Akwé:Kon saa viimeisen sanan

Kirjoitin aiemmin kuinka Metsähallitus ottaa Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelmaa uudistaessaan käyttöön alkuperäiskansojen perinteistä tietoa koskevaan biodiversiteettisopimuksen 8j -artiklaan liittyvän ohjeistuksen.

Akwé:Kon on siis kansainvälinen, biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen sihteeristön laatima ohje hankkeiden vaikutusten arviointiin. Ohjeistuksen kerrotaan olevan ensisijaisesti menettelytapa tai prosessi, jonka kautta turvataan saamelaisten vaikutusmahdollisuudet hoito- ja käyttösuunnitelman laadinnassa ja etsitään keinoja, joiden kautta kielteisiä vaikutuksia saamelaiskulttuurille voidaan hillitä.

Metsähallitus on ohjeiden soveltamisesta ensimmäinen viranomainen koko maailmassa.

Vielä lausunto- ja viimeistelyvaiheessa olevassa Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelmassa annettaan ymmärtää, että saamelaisten Akwé:Kon-ryhmän jäsenet olisivat osallistuneet hoito- ja käyttösuunnitelmaa ohjanneen muun työryhmän kokouksiin. Mukana olleen lähteeni mukaan näin ei ole kuitenkaan pääsääntöisesti tapahtunut, vaan Akwe:kon-prosessi on mennyt koko ajan käytännössä
rinnakkaisena prosessina. Ohjaustyöryhmän jäsenet ovat saaneet lueskella papereista mitä saamelaiskäräjien nimeämässä saamelaiskulttuurin työryhmässä on milloinkin mietitty.

- Mitään vuorovaikutusta ei ole todellisuudessa ollut, kerrotaan. Yksittäisiä Akwé:Kon-ryhmän jäseniä on osallistunut joihinkin ohjauskokouksiin niiden osanottajaluetteloiden mukaan.

Lausunnolla olevassa suunnitelmaluonnoksessa (sivu 46.) käy ilmi, että suunnitelman vaikutuksista saamelaiskulttuuriin tehdään kirjaus vasta lausuntokierroksen jälkeen. Lausunnon antajille ei näin anneta edelleenkään mahdollisuutta vuorovaikuttamiseen eli arvioimaan Akwe: Kon-ryhmän näkemyksiä.

Aiemmin kerroin Metsähallituksen tiedotteisiin nojaten, että saamelaiskäräjät ja Metsähallitus olivat päätyneet neuvotteluissaan erilliseen työryhmään, joka valmistelee Akwé:Kon -ohjeiden soveltamista. Hammastunturin Akwé:Kon-ryhmään kuuluvat puheenjohtajana Heikki Paltto ja muina jäseninä Juhani Länsman, Bigga-Helena Magga, Nina Maarit West, Inga-Briitta Magga, Jouni Lukkari, Harri Hirvasvuopio ja Nils-Heikki Näkkäläjärvi.

Metsähallituksen neuvottelupöydässä toiset saavat lausua ja toisille annetaan suoraan viimeinen sana ja sopiminen.

Esimakua tulossa olevasta metsähallituslain uudistuksesta?

Veikko

 

Hirvasrumpu

Törmäsinpä netissä tuon nimiseen blogiin, jota toimittaa eläkkeellä oleva suomenruotsalainen lehtimies Gunnar Pettersson. Hän kirjoittaa verkkoon sekä ruotsiksi että suomeksi.

Kollega arvioi ja arvostelee ILO-prosessia ja saamelaispolitiikkaa käsittelevissä kirjoituksissaan Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) linjaa ja pyrkii saamaan oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonilta (r.) vastauksia kysymyksiinsä. Tosin toistaiseksi heikohkoin tuloksin.

Voin suositella lukijoilleni tutustumista Petterssonin kirjoituksiin ja hänen Henrikssonin avustajalta saamiinsa vastauksiin. Jatkossa ehkä nähdään vastaako oikeusministeri ihan itse mitään.

Ohessa pari linkkiä Petterssonin blogiin:

http://hirvaskumpu.blogspot.fi/2012/06/tukeeko-rkp-epailyttavaa.html 

http://hirvaskumpu.blogspot.fi/2012/06/16-haastattelukysymykset-ministeri.html

Seuraavassa myös vähän näytettä kollegan kynästä:

Avatessaan vastavalittujen Saamelaiskäräjien istuntokauden Inarissa 3.4.2012 presidentti Sauli Niinistö sanoi ILO-sopimuksen soveltuvan huonosti Suomen oloihin. Presidentin mukaan sopimus on luotu muihin tarkoituksiin kuin sellaisiin joista Suomessa on kyse.

 - Sitä on tarvittu korjaamaan tilanne siirtomaakauden jälkeen, ja siitähän täällä ei ole kyse, sanoi Niinistö Inarissa.

Uutisten mukaan oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (RKP) ja Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi (RKP) sanoivat olevansa yllättyneitä siitä että ILO-sopimusta voidaan ”tulkita” niin kuin Niinistö teki, ja että presidentti ei ehkä ollut kyllin hyvin perillä siitä mitä ILO-sopimus tarkoittaa. Ehkäpä te kaksi puoluetoveria unohditte, että Niinistö on ollut oikeusministeri, ja sen lisäksi muun muassa eduskunnan puhemies. Sinä, Anna-Maja Henriksson, on taustaa pankkijuristina, kunnallispoliitikkona ja ministeri Ulla-Maj Wideroosin erityisavustajana. Klemetti Näkkäläjärvellä on taustaa kääntäjänä ja saamelaispoliitikkona. Hänet valittiin Saamelaiskäräjien jäseneksi 1996, samana vuonna kuin Niinistöstä tuli oikeusministeri, ja hänet (Näkkäläjärvi) Saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi 2008. Niinistö on syntynyt 1948, sinä Anna-Maja Henriksson 1964 ja Näkkäläjärvi 1960. Pidätkö edelleen kiinni siitä että presidentti esitti Inarissa milloinkaan aikaisemmin kuulemattoman tulkinnan ILO-sopimuksesta? Voisitko selventää mikä siinä olisi uutta? Jaatko Näkkäläjärven huolestuneisuuden siitä että presidentti olisi heikosti perillä siitä mitä ILO-sopimus perimmiltään tarkoittaa?

Voitko kertoa miten oikeusministeri on aikonut toimia selvittääkseen, onko alkuperäiskansan joka meillä Suomessa on, tilanteessa jossa se valloituksen, kolonialismin tai uusien rajojen vetämisen kautta on joutunut alakynteen suhteessa alueen muuhun väestöön, niin että tälle alkuperäiskansalle olisi palautettava siltä riistetyt oikeudet ja niin että sitä tulisi suosia erikoistoimenpitein, jotta se voitaisiin nostaa sorronalaisesta asemastaan ja tulla tasa-arvoiseksi muun väestön kanssa? Tämähän on ILO-sopimuksen numero 169 perusajatus ja tarkoitus. Tai ainakin niin sanotaan sopimuksen tekstissä. Vai olenko ymmärtänyt väärin kuten presidentti Niinistö? Silloinhan olen hyvässä seurassa. Mitkä ovat sinun näkemyksesi mukaan perusteet sille että ILO-sopimus on sovellettavissa Suomeen ja tarpeellinen täällä?

Oletko oikeusministerinä siinä käsityksessä, että ottaminen Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on ratkaiseva ja ainoa kriteeri sille, että kuuluu siihen tai niihin alkuperäiskansoihin, joita Suomen tasavallan kansalaisten joukossa on?

Mitä mieltä olet oikeusministerinä siitä, että Saamelaiskäräjät on ehdottanut että Saamelaiskäräjien hallitus, eikä, kuten nykyään, Korkein Hallinto-oikeus, toimisi viimeisenä instanssina jolle kuuluu vahvistaa tai hylätä ääni- ja vaalikelpoisuus Saamelaiskäräjien vaalissa? Tämä Saamelaiskäräjien ehdotus sisältyy Saamelaiskäräjien väliaikaiseen lausuntoon oikeusministeriölle koskien Saamelaiskäräjälain ja -asetuksen muuttamista, 27.4.2012 Dnro259/D.a.1/2012.

Mitä mieltä olet Saamelaiskäräjien ehdotuksesta (sisältyy edellä mainittuun asiakirjaan), että määritelmä sille kuka on saamelainen tulee muuttaa ILO-sopimuksen yhetydessä niin, että vain sellainen henkilö määritellään saamelaiseksi, jolla on läheinen yhteys saamen kieleen ja saamelaiseen kulttuuriin,sekä saamelainen identiteetti?

Näetkö itse kielen ratkaisevana kriteerinä alkuperäiskansaan kuulumiselle?

Missä kohdin ILO-sopimusta 169 löydät maininnan jonka mukaan kieli olisi ratkaiseva kriteeri alkuperäiskansaan kuulumiselle?

Mitä mieltä olet juristina ja oikeusministerinä Saamelaiskäräjien tulkinnasta ja ehdotuksesta (sisältyy edellä mainittuun asiakirjaan) että historiallisten verotustietojen ei enää tulisi muodostaa perustetta kenenkään saamelaiseksi määrittelemiselle, vaan että saamelaisuuden määritelmän tulee perustua ”elävälle saamelasikulttuurille”?

Mikä tai mitkä on käsityksesi mukaan ratkaiseva kriteeri tai ratkaisevat kriteerit sille että joku kuuluu alkuperäiskansaan?

Mihin oikeusperusteeseen katsot tämän kriteerin tai näiden kriteereiden nojaavan – löytyvätkö ne jostain laista tai jostain kansainvälisestä sopimuksesta – ja siinä tapauksessa, mistä tarkkaan ottaen?

Mitä mieltä olet Saamelaiskäräjien tulkinnasta (sisältyy edellä mainittuun asiakirjaa) jonka mukaan ILO-sopimuksen ratifiointi on Saamelaiskäräjien ja Suomen valtion välinen asia? Onko tai ovatko alkuperäiskansamme täysin, tai edes riittävissä määrin, edustettuina Saamelaiskäräjissä ja niiden kautta, niin että Saamelaiskäräjillä voidaan katsoa olevan tällainen neuvottelumandaatti, huomioon ottaen että Saamelaiskäräjät on soveltanut kieliperustetta, jota se haluaa entisestäänkin tiukentaa, kriteerinä myöntäessään tai evätessään äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden Saamelasikäräjävaaleissa, ja sen lisäksi katsoo että ottaminen tämän vaaliluettelon laatimisella syntyneeseen ”saamelaisrekisteriin” muodostaa ratkaisevan ja ainoan kriteerin alkuperäiskansaan kuulumiselle? Kysymys on pitkä, mutta juristille ja oikeusministerille sen ei pitäisi olla ylivoimainen.

Yksi ILO-sopimuksen ratifioinnin puolesta esitetty perustelu on, että Norja on sen jo ratifioinut, ja että Suomen olisi siksi tehtävä samoin. Voitko kertoa jotain Norjan kokemuksista, onko ratifiointi esimerkiksi lisännyt vaiko laannuttanut saamelaisten ja muun väestön välisiä jännitteitä?

Suomessa on perinteensä ja perustuslakinsa mukaisesti demokratia joka perustuu kansalaisten tasa-arvolle. Näetkö sellaista riskiä että ILO-sopimuksen ratifiointi epätasa-arvoisuuden vähentämisen sijaan voisikin lisätä sitä?

Uskotko että sopimus on omiaan edistämään paikallisen yhteiskuntarauhan vakaantumista alueilla joita se koskee, vai onko olemassa riski että sillä olisikin vakautta häiritsevä vaikutus?

Jos ILO-sopimuksen ratifiointi tietää vahvaa niin sanottua positiivista syrjintää (myönteisiä erityisoikeuksia) muodostaen siten poikkeuksen perustuslain tasa-arvovaatimukselle, oletko silloin sitä mieltä että ratifiointi tai jotkin sen vaatimat lainmuutokset edellyttäisivät asian käsittelemistä perustuslainsäätämisjärjestyksessä?

Jos ILO-sopimuksen ratifiointi puuttuu yksityiseen omistusoikeuteen tai siirtää nykyistä valtion omaisuutta yksityiseen tai kollektiiviseen omistukseen ilman vastinetta, tai vain muodollista vastinetta vastaan, oletko silloin sitä mieltä että ratifiointi tai jotkin sen vaatimat lainmuutokset edellyttäisivät asian käsittelemistä perustuslain säätämisjärjestyksessä?

"Saamelaisuus on yhteyttä omiin esi- ja isovanhempiin, porolaitumiin, kalavesiin tai metsästysmaihin, kielen rikkauteen, perinteiseen tietoon, arvomaailmaan ja yhteisöjärjestelmään ", määritteli Klemetti Näkkäläjärvi omassa puheessaan vastavalittujen Saamelaiskäräjien istuntokauden avajaisissa. Mikäli ymmärrän oikein, hän vetoaa tässä jonkinlaisen blut und boden -mystiikkaan, samalla kuin hän ja Saamelaiskäräjät esittää, että maakirjoja, veroluetteloita ja kirkonkirjoja joissa on tosiasioita sukulaissuhteista ja muuttopäivämääriä ei tule pitää kenenkään saamelaiseksi määrittelemisen perusteena, ne kun ovat vain pelkkiä siirtomaaherrojen arvottomia papereita. Näkisitkö että ILO-sopimus toisi muassaan sen että niin sanottujen rekisterisaamelaisten oikeus menisi muiden kansalaisten dokumentoitujen maanomistus- ja käyttöoikeuksien edelle ja sulkisi nämä pois?

 Katsotko juristina ja oikeusministerinä että niin sanottujen rekisterisaamelaisten oikeus menisi muiden kansalaisten dokumentoitujen maanomistus- ja käyttöoikeuksien edelle ja sulkisi nämä pois, myös niissä tapauksissa joissa nämä muut kansalaiset ovat saamelaista alkuperää, mutta on Saamelaiskäräjien toimesta suljettu Saamelaiskäräjien vaaliluettelon ulkopuolelle ensisijaisesti kieliperusteella, ja jota vaaliluetteloa Saamelaiskäräjät pitää ainoana olemassa olevana, tarpeellisena ja ratkaisevana saamelaisrekisterinä?

Etnonationalististen saamelaisaktivistien tunnus on ”Saamenmaa saamelaisille!” Mitä kukaan ei ole sanonut ääneen on, että ILO-sopimuksen mukaan kaikki sopimukseen perustuvat ratkaisut ovat luonteeltaan kansallisia, ja että sopimuksen tarkoitusperänä on vääryyksien oikaiseminen, ei yhden kansalaisryhmän etuoikeutetuksi tekeminen toisten kansalaisryhmien kustannuksella. Voisitko selittää millä oikeudella ja millä perustelulla sinä RKP-läisenä poliitikkona ja oikeusministerinä ja Kataisen hallitus lankeavat tähän, miksi sinä ja RKP tuette linjaa, jota avoimessa kirjeessäni luonnehdin epäilyttäväksi saamelaispolitiikaksi?Käsitykseni mukaan ei voi olla oikein, että politiikka kysymyksissä, jotka koskettavat ihmisten perusoikeuksia etenee siinä järjestyksessä että hallituspuolueet ensin sopivat keskenään jotain enemmän tai vähemmän täyshölmöä, minkä jälkeen pyydetään asiasta lausuntoja, ja sitten huomioidaan niistä vain ne jotka tukevat valittua linjaa. Kun tämä tapahtuu vastoin parempaa tietämystä ja ymmärrystä, on oikeutettua kysyä olemmeko me äänioikeutetut kansalaiset todellakin niin tyhmiä, että on vain oikeus ja kohtuus että valitsemamme eduskunnan luottamusta nauttivat ministeritkin ovat samanlaisia. Aiotko sinä ja RKP jatkaa linjalla jolla nyt olette, vai alkaako käydä ajankohtaiseksi arvioida linja perinpohjaisesti uudestaan?

Näin kyselee varsinaissuomalainen kollegani. Hyviä kysymyksiä myös täältä pohjoisesta esitettäväksi.

Veikko

Ei ongelmia ratifioida ILO-sopimus?

”Ministeriöt eivät pidä ILO-yleissopimuksen ratifiointia ongelmallisena”.

Näin otsikoi Lapin Kansa nettilehdessään (LK 27.6.2012) uutisen, jonka fakta on saatu oikeusministeriön verkkosivuilta eli koosteesta ministeriön näkemyksiä.

Melkoisen kritiikitöntä monistamista lehdeltä.

Ehkä olisi kannattanut vähän hahmottaa miten Lapin ja Suomenkin kannalta suuri kysymys asettuu minkin ministeriön toimialaan ja vetää siitä jonkinlaista suhteutusta.

Oikeusministeriön sivuilla kerrotaan, että ”saamelaisasioiden yhteensovittamisesta vastaava oikeusministeriö selvitti ratifioinnin oikeudellisia edellytyksiä ministeriöille ja saamelaiskäräjille suunnatulla lausuntokierroksella”. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (r.) mukaan asiassa ei siis ollut tarvetta kysyä enää lausuntoja ratifioinnin kohdealueen muilta tahoilta. Hänelle ja muillekin suomenruotsalaisille poliitikoille asia on varmasti tältä osin ongelmaton.

Oikeusministeriön yhteenvedon mukaan ”ympäristöministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön mielestä ratifiointiin liittyy useita selvitettäviä kysymyksiä, joista suuri osa on jo ministeriöissä valmistelun alla”. Nuo ministeriöt ovatkin todellisuudessa niitä, joiden toimialaa ratifiointi ja siitä liikkeelle lähtevä erilaisten vaatimusten ja kiistojen ikiliikkuja tulisi eniten koskettamaan.

Hieman huvittavaakin on havaita, kuinka oikeusministeriön lausunnoista tekemässä tiivistelmässä maa- ja metsätalousministeriön ILO-ratifiointia selkeästi vastustava lausunto kuitataan kaikkein lyhimmin.  Ministeriön todetaan kiinnittäneen huomiota muun muassa saamelaismääritelmään ja saamelaisalueen maantieteelliseen rajaamiseen.

Pikkujuttuja, joille kannattaa uhrata vain sivulause?

Sen sijaan korostetaan maa- ja metsätalousministeriön kiinnittäneen huomiota siihen, ”että saamelaisten asemaa, osallistumisoikeuksia ja saamelaisia koskevaa kansallista lainsäädäntöä kehitetään edelleen, jotta se mahdollisimman pitkälle vastaisi sopimuksen asettamia vaatimuksia”. Oikeusministeriön mukaan avainasemassa saamelaisten osallistumisoikeuksien kannalta on maa- ja metsätalousministeriössä vireillä oleva hanke Metsähallitusta koskevan organisaatiolainsäädännön uudistamiseksi.

En tiedä mahtaako oikeusministeriöllä riittää harrastusta selvittää tykönään mitenkään ILO-hankkeen odotettavissa olevia perustuslaillisia ja yleiseurooppalaisen yhdenvertaisuuden ongelmia muun väestön, siis muiden suomalaisten kuin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon valikoitujen kannalta. Näyttää siltä, että Henriksson ajaa esitystään jääräpäisesti eteenpäin ja tällaisten oikeudellisten asioiden puntaroiminen jää ehkä lopulta kokonaan eduskunnan perustuslakivaliokunnan harteille.

Näin, ellei pääministeri Jyrki Katainen (kok.) ehdi Eurooppa-kiireiltään keskittymään hetkeksi tähän todella suureen ja ihmisiä pitkään hivuttaneeseen kysymykseen ja puhalla peliä poikki kunnollisen pohjatyön tekemistä varten. Pääministeri voisi keskustella ILO-ratifioinnin odotettavissa olevista ongelmista vaikkapa ratifiointia vastustavien Lapin kansanedustajien kanssa ja hänen puolueensa eduskuntaryhmästä löytyy lisäksi asiasta hyvin perillä olevia, pohjoisen maaoikeuskiistoihin jo pitkältä ajalta perehtyneitä poliitikkoja.  Käytettävissä on myös entisen oikeusministerin ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan, tasavallan presidentti Sauli Niinistön tieto ja näkemys asiassa.

Poliitikoille yksi hyvä keino pohtia ILO-ratifioinnin todennäköisiä seurauksia olisi perehtyä ajatuksen kanssa saamelaiskäräjien pohjoissaamelaisen johdon viime aikoina tuottamiin erilaisiin lausuntoihin ja tavoiteohjelmiin. Eli pohtia mitä esitykset ja vaatimukset käytännön tasolla milloinkin merkitsisivät. Ehkäpä suomenruotsalaisten ohella ILOa eniten kannattaneiden vihreidenkin kannattaisi pohtia esimerkiksi millaiseen luonnonkäytön monokulttuuriin ILO-ratifioinnilla ajauduttaisiin poronhoidon kontrolloinnin kadotessa.

Maa- ja metsätalousministeriön ohella ympäristöministeriö on siis toinen keskeinen ministeriö ILO-ratifointiin liittyen. Oikeusministeriön mukaan ympäristöministeriössä on vireillä ja suunnitteilla useita lainsäädäntöhankkeita, joissa tarkastellaan ILO-yleissopimuksen ratifiointiin liittyvien lakien muutostarpeita. Ministeriössä on mm. käynnistetty maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisarviointi, jonka on tarkoitus valmistua vuoden 2013 loppuun mennessä. Luonnonsuojelulainsäädännön toimivuusarviointi on toteutettu vuonna 2010. Tarkoitus on käynnistää luonnonsuojelulain muuttaminen sekä erämaalain uudistaminen. Ympäristöministeriössä on vireillä myös ympäristönsuojelulain kokonaisuudistus.

Oikeusministeriön mukaan ympäristöministeriö piti lausunnossaan tärkeänä, että muun lainsäädännön kehittämiseen vaikuttava periaateratkaisu valtion maiden hallinnan järjestämisestä tehdään Metsähallituksen organisaatiouudistusta koskevan hankkeen yhteydessä.

Ja tätä kaikkeako suurin osa kansasta, kunnat mukaan lukien, katsovat täällä pohjoisessa sivusta ja vain ihmetellen?

Veikko

Statukseton saamelainen

”Henkistä kärsimystä, kipua ja mitättömyyden tunnetta. Tällaista voi olla ulkopuolella.”

Näin alkaa Lapin Kansassa julkaistu Vesa-Pekka Hiltusen juttu (LK 12.6.2012) inarilaisen Erika Sarivaaran viime viikolla Lapin yliopistossa tarkastetusta väitöstyöstä, aiheena ”statuksettomat saamelaiset”, saamelaisuuden ja suomalaisuuden väliin jätetty ja jäävä väestöryhmä.

Kirjoitin aiemmin saamelaisuuden omintakeisesta määritelmästä, jossa polveutuminen, verisukulaisuus on jätetty toissijaiseksi kielen ja jonkinlaisen kulttuurisen hyväksynnän rinnalla.  Ja että se on johtanut etenkin polveutumisen osalta erittäin sekalaiseen, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon rajattuun väestöön, joka silti kantaa Suomen ja Euroopan alkuperäiskansan statusta.

Erika Sarivaaran väitöstyö, jota en ole ehtinyt vielä saada kokonaisena käsiini, mutta jota julkaistun materiaalin perusteella olen voinut pääosiltaan hahmottaa, valottaa osaltaan tätä saamelaisuuden, suomalaisuuden ja lappalaisuuden rajanvedon kivuliaisuutta.  Tuosta rajanvedosta puuttuu polveutumisen ja siihen liittyvän historiallisen jatkumon pois sulkemisen takia järjellisyys.

Nykyinen saamelaismääritelmä on tarkoitushakuisen valikoiva ja siksi sillä ajaudutaan kaiken aikaa kohti umpikujaa.

Sarivaaralta on vaadittu rohkeutta tarttua aiheeseensa. Sitä todistaa häneen jo ennen väitöstilaisuutta kohdistettu kritiikki, jossa on ollut jopa hyökkäilyn makua. Samoin heti Hiltusen jutun julkaisun jälkeen ja muutama päivä myöhemmin väitöstilaisuusuutisen jälkeen lehden anonyymillä kommenttipalstalla olleet ilkeät kirjoitukset kertovat miten katkerasti ja aggressiivisesti kielisaamelaisuutta puolustetaan. Huomaamatta, ettei Sarivaara ole viemässä keneltäkään hänen saamelaista, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksyttyä identiteettiään.

Seuraavassa otteita Vesa-Pekka Hiltusen jutusta:

–  Yksi tutkittava sanoo: ”Minä en ole mikään”. Jos hän kutsuu itseään saamelaiseksi, se on sodanjulistus. Tilanne on tukala. Hän tuntee olevansa saamelainen, mutta ei voi sanoa sitä julkisesti, Erika Sarivaara poimii esimerkin väitöskirjastaan.
Sarivaara tutkii suomalaisuuden ja saamelaisuuden väliin sijoittuvaa harmaata vyöhykettä. Henkilöitä, jotka kokevat olevansa saamelaisia, mutta jotka eivät ole saaneet saamelaisen statusta.
He ovat siis statuksettomia saamelaisia.
–  Julkinen keskustelu on ollut kovin mustavalkoista. On saamelaiset ja suomalaiset, saamelaiset ja lappalaiset. Kuitenkin saamelaisuuden marginaaliin mahtuu monenlaisia ääniä. Joukko on paljon värikkäämpi kuin tähän saakka on julkisuudessa esitelty.
Keitä ovat he, jotka ovat harmaalla vyöhykkeellä?
Aloitetaan Sarivaarasta itsestään. Hän käy töissä Koutokeinossa ja asuu Inarin kirkonkylällä. Hänessä virtaa vanhemmilta perittyä saamelaisverta. Hän puhuu saamea töissä ja kotonaan lapsilleen.
Mutta hän ei ole saamelainen, virallisesti.
–  Olen hakenut statusta joskus 1990-luvulla, mutta en saanut sitä kielisyistä. Vanhempani eivät puhu saamea, vaikka itse olen ottanut kielen takaisin, hän sanoo.
Toista kertaa hän ei ole statusta yrittänyt hakea.
– On rankka kokemus, kun ei tule hyväksytyksi ja omat sukujuuret eivät kelpaa.
Kokemus oli paitsi kimmoke myös edellytys tehdä aiheesta väitöskirja. Aihe suorastaan edellyttää, että tutkija on itse osa ilmiötä.
–  Ilmiö ei näyttäydy ulkopuolelle, ja aihe on melko näkymätön. Se on tabu, josta vaietaan. Moni valitettavasti kokee hyvin häpeällisenä sen, ettei heillä ole selkeitä hyväksyttyjä juuria.
Sarivaara haastatteli kymmentä statuksetonta saamelaista. Osa löytyi saamelaisalueelta, osa saamelaisalueen ulkopuolelta.
Tutkijan oma tausta auttoi luomaan luottamuksellisen suhteen haastateltaviin. Luottamus on tärkeä, kun aihe on arka.
– Moni pelkää tulevansa yhdistetyksi lappalaisuuteen, joka on demonisoitu julkisuudessa.

Lainauksen lopussa esiin tuleva saamelaisuuden ja lappalaisuuden kiista on minusta huomionarvoinen puhuttaessa statuksettomista saamelaisista. Lappalaiset eivät ole minun pitkänä havainnointiaikani kyseenalaistaneet missään vaiheessa saamen kielten ja nykyisen saamelaiskulttuurina tunnetun henkisen ja yhteisöllisen kulttuurin olemassaoloa ja sallittavuutta. Kiistan aiheeksi ovat muodostuneet ainoastaan maa-, vesi- ja elinkeino-oikeudet, jotka tunnetaan kummankin osapuolen termistöissä lappalaisoikeuksina, mutta joiden kuulumisen kollektiivisina saamelaiskäräjien vaaliluettelon väestölle lappalaiset kiistävät.

Erika Sarivaaran tutkimat statuksettomat saamelaiset ovat siis ainakin osittain eri väestöä kuin lappalaiset. Näin siksi, että ainakin osalle heistä kiistakapuloina olevilla aineellisilla oikeuksilla ei ole merkitystä saamelaisen identiteetin määrittelyssä. Heille tärkeintä on tulla hyväksytyksi saamelaisiksi eli saada koetulle identiteetilleen virallinen ja yhteisöllinen hyväksyntä.

–  Oma visioni voisi olla se, että statuksettomat saamelaiset saisivat statuksen, ja saamelaiskäräjät saisivat lisää resursseja valtiolta sekä laajemman itsemääräämisoikeuden alueellaan.
Sarivaara patistaisi valtiota myös selvittämään lisää saamelaisuuden harmaata vyöhykettä.
–  Valtion pitäisi järjestää tutkimus, jossa kysyttäisiin ihmisten juuria, kuten on tehty esimerkiksi Uudessa-Seelanissa alkuperäiskansojen kohdalla. Suomessa arviot määristä ovat täysin summittaisia.

Näin pohtii tutkija Lapin Kansassa ja muistuttaa statuksettomien saamelaisten toimineen monissa tapauksissa muun muassa saamen kielten hyväksi, kielten palauttajina.

Pohjoisen maa- ja vesioikeudet ovat olleet saamelaispolitiikan johtajille jo saamelaisvaltuuskunnan ajoista päähänpinttymä, joka on estänyt laajemman pohdinnan saamelaisuudesta ja saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta.

Jo saamelaisvaltuuskunnassa 1980-luvulla vannottiin, ettei pian saatavien maaoikeuksien takia tule päästää saamelaismääritelmää avartumaan. Ja siitä on pidetty kiinni näihin päiviin.

Olisi ehkä aika jo vaihtaa tai ainakin kääntää levyä.

Veikko

Saamelaiskäräjien yhteiskuntavastuu

Muutamien kiireisten päivien jälkeen ehtii lukemaan vanhat ja vähemmän vanhat lehdet.

Inarilaisen Sana on vapaa -sivun luettuani jäin miettimään miltä niin sanotusta tavallisesta saamelaisesta yrittäjästä, toimihenkilöstä, duunarista tai eläkeläisestä mahtaa tuntua lukiessaan edustuselintään saamelaiskäräjiä koskevaa keskustelua. Itse asiassahan kyse on enimmäkseen saamelaiskäräjien johdon toimiin ja politiikkaan liittyvästä keskustelusta.

Ehkä saamelaiskäräjien tekosilla vaivataan päätä yhtä vähän kuin mitä siitä perustavat useimmat veroillaan organisaation toiminnan rahoitukseen osallistuvat ns. suomalaisetkin. Ei kosketa minua, ajatellaan.

Inarilaisessa Lapin Kullankaivajain Liiton puheenjohtaja Jouko Korhonen osoittaa, että silloin kun saamelaiskäräjien toiminta koskee konkreettisesti jotain, se voi panna ajattelemaan ja kirjoittamaan.

Korhonen kirjoittaa:

”Saamelaiskäräjät on jarruttanut Pohjois-Lapissa kullanhuuhdontalupien käsittelyä sillä verukkeella, ettei ole ollut resursseja laatia kaivosviranomaisen heiltä pyytämiä lausuntoja.

Puheenjohtajansa Klemetti Näkkäläjärven mukaan kaikki kullanhuuhdontaan ja malmitutkimukseen liittyvien lupien käsittely tulisi keskeyttää siksi aikaa, kun valtio osoittaa heille lisää varoja asiantuntemuksen hankkimiseen.

Saamelaiskäräjät vaati vuosikausia kestäneen kaivoslain laatimisprosessin aikana oikeutta tulla kuulluksi kullanhuuhdontaan ja malmitutkimukseen liittyvässä päätöksenteossa. Tämän oikeuden he myös saivat ja nyt niitä lausuntopyyntöjä sitten tulee. Tämän ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä.

Lapin Kullankaivajain Liitto ry pitää hyvänä, että lausuntokäytäntö on laajaa ja asioiden valmistelu on avointa. Sen sijaan se, että kuulemisoikeutta käytetään hallinnollisten prosessien hidastamiseen, on kullankaivajien mielestä törkeää.

Saamelaiskäräjät on jatkuvasti pyytänyt lisäaikaa lausunnoilleen, eikä lopulta ole kyennyt antamaan kuukausien vatvomisen jälkeen kuin yhden lausunnon. Tällä vauhdilla jonossa olevien noin 80 hakemuksen käsittely kestää parikymmentä vuotta.

Lapin Kullankaivajain Liitto tarjoaa tarvittaessa talkooapua ja yhteistyötä lausuntojen valmisteluun – yhteiskunnan lisärahoitusta odotellessa.”

Jouko Korhosen alapuolella sivulla kirjoittaa Pirjo Wäisänen otsikolla ”ILO-sopimus vie yhdenvertaisuuden”:

”Mitä käytännössä tarkoittaisi ILO-sopimuksen antama maa- ja vesialueiden hallintaoikeus, kun se annattaisiin tietyn vähemmistöryhmän käsiin? Tulisiko tämä kyseinen saamelaiskäräjiin kuuluva ryhmä olemaan hallitsijaeliitti ja muut eli valtaväestöön kuuluvat ihmiset olisivat alamaisia, joiden tulisi anoa saamelaiskäräjiltä lupia toimiakseen alueillaan, useimmat syntymäalueillaan jo useissa polvissa?

Tässä on meneillään kaikkien aikojen valloitusyritys, joka tarkoittaa sitä, että ulkopuolisten tahojen avulla yritetään saada hallintaan Lapin alueita saamelaisuutta ja siihen liittyviä kulttuurisia vetovoimatekijöitä hyväksi käyttäen.

Tässä tullaan kuitenkin lyömään kirvestä kiveen ja lujasti, sillä mikäli sopimus ratifioidaan sellaisenaan, se tietää suuria vaikeuksia pohjoisille palkisille: ihmisten välisiin suhteisiin ja arkielämään. Se tulisi synnyttämään katkeruutta, pahenevia erimielisyyksiä ja pahimmassa tapauksessa yhteenottoja. Näitäkö tässä tarvitaan ennen kuin järki palautuu päätöksentekoon?”

Wäisänen vielä jatkaa, ettei kannata puhua siitä, kuinka ILO-sopimuksella nostetaan vain saamelaiset kansana suomalaisten rinnalle.

”Saamelaiset eivät ole kansana huonommassa asemassa, ja siksipä näyttää siltä, että tarkoitus on nostaa saamelaiset suomalaisten yläpuolelle, määräävään asemaan.

Tälläkin hetkellä esimerkiksi poronhoito on määräävässä asemassa moniin muihin elinkeinoihin nähden. Muun muassa kullankaivu, metsätalous ja matkailu joutuvat myötäilemään poronhoitoa. Näyttää siltä, että poronhoito on aina etusijalla, olipa kyse elinkeinoista, liikenteestä ja ihmisten asumisesta. Totuus on kuitenkin se, että porosaamelaiset poroineen eivät olleet täällä ensin vaan tulivat tänne 1840-1910, jolloin alueilla on ollut jo asutusta.”

Saamelaiskäräjillä on olemassa erilaisia poliittisia ohjelmia kestävän kehityksen ohjelmaa myöten. Kun suomalaisen yhteiskunnan taloudellisella ja poliittisella tuella toimiva käräjät on päässyt lailla säädetystä lausunnonantajasta käytännössä asioista päättäväksi ja ainakin niitä voimakkaasti ohjaavaksi organisaatioksi, kiitos muun muassa Metsähallituksen, olisi mielenkiintoista nähdä millainen käräjien yhteiskuntavastuuta linjaava ohjelma olisi.

Veikko


Jk.

Lapin Kansan uutinen juhannusaatolta 22.6.2012:

Lapiolla kultaa kaivavat kelpaavat saamelaisille

Olli Miettunen 

Saamelaiset voivat hyväksyä nykyiset vanhoilla valtauksilla toimivat kultakaivokset, ellei lapiokaivajilla ole tarkoitus laajentaa toimintaa merkittävästi.
Saamelaiskäräjät hakee nyt valmistelijaa, jolle varataan reilut kaksi kuukautta aikaa valmistella erityisesti kaivoslupahakemuksiin liittyviä lausuntoja.
–  Meillä on hallituksessa yleislinjaus, että periaatteessa hyväksymme vanhat valtaukset, jotka on muutettu uuden kaivoslain mukaisiksi, käräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi sanoo. Uusille alueille haetuista valtauksista täytyy Näkkäläjärven mukaan kuitenkin tehdä lain mukaiset arviot ja tutkia niiden vaikutus saamelaiseen kulttuuriin ja elinkeinoihin.

Suurin kysymys on koneellinen kullankaivuu, johon aiotaan kiinnittää erityistä huomiota – Myös nykyisillä konekaivoksilla.
– On selvitettävä vaikutukset, joita ne tuovat saamelaiskulttuurille.
Laissa sanotaan, ettei se saa haitata saamelaisten olennaisia edellytyksiä nauttia kulttuuristaan.

Saamelaisten historia

Lueskelin saaressa sateen ropistessa muuatta tallentamaani keskustelufoorumia, jossa on käyty ja kai käynnissäkin keskustelu saamelaisten historiasta.

Niin tutkijaksi tunnistuvat, historian harrastajat kuin muutkin kiinnostuneet ovat esittäneet foorumilla kysymyksiään ja näkemyksiään toisilleen sekä siteerailleet eri lähteistä löytämiään teorioita ja mielipiteitä.

Aiemmin saamelaiskäräjien verkkosivuilta löytämääni Johan Turin kirjaamaa ”saamelaisten historiaa” en huomannut kenenkään keskustelijan siteerailleen.  Sitä kirjoitusta kiteyttäen kukaan ei tiedä mistä saamelaiset ovat tulleet, koska he ovat aina olleet täällä.

Melko huikeita teorioita tuossa nettifoorumissakin on nostettu esiin. Itäisin teoria on se, että ”saamelaiset lienevät samojedeja”, jotka vaihtoivat kielensä kantasuomeksi ”tänne” eli kaiketi nykyisen Suomen tai sanottaisiinko Pohjolan alueelle kulkeuduttuaan ja että he ovat geneettisesti sekoittuneet kovasti germaaneihin kuten suomalaisetkin.

Vastaväittäjä näyttää löytyneen tuota pikaa: ”Germaanivaikutuksesta ei ole varmoja jälkiä saamelaisten eikä suomalaisten geeneissä. Länsisuomalaisetkin ovat tuoreen tutkimuksen mukaan kauempana ruotsalaisista kuin vaikkapa saksalaiset, englantilaiset ja jopa ranskalaiset; yhtä kaukana kuin venäläiset.”

Ja että: ”Saamelaiset eivät ole samojedeja. He eivät omaksuneet kantasuomea, joka on vain itämerensuomalaisten kielten yhteinen kantakieli.”

Välillä saamelaisten alkuperää pohditaan siis kielitieteen ja genetiikan tiedoin ja käydään läpi saamelaisten geenikarttaa isä- ja äitilinjoin. Varsin monessa kohdin viitataan baskien ja saamelaisten geenisukulaisuuteen ja siitäkin löydetään sekä näyttöä muinaisten väestöjen kulkeutumisista mannerjäästä vapautuvaan pohjoiseen tai pelkkää geneettistä sattumaa.

Saamelaisten geneettinen sekalaisuus näyttää olevan eräs keskustelusta vedettävä johtopäätös.

Hauskimmillaan saamelaisten historia selittyy Turin ohittaen näkemyksellä, jonka mukaan saamelaisten ja Amerikan intiaanien täytyy olla sukua keskenään. Selitys ei löydy siitä, että mantereet ovat joskus olleet suurempia möykkyjä tai lähempänä toisiaan ja samaa polveutumaa olevaa väestöä olisi jäänyt nykyään kovin kaukana toisistaan oleville mantereille. Toiset jahtaamaan biisoneita ja sotimaan jenkkien kanssa, toiset paimentamaan poroja ja kertomaan olevansa maailman rauhanomaisin kansa.

Ei näin, vaan koska saamelaisten ja intiaanien musiikki, ”joikumainen laulu”, muistuttavat niin toisiaan.

Näinhän se on nähtävä!

Itse asiassa olen kuullut jo vuosia sitten sellaisen määritelmän kuin ”intiaanijoiku” tietynlaisesta saamelaismusiikista puhuttaessa. Ja tottahan toki joidenkin nykysaamelaisten taiteilijoiden musiikissa on sellaista soundia, jonka tällainen kulttuurinköyhä kuuntelija yhdistää jostain aiemmin kuulemaansa intiaanien musiikkiin.

Intiaanijoiku ei siis kaikune Pohjolassa mistään historian hämäristä, vaan nuorena myyvänä lainana. Ehkä kauniimmin sanoen ”kulttuurisena vaikutteena” kuten aiemmin blogissani  Eljas Pohtila totesi muutamista saamelaisista vaatekappaleista.

Minua häiritsee saamelaisten historiasta keskusteltaessa se, mistä väestöstä silloin keskustellaan  eli minkä ihmisryhmittymän historiaa pyritään selvittämään. Tuossa nettifoorumissakin oli joitain viittauksia ”saamelaisiin" ja "lappalaisiin”, sikin sokin tietenkin.

Jos lähdetään siitä, kuten Klemetti Näkkäläjärvi ja muu saamelaiskäräjien johto edellyttää, että saamelaisia ovat vain 1970-luvun alkuvuosilta lähtien saamelaisvaltuuskunnan ja sittemmin -saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksytyt ihmiset, on saamelaisten historian pohtiminen jätettäväkin Johan Turin turinoiden tasolle.

Toisin sanoen, miten voidaan edes yrittää pohtia joitain geneettisiä tai kielellisiäkään määritelmiä joukolle, joka on mitä sekalaisin?

Jos olisi mahdollista läpeensä selvittää saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvan väestön geenikartta, ei siitä saisi selvää Erkkikään. Se on varmaa, että pelkästään geenejä katsomalla porukkaa voitaisiin määrittää savolaisten, kiinalaisten, germaanien, flaamien ja ehkä niiden intiaanienkin väliltä. Ei siis ole mitään polveutuvaa, yhtenäistä saamelaista kansaa, vaan saamelainen etnisyys määrittyy kapeammin ja omintakeisesti.

Tähän väliin huomautan, että saamelaiskäräjien johto Suomessa ja Norjassakin on suhtautunut yleensä kielteisesti vertailevaan väestön geenitutkimukseen.

On siis makuasia mitä tekemistä erilaisilla määrityksillä kukin näkee jonkin alkuperäisyyden kanssa. Jossainhan kirjoitettiin, etteivät alkuperäiskansat ole useinkaan alkuperäisiä kansoja.

Eikä päinvastoin.

Joku tässä vaiheessa huomaa, ettei suomalaisuudenkaan määritteleminen ole enää esimerkiksi geneettisesti sen helpompaa. Eipä niin, mutta suomalaisethan eivät olekaan mikään alkuperäiskansa. Ei siis voi tulla ongelmaa minkään kansainvälisen ILO-järjestön alkuperäiskansamääritelmän kanssa.

Menivät siihen kirjaamaan lähtökohdaksi sen polveutumisen aluetta historiallisesti pitkään asuttaneesta väestöstä.

Ehkä Martin Scheinin voisi auttaa?

Veikko

Alkuperäiset inarinsaamelaiset

Lapin Kansa uutisoi (LK 7.6.2012) inarinsaamalaisten yhdistyksen Nellimissä järjestämästä keskustilaisuudesta, jonka teemana olivat saamelaiskäräjien puhevalta ja käräjien ajama ILO 169 -sopimuksen ratifiointi.

Uutisen mukaan tilaisuuden osallistujat pitivät tärkeänä oikeutta saada ottaa kantaa saamelaiskäräjälain uudistamisen valmisteluun. Kokousväen mielestä käräjien vaaliluetteloon tulisi voida hakeutua jatkuvalla hakumenettelyllä.

” Huolestuneisuutta herättää saamelaiskäräjien kanta, että vain saamelaiskäräjät käsittelisi äänioikeushakemuksia ja että valitusoikeutta ei olisi Suomessa vallitsevan oikeuskäytännön mukaan”, todetaan yhdistyksen puheenjohtajan Anu Avaskarin lähettämässä tiedotteessa.

Edelleen kerrotaan, että yhdistyksen tavoitteena on saada inarinsaamelaiset mahdollisimman laajasti osallistumaan keskustelutilaisuuksiin. Saamelaisuuden määrittelystä Nellimissä todettiin, että inarinsaamelaiset pitävät saamelaista syntyperää ja polveutumista ratkaisevana asiana.

Inarinsaamelaisten yhdistys pitää syntyperään ja polveutumiseen viitaten myös välttämättömänä, että inarinsaamelainen kantaväestö hyväksytään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ennen kuin Suomi mahdollisesti hyväksyy ILO 169 -sopimuksen.

Tilanne saamelaiskäräjillä on tällä vaalikaudella sikäli merkillinen, ettei käräjien hallitukseen mahtunut yhtään Suomen alkuperäisimmän saamelaisväestön edustajaa. Toki Klemetti Näkkäläjärven johtaman hallituksen puolelta on selitetty miten ainakin muutamalla hallituksen pohjoissaamelaisella jäsenellä on inarinsaamelaisia juuria.

Polveutumisella on siis ainakin selitysarvoa tällaisessa tapauksessa, muttei Klemetin ja kumppaneiden mielestä silloin kun saamelaisuutta määritellään?

Olen seurannut saamelaispolitiikkaa 1980-luvulta ja varhaisemmaltakin ajalta ja nähnyt sen eräänkin kerran kuinka inarinsaamelaisten historialliset ja myös kirjatut oikeudet ovat käypää tavaraa niin sanottuja saamelaisoikeuksia ajettaessa. Mutta sen kerran kun inarinsaamelaiset, tai toinen saamelaisten vähemmistö koltat, ovat pyrkineet nostamaan profiiliaan vaikkapa vain saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakeihin tehtävinä kirjauksina, se ei ole kelvannut pohjoissaamelaiselle enemmistölle.

Muistan, että esimerkiksi saamelaiskäräjien edellinen puheenjohtaja Pekka Aikio painotti useinkin niin sanottua ”yleissaamelaisuutta”, saamen kansan yhtenäisyyttä, ja niin edelleen. Pekan ja hänen lähimpien poliitikkokumppaneittensa aivoitukset voi ymmärtää, sillä heille nimenomaan yleissaamelaisuus on ollut tärkeää ja linjassa kun vaaditaan saamelaisille kollektiivisia maaoikeuksia. Eli kun osalla saamelaisista eli inarinsaamelaisilla on oikeuksia mitä osoittaa, niin johan niitä joutaa lainata väärteillekin.

Inarinsaamelaisten alistamisella on pitkät historialliset perinteet. Sama pätee kolttiin.

Kun on lukenut vanhoja käräjäasiakirjoja muutaman sadan vuoden takaa, näkee miten esimerkiksi Inarissa oltiin vastakkain alueelle tunkevien porolappalaisten ja paikallisten, aluetta ikimuistoisesti asuttaneiden kalastaja- ja metsälappalaisten kesken. Maita ja laitumia vallattiin ja se prosessi jatkuu tavallaan edelleen. Käräjöintien osapuolina eivät tuolloin todellakaan olleet saamelaiset ja metsähallitus tai saamelaiset ja suomalaiset.

Inarinsaamelaiset ovat olleet kautta aikojen läheisesti tekemisissä toisten kulttuurien kanssa ja siksi heissä ei aisti sellaista aggressiivisuutta kuin mikä on leimallista harjoitetulle ja nykyäänkin harjoitettavalle saamelaispolitiikalle. Kun nykyään puhutaan monissa yhteyksissä saamelaisten perinteisestä tiedosta ja osaamisesta, kannattaisiko siinä yhteydessä ottaa yhteisöllistä ja yhteiskunnallista oppia inarinsaamelaisista?

Veikko

Inhimillisyyden voitto äänin 10 – 8

Inarin kirkkovaltuusto teki eilen sen mitä sen ei enää uskottu tekevän: päätti äänin 10 – 8 säilyttää toisen seurakuntapastorin, tunturipappi Anitta Anis Kuusisen viran. Samalla säilyi pitkään tyhjillään ollut kolmannen diakonin virka.

Uskottiin, että Anista seurakunnasta maanisesti savustava kirkkoherra oli nyt jo onnistunut manipuloimaan päättäjien enemmistön puolelleen edellisten epäonnistuneiden yritystensä opettamana. Mutta ei! Kirkkovaltuutettujen enemmistö piti pintansa ja myös kokouksesta poissa olleet kaksi valtuutettua ottivat omalla tavallaan kantaa Aniksen puolesta vaikuttamalla äänestystulokseen. Poissa olleen Martti Salon tilalla viran säilyttämisen puolesta äänesti varavaltuutettu Tuomo Korhonen ja Maarit Kirjarinnan tilalla kirkkoherran takana vahvimmin olleessa keskustaryhmässä ei ollut ketään varahenkilöä.

Muut toisen seurakuntapastorin ja kolmannen diakonin viran säilyttämisen puolesta äänestäneet olivat kokouksessa myös perustelupuheenvuorot käyttäneet Ulla Kemppainen ja Valtteri Huhtamella sekä Mirja Kiviniemi, Arvi Kustula, Veli-Pekka Puttonen, Kaisa Tanhua, Sirkka Hilli, Ritva Hirvelä ja Anne Tuovilan varahenkilönä ollut Satu Yliluoma.

Rovastin juntassa pysyivät uskollisina viran lakkauttajina valtuuston puheenjohtaja Laila Aikio, Jouni Ilmari Jomppanen, Ilmari Laiti, Kari Tammela, Aarre Vilponen, Maija Hakovirta sekä Aslak Pekkalan varahenkilönä ollut Matleena Haarala. Myös Pekkala on aiemmin ollut kääntyneenä viran lakkauttamisen kannalle, mutta ehkä päätynyt nyt mittelöihin omantuntonsa kanssa.  Näin tulin asiaa mielessäni pohtineeksi.

Kirkkovaltuustoa seuranneille tuntui viimeistään nyt käyvän selväksi, että kirkkoherran Kuusiseen kohdistamassa ”säästöhankkeessa” ole kyse henkilökohtaisesta ajojahdista. Kirkkoherra Jouko Lepistöä tuntien joudun valitettavasti arvioimaan jahdin tavalla tai toisella vieläkin jatkuvan.

Toivon seurakuntalaisten ja kirkkoherran itsensä puolesta vilpittömästi, että olen väärässä. Mikäli en ole, ja joka tapauksessa, toivon kirkkovaltuuston enemmistön ja seurakuntalaisten enemmistön tukevan Kuusista kaikin tavoin hänen jatkaessaan pappina.

Vaikka Aniksen tehtävät on pyritty esimiehen toimin rajaamaan Saariselälle, on hän ollut seurakunnan halutuin pappi myös erilaisiin seurakunnallisiin toimituksiin. Lisäksi hänet on haluttu vetämään hiipumassa ollutta partiotoimintaa.

Erityisen hatunnoston torstain kokouksesta osoitan Ulla Kemppaiselle, joka jaksoi sitkeästi perätä kirkkoherralta perusteluita ja kyseenalaistaa muutenkin hänen sanomisiaan. Kemppainen huomautti, että väitettäessä Aniksen toimineen milloin mitenkin sopimattomasti esimerkiksi nuorisotyössä, oltiin tosiasiassa tilanteessa sana vastaan sana. Toki Kemppaisella ja muillakin valtuutetuilla on tietoa siitä mikä nytkin kuultujen väitteiden tai paremminkin vihjausten todellinen paino- ja totuusarvo on todellisuudessa.

Kirkkoherran ohella Kuusisen toimintaan kohdistuvaan vihjailuun osallistui Jomppanen, joka muistutteli enempiä tarkentamatta miten asioista oli puhuttu edellisellä vaalikaudella kirkkoneuvoston pöydässä. Kun satuin istumaan itsekin silloin kyseisen pöydän ääressä ja osallistumaan tuohon keskusteluun, voin vain todeta Jomppasen ja kirkkoherran vihjailut perusteettomiksi. Minusta silloinkin yritettiin tehdä vain tikusta asiaa Aniksen mustamaalaamiseksi.

Jomppasen toimintaa joudun kyllä aina uudelleen ja uudelleen ihmettelemään. Kun pääsin edellisellä vaalikaudella kirkkovaltuustoon seurakuntalaisten järjestämällä äänivyöryllä, kyseinen hemmo roikkui liepeissäni ja oli niin kovasti muka panemassa kirkkoherraa ojennukseen. Nyt hän roikkuu kirkkoherran liepeissä tämän ylimpänä apurina.

No, Jounariin en ole tainnut koskaan luottaa, joten hänestä ei sen enempää.  Ohitan myös Inarin kirkonkylän ”luottokolmikon” eli Tammelan, Laitin ja Vilposen. Sen sijaan olen aidosti pettynyt esimerkiksi Laila Aikioon, josta olisin uskonut jämäkämpää kirkkovaltuutettua ja valtuuston puheenjohtajaa. Ritva Hirvelä, joka on myös kunnallispolitiikan puolella kuulunut kepulaiseen kiintiökolmikkoon Aikion ja Hakovirran kanssa, on joskus aiemminkin osoittanut omaa ajattelua ja teki nyt naisen työn poikkeamalla juntan kannasta.

Toisen erityisen kiitosmaininnan eiliseen liittyen ansaitsee itse Anitta Kuusinen. Kun hän kirjoitti kirkkovaltuustolle sen pyynnöstä näkemyksensä tilanteesta, hän kaikessa ahdingossaan jätti silti lyömättä kirkkoherraa sillä todellisella syyllä, josta tämä koko käsittämätön ajojahti aikanaan alkoi.

Torstaina kävi ilmi, että Oulun piispa Samuel Salmi oli toivonut Inarin seurakunnan hakevan kirkkohallitukselta jonkinlaista siirtymäkauden lisärahoitusta esiin nostettujen talousvaikeuksiensa helpottamiseksi. Näin olisi piispan mukaan voitu välttää tai ainakin siirtää yksioikoinen hanke Kuusisen viran lakkauttamiseksi.

Kirkkoherra oli kuitenkin käytännössä lytännyt piispan toivomuksen lähettämällä kirkkohallitukseen vain sähköpostia. Kun siihen ei tullut nopeasti vastausta, oli kirkkoherra päätynyt toteamaan, ettei kirkkohallituksesta tulisi apua. Tietenkin Jomppanenkin ilmoitti soitelleensa kirkkohallitukseen, josta ei apua luvattu. Myös Kemppainen sanoi olleensa yhteyksissä kirkkohallitukseen ja oli Jomppasen kanssa eri mieltä saadusta palautteesta. Oli vain niin, ettei kirkon keskusrahaston kirstulla oltu aiemmin ja ajoissa tietoisia Inarin seurakunnan taloustilanteesta.

Ja eihän siitä tiedetty seurakunnassakaan ennen viime vuoden syksyä. Eivät edes seurakunnan tilintarkastajat tienneet.

Ulla Kemppainen toivoi, että seurakunta lähtee hakemaan taloutensa tasapainoa aktiivisesti uusin keinoin ja askelin. Samaa sopii toivoa, ja kun seurakunnassa on tunnetusti sotilaallinen kirkkoherra, sopinee häneltä perätä tässä vaiheessa alan termiä käyttäen tilannejohtajuutta.

Veikko

Jk.  Epäilin aiemmin seurakunnan työyhteisön sisäistä solidaarisuutta syrjään työnnettyä jäsentään kohtaan. Sain kirkkovaltuuston kokouksessa havaita, että solidaarisuutta löytyy ja toivon, että se löytää vielä useampaankin sydämeen.

Katkerat kaunaajat

Joskus huomaa olevansa merkittävämpi henkilö kuin mitä itse tiedostaa.

Kirjoitin edellä lähestyvästä Inarin kirkkovaltuuston kokouksesta, jossa jo toistamiseen katsotaan savustetaanko toinen seurakuntapastori Anitta Kuusinen työstään vain löydetäänkö seurakunnan näennäiseen rahapulaan jokin toinen, inhimillinen ratkaisu.

Kerroin olleeni Inarijärvellä ja kuulleeni netissä asiasta käydystä aggressiivisesta keskustelusta sekä saaneeni siinä osani Aniksen puolustamisesta.

Tulin eilen reippaan tuulen tuivertaessa maihin ja tehtyäni vielä sen jälkeen yhden rahtiajon järvelle, pääsin kunnon yhteyksille katsomaan mitä missäkin on kirjoitettu ja keskusteltu.

Nimettömänä kirjoittaminen avaa näköjään hyvät edellytykset purkaa kaunoja ja suunnata keskustelua jopa sivuraiteille jos se tuntuu ajavan tarkoitusta. Joku – ilmeisesti yksittäinen henkilö – on keskittynyt Lapin Kansan tunturipappiuutisen nettikommenteissa kääntämään huomiota minuun. Olen hänestä milloin sepitellyt kirkkoherrasta negatiivisia uutisia, milloin purkanut katkeruuttani siitä, että vaikka sain Oulun hiippakunnan suurimman henkilökohtaisen äänimäärän edellisissä seurakuntavaaleissa, en voinut toteuttaa aikomuksiani vaan törmäsin demokratiaan.

Mitä sepittämiseen tulee, on kirkkoherra testannut ainakin 15 vuoden ajan lähes jokaista häneen jotenkin liittynyttä uutistani kantelemalla niistä milloin päätoimittajalle, milloin julkisen sanan neuvostoon, tai sitten uhannut käräjillä. Yritystä ajojahtiin on riittänyt, mutta tulokset jääneet olemattomiksi.

Jos siis olisin jotain sepittänyt, olisi minulle kertynyt jo vähintään mapillinen erilaisia ojennuskirjeitä, langettavia päätöksiä ja tuomioita. Saldo jää kuitenkin siihen yhteen, jolla mitattiin paljonko maksaa papin kunnia.

Kirkkovaltuustokokemukseni oli sikäli onnistunut, että pystyin toteuttamaan kaikki vaalilupaukseni eli tuomaan seurakunnan tiedottamisen edes jotenkin näkyville nettiin ja kirjoitinhan heti ensimmäiseen kokoukseen aloitteen myös Inarin hautausmaan valaisemisesta. Aloitteen ensimmäiseksi allekirjoittajaksi pyysin Laila Aikion, joka oli kertomansa mukaan yrittänyt turhaan jo parina vaalikautena saada valoja kirkkoherran vastustaessa. Tuossa vaiheessa, kun olin vetänyt äänilläni kirkkovaltuustoon koko kepulaisten ehdokaslistan, riitti vielä sen verran selkään taputtelijoita, että aloitteet menivät laitaa lukien myös läpi.

Sitten alkoi se ”demokratia” purra ja todellakin tunsin hyvin nopeasti puukon pistot lapaluitteni välissä. Pahin mokani lienee ollut se, että menin valtuuston puheenjohtajana moittimaan kirkkoherraa, joka oli uhannut erään kirkkovaltuuston kokouksen pöytäkirjantarkastuksen aikana eli kokouksen lopussa kirkkovaltuutettu Pekka Pekkalaa käräjillä, ellei tämä pitäisi suutaan soukemmalla. Pekkala oli moittinut jotain kirkkoherran menettelyä.

Eli siitäpä se kirkollispoliittinen alamäkeni alkoi, mutta en suinkaan ole noin vähistä katkera, ainoastaan viisastunut – kuten joku näkyy netissäkin uskovan. Eli että Kepu pettää aina?

Jälkeenpäin on ollut ihan hauskakin seurata, kuinka muutamat selkään taputtajat ja kirkkoherran silloiset erottajat ovat nykyään hänen vahvimpia tukijoitaan kirkkoneuvostossa ja -valtuustossa.  Ehkä hieman on käväissyt säälikin.

Mitä pyyntöihin kunnallis- ja seurakuntapolitiikkaan lähdöstäni tulee, täytyy sanoa, että veto ei ole tällä hetkellä kumpaankaan suuri.  Ainakin olen oppinut sen, että ryhmän jossa olisin mukana, tulisi sopia ja sitoutua jo ennen vaaleja kunnolla tärkeimmistä vaalikautensa linjauksista ja tavoitteista.

Joku sanoo, ettei sellainen ole demokratiaa vaan ryhmäkuria.  Minä näen eron ryhmäkurilla ja sopimisella.

Jos jostain ei synny sopua, asia jää kunkin sydämessään päätettäväksi. Ja jos sopua ei tunnu jollekin ehdottoman merkittävässä asiassa syntyvän, hän voi jäädä jatkamaan omillaan tai hakeutua johonkin sopivampaan ryhmään.

Äänestäjien tulisi joka tapauksessa vaatia ehdokkaita ja heidän ryhmiään kertomaan ennakkoon nykyistä perusteellisemmin se, mihin he ja ne tulevalla kaudellaan sitoutuisivat. Nykyään tuntuu riittävän, että kehuu olevansa inhimillinen tai piispan kaveri – tai että on kuntalaisen asialla.

Veikko

Jk.  Niin, joku kysyi siellä verkossa Inarin kirkon saatananpalvojajahdista. Se näkyy olleen Iltalehdessä 14.4.2004. Tekijöinä toimittajat Saga Wiklund ja Sanni Grahn. En tunne kumpaakaan, mutta juttu ei vaikuta sepitetyltä.

Käsi sydämelle kirkkovaltuusto

Inarin seurakunnan kirkkovaltuusto kokoontuu pian päättämään siitä, lakkautetaanko toinen seurakuntapastorin virka, kuten kirkkoherra Jouko Lepistö haluaa ja kirkkoneuvoston niukka enemmistö häntä myötää, vai otetaanko tarvittaviin talouden säästötoimiin inhimillisempi linja. Se tarkoittaa henkilöstömenojen keventämistä muutaman vuoden viiveellä, luonnollisen poistuman kautta, jota ennen säästöjä etsitään realisoimalla seurakunnan tuottamatonta tai vähän tuottavaa omaisuutta. Samalla voidaan saada myös pysyviä vähennyksiä toistuviin käyttömenoihin.

Seurakuntapastorin kohdalla on kyse viime ajat muun muassa tunturipapin tehtäviä hoitaneen Anitta ”Anis” Kuusisen työstä ja työpaikasta. Toinen lakkautus koskisi kolmatta diakonin virkaa, jossa virassa ei ole ollut toviin ketään viranhoitajaa eli kyse on käytännössä tyhjästä työpaikasta.

Olen elellyt viime päivät Inarijärven saarimaailmassa ja jäänyt hieman paitsioon niin sanotuista kenttäkeskusteluista. Olen saanut kuulla esimerkiksi netissä käydyn keskustelun olleen osittain jokseenkin aggressiivista. Sekä seurakuntapastorin viran säilyttämisen puolesta että säilyttämistä vastaan. Itsekin olen kuulemma saanut osani siitä, että olen Anista puolustanut. Sellaiset ihmiset ovat näiden kirkkoherran puolesta kiivailevien mukaan riidankylväjiä ja ties mitä. Oveakin seurakunnasta on osoitettu niille, joille kirkkoherran ja hänen joukkonsa meno ei kelpaa.

On selvää, ettei seurakuntapastorijupakassa saada enää kaikkia tyydyttävää ratkaisua. Olen kuitenkin varma, että ylivoimaisesti suurinta joukkoa seurakuntalaisia tyydyttäisi kirkkovaltuuston päätös säilyttää virka vielä tovin aikaa.

Jos tuollainen päätös syntyy, se harmittaa varmasti jonkinlaista joukkoa kirkkoherraan sitoutuneita luottamushenkilöitä ja seurakuntalaisiakin, mutta sen enempää arpia se tuskin löisi itse seurakuntaan.  Itselleen kirkkoherralle päätös avaisi tilaisuuden tehdä pätevää virkamiestyötä ja löytää tarvittava 100 000 euron säästö muutoin kuin lopettamalla Aniksen työpaikka. Ja eihän tuo satatonninen edes kerry kahdesta virasta, joista toinen ei tuota kuluja ja joka kyllä voidaan lakkauttaa jos niin ennakoiden halutaan.

Kyse on siis vaivaisesta sadastatuhannesta eurosta, kirkkovaltuusto!

On myös selvää, ettei mahdollista päätöstä lakkauttaa toisen seurakuntapastorin virka pidä edes yrittää perustella säästöillä. Enemmistö seurakuntalaisia on menettänyt tässä asiassa luottamuksensa lakkautuspäätöksen vilpittömyyteen ja sitä asiaa ei enää selittelyillä pelasteta.

Eli mikäli lakkautuspäätös tulee, on sen seuraukset seurakuntayhteisön henkisellä ja taloudellisella tasolla syytä tunnustaa. Taloudellisella puolella seurakunta on menettämässä varmasti sen mitä se Aniksen työstään potkimalla luulee säästävänsä eli tulos on plus miinus nolla, jäljelle jää vain henkisellä puolella puolin ja toisin paha maku.

Vielä omasta roolistani tässä keskustelussa:

Minua on tässäkin asiassa tarjoiltu jonkinlaiseksi riidan pyörittäjäksi, joksi laillani julkisuteen kirjoittava henkilö helposti asiassa jos toisessa leimataan. Kirkkoherran kohdalla muistetaan, että olen käräjöinyt hänen kanssaan, tai hän paremminkin kanssani. Minulla siis lienee jotain hampaan kolossa ja siksi osallistun tähän kahinaan?

Mitä tuohon käräjöintiin tulee, olen kuvannut sitä kertomalla, että käräjäoikeus minut vapautti, hovioikeudesta sain pienen sakon ja kenttäoikeus tuomitsi sen jälkeen vastapuoleni. Ammattiliitto olisi vienyt asiani alan juristeja kuultuaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta halusin jättää sen ainakin lepäämään, koska katsoin, ettei minulla ollut tarvetta eikä halua saada asiassa kenellekään täydellistä lyttäystä. Ainoa kerta kun asiaa enää julkisesti käsittelen, on tulevassa muistelmakirjassani, jossa tapaus on kerrottava, liittyyhän siihen ainoa ”langettava” tuomio tai huomautus, jonka olen henkilökohtaisesti lehtimiesurallani saanut. Hyvistä yrityksistäni ja yrittäjistä huolimatta.

Oma asemani tässä kirkkoherraa koskevassa riidankylvössä on siis tämä. Eli kyse on ihan siitä, että satun tietämään Anikseen kohdistuvan ajojahdin taustat ja en hyväksy niitä syyksi käydä hänen työpaikkansa kimppuun.

Muistutan käräjöinneistä ja konflikteista vielä sen verran, että oma tapaukseni on vain yksi niistä, joihin kirkkoherra on virkavuosiensa aikana törmäilyillään ja aggressiivisuudellaan päätynyt. En ala luettelemaan, mutta inhimillisemmällä asenteella varmaan jokainen kahina olisi voitu välttää.

Itse ajauduin aikanani erilleen kirkkoherran lähituttavuudesta sen jälkeen kun olin esittänyt ammattini näkökulmasta hänelle useamman kerran, että hän voisi omaksua kunnallispolitiikassa paremmin kirkonmiehen asemaansa sopivan, inhimillisiä arvoja korostavan roolin.

Siitä alkoi minun epäsuosioni.

Veikko

”Norja on ratifioinut ILO-sopimuksen…”

ILO 169 –sopimuksen ratifiointiin liittyvissä uutisissa on muistettu useimmiten heittää loppukaneetiksi se, että ”Norja on jo ratifioinut ILO-sopimuksen”. Pohjoismaista myös Tanska on tehnyt niin ja lisäksi maailmassa on parikymmentä muuta alkuperäiskansasopimuksen omista lähtökohdistaan allekirjoittanutta valtiota.

Kun Suomea on verrattu ainakin saamelaishallinnon määrärahoista puhuttaessa mielellään Norjaan, ja sopivasti eräissä muissakin asioissa, on ILO-ratifiointia vaadittaessa Norja-kortti ollut käyttämättä. Jostain syystä edes media ei ole ollut kiinnostunut selvittämään mitä Norjan saamelaiset ovat ratifioinnilla saaneet, eli mitä sellaista, jota heillä ei jo ennenkin ollut.

Norjassa saamelaiskäräjät lähti ajamaan ILO-ratifiointia samalla ”kovan linjan” politiikalla, jolla Suomessa on hakattu päätä mäntyyn jo kymmenien vuosien ajan. Tuohon aikaan Norjan saamelaiskäräjiä johti professorismies Ole Henrik Magga.

Kun Norjan saamelaiskäräjät halusi päästä osille valtion luonnonrikkauksista merialueiden öljy- ja kaasukenttiä myöten, kutsui silloinen pääministeri Gro Harlem Brundtland Maggan puheilleen Osloon ja esitti hänelle tietyt tiukat reunaehdot. Minulle on sittemmin kerrottu, että siinä samassa paketissa meni Maggalta myös saamelaiskäräjien johtajuus; Norjan saamelaiskäräjiä alusta johtaneen Maggan jälkeen puheenjohtajina ovat jatkaneet Aili Keskitalo ja nykyisin Egil Olli.

Norjassa saamelaiset eivät omista ILO-ratifioinnin jälkeenkään kollektiiveina käyttämiään maita eikä heillä ole yksityisestikään samanlaista maanomistusta kuten Suomessa - viimeistenkin ”maattomien” osalta jo 1980-luvulta lähtien porotilojen myötä.

Norjassa nousi esille myös vuonojen perukoissa asuvien paikallisten ihmisten, erityisesti merisaamelaisten asema. ILO-ratifioinnissa heitä ei voitu jättää syrjään vaikka halua siihen saamelaiskäräjien johdon suunnalla olikin. Norjassa tilanne oli siis myös saamelaismääritelmän suhteen samantyyppinen kuin Suomessa nykyisin.

Se on jo muutamaan kertaan todettu, että vaikka Norjassa saamelaismääritelmän piirissä oleva ja siihen tullut väestö on Suomeen nähden jopa kymmenkertainen, ei saamelaiskäräjien äänioikeutetuksi ole hakeutunut kuin 13 000 – 14 000 henkeä. Eli määrällisesti monta kertaa vähemmän kuin 7 000 – 9 000 luetteloidun saamelaisen Suomessa.

Norjan esimerkin tutkimiseen ja vertaamiseen olisi mainio mahdollisuus minua nuoremmilla ja myös viisaammilla journalisteilla. Apua voisivat antaa varmaan sikäläiset kollegat ja tutkijat ja kyllä Suomestakin luotettavaa tietoa löytyy.

Suomessa saamelaiskäräjät avaa Norjan tilanteeseen verrattuna hurjia tavoitteita. ILO-ratifiointiin liittyvä ajankohtainen asia on saamelaiskäräjien johdon vaatimus saamelaismääritelmän kaventamiseksi, irti polveutumisesta. Perusteluksi esitetään pelko jopa 100 000 ”ei-saamelaisen” pääsystä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon sulauttamaan saamelaiskulttuuri suomalaiseen. Kun Norjassa on väännetty kulttuurikäsitteitä ja historiaa tunturisaamelaisten ja merisaamelaisten välillä, ovat Suomessa osapuolina saamelaiskäräjien vaaliluetteloon valikoidut saamelaiset ja heihin inarinsaamelaisten kautta verisukulaisina liittyvät lappalaiset. Mukaan lukien vielä entisen Kemin Lapin aluetta asuttavat muut metsälappalaisten jälkeläiset.

Lainaan seuraavassa osia Jouni Kitin kotisivuilla olevasta kirjoituksesta ”Termit lappalainen ja saamelainen historian tutkimuksessa”:

”Termit lappalainen ja saamelainen sekoitetaan usein toisiinsa, vaikka niillä on etenkin alun perin erilaiset lähtökohdat. Ongelma syntyy lähinnä kahden tavoitteen, kahden näkökulman sekoittamisesta: miten yhdistää historiallinen termi lappalainen nuoreen termiin saamelainen? Vaikka termien merkitysero on selkeä, käytetään lappalaisnimitystä usein tarkoituksellisesti. Tämä ei sinällään ole mikään ihme, sillä suurelle yleisölle Lapin maaoikeuskiistaan liittyvät termit ovat outoja tai tuntemattomia…

…Tutustuttuani viime vuosien aikana Lapin historiaa koskeviin tieteellisiin julkaisuihin, olen pannut merkille, että aikaisemmin julkaisuissa esiintynyttä termiä lappalainen on 1970-luvulta lähtien pyritty korvaamaan termillä ´saamelainen´. Nykyinen historian kirjoitus yleistää termit ´finni´, ´lappalainen´ ja ´saamelainen´ toistensa synonyymeiksi. Tämä on myös saamelaiskäräjien innokkaasti markkinoima näkemys…

…Uusimmassa historian kirjoituksessa todetaan, etteivät suomalaiset ole lappalaisista vanhastaan käyttäneet termiä "saamelainen". Saamelainen termin käyttö osoittaa senkin, etteivät vanhat kansanrunotkaan tunne käsitettä. Saamelaiset ovat olleet suomalaisille kautta historian lappalaisia viime vuosikymmeniin asti, aivan kuin professori Jouko Vahtola on osoittanut.

Toinen ennakkoasenteita osoittava tulkinta liittyy ´finni´-nimen käyttöön. Johtavat tutkijat tekevät finnistä ja lappalaisista synonyymejä, mikä ei välttämättä ole historiallisten tosiasioiden kanssa yhteneväistä, koska Länsimeren finnit (Jäämeren finnit) kielsivät 1589 käyttämästä itsestään lappalaisnimitystä, vaan he halusivat kutsua itseään länsimerensuomalaisiksi eli finneiksi. He perustelivat tätä sillä, ettei heistä voida löytää mitään lappalaista eivätkä he liity heihin mitenkään.

Tämä osoittaa, että johtavat historioitsijat Jouko Vahtola ja Kyösti Julku käyttävät mielellään finni-sanasta käännöstä lappalainen, vaikka alkuperäisissä kirjoituksissa puhutaan nimenomaisesti finneistä. Egilsin saagan kääntänyt tutkija kääntää aivan oikein finni-sanan suomalaiseksi, eikä lappalaiseksi kuten professorit Vahtola ja Julku tekevät.

Nyt voidaankin kysyä aiheellisesti, pyritäänkö termien sekoittamisella muokkaamaan yleistä mielipidettä oikeushistoriaan perustumattomille maaoikeusvaateille myötämielisiksi. Näille vaateillehan ei ole kuitenkaan mitään perusteita, koska ns. suurporonhoito siirtyi lännestä Enontekiön kautta kohti pohjoista 1600-luvun puolivälin tietämillä. Alueilla, joille suurporonhoito levittäytyi, asui ennestään historiallisiin lapinkyliin kuuluvaa kantaväestöä, jotka tuohon aikaan puhuivat lapin kieltä (=saamenkieltä). Tämä kantaväestö oli lappalaisia…

…Korkein hallinto-oikeus (KHO) oli todennut jo 1999 määritellessään saamelaisväestön, että niillä saamelaisilla, jotka hyväksyttiin saamelaisrekisteriin ja niillä lappalaisilla, jotka kielimääritelmän mukaan rajattiin saamelaisuuden ulkopuolelle, on yhteisiä esi-isiä (antopäivä 22.9.1999 taltio 3181 yleisratkaisu).

Sittemmin KHO on korjannut ilmiselvästi tekemäänsä virheellistä kieliratkaisua ja todennut, että myös nämä lappalaiset, jotka voivat osoittaa polveutumisensa ja identifikaationsa, voivat olla oikeutettuja saamelaisrekisterin jäseniksi (KHO 26.9.2011 taltio 2710).

Päätös on kiistatta ennakkotapaus, joka asettaa rajat lainsäädännölle.  Ketään em. päätöksen mukaan vastaavat edellytykset täyttävää hakijaa ei voida enää sulkea pois saamelaisrekisteristä. Niin ei voida menetellä enää perustuslaillisista syistä edes saamelaiskäräjälakia muuttamalla.

KHO:n päätös osoittaa, että lappalaiset voivat täyttää alkuperäiskansan vaatimukset. Se osoittaa, ettei Suomi voi enää välttää tunnustamasta lappalaisia alkuperäiskansaa. Sen on myös tunnustettava, että lappalaisilla voi olla oikeus päästä saamelaisluetteloon…”

Ehkäpä ILO-ratifiointiin liittyen myös alkuperäiskansamääritystä varten olisi hyvä perehtyä Norjassa tehtyihin tutkimuksiin ja linjauksiin.

Ja tietenkin Ruotsin tilanteeseen. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, ettei Ruotsi taida olla nykyään edes aikeissa ILO-ratifiointiin.

Veikko