeusvaltiossa kuuloon.
Kyllä todellinen Suomea käsittävä oikeuksia ja olosuhteita vertaileva selvitys on edelleen tarpeen ja sitä suorittamaan ei tule värvätä ketään jo saamelaiskäräjien politiikkaan urautunutta tutkijaa tai tutkijaryhmää.
Puhuessaan joidenkin valheellisista saamelaisista sukujuurista, Pieski siis viittaa oikeisiin saamelaisiin sukujuuriin, joita hän itse ilmeisesti edustaa ja joita hän kai katsoo olevansa oikeutettu määrittämään. Ehkäpä Pieskin sukujuurista löytyy hyvinkin selvää ja kiistatonta näyttöä tuosta oikeasta saamelaisuudesta. Ja mitä muutoin hänen saamelaiseen identiteettiinsä kuuluu, sekin lienee täyttä tavaraa.
Pieskin kannanotot ovat olleet jo pitkään sellaisia, ettei niitä uskoisi aivan jonkin pääkaupunkilaisen, taannoista pomorimerenkävijöiden pukinekulttuuria kuvissa vaalivan Metsähallituksen tiedottajan suusta tulleiksi. Paremminkin Pieskin alkaisi olla aika hakeutua siihen saamelaiskäräjien tiedottajan virkaan, jota hän jo saamelaiskäräjävaalien aikana valmiiksi ja vaihtoehdoksi ensisijaiselle puheenjohtajuudelleen petaili.
Tai noilla kannanotoillaan Pieski sopisi vaikka anonyymiksi saamelaisradikaaliksi puhumaan televisiokameroille arafathuiviin ja mustiin laseihin sonnustautuneena.
Eri asia sitten mitä hyötyä hänen noistakaan rooleista olisi saamelaiselle kansanryhmälle.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Saamelaiskulttuurin perustana suuri kupla

Saamelaiskäräjien tuottamassa informaatiossa on kerrottu pitkin aikaa kuinka poronhoito on saamelaiskulttuurin perusta. Vielä vuosikymmen pari sitten tuota valta- eli pohjoissaamelaisen saamelaispolitiikan hokemaa viljeltiin hyvinkin yksioikoisesti. Sen tuloksena jopa Suomessa suuri eteläinen yleisö, ulkomaalaisista turisteista tai EU-poliitikoista puhumattakaan, kokee mielikuvaa siitä, että kaikki saamelaiset ovat poronhoitajia.
Nykyisin saamelaiskäräjien ”virallinen” kerronta on hieman tarkentunut:
”Poronhoito on näkyvin osa saamelaiskulttuuria. Kaikki saamelaiset eivät saa elantoaan poronhoidosta, mutta sen yhteisöllinen ja kulttuurinen merkitys on edelleen suurta. Poronhoidon vuotuistapahtumiin, kesäisiin vasanmerkityksiin ja talvisiin poroerotuksiin, osallistuu yleensä koko suku. Se on ainoa perinteinen saamelaiselinkeino, joka on yksistään kannattava. Poronhoidon tuloista noin 14 prosenttia muodostuu valtiollisista ja EU-tuista. Moni saamelainen harjoittaa poronhoidon yhteydessä pienimuotoista matkailu- tai jalostustoimintaa. Saamelaisten kotiseutualue kuuluu erityiseen poronhoitoalueeseen, jossa poroilla on vapaa laidunnusoikeus. Kotiseutualueella on 13 paliskuntaa ja noin 1250 poronomistajaa, mikä on noin 27 % koko Suomen poronomistajista. Eloporoja on noin 40 % (78 307) koko Suomen eloporoista ja vajaa 80 % Lapin eloporoista...”
Niinpä. Kaikki saamelaiset eivät todellakaan saa elantoaan poronhoidosta! Sanailu edistää kuitenkin mielikuvaa siitä, että hyvin suuri joukko saamelaisista elää poroilla. Jos haluttaisiin kertoa oikea totuus, tekstin pitäisi kuulua tyyliin: vain muutama hullu prosentti saamelaisista oikeasti elää poronhoidosta.
Jospa kuplan sisältö jäisikin vain tähän. Jokainenhan saa vapaassa maassa ja maailmassa hakea itselleen identiteetin tai erikoisuuden jatketta ja rakennusainetta miten haluaa. Tällaisen voi rinnastaa vaikkapa uskonnonvapauteen.
Saamelaiseen poronhoitokulttuurin käsitteeseen on kuitenkin ujutettu äärimmäisen harhaanjohtava mielikuva sen kestävyydestä luonnon kannalta. Tuon mielikuvan mukaan saamelaiset poronhoitajat elävät sopusoinnussa ja suoranaisessa harmoniassa Äiti maan kanssa, vaalien sen säilymistä tuleville sukupolvilleen. Ja tuo mielikuva tuntuu läpäisseen Suomen poliittisen päätöksenteon, toki tilanteesta aivan kuutamolla olevien ministeriöiden vedättämänä.
Kuuluessani taannoiseen metsähallituslain saamelaispykäliä kehitelleeseen Pentti Lähteenojan työryhmään, näin ihan lähietäisyydeltä kuinka pihalla vaikkapa ympäristöministeriössä ja oikeusministeriössäkin nykypäivän saamelaiskulttuurista suhteessa luontoon ollaan. Maa- ja metsätalousministeriössä tietoa ehkä olisi, mutta siellä asialle suljetaan silmät. Surkein tapaus on tietenkin lakiaan sekä luonnonkäytön ohjauslakeja käytäntöön tulkitseva ja soveltava Metsähallitus. Sen voisi sanoa suorastaan osallistuvan nuoleskelevalla, lakiin tai asetukseen perustumattomalla Akwe:Kon -vöyhötyksellään tuon suuren kuplan paisuttamiseen.
Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtajana pitkän päivätyön tehnyt professori Antero Järvinen on nostanut useammankin kerran esille nykyisen saamelaisen tehoporonhoidon vaikutuksia. Järvinen on näin tietenkin nostattanut takajaloilleen paitsi tuon toiminnan harjoittajia, myös heidän aljujaan, todellisuutta romantisoivia tai nöyristeleviä tiedeyhteisön edustajia. Järvisen tavoin myös toinen tilanteen perin pohjin tunteva ja sen rehellisesti esiin nostanut Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen, nykyisen Luonnonvarakeskuksen, tutkimuspäällikkö tohtori Mauri Nieminen on saanut tuta imperiumin vastaiskuja.
Järvinen ja Nieminen ovat todenneet suoraan nykyisen tehoporonhoidon synnyttämän tuhon tien. Nieminen on tarkastellut tilannetta saamelaisaluetta laajemminkin kun taas Järvinen on keskittynyt enemmän hänen työsarkaansa kuuluneeseen Käsivarteen. Järvisen viimeisimmät ulostulot liittyvät Tapio Nykäsen ja Leena Valkeapään äsken julkaistun kirjan ”Kilpisjärven poliittinen luonto” arviointiin. Siinä hän harmittelee todellisuuden käärimistä raadollisten poliittisten taka-ajatusten silkkipaperiin ja vaatii suorin sanoin puuttumista porojen ylilaidunnukseen. Se tuhoaa ja on jo suurelta osin tuhonnut suurtuntureiden luonnon - ja myös sen saamelaiskulttuurin.
Näin Järvinen kirjoittaa (Lapin Kansa 31.8.2016):
"Ylilaidunnukseen puututtava heti
Kirja ´Kilpisjärven poliittinen luonto´ (Lapin Kansa/Pohjolan Sanomat 25.8. ja 26.8.) avasti Pandoran lippaan , josta ponnahti esiin maankäyttökysymys ja ylilaidunnus. Onko oikein ja kohtuullista, että koko Käsivarsi, jossa sijaitsevat maamme ainoat suurtunturit ja niiden omaleimainen luonto kasveineen ja eläimineen, uhrataan tehoporotaloudelle? Kuuluuko alkuperäiskansankin kunnioittaa Äiti maata?
Minulla on ollut suru seurata Käsivarren saamelaiskulttuurin alamäkeä yli 40 vuotta.
Merkittävä tekijä tuhon tiellä on ollut porojen ylilaidunnus, eettinen, ekologinen ja ekonominen ongelma, jonka saamelaiset ovat itse aiheuttaneet, mutta jonka ratkaisemiseen he eivät ole toistaiseksi halunneet osallistua. Nyt alkaa olla viimeinen hetki tehdä jotain.
Saamelaisten on otettava ohjat omiin käsiinsä ja ensitöikseen karistettava hartioiltaan etelän hyväntahtoiset hölmöt, jotka sanovat, että poro kuuluu tunturiluontoon, mutta eivät tiedä, että paliskunnan porotiheys on satakertainen luonnontilaan verrattuna.
Vuosituhansien kuluessa tunturiluonto on kokenut monenlaisia luonnollisia muutoksia, joiden kanssa se on sopeutunut elämään.
Koskaan aikaisemmin se ei ole joutunut tehoporotalouden pahoinpitelemäksi. Se on puolustuskyvötön.
Pakon sanelemana Kilpisjärven biologiselle asemalle on langennut epämiellyttävä tehtävä toistuvasti varoittaa ylilaidunnuksen kielteisistä luonto- ja kulttuurivaikutuksista, koska lukuisat tahot, joille asia olisi oikeasti kuulunut ja joilla olisi mahdollisuus siihen puuttua, eivät ole hoitaneet tehtäviään 25 vuoteen, vaan ovat antaneet ongelman kärjistyä.
Kaikkialla maailmassa ollaan luopumassa ekologisesti kestämättömistä maankäyttömuodoista ja panostetaan vastuulliseen ruuantuotantoon.
Helsingin yliopistossa aloittaa 2017 toimintansa uusi kestävän kehityksen tutkimus- ja koulutuslaitos, Helsinki Sustainability Science Center.
Toivon, että sekin kantaisi kortensa kekoon Käsivarren kriittisen ekologisen tilan pikaiseksi parantamiseksi.
Ilman saamelaisten osallistumista talkoisiin porot tappavat sekä tunturiluonnon että -kulttuurin.
ILO-sopimukseen tai ikivanhoihin valtakunnanrajoihin vetoaminen on kohtalokasta harhaanjohtamista, koska se ei millään tavalla auta ongelman ratkaisemista."
Noin siis Antero Järvinen ja toivon hänen tavoin, että viimeistään Helsingin yliopistosta löytyisi sellaista tosiasioihin rohkeasti katsovaa ja tilanteesta suoraan sanovaa tutkimusmoraalia, jota valitettavasti näyttää nykyisellään vaikkapa Luonnonvarakeskuksesta ja Lapin yliopiston Arktisesta keskuksesta puuttuvan.
Ja sen päivän haluaisin nähdä kun jokin saamelaiskäräjien Metsähallituksen pyynnöstä sen luonnonkäyttösuunnitelmien tekoon nimittämä Akwe:Kon -työryhmä toteaa poronhoidon aiheuttaman luonnon köyhtymisen ja tuhoutumisen olevan uhkana perinteisen saamelaiskulttuurin harjoittamiselle ja säilymiselle.
Noiden Akwe:Kon -ryhmien kun pitäisi tuoda nykyaikaiseen maiden ja vesien käytön suunnitteluun luonnon monimuotoisuutta säilyttävää ja edistävää alkuperäiskansan ”perinteistä tietoa” raadollisen ja rahallisen edunvalvonnan sijasta.

Kesätokan jälkeä Käsivarren kärjen maisemassa.
 Sammallahden fb-sivuilla mainostettu, poroilta aidattu Tirronkangas.

Suomen ja Norjan rajaa Kaldoaivin paliskunnan alueella vuodelta 2007. Jäkälää ei "luonnollisesti" näy ja suurin huomio kiinnittyy raja-aitaan asettuvaan tunturikoivun "puurajaan". Kuvassa nähdään mm. se miten tunturikoivikko on elpynyt Norjan puolella taannoisen tunturimittarituhon jäljiltä.
Lapin Kansa toivoo maa- ja metsätalousministeriöltä työryhmää ylilaidunnusongelman äärelle. Jo poromäärien tarkistaminen parikymmentä vuotta sitten olisi ollut jotain, mutta silloin se jäi ja on sittemminkin jäänyt.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Puolueellisen saamentutkimuksen puolustuspuhe

Arktisen keskuksen johtaja, tutkimusprofessori Timo Koivurova julkaisi Lapin Kansassa (LK31.5.2016) mielestäni huteran ja samalla paljastavan alakertakirjoituksensa ”Saamentutkimuksen puolueellisuudesta”. Se oli selkeästi yhdenlainen puolustuspuhe, jolla oli tarkoitus perustella miksi saamentutkimus on sellaista kuin on – siis puolueellista.
Koivurova haluaa viestittää, ettei ”ihmistieteessä”, johon hän saamentutkimuksen karsinoi, ole esimerkiksi luonnontieteisiin verrattuna jotain yhtä totuutta. Minulle tuo selitys ontuu heti kertalukemalla, sillä juurihan saamentutkimuksessa on hyvin laajalti ja myös kritiikittömästi hyväksytty tuota yhtä totuutta. Ne harvemmat kriittiset tutkijat, joita aihepiiriin on uskaltautunut, on pyritty lyttäämään varsin härskistikin eli heidän osaamisensa kyseenalaistaen.
Sen sijaan ”oikean saamentutkimuksen” tutkimukset ja väitöksetkin ovat läpäisseet osin todella helposti – olivat ne sitten millaisia hillasuo- tai nomaditarinoita tahansa.
Koivurova kirjoittaa:
”Ei siis ole mitään yhtä Arktisen keskuksen tai Lapin yliopiston saamentutkimusta. On olemassa kasvava joukko tutkijoita, sekä saamelaisia että muita, jotka työskentelevät aiheen parissa ja ovat keskenään erimielisiä. Tämä johtaa parempiin ja parempiin ja peremmin perusteltuihin tutkimuksiin, mikä on tieteellisen kehityksen näkökulmasta ideaalitila.”
Onhan se näkökulma tuokin, mutta ei minusta vastaa sitä odotusarvoa, joka yliopistoissa tapahtuvalle tutkimukselle voidaan asettaa. Minusta yliopiston ja Arktisen keskuksen ei kuuluisi olla mikään tupperwarekerho tai politikoivien aktivistien suojatyöpaikka. Laitoksen johdon luulisi ensimmäisenä edellyttävän, että taloissa tehtävällä tutkimuksella on reaalimaailmassa ymmärrettävä todellisuus- ja totuuspohja. Ja ihan senkin takia, että kyse on yliopistojen arvostuksesta ja sitä kautta jopa tarpeellisuuden arvioimisesta.
Kun Koivurova väittää yhteisön sisäisen kritiikin johtavan parempiin ja paremmin perusteltuihin tutkimuksiin, on sitä Lapin yliopiston ja Arktisen keskuksen saamentutkimuksen kohdalla vaikea havaita. Minua ihmetyttää se ”lähdekritiikittömyys”, jota nimenomaan saamentutkimuksen kohdalla on tapahtunut. Sen kyllä vielä jotenkin käsittää, että Koivurovan mainitsemat saamelaiset tutkijat pitkälti politisoituneina voivat värittää ja valikoida aineistojaan, mutta että samaan sortuvat myös niin sanotut ulkopuoliset.
Kun viitataan vaikkapa johonkin Erkki Pääkköseen, ei voi kuin hänen paikoin mielipidekirjoitukseksi luokittuvaa väitöstyötään lukeneena ihmetellä missä mahtaa lymyillä viittaajien kriittisyys.
Yleensäkin saamentutkimuksen suuri ongelma näyttää olevan haastamisen väistäminen. Lähdetään mieluummin sovittamaan tutkimus vallinneeseen saamelaispolitiikkaan, sen luomaan alkuperäiskansakäsitykseen sekä jopa saamelaispolitiikan tekijöiden kirjoittamaan tee-se-itsehistoriaan. On huomattu, että tuolla tavalla päästään matalimmalta aidan ylitse – tai paikoin ettei aitaa ole ollenkaan. Jos heittäydyt kriittiseksi tai peräti objektiiviseksi, saat kimppuusi elämäntyönsä saamelaispolitiikan varaan rakentaneiden tai sitä politiikkaa luomassa olleiden vanhojen emeritusten kerhon ja pahimmillaan otsaasi rasistin leiman.
Toki Lapin yliopiston ja Arktisen keskuksen ”oikeaoppiselle” saamentutkimukselle löytyy tilaustakin. Näitä kestotilaajia näyttäisi löytyvän saamelaispolitiikan tekijöiden ohella muun muassa oikeusministeriöstä, mikäli sen virkamieskunnan tai taannoisten ministerien toiminta voidaan saamelaispolitiikan teosta erottaa. Jos tilattu tutkimus ei jostain syystä ole istunut ajettuun politiikkaan, se on koetettu vaieta tai vähätellen lytätä. Ja vaatimukset tarpeellisista lisätutkimuksista on jyrkästi torjuttu, esimerkkinä edellinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson.
Ihme ja kumma - tai ei todellakaan mikään ihme - ettei Henriksson ole nyt ehättänyt torjumaan kun saamelaisasioissa hänen aisaparinaan oikeusministeriön virkamieskunnassa toiminut Camilla Busk-Nilsen tilasi Lapin yliopiston tutkijaryhmältä uuden ”vertailevan” alkuperäiskansatutkimuksen tukemaan pyrkimyksiä ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseksi sekä pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseksi.
Alkuperäiskansa-asiassa todellinen ja moneen kertaan eri yhteyksissä vaadittu tarve Suomessa olisi riippumattomasta, vallitsevaan todellisuuteen perustuvasta ja myös todelliseen historiaan nojaavasta olosuhdetutkimuksesta. Ennen sellaisen tekemistä ei ole mitään kestävää pohjaa edes harkita ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin tarvetta saati vielä vähemmän jonkin pohjoismaisen sopimuksen hyväksymistä.
Saa vain pohtia mistä yliopistosta moinen rohkea tutkija tai tutkijaryhmä löytyisi - ja tietenkin sen tutkimuksen tilaaja ja rahoittaja.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Pääministeri Sipilälle vakavaa postia Inarista

Inarissa 15.5.2016 vieraillut pääministeri Juha Sipilä vastaanotti Inarinmaan Lapinkyläyhdistyksen ja Inarinsaamelaiset ry:n kannanotot, joissa tuotiin esille ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyviä esteitä sekä saamelaiskäräjien harjoittaman politiikan synnyttämää tilannetta Suomen alkuperäisen saamelaisväestön, inarinsaamelaisten, kannalta.
Julkaisen tässä molemmat kannanotot kokonaisuudessaan.


Inarinmaan Lapinkyläyhdistys ry: 
                                 
ILO- sopimuksen ratifiointivaatimuksiin Suomessa liittyviä näkökohtia, separatismin varjossa, sopua etsien
Tulkintaerimielisyydet mm. siitä, kuka on Suomessa saamelainen ja keitä ILO- sopimus koskisi, ovat olleet Suomen saamelaispolitiikan keskiössä. ILO- sopimukseen liittyvät maanhallinta- ja omistusta koskevat seuraamukset ovat olleet suurin pelonaihe ja este sopimuksen ratifioinnille. Saamelaiskäräjät tarjoaa kansainvälisille foorumeille vain omaa, yksipuolista olosuhdekuvaansa vaatien sopimuksen välitöntä ratifiointia ilman ennakkoehtoja tai selvityksiä siitä, kenelle maaoikeudet saamelaisalueella ovat kuuluneet ja miten saamelaisten oikeudet Suomessa ovat toteutuneet.
Erityisen kuumaksi näiden selvitysten torjuminen saamelaiskäräjien nykyhallinnon toimesta tulee silloin, kun keskusteluun nousee saamelaishallinnon itsensä harjoittama syrjintä omia vähemmistöjään, niitä Inarin lappalaisten ja metsälappalaisten jälkeläisiä kohtaan, joita saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt äänioikeusluetteloonsa (nykyisin näitäkin ryhmiä nimitetään inarinsaamelaisiksi, metsäsaamelaisiksi tai nk. statuksettomiksi saamelaisiksi).
Aivan oma lukunsa on joidenkin, etupäässä nuorten saamelaisaktivistien, muun muassa saamelaisparlamentaarikko Aslak Holmbergin, viime aikoina tavaksi tulleet ja myös virallisissa yhteyksissä esittämät separatistiset ilmaisut.
”Se on suomen laki, saamelaisilla on oma laki”, tai ”Suomi ei ole minun isänmaani, minun isänmaani on Sapmi” (lähinnä Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaisten muodostama oma valtio). Myös sellainen kuin ”Suomi on rasistinen valtio” on kuultu joidenkin nuorten aktivistien lausumana. Nämä ovat käsittämättömiä ja vaarallisia lausumia tulevaisuuden kannalta ja kun ottaa huomioon kaiken sen mitä Suomen valtio on viimeisten vuosien aikana saamelaisten hyväksi ja saamelaiskulttuurin edistämiseksi tehnyt ja tekee parhaillaankin valtiontalouden vaikeasta tilanteesta huolimatta.
Luettelemme seuraavassa joukon ongelmia, asioita ja avoimia kysymyksiä, joiden vuoksi ILO- sopimusta ei voida, eikä sitä tule ratifioida. Ei ainakaan saamelaiskäräjien ajamalta nopealla aikataululla ja vaaditulta kapea-alaiselta pohjalta, jossa osa Suomen alkuperäiskansasta olisi suuressa uhassa jäädä sopimuksesta ja sen luomista oikeuksista osattomaksi ja joka repisi pahasti kahtia pohjoisen ihmisryhmän - joka on satojen vuosien ajan yhdessä rakentanut aluettaan.

1.     Alueen isojako on vietävä loppuun:
Mikäli ratifiointi aiotaan tehdä, ennen nk. saamelaisalueen isojaon loppuun viemistä, siitä seuraa laaja kiinteistöoikeudellinen kiista.  Inarissa, Enontekiöllä ja Utsjoella on yhteensä lähes 300 alueen kantalappalaisten, tai veromaasaamelaisten, pääosin 1800 luvulla oikeuksiensa turvaksi perustamaa, nk. vanhaa tilaa. Näiden tilojen perustamisasiakirjoihin on nykyiseen valtion maahan ja sitä rasittamaan merkitty laajoja omistajahallintaan rinnastettavia käyttöoikeuksia kalastukseen, metsästykseen, poronhoitoon ja jäkälän, sekä maa-ainesten ja puun ottoon. Nämä oikeudet ovat kaikki jääneet alueen isojaossa käsittelemättä. On vain merkintä, ne käsitellään myöhemmin. Isojako on tältä osin alueella edelleen keskeneräinen, päinvastoin kuin muualla maassa.
Mikäli ILO- sopimus ratifioitaisiin, ennen isojaon suorittamista ja ilman sen selvittämistä kenelle nykyisen valtionmaan luontaiselinkeinojen käyttöoikeudet kuuluvat, syntyisi kaksi oikeudellista perustetta maankäyttöoikeudesta: asiakirjanäyttöön perustuva historiallinen oikeus lappalaisten, (nyk. veromaasaamelaisten) perustamien tilojen valtion maiden omistusoikeuteen rinnastettavasta käyttö- ja hallintaoikeudesta (Juhani Wirilander 2001), vastaan ratifioitava ILO- sopimus ja sen alkuperäiskansalle antamat oikeudet maankäyttöön (14 artikla).
Mitään uusia maankäyttöoikeuksia ei kuitenkaan voi perustaa aikaisemmin perustettujen päälle, aiemmin perustettujen maankäyttöoikeuksien käyttöä rasittamaan ja kaventamaan. Nämä oikeudet ovat osa näiden, pääosin 1800 luvulla perustettujen tilojen, ulottuvuutta ja ne ovat osa niiden varallisuutta. Omaisuudella on perustuslain suoja.
Jos ratifiointi aiotaan tehdä ilman maanomistusolojen selvittämistä, jää edelleen jäljelle maaoikeuksien selvittämistarve myöhemmin. Tällöin syntysi kaksi oikeudellista perustetta: historiallinen selvitys lappalaisten ja veromaasaamelaisten valtion maiden omistajahallintaan rinnastettavista, tilakirjoihin merkityistä oikeuksista vastaan ILO:n yleissopimus. Viimeksi mainitun perusteella ei käyttöoikeuksia voi laajentaa omistusoikeuksiksi ilman perustuslain muutosta. Joten saamelaiskäräjien vaatimusten esittäminen YK:ssa on tältä osin ennenaikainen.
Tähän mennessä ei ole pyritty arvioimaan asiakirjojen perusteella kenelle saamelaisten kotiseutualueella oleviin maihin ja vesiin liittyvien oikeuksien eri vuosisadoilta katkeamattomana historiallisena tapahtumaketjuna ja jatkuvana käytäntönä tulisi kuulua. Tämä keskeinen kysymys on sivuutettu siten, että on keskitytty perustelemaan lukuisia muutosesityksiä eri lakeihin ainoastaan alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa ILO-sopimusta tulkiten, ikään kuin kysymys olisi kansasta jolta puuttuu kirjoitettu historia. Selvyyden vuoksi on mainittava, että saamelaisten lisäksi porotaloutta ja muita lappalaiselinkeinoja ovat harjoittaneet perinteisesti myös alueella asuneet ns. veromaalappalaisten kirkon suomenkielisiksi muuttamat jälkeläiset, joita saamelaiskäräjät eivät ole hyväksynyt saamelaisrekisteriin. Norjasta on lähinnä 1800-luvun puolivälin aikoihin saapunut porosaamelaisia Inarin, Sodankylä ja Enontekiön kuntien pohjoisosiin, alueille joita he ovat ryhtyneet asuttamaan, asiakirjojen mukaan yhdessä siellä ennestään asuneiden veromaasaamelaisten kanssa ja myös alueelle saapuneiden suomalaisten kanssa.
Saamelaiskäräjien vaatimuksiin sisältyy, kuten on jo sanottu, erittäin merkittävä päätösvallan siirto paikalliselta alkuperäiseltä väestöltä ja maan- sekä käyttöoikeudenomistajilta ensinnäkin Metsähallitukselle ja sitä kautta sitten saamelaiskäräjille. Käräjät pääsisi näin päättämään ja ohjaamaan kaikkia keskeisiä Metsähallituksen toimia sekä sen päätäntävaltaan kuuluvia asioita. Näin on siitä huolimatta, että laissa on jo kuntakohtaiset neuvottelukunnat, jotka käsittelevät esimerkiksi kalastusoikeudellisia kysymyksiä.

2.     Kuka on saamelainen?:
Nykyinen saamelaismääritelmä on liiaksi tulkinnanvarainen. Se poikkeaa myös pohjoismaisesta käytännöstä. Erityisen ongelmallinen tästä tulee sen vuoksi, kun suomessa siitä johdetaan myös kuuluminen alkuperäiskansaan.
Kummallista olisi se, jos Norjan puolelta 1850-luvun jälkeen tulleiden saamelaisten jälkeläisille annettaisiin vahvemmat erityisoikeudet valtion maahan ja veteen kuin Suomea aikaisemmin asuttaneille lappalaisten jälkeläisille, veromaasaamelaisille ja esimerkiksi nykyisille inarin- ja metsäsaamelaisille?
Alue johon ulkomailta Suomeen muuttaneet porosaamelaiset asettuivat asumaan, oli ennestään lappalaisten, veromaasaamelaisten asuttamaa. Juuri nämä vanhimpaan Lapin väestöryhmään kuuluvat ihmiset rajattiin saamelaismääritelmään perustuvan kieliperusteen nojalla saamelaisuuden ulkopuolelle. Asuivathan he ”kulkuväylien” varrelle, jonne myös kirkon ja hallitsijan virkamiehet olivat kulkunsa suunnanneet ja jo pian vuosisadan ajan heitä suomenkielistäneet.

3.     Muu paikallinen väestö:
Muulle paikalliselle väestölle koituvien seurausten vuoksi vaatimukset ovat monelta osaltaan ristiriidassa perustuslain ja Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten kanssa. Erityisesti vaatimukset ovat ristiriidassa perustuslain ja Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten lappalaisten jälkeläisille turvaamien omistajahallintaan rinnastettavien nykyisen valtionmaan laajojen käyttöoikeuksien kanssa. Vaatimukset ovat ristiriidassa valtioneuvoston asettamien perusvaatimusten kanssa ja lähtökohdiltaan myös eduskunnan eri yhteyksissä antamien lausumien kanssa paikallisen väestön valtion alueiden käytön oikeuksista.
Maastrichtin sopimuksen F-artiklassa, jonka Suomi on hyväksynyt, EU ja sen toimielimet tunnustavat loukkaamattomiksi kansalliset perusoikeudet ja niiden nojalla turvatut oikeudet ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamat oikeudet. Siten näiden perus- ja ihmisoikeuksien suoraan suojaamat paikallisen väestön oikeudet ovat sellaisenaan turvattuja; niihin ei voida puuttua esimerkiksi viittaamalla alkuperäiskansasopimukseen. Tässä suhteessa esitetyt vaatimukset, ja se pätee, ovat täysin suojattuja eikä Suomen valtio voi ryhtyä alkuperäiskansasopimukseen vetoamalla muuttamaan paikallisen väestön oikeuksia ja siirtämään puhevallan käyttöä niiden suhteen kolmannelle osapuolelle, jolla ei niihin ole osoittaa mitään historiallista, juridista tai lainsäädännöllistä perustetta.
Voimassa olevan lain mukaan ei ole mahdollista, että asianosailta riistetään puhevallankäyttö omaisuuteensa tai oikeuksiinsa ja annetaan se poliittisille päättäjille. Niitä ei voida muuttaa myöskään vetoamalla yhdenvertaisuusperiaatteeseen; siitähän paikallisen väestön oikeuksien turvaamisesta on ensisijaisesti kysymys. Tässä yhteydessä todettakoon myös se, että lähes kaikilla maanomistajilla on tunnustettuja nautinta- ja rasiteoikeuksia valtion omanaan hallinnoimaan maahan, joten puhevallan siirto loukkaa myös heidän perustuslain suojaamaa omistusoikeuttaan.

4.     Riippumaton tutkimus:
On kysyttävä, miksi käräjät vastustaa riippumatonta, tieteellistä, asiakirjoihin perustuva tutkimusta, joka otettaisiin perustaksi jatkovalmistelussa, koska vain siten voidaan vaikuttaa ryhmien välisen sovun syntyyn, valmistelun lähtökohtiin ja sisältöön?
Tässä tilanteessa tulisi välttää tiedossa olevia vuosien ja vuosien kestoisia oikeudenkäyntejä, joita saamelaiskäräjien vaatimukset oikeuksien sääntelyineen nostaisi
Minkäänlaisia muutoksia nykytilanteeseen ei voida tehdä ennen kuin tilanne ja olosuhdeselvitys on tehty. Tutkimus jossa selvitetään nykypäivään ulottuvat alkuperäiskulttuurin harjoittajat, oikeudenomistajat ja oikeuksien laajuudet on saatettava loppuun, ennen kuin lainvalmistelua jatketaan. On kysyttävä, miksi tällaisen selvityksen tekemistä vastustetaan?
Suomen valtion on ensin tutkimuksin selvitettävä ja luetteloitava ne asianosaiset, joiden perustuslaillisia oikeuksia ehdotuksessa sivutaan ja vasta sitten sovittava näiden asiaosaisten kanssa tulevista ratkaisuista. Jo nyt on Inarissa ja Utsjoella haettu laajoja maanmittaustoimituksia tämän epäselvän tilanteen takia, joten on käsittämätöntä, että Suomessa ensin luotaisiin perusteettomasti uusi asianosaisryhmittymä ja sitten vasta alettaisiin tutkia onko kyseessä edes asianosaiset. Nyt kun tiedetään, että Enontekiöllä on vireillä vastaavat maanmittaustoimitukset, ajauduttaisiin tilanteeseen, että jälkikäteen jouduttaisiin mahdollisesti purkamaan lainsäädäntöä, tai vaihtamaan asianosaisia päätöksenteossa. Tällainen tilanne johtaisi hallitsemattomaan kaaokseen ja vaikeuttaisi entisestään pysyvän sovun löytämistä.
YK:n alkuperäiskansafoorumille tulee kertoa, että Eduskunnan perustuslakivaliokunnan edellyttämät tutkimukset osoittavat, että saamelaisilla ei ryhmänä ole ollut sellaisia kollektiivisia oikeuksia, jotka heille olisi joskus otettu pois ja jotka heille tulisi palauttaa.

5.     Saamelaiselinkeinot:
Saamelaisten perinteisten luontaiselinkeinojen harjoittamisen suojaamista ja maankäytön edistämistä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista toteuttaa siten, että saamelaisiakin vanhemman väestön – lappalaisiin – kuuluvien vastaavanalaisia mahdollisuuksia hyödyntää valtion omistamia alueita kavennettaisiin. Alueen yhteiskuntarauhan ja tasa-arvoperiaatteen vuoksi ei ole mitään perusteita asettaa ulkomailta Suomeen vuoden 1852 jälkeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisiä sen enempää parempaan kuin huonompaan asemaan aluetta ikiajat asuttaneisiin lappalaisiin nähden. Lappalaisten jälkeläiset ja saamelaiset ovat asuneet ja harjoittaneet elinkeinoja vain pienin vivahde- eroin elinkeinotoimintojaan. Mahdollisissa maankäytön järjestelyissä on kaikin tavoin vältettävä epäonnistuneen saamelaismääritelmän nojalla paikalliseen väestöön kuuluvien saamelaisten ja lappalaisten erilaiseen asemaan asettamista.
Maa- ja metsätalousministeriön lausunnossa vuodelta 2000 todetaan: "– – – voidaan kysyä,  mitä ILO- sopimuksen ratifioinnilla vielä saavutetaan tai on tarkoitus saavuttaa. Mikäli ratifiointihanketta kuitenkin jatketaan, tulee ensin selvittää ratifioinnin vaikutukset saamelaisten ja muiden yksityisten ja juridisten henkilöiden asemaan sekä se, millä tavalla kompensoidaan sopimuksen täytäntöönpanosta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Selvitystyön tekijäksi tulisi nimetä joko asiantuntijatyöryhmä tai työ voitaisiin antaa jonkin tutkimuslaitoksen tehtäväksi. Tässä työssä olisi erityisesti otettava huomioon se, että valtio ei voi sivuuttaa muiden väestöryhmien oikeuksia yhden väestöryhmän kustannuksella ja että Suomen valtiota sitovien kansainvälisten sopimusten sekä EU-jäsenyyden asettamat velvoitteet otetaan selvitystyössä huomioon. Vasta tämän perusteellisen selvityksen jälkeen on mahdollista päättää ILO- sopimuksen ratifioinnista".
On pidettävä arveluttavana sitä, että maahan ja veteen liittyvät oikeudet pyritään järjestämään uusiksi pelkän ILO- sopimuksen nojalla, joko ottamatta lainkaan huomioon olemassa olevia lappalaisten, veromaasaamelaisten omistamien tilojen asiakirjanäyttöjä, tai rajaamalla niiden merkitys kieltäytymällä palaamasta selvityksissä pitemmälle kuin kolmen sukupolven päähän. Tällaisen mukaan toisilta rajoitettaisiin elinkeino-oikeuksia ja toisille annettaisiin sellaisia oikeuksia, joita heillä ei koskaan ole ollut, kuten maa- ja metsätalousministeriö lausunnossaan toteaa. Ja tämä jaon perusteena olisi vain pelkkä kieli, eivät historialliset oikeudet eikä yhtäjaksoinen polveutuminen. Tällainen ei sovi oikeusvaltioon.
Saamelaisten luontaiselinkeinojen harjoittamisen suojaamista ja maankäytön edistämistä ei kuitenkaan voitane eikä olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa siten, että saamelaisia vanhempaan lappalaisväestöön kuuluvien vastaavanlaisia mahdollisuuksia hyödyntää valtion omistamia alueita kavennettaisiin. Ei ole perusteita asettaa saamelaisia ja lappalaisten jälkeläisiä eri asemaan erityisesti sen vuoksi, että isojakoa edeltävänä historiallisella ajanjaksolla lappalaiset ja saamelaiset ovat asuneet ja harjoittaneet samalla tavoin eri elinkeinotoimintaa. Lapin vanhojen veromaiden perillisten kannalta esitetty malli siirtäisi omistajalle kuuluvan puhevallan kokonaan muulle ryhmälle.

6.     Lappalainen ja saamelainen:
Voidaan sanoa, että lappalainen ja saamelainen ovat kaksi eri vähemmistökansanryhmää Suomessa. Lappalaiset ovat Suomen Lapinmaan alkuperäiskansaa todistettavasti jo kirjallisen tiedon alusta saakka, 1500-luvulta ja sitä ennen. Inarin alueella he ovat puhuneet inarinlappia, kieltä, jota nykyisin nimitetään inarinsaameksi. Inarin eteläpuolella kieli on ollut metsälappia, eli kieltä joka nykyisin on jo osin kadonnut, mutta jota pyritään elvyttämään.
Saamelaiset puolestaan ovat suurelta osin noin 160–130 vuotta sitten siirtolaisina Suomeen tulleita, alueelle vieraan elinkeinon (suurporonhoidon) ja alueelle vieraan kielen (pohjoissaamen) mukanaan tuomia ihmisiä.  Esimerkkinä tästä on muun muassa Vuotson kylän asukkaita, Sodankylän kunnan pohjoisosissa, joissa on paljon heidän jälkeläisiään. Näillä siirtolaisilla, nykyisillä saamelaiskäräjävaaliluetteloon merkityillä ihmisillä, ryhmänä ei pitäisi historiankaan mukaan olla mitään alkuperäiskansa-asemaa todellisen lappalaisen alkuperäiskansan asuinalueella. ILO- sopimuksen mukaan alkuperäiskansaa on kansa, joka on asuttanut alueitaan jo ennen valtionrajojen syntymistä. Porosaamelaiset muuttivat Suomeen vahvistettujen valtionrajojen yli. Suomessa sekoitetaan tahallisesti lappalainen ja saamelainen kansa, jotta voidaan hyväksikäyttää lappalaisten kulttuuria, perinteisiä lappalaiselinkeinoja ja historiaa. Nykyinen saamelaiskäräjävaaliluetteloon merkitty ryhmä ihmisiä on varsin epämääräisin perustein muodostettu, siihen otetaan ja siitä poistetaan ihmisiä ilman perusteltua syytä. On myös esimerkkejä, että sisaruksista toiset hyväksytään, toisia ei. Voidaankin kysyä miten tällainen ryhmä voi olla alkuperäiskansa?
Kieliperuste alkuperäiskansan määritelmänä on kyseenalainen. ILO- sopimuksen alkuperäiskansan kriteereihin ei kuulu kieli. Suomen Lapinmaan alkuperäiset kielet ovat lappia, jota on puhuttu vielä vajaa sata vuotta sitten, muun muassa 1920- luvulla Keminkylässä ja Sompiossa ( T. I. Itkonen, Suomen Lappalaiset – v. 1948, Petkulan kylähistoria – v. 1997, Korvasen suvun sukukirja ”Me Sompiosta” – v. 2002.). Kirkonmiesten toimesta ja koulujärjestelmän myötä lappia kiellettiin puhumasta; kieli silti elää Keminkylässä ja Sompiossa jokapäiväisessä elämässä alueen paikannimissä, ajatusilmaisuissa, poronhoito-, metsästys- ja kalastussanastoissa sekä uskomuksissa.

7.     Kollektiivinen maanomistus:
Saamelaisten kollektiivisista maaoikeuksista Juhani Wirilander (2001) on selkeästi todennut, että saamelaisilla ei ryhmänä ole ollut näitä oikeuksia. Hän toteaa: ”Lähinnä käräjäpöytäkirjoihin perustuvaa näyttöä on siitä, että kylissä asuvilla perheillä on sekä yksin että yhdessä muiden kanssa ollut kylän rajojen sisäpuolella kalavesiä ja kalastuspaikkoja, riistanpyyntipaikkoja ja laidunalueita asumuksen pihapiiriksi katsottavien alueiden lisäksi ja että ne on otettu huomioon kylälle pantua lapinveroa sen osakkaiden (perheiden päämiesten) kesken jaettaessa (ns. veromaat, skatteland)” (Wirilander 2001, s.59–60).
Eduskunnan kannanotto vuodelta 2004, missä selkeästi todetaan, että valtiolla ei ole omistajahallintaan rinnastettavaa puhevaltaa maastoliikenteeseen, kalastukseen ja metsästykseen. Jos kerran valtio ei omista näitä oikeuksia, vaan niiden omistus kuuluu alueen yksityisille ihmisille, miten voi olla mahdollista, että saamelaiskäräjät on näitä yksittäisten ihmisten omistukseen verrattavia oikeuksia siirtämässä itselleen ilman perustuslaillista käsittelyä?
Kun perustuslakivaliokunta totesi Metsähallituslain käsittelyn yhteydessä (2004), että valtio ei omista elinkeino-oikeuksia, niin miten voi olla mahdollista, että näitä oikeuksia ja oikeuksista päättäminen yritetään siirtää toiselle, pelkästään saamelaisille. Varallisuusoikeudellisen perusperiaatteen mukaan kukaan ei voi antaa toiselle parempaa oikeutta, kuin mikä hänellä itsellään on.

Inarinmaan Lapinkyläyhdistys ry

Liite 1.

Muita Huomioita:

• Kummallista olisi se, jos Norjan puolelta 1850-luvun jälkeen tulleiden saamelaisten jälkeläisille annettaisiin vahvemmat erityisoikeudet valtion maahan ja veteen kuin Suomea aikaisemmin asuttaneille lappalaisten jälkeläisille, esim. nykyisille inarin- ja metsäsaamelaisille?
• Saamelaiselinkeinoista puhuttaessa on todettava, että näitä elinkeinoja harjoittavat alueella paitsi saamelaiset, myös muut alueen asukkaat. Suomen osalta sopimuksen soveltaminen Eero J. Aarnion ehdottamalla tavalla sulkisi ulkopuolelle sen väestön, joka on aluetta asuttanut ikimuistoisista ajoista lähtien. Alueellaan saamelaisilla on enemmistö vain Utsjoen kunnassa, Inarin, Enontekiön ja Sodankylän kunnissa suomalaisilla on selvä enemmistö. KHO:n 1999 antaman tuomion jälkeen kveenit on tunnustettu Ruotsissa 1999 ja Norjassa omaksi vähemmistökseen.
• Voidaanko esityksiä omistusoikeuden siirrosta toteuttaa jättämällä Inarissa noin tuhat henkilöä ilman lapinkyliin sisältyvää ”omistusoikeuteen rinnastettavaa” (Wirilander 2001) maankäytön perintöoikeutta?
• Selvitetään katkeamattoman polveutumisen ja perintöoikeuden perusteella vanhojen lapinkylien nykyiset saamen- ja suomenkieliset oikeudenomistajat.
• Neuvotteluprosessi voisi olla monin verroin parempi ja joustavampi tie päästä tarkoituksenmukaiseen lopputulokseen kuin nyt esitytetyn kaltainen maankäyttöneuvoston perustaminen. Neuvottelussa lappalaisoikeuksisen oikeat haltijat, riippumatta kuuluvatko he käräjien vaaliluetteloon tai ei, pääsisivät vuorovaikutteiseen mukanaoloon päättämään entisten lapinkylien alueiden käytöstä. Tätä puoltaa sekin, että Wirilanderin lausunnossa esitetyt oikeustapaukset ovat niin kattavia ja osuvia, että valtiolla Suomen perustuslainkin mukaan on velvollisuus edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamista. Siksi ennen lopullisten hallintomallien kehittämistä on ehdottomasti selvitettävä lappalaisoikeuksien luonne, niiden laatu ja laajuus.
• Tilakohtaisia erityisperusteisia oikeuksia, (nyk. erityisiä etuuksia) on jo varsin laajasti vahvistettu kalastuksen osalta valtion vesiin. Kun otetaan vielä huomioon, että Wirilanderin mukaan lappalaisilla on henkilökohtaiset oikeudet edelleenkin kylänsä alueeseen, herää kysymys, miksi niiden käyttöä pitäisi nyt alkaa säädellä täysin lappalaisoikeuksista irrallaan olevan neuvoston toimesta, tai ILO- sopimuksen avulla?
• Erityisperusteisten oikeuksien perusteella syntyvien tulojen käytöstä ei voida päättää neuvostossa, se on ennen kaikkea oikeuksienhaltijoiden oma asia.
• Kuntien edustajien mukana olo neuvostossa ei poista sitä ristiriitaa mikä tulee eteen kuntien pyrkimyksissä kehittää asukkaittensa elinoloja. Nyt astutaan monta askelta taaksepäin. Pitäisikin pohtia missä asioissa tarvitaan neuvoston asiantuntemusta vai onko tarvetta ollenkaan?
• Ratifiointi ei voi muuttaa mitään kansallisesti perustuslailla suojattua omistusoikeutta
• Yhteiskunnallisten olosuhteiden analyysi on tekemättä. Ilman sitä ei voi lähteä tekemään kaavamaisia eri väestöryhmiin kohdistuvia ratkaisuja.
• ILO- sopimuksen voimaansaattamista ei ole tarkasteltu siinä valossa miten eri väestöryhmät voivat toimia kunnan alueella ja millaisin oikeuksin.
• Ihmisoikeussopimuksia ei ole tarkasteltu omaisuudensuojan kannalta
• ILO- sopimuksen kansallista täytäntöön panon kannalta on täysin selvittämättä se, vähentääkö se tai rajoittaako se saamelaisten, lappalaisten ja paikallisten asukkaiden perustuslain turvaamia oikeuksia. Missä määrin suojattuihin oikeuksiin voidaan puutua yleissopimuksella?
• Voidaanko elinkeinovapautta ylipäätään, ja jos voidaan, missä määrin rajoittaa pelkästään yleissopimuksen tai etnopoliittisten seikkojen ja etnonationalistisen ideologian nojalla?
• Maaoikeusasiassa kohderyhmä on auki. Juridinen ja poliittinen peruste ovat kaksi eri asiaa. Hyödynsaajiksi tulisi Wirilanderin lausunnossa esiin tulleiden seikkojen nojalla katsoa osin saamelaiskäräjien vaaliluettelossa olevat saamelaiset ja samoin oikeushistoriallisella perusteella lappalaissukujen jälkeläiset, ovathan heidän sukunsa ikiajat asuttaneet saamaa aluetta.
• Riittävää huomiota ei ole kiinnitetty kysymykseen, miten saamelaisalueelta pysyvästi pois muuttaneiden saamelaisten ja lappalaisten maihin, vesiin ja muihin luonnonvaroihin kohdistuvat oikeudet järjestettäisiin. Miltä pohjalta ja miten järjestettäisiin heidän käyttöoikeutensa? Miltä pohjalta ja miten järjestettäisiin heidän mahdollinen osallistumisensa maita, vesiä ja muita luonnonvaroja koskevaan päätöksentekoon? Miltä perusteelta, mitä kautta ja miten laskien järjestettäisiin heidän mahdollinen osallisuutensa alueen vesistä, maista ja muista luonnonvaroista saaduista tuloista?
• Maa- ja metsätalousministeriön lausunnossa vuodelta 2000 todetaan: "– – – voidaan kysyä, mitä ILO- sopimuksen ratifioinnilla vielä saavutetaan tai on tarkoitus saavuttaa. Mikäli ratifiointihanketta kuitenkin jatketaan, tulee ensin selvittää ratifioinnin vaikutukset saamelaisten ja muiden yksityisten ja juridisten henkilöiden asemaan sekä se, millä tavalla kompensoidaan sopimuksen täytäntöönpanosta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Selvitystyön tekijäksi tulisi nimetä joko asiantuntijatyöryhmä tai työ voitaisiin antaa jonkin tutkimuslaitoksen tehtäväksi. Tässä työssä olisi erityisesti otettava huomioon se, että valtio ei voi sivuuttaa muiden väestöryhmien oikeuksia yhden väestöryhmän kustannuksella ja että Suomen valtiota sitovien kansainvälisten sopimusten sekä EU-jäsenyyden asettamat velvoitteet otetaan selvitystyössä huomioon. Vasta tämän perusteellisen selvityksen jälkeen on mahdollista päättää ILO- sopimuksen ratifioinnista".




Inarinsaamelaiset ry esittää ajankohtaisista saamelaisasioista seuraavaa:


Saamelaiskäräjälain ja ILO-sopimuksen ratifioinnin osalta haluamme saattaa tietoonne näkemyksemme ko. laeista ja nykyisestä saamelaiskäräjien toiminnasta. Olemme kiitollisia, että olemme päässeet eri valiokunta kuulemisiin edellisten lakien valmistelun yhteydessä.

SAAMELAISKÄRÄJIEN LEGITIMITEETTI JA EDUSTAVUUS
Olemme joutuneet kyseenalaistamaan vakavasti saamelaiskäräjien legitimiteetin koska saamelaiskäräjälaki ei enää nykyisellään vastaa saamelaisten alueellista ja demokraattista edustavuutta, siten kuin oikeusvaltion periaatteet edellyttävät. Lain mukaan saamelaiskäräjien katsotaan edustavan kaikkia saamelaisia heitä koskevissa asioissa. Saamelaiskäräjien jatkuvasti vahventunut asema maankäytön suunnittelussa ja yleisessä osallisuudessa edellyttää tilannetta, jossa kaikki saamelaisten kotiseutualueella olevat saamelaiset voivat osallistua vaaleihin yhdenvertaisesti ja alueellinen edustavuus ja osallisuus muodostetaan oikeudenmukaisesti.
Inarinsaamelaiset ry ei tue saamelaiskäräjien näkemyksiä kirjelmöidä YK:lle niiden viime syksynä äänioikeuden saaneiden 93 henkilön osalta, jossa saamelaiskäräjät ei pidä näitä henkilöitä saamelaisina. Itsemääräämisoikeus ei voi tarkoittaa pitkäkestoista syrjintää ja kiusaamista osaa saamelaisväestöä kohtaan. Saamelaiskäräjät ei siten voi edustaa väestöä jota se ei hyväksy kokonaisuudessaan.   
Nykyinen saamelaiskäräjät ja eri lait eivät turvaa inarinsaamelaisten osallisuutta ja oikeuksia, siten kuin esimerkiksi kolttalaki kolttasaamelaisille. Saamelaiskäräjien kautta osallisuus on satunnaista ja edustajia valikoivaa.

SAAMELAISKÄRÄJÄLAIN KÄSITTELYSSÄ HUOMIOITAVA
Saamelaiskäräjien kokoonpano:
Saamelaiskäräjälain tullessa uuteen käsittelyyn tulee saamelaiskäräjien  kokoonpano muodostaa siten kuin demokraattiset vaalit oikeusvaltiossa järjestetään. Nyt kuntakiintiöpaikat eivät vastaa äänioikeutettujen suhteellista ja alueellista edustavuutta. Saamelaiskäräjälakityöryhmä ei myöskään esittänyt kuntakiintiöihin riittävää korjausta. Enontekiön, Utsjoen ja Sodankylän Lapin paliskunnan alueelle 973 äänioikeutettua kohden 9 kiintiöpaikkaa, Inarin alueella, jossa on 1511 äänioikeutettua, tulee vain  3 kiintiöpaikkaa.
Käydyissä vaaleissa Lapin paliskunnan alueelta oli vain kaksi ehdokasta ja pelkästään itseä äänestämällä olisi voinut päästä saamelaiskäräjien jäseneksi, nyt kuntakiintiöpaikkaa ei voitu edes täyttää.  Laki on siltä osin myös vanhentunut. 
Saamelaismääritelmän muutosesityksellä on aie heikentää inarinsaamelaisten asemaa.
Saamelaismääritelmä tulee säilyttää ennallaan. Saamelaiskäräjät esitti saamelaiskäräjälakiin pykälän 1 momentin 2 kohdan muutosesitys polveutumis-perusteen poistamisesta heikentää sellaisten saamelaista sukua olevien syntyperäisten inarilaisten tilannetta, jotka eivät ole saamelaiskäräjien vaaliluettelossa
Valitusoikeus ja muutoksenhaku:
Inarinsaamelaiset ry korostaa, että saamelaiskäräjiä tulee koskea muutoksenhaku siten kuin hallinnossa yleisesti ja äänioikeushakemuksia koskien valitusoikeus tulee säilyä nykyisen lain mukaan riippumattomalla oikeuslaitoksella.

ILO-SOPIMUS 169 RATIFIOINNIN ESTEET
Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt käräjien vaaliluetteloon kaikkia niitä inarilaista alkuperäiskansaa olevia henkilöitä, jotka katsovat olevansa saamelaisia.
ILO-sopimuksen alkuperäiskansa riteereihin ei kuulu kieli. Suomen saamelaiskäräjät painottaa kieliperustaista kriteeriä. 
Inarinsaamelaiset on alkuperäiskansa ja ILO-sopimus koskee nimenomaan alkuperäiskansaa. On syntynyt erikoinen tilanne, jossa saamelaiskäräjät ei hyväksy osaa Inarin alueen alkuperäiskansasta saamelaisiksi.
Pitkään jatkunut kiista saamelaisuudesta jakaa eri väestöryhmiä alueella. Saamelaiskäräjien toiminta on osaa inarinsaamelaisia kohtaan syrjivää.
Inarin alueella on isojakotoimitus loppuunsaattamatta. Useilla inarinsaamelaisilla on tilaperustaisia oikeuksia valtion maa-ja vesialueilla. Nämä oikeudet nauttivat omaisuuden suojaa ja niitä ei voi selvittämättä siirtää kollektiivisen päätöksenteon piiriin. Etenkin kuin saamelaiskäräjille valitaan kiintiöedustajia enemmistö muualta kuin Inarin alueelta ja muut kuin alueen alkuperäiskansa päättäisi alueen luonnonvarojen käytöstä.
ILO 169 -sopimusta ei tule ratifioida ennen kuin Suomessa on selvitetty pitkään jatkunut saamelaiskiista oikeudenmukaisesti.
Valtioneuvosto (oikeusministeriö) on hiljattain tilannut ja kilpailuttanut tutkimuksen koskien ILO 169 -sopimusta ja saamelaisten oikeuksia. Tutkimukseen on rekrytoitu tutkija, joka julkisesti on ottanut voimakkaasti kantaa ILO 169 -sopimuksen puolesta ja toinen tutkija joka pitää äänioikeuden hakijoita etnopoliittisina yrittäjinä. Käsityksemme tutkijoiden objektiivisuudesta on negatiivinen.
 
INARINSAAMELAISTEN ASEMA
Inarinsaamelaisilta ei ole voitu alkuperäiskansana viedä puheoikeutta omissa asioissa kokonaan toiselle saamelaisryhmälle ja muilta alueita tuleville saamelaiskäräjien jäsenille. Inarinsaamelaisilla alkuperäiskansana tulee olla itseä koskevissa asioissa osallisuus kuten muillakin saamelaisryhmillä ja samoin itse ryhmänä päättää asioistaan.
Inarin alueelle on tullut eri aikoina, eri syistä historiallisesti  muita saamelaisryhmiä. 1800-luvulla porokarjaa paimentavat porosaamelaiset ja lähihistoriassa sodan jälkeen asutettiin kolttasaamelaiset. Inarinsaamelaiset ovat kautta historian ottaneet tulijat vastaan ja tulleet hyvin toimeen kaikkien väestöryhmien kanssa. Kaikille tulijoille on osoitettu maa-alueita perinteisesti inarinsaamelaisten käyttämiltä alueilta.
Osittain inarinsaamelaisten alueille on muodostettu laillaan koltta-alue. Rinnakkaiselo on sujunut näihin saakka. Nyt ILO-sopimuksen käsittelyn yhteydessä ja kärjistyneen saamelaiskiistan myötä tilanne on sosiaalisesti kestämätön. Näiden eri aikoina Inarin alueelle tulleiden saamelaisryhmien jälkeläisistä osa kiistää alueen alkuperäiskansan identiteetin ja osallistumismahdollisuudet. Näin ei voi jatkua.
Olemme olleet yhteydessä ihmisoikeuskeskukseen, Ihmisoikeusliittoon, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon jne. saamatta apua. Valtionhallinnossa ei uskalleta ottaa juurikaan kantaa saamelaiskäräjien asioihin koska selvästikin pelätään ”saamelaisvastaiseksi” leimautumista.
Saamelaiskäräjien toiminta järjestäytymiskokouksessa myös osoitti, että inarinsaamelaisten edustajista eniten ääniä saaneita henkilöitä ei valittu hallitukseen, eikä mihinkään toimielimiin. Saamelaiskäräjien enemmistö ”valitsee” inarinsaamelaisista heille sopivimmat henkilöt jotka ovat valmiita tukemaan syrjivää politiikkaa.
Inarinsaamelaisten vaaleilla valittuja edustajia ei siis hyväksytty toimielimiin, sen sijaan he nimittivät saamelaiskäräjien jäsenten perheenjäseniä ja sukulaisiaan toimielimiin.
Yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti ei ole kestävää, että vaaleilla valitut ulkoistetaan osallisuudesta ja päätöksenteosta. Saamelaiskäräjillä ei toimi puolueet ja ehdokkaitten valinnassa ei ole listoja ja siten henkilökohtaisesti henkilöiden asettaminen oppositioon on nähtävä vakavana syrjintänä ja lisäksi vaaleissa äänestäneiden henkilöiden loukkauksena.

INARINSAAMELAISLAKI
Inarinsaamelaisilla samankokoisena vähemmistönä kuin kolttasaamelaiset tulee olla samantasoinen laki kuin kolttalaki ja oma instituutio. Lain tasoisilla maininnoilla tulee inarinsaamelaisten saada automaattisesti kuulemismahdollisuus kuin kolttalain mukaan kolttia kuullaan.
Esitämme selvitettäväksi inarinsaamelaislain,  jossa turvataan oikeudet maan ja veden käytössä, kalastuksessa ja  luonnonvarojen hyödyntämisessä kolttalain kaltaisesti. inarinsaamelaisten tulee samalla tavalla saada valtion rahoittama instituutio mikä nyt koskee kolttia.

(allekirjoitukset)