Tuleeko olosuhdeselvityksestä rajatiedon olosuhdevesitys?

Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) hallitusten aikana, kun esillä oli ILO:n yleissopimuksen 169 kiireellinen ratifioiminen, jarruttelijat esittivät ja vaativat riippumatonta olosuhdeselvitystä saamelaisten todellisesta asemasta suomalaisen, oikeusvaltioon perustuvan yhteiskunnan kansalaisina. Myös alkuperäiskansan määritys oli mukana noissa vaatimuksissa, joita perusteltiin sillä, että selvitykset joka tapauksessa tarvittaisiin kyseisen sopimuksen soveltamiseksi.

ILO-ratifioinnin kiirettä kovasti rakennellut oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) toisti toistamistaan, ettei mitään uusia selvityksiä tarvittu eli että sopimus voitiin ja tuli vahvistaa käytännössä blankkona saamelaiskäräjien johdon vaatimalla tavalla.

Järki voitti ja ratifiointi hyllytettiin. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ohjelmaan sitä ei kirjattu missään muodossa, mutta tokihan osattiin odottaa asian nousevan tavalla tai toisella jälleen esille. Oikeusministeriön kolonnan arvattiin jatkavan kulkuaan, jota uusi ja toki edeltäjäänsä ryhdikkäämmäksi arveltu oikeusministeri Jari Lindström (ps.) tuskin pystyisi pysäyttämään.

Lindströmiä ei voi julistaa vielä myydyksi mieheksi, mutta tokihan Yle Sápmi on kertonut hänen taannoisella Inarin visiitillään, saamelaiskäräjien johtoa tavatessaan, luvanneen ILO-ratifioinnin käsittelyn etenevän syksyn aikana. Myös pohjoismaisen saamelaissopimuksen valmisteluun lienee jotain liikahdusta lupailtu.

Hieman sekavia ovat hallituksen ja eduskunnan suunnasta tulleet ILO-puheet - ainakin uutisten mukaan - olleet ja onpa niitä saatu sovitettua jo pikakäynnillä Inarissa piipahtaneen pääministerinkin suuhun. Lisää sovittamista varmaan yritetään kun Sipilä tulee toukokuun puolivälissä ihan virallisemmalle vierailulle Inariin.

Riippumaton olosuhdeselvitys on ollut sekin esillä kuluvalla Sipilän hallituskaudella. Nyt onkin käynnistymässä ”Saamelaisten oikeuksien toteutuminen: Kansainvälinen oikeusvertaileva tutkimus”, josta ei näyttäisi alkutietojen valossa mitään toivottua selvitystä syntyvän. Toki riippuu varmasti toivojasta, sillä merkille pantavaa on, ettei mitään uusia selvityksiä vastustavaa huutoa ole vielä kuulunut saamelaiskäräjien johdon tai sitä tukevan Yle Sápminkaan tahoilta. Aivan toinen oli tilanne silloin kun oikeusministeriö käynnisti edellisen, Lapin maaoikeuksia selvittäneen tutkimuksensa (2007).

Ongelmana tuolloin täytyi olla silloisen tutkimusryhmän, Juha Joonan, Matti Enbusken, Mauno Hiltusen, Tarja Nahkiaisojan ja Jouko Vahtolan, liiallinen riippumattomuus.  Nyt sitä rasitetta ei alkavaa tutkimushanketta vetävän Leena Heinämäen kohdalla näyttäisi hänen aiempia, poliittisia kannanottojaan arvioiden olevan. Taitaapa tutkimusryhmästäkin löytyvän saamelaisjohtoa riittävän lähellä olevia henkilöitä.

Mielenkiintoista tutkimuksesta puhuttaessa on sekin, että Heinämäen tutkimusryhmä lähteen liikkeelle poliittisesta lainvalmistelusta tutummalla kansalaisten ja sidosryhmien kuulemisella. Sellainen järjestetään Inarissa 27.4., johon aikaan paikkakunnalla on käymässä myös eduskunnan perustuslakivaliokunta.

Tutkimusryhmä haluaa ilmoituksensa mukaan ”kuulla mahdollisimman kattavasti selvityksen kannalta oleellisia sidosryhmiä asian riittävän monipuolisen tarkastelun varmistamiseksi”. Sinällään ei mikään huono asia, kunhan tuo kattavuus vielä nähdään.

Tutkimushankkeen tavoitteena on tekijäin mukaan ”tukea kansallista päätöksentekoa ja antaa suosituksia saamelaisten oikeuksien edistämiseksi Suomessa. Tutkimus tuottaa tietoa, joka on hyödynnettävissä sekä ILO sopimuksen numero 169 ratifioinnissa että muissa saamelaisten oikeuksiin liittyvissä kysymyksissä, mukaan lukien valmisteilla olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen eteenpäin viemiseen liittyvät kysymykset”.

Hankkeen luvataan tuottavan vuoden 2016 lopussa ”oikeusvertailevan tutkimusraportin, joka Suomen tilanteen sekä maakohtaisen oikeusvertailun lisäksi sisältää selvityksen kansainvälisistä alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvistä instrumenteista ja tuoreimmasta oikeuskäytännöstä ja niiden vaikutuksista saamelaisten oikeuksiin Suomessa”.

Hankesuunnitelman (VNK/2040/48/2015) mukaan hankkeella haetaan kansainvälisten kokemusten kautta tietoa alkuperäiskansa-asioista. Laajemman tarkastelun kohteiksi mainitaan erityisesti Pohjoismaat sekä alkuperäiskansojen maaoikeuksien kannalta keskeisten valtioiden oikeudellisia sitoumuksia ja käytäntöjä. Näitä esimerkkimaita tulevat olemaan Kanada, Uusi-Seelanti, Australia sekä ILO-sopimuksen ratifioineista maista Latinalaisen Amerikan valtioita. Tarkoitus on ”realistisesti” tarkastella missä määrin mainittujen valtioiden käytäntöjä voidaan soveltaa Suomessa.

Tutkimushankkeella halutaan myös ”vahvistaa Suomen valtion tosiasiallista asemaa ihmisoikeuksien ja alkuperäiskansojen oikeuksien edistäjänä”. Tästä lienee aiheellista suunnata katse tutkimuksen johtajan eli Leena Heinämäen kompetenssiin tuottaa ”tosiasiallista”, värittymätöntä oikeustietoa.

Heinämäki on nimittäin leimannut itsensä ulos tutkijan objektiivisuudesta asettumalla poliittisin ja selkeän asenteellisin mielipitein tukemaan nykyisen saamelaisjohdon poliittisia vaatimuksia. Esimerkiksi voi ottaa Heinämäen Heta Heiskasen kanssa laatiman ja 21.10.2015 julkaistun artikkelin, jossa he ottavat kantaa silloiseen metsähallituslain valmisteluun.

Tutkijat hiillostavat Juha Sipilän hallitusta kirjoittamalla muun muassa näin:
”Jos nykyinen hallitus ei sisällytä (metsähallituslaki-) esitykseen edellisen hallituksen esittämiä muutoksia, lainsäädäntö ei ole vastedeskään linjassa alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO 169 -sopimuksen kanssa. Valmisteilla olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen osaltakin on odotettavissa yhteensovittamisongelmia. Saamelaisten oikeuksien kehitys voi Suomessa pahimmillaan pysähtyä.

Odotettavissa on myös kielteistä kansainvälistä huomiota. Suomi on saanut YK:n kansainvälisiltä sopimusvalvontaelimiltä lukuisia suosituksia ratifioida ILO:n yleissopimus. Nuhteita on luvassa tulevaisuudessakin, koska yleissopimus on ainoa sitoutumista varten avoinna oleva monenvälinen alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva valtiosopimus. YK:ssa sen määräyksiä pidetään alkuperäiskansojen oikeuksien vähimmäistasona.

Ei ole vielä liian myöhäistä korjata metsähallituslain valmistelua oikeaan, perus- ja ihmisoikeusmyönteisempään suuntaan. Olemassa olevien saamelaispykälien palauttaminen hoituu copy-paste toiminnolla”.

Selkeää näkemysten lukitsemista, saamelaispolitiikasta hyvin tuttua syyllistämistä ja alentuvaa neuvomista miten vaaditut pykälät voidaan lisätä lakiin. Näilläkö nyt mennään tekemään riippumatonta olosuhdeselvitystä Suomen yhä levällään olevassa alkuperäiskansa-asiassa, jossa oleellista on selvittää aluksi mikä on kyseeseen tuleva alkuperäiskansa?

Voi vain kuvitella miten Leena Heinämäki ryhmineen pyrkii ohittamaan vaikkapa Kanadan taannoisen alkuperäiskansaratkaisun. Siellä korkein oikeus vahvisti 650 000 statuksettoman intiaanin ja metiskansan alkuperäiskansaoikeudet. Inarinsaamelaisten ja metsälappalaisten piirissä tätä asiaa ehkä seurataan ihan mielenkiinnolla, onhan statuksettomien aseman korjaaminen suorastaan avain haluttaessa avata ovea edes raolleen ILO-ratifiointiin ja myös johonkin saamelaissopimukseen.

Kun kyse on ihmisiä syvästi koskevan konkreettisen ja objektiivisen sekä vielä sovellettavaksi tarkoitetun tiedon tuottamisesta, on kai luonnollista katsoa millaisin opillisin, näkemyksellisin ja henkisinkin voimavaroin tuota tietoa kootaan.
Tässäpä muuan vinkki:  http://www.rajatieto.fi/52014.html

Pahat aseet ja hyvät aseet - paha vihapuhe ja hyvä vihapuhe?

Lueskelin vanhasta lehdestä Lapin Kansan verkkotuottajan, Eero Leppäsen, kolumnin ”Konepistooli soppatykin vartijana” (LK13.4.2016). Journalisti oli muodikkaasti seurannut tarkkana Rovaniemellä järjestettyä ”Rajat kiinni” -mielenosoitusta, josta tuli tietenkin löytää jotain negatiivista, vihapuhetta ja väkivaltaan viittaamista.

Ja johan sitä löytyikin.

Rovaniemeläinen kaupunginvaltuutettu jakoi mielenosoituksessa soppatykistä kansalle hernekeittoa sotamuseosta tilatussa upseeriunivormussa ja samoin museoesineeksi deaktivoitu Suomi-konepistooli lisärekvisiittanaan.

Eero Leppäsen mukaan sotilasase mielenosoituksessa oli selkeä viesti. Hänen mukaansa aseet eivät kuulu mielenosoituksiin, eivät edes museoaseet.

Ehkä kirjoittajan kanssa voisi olla samaa mieltä, ja etenkin, jos hän ja hänen edustamansa media osoittaisivat tässä näkemyksessään johdonmukaista linjaa. Näin ei taida kuitenkaan olla ja siksi en voi olla hänen tai Lapin Kansan kanssa samaa mieltä siitä, että esimerkiksi Kalashnikov-rynnäkkökivääri on Suomi-konepistoolia suotavampi tai ei ainakaan nyt kirjoitetun kaltaisia negatiivisia väristyksiä aiheuttava kapine mielenosoituksen tehostimena.

Koska Leppänen on nimenomaan verkkotuottaja, en voi epäillä etteikö hän olisi nähnyt siellä paljon uhkaavampiakin kotoisia aseellisia mielenilmauksia, joiden viestiä hänen olisi ollut mahdollista nyt esittämineen kriteerein arvioida.

Mutta niinhän se on, että jo taannoisen stalinismin aikaan, silloin kun nallewahlroosit, martinscheininit ja muut ”edistykselliset” paransivat maailmaamme, olivat toiset aseet rauhan aseita ja toiset sen uhkia. Olisiko Leppäsen ajatusmaailma vielä nostalgista jäännettä tuosta ajasta?

Viittaan kalashnikoveilla avoimen separatistiseen Suohpanterror-liikkeeseen, joka selittää julmia viestejään taiteeksi.

On irvokasta, että tuollaiseen joukkoon kuuluvat voivat harjoittaa vihanpitoaan ilman että siihen juurikaan kukaan puuttuisi eli lähinnä julkisesti kyseenalaistaisi tai peräti tuomitsisi. Ensimmäisenä, jolta odottaisi kannanottoa moisten ääri-ihmisten toilauksiin olisi saamelaiskäräjät. Olisi todella tarpeen ja mielenkiintoista nähdä sanoutuisiko se irti suopunkiterroristeista vai asettuisiko se tukemaan heidän ”taidettaan”. Tuo ”taidehan” kyseenalaistaa väkivallan symbolein paitsi valtion, myös sen tekijöille epämieluiset paikallisemmat tahot ja ihmiset. Ehkäpä saamelaiskäräjät – tai sen valtaa pitävä enemmistö – kaikessa hiljaisuudessa hyväksyy tällaisen toiminnan?

Suomessa toimiva, suomalaisten pakkoverolla kustantama saamelainen media sen näyttää suoranaisen selvästi hyväksyvän ja sitä myös tukevan. Yle Sápmi on muutenkin harvinaisen yksisilmäinen väline, josta journalismia saa turhaan hakea.

Yhteistä sekä suopunkiterroristeille että sitä tukeville tai ymmärtäville aktiiveille ja medialle on esiintyminen saamelaisten nimissä. On siis otettu haltuun saamelaisen kansanryhmän ääni ja mielipide, en vain pysty todentamaan millä valtuutuksella tai kannatuksella.

Samaiset aggressiiviset ja suvaitsemattomat toimijat tuovat jatkuvasti esiin myös niin sanotun vihapuheen. Heille vihapuhetta lienee kaikki se mikä ei myötäile heidän mielipiteitään ja uskaltautuu jopa niitä kritisoimaan. Tällainen vihapuheen määrittämisen monopolisoiminen liittyy kiinteästi siihen syyllistämisen politiikkaan, jolla saamelaiseliitti on politiikkaansa ajanut ihan virallisestikin ja jonka se on tunnustanut hyvin toimineen. Sama kyykyttäminen on toiminut myös mediaan, osoituksena tällaiset leppäset, jotka vaihtavat journalismin silmälasit hitsauslaseihin kun katse pitää kääntää saamelaispolitiikkaan ja siinä ehkä esiin nouseviin vääristymiin tai tuon politiikan liepeissä tapahtuviin ihmisten elämään ja identiteettiin kohdistuviin loukkauksiin.

Ihan tuoreena esimerkkinä sopii ottaa esille saamelaiskäräjien viimeisimmän yleiskokouksen alun tapahtumat. Niitä ei ole pahemmin julkisuudessa kuvailtu, vaikka kaiketipa toimittajia kokousta seurasi.

Kokouksen laillisuutta ja päätösvaltaisuutta käsiteltäessä Aslak Holmberg esitti, kuten käräjien avauksessa helmikuussa, ettei kokous ole laillinen ja päätösvaltainen. Hänen mielestään siksi, että lantalaiset ovat käyttäneet saamelaisille kuuluvaa päätösvaltaa. Separatistisilla kirjoituksillaan muun muassa valtakunnallisessa mediassa kunnostautunut Holmberg viittasi Kari Kyröön, joka on saamelaiskäräjille suurella äänimäärällä nousseita inarinsaamelaisia, mutta jonka äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden joutui aiemmin toteamaan Suomen valtion korkein hallinto-oikeus (KHO). Tämän takia Suomen korkeakouluttama ja ”lantalaisjuurinen” Holmberg ei kirjoitustensa mukaan tunnusta enää Suomea isänmaakseen.

Kyrön mukaan lantalainen-sanan tuominen saamelaiskäräjien viralliseen kokoukseen on jo sinänsä vihapuhetta, ja aivan erityisesti sana on vihapuhetta kun saamelainen tarkoittaa sillä toista saamelaista. Hänestä Holmbergin kokousesitys oli selvä viittaus KHO:n päätösten mitätöimisyritykseen. Laillisuusyhteiskunnan korkeimman tuomioasteen päätösten julistaminen virallisessa kokouksessa laittomaksi edustaa Kyrön mielestä separatismia.  Pitkään saamelaispolitiikkaa seuranneena voi todeta, että Holmbergin ja hänen viiteryhmänsä puheissa kaikuu 1970-luvun vasemmistolaisuudella ja vihalla ryydytettyjen aktivistien Saamenmaa-uho.

Saamelaistenko ja saamelaisuuden eduksi, sitä sopinee kysyä.

Uusi metsähallituslaki läpi kuten piti – intohimot seuraavaksi asetuksessa ja metsäriitelyssä

Eduskunta sääti uuden metsähallituslain muotoon, josta kiitän ja kumarran taannoisen Pentti Lähteenojan työryhmän jäsenenä. Jätin tuon työryhmän mietinnöstä eriävän mielipiteen, jota työryhmään neljän muun saamelaisedustajan kanssa kuulunut Klemetti Näkkäläjärvi päivitteli muun muassa pitemmäksi kuin itse mietintö. En tiedä miten pituus asiaan liittyi, mutta koetinpahan vain kuvata mielipiteelläni mitä metsähallituslakiin ehdotetut uudet ”saamelaispykälät” olisivat saaneet käytännössä aikaan.

Eivät hyvää yleisesti saamelaisillekaan, vaan ainoastaan saamelaiskäräjien johdolle lisääntyvän vallan ja etenkin mielivallan käytön mahdollisuutena.

Entinen ja uusi metsähallituslaki sisältävät ilman vetopykäliäkin tukevan saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon sekä mielestäni myös riittävän saamelaiskäräjien kuulemiskäytännön kun tarkoitetaan enää pienen saamelaisten osan harjoittamia perinteisiä saamelaiselinkeinoja. Lisäksi tulevat poronhoidon turvaksi kirjatut kohdat, jotka nekin istuvat varmasti käräjäjohdon kovin yksisilmäiseen, käytännössä vain poronhoidon etuihin ja oikeuksiin maiden käytössä keskittyvään kulttuurikäsitykseen.

Pohjoisten kuntien muu väestö, nykyajan elinkeinoissa ja ammateissa elävät saamelaiset mukaan lukien, ovat saaneet tähän asti ja saavat jatkossakin tulla toimeen Metsähallituksen kanssa ilman sen kummempaa kulttuurisuojaa ja Akwé: Kon erityiskohtelua eli tulla kuulluksi mutta eivät ehkä niinkään huomioiduiksi.

Jotain toivoa voidaan ehkä asettaa uuteen metsähallituslakiin säädetyille pohjoisten kuntien kuntakohtaisille neuvottelukunnille, joita Klemetti Näkkäläjärven joukko niin kovasti vastusti Lähteenojan työryhmässä ja onnistuikin ne pitkälti vesittämään työryhmän mietinnössä. Näissä neuvottelukunnissa on nimittäin nyt mahdollisuus, että myös muiden kuntalaisten ja muidenkin saamelaisten kuin poronhoitajien näkemykset ja tarpeet pääsevät esiin ja ehkä jopa huomioiduiksi.

Mutta eihän tämä tyydytä saamelaisjohtoa, eihän?

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio on ehättänyt jo antamaan lausuntonsa metsähallituslakia neuvottelukuntien osalta soveltavan asetuksen sisällöstä. Virallisesti lausuntoja tulevasta asetuksesta ei ole vielä kaiketi pyydettykään, mutta käräjien johto viittaa metsähallituslain valmisteluun edellisen eduskunnan aikana liittyneeseen johonkin lausuntopyyntöön (Maa- ja metsätalousministeriön lausuntopyyntö MMM004:00/2014) ja päätti kaiketi yrittää nyt etulyöntiä.

Sanila-Aikion allekirjoittamassa lausunnossa keskitytään ainoastaan yhteen ”kulttuuriseen” asiaan, poronhoidon edunvalvontaan. Uuden metsähallituslain mukaan kuntakohtaisten neuvottelukuntien tehtävänä on käsitellä valtion maa- ja vesialueiden sekä niihin kuuluvien luonnonvarojen kestävää käyttöä ja hoitoa. Maa- ja metsätalousministeriö on katsonut, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnissa tulee olla Metsähallituksen, saamelaiskäräjien, kunnan, paliskuntien, kalatalousalueen, valtion metsätalousosakeyhtiön, elinkeinoelämän ja kaupallisten kalastajien edustus. Inarin kuntaan asetettavassa neuvottelukunnassa tulee olla myös kolttien kyläkokouksen edustaja. Siis varsin hyvältä vaikuttava pohja tuleville yhteistyöelimille kunhan mukaan lisätään vielä kunnissa valtionmaihin ja - vesiin kohdistuvien erityisten etuuksien omistajien edustus. He muuten ovat yleisesti saamelaisia.

Mutta mitä siis kirjoittaa Tiina? Hänen mielestään edellä mainitulla tavalla saamelaiset olisivat saamelaiskäräjien kautta edustettuina neuvottelukunnissa ainoastaan 1/8 tai 2/9 osuudella koko neuvottelukunnan kokoonpanosta. Ja kun neuvottelukunnat antaisivat lausuntojaan enemmistöpäätöksillä, ei saamelaiskäräjillä olisi käytännön vaikutusvaltaa alueen maankäyttöön liittyvissä kysymyksissä.

”Saamelaisten ja saamelaiskäräjien perustuslailla turvattu asema on neuvottelukuntien kokoonpanon yhteydessä rinnastettu elinkeinoelämän etujärjestötason kanssa, mikä ei ole hyväksyttävää”, kirjoittaa Sanila-Aikio.

Lisäksi hänen mukaansa kokonaan neuvottelukuntien ulkopuolelle jäisi saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluva Lapin paliskunnan alue, tullaanhan neuvottelukunnat perustamaan vain nk. saamelaisalueeseen kokonaan kuuluviin kuntiin.

Sanila-Aikion mukaan saamelaiskäräjät ei voi missään tapauksessa hyväksyä moista esitystä (toisaalta saamelaiskäräjät ei ole sitä mitenkään käsitellytkään). Käräjien nimissä Tiina esittääkin, että ”alueen saamelaisilla on oltava neuvottelukuntien kautta tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa alueen maankäytön suunnitteluun. Lisäksi alueiden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden perusteella Lapin paliskunnan aluetta varten on perustettava oma neuvottelukuntansa ottaen huomioon perustuslaissa turvattu ihmisten ja alueiden yhdenvertaisen kohtelun periaate”.

Ja edelleen: ”Mikäli taas saamelaisten perustuslaillisia oikeuksia ei ole tässä yhteydessä tarkoituskaan ottaa huomioon, on maa- ja metsätalousministeriön oikaistava lainvalmisteluaineistosta ilmenevä, julkisuuteenkin annettu harhaanjohtava tieto siitä, että nyt käsiteltävällä lailla ja asetuksella esitetyssä muodossaan neuvottelukuntien myötä parannettaisiin saamelaisten asemaa, sillä näin ei asia ole”.

Sanila-Aikio edellyttää, että asetuksella neuvottelukunnat velvoitettaisiin huomioimaan toiminnassaan, ettei saamelaiskulttuurin harjoittamisedellytyksiä saamelaisten kotiseutualueella heikennetä. Miten tuo velvoitteen täyttyminen todettaisiin, se jäisi ehkä Tiinan ja kumppaneiden harkittavaksi.

Sanila-Aikio muistuttaa, että ”Metsähallitus on jo soveltanut saamelaisten kotiseutualueelle sijoittuvissa hankkeissaan niin sanottua Akwé: Kon -menettelyä paikallisen saamelaisväestön osallistamiseksi kulloinkin kyseessä olevan hankkeen suunnittelu- ja vaikutustenarviointiprosessiin. Menettelyä sovellettiin ensimmäisen kerran Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelman valmistelun yhteydessä ja menettelystä on tähän asti saatu sekä saamelaiskäräjien että Metsähallituksen näkemyksen mukaan positiivisia kokemuksia”. Sanila-Aikion mukaan ”sama hyväksi ja toimivaksi käytännössä osoitettu toimintamalli sopisi hyvin saamelaisväestön osallistamiseen myös metsähallitusasetuksen tarkoittamissa tehtävissä”. Hän esittääkin, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnat muodostettaisiin vastaavalla tavalla kuin Akwé: Kon -menettelyssä tähän asti toimineet työryhmät. ”Näin siis määräaikaisten Akwé: Kon -työryhmien (ts. neuvottelukuntien) muodostamisen yhteydessä Saamelaiskäräjät nimeäisi työryhmään tai neuvottelukuntaan saamelaisten edustajat. Muiden mainittujen intressiryhmien osallistaminen voitaisiin hoitaa vastaavasti kuin kunnallisten ja maakunnallisten kaavoitusprosessien yhteydessä tähänkin asti, erikseen omana menettelynään”.

Mikäli Akwé: Kon -menettelyä ei voitaisi hyväksyä kunnallisten neuvottelukuntien kokoonpanon pohjaksi, esittää Sanila-Aikio joka tapauksessa saamelaisten edustajien määrän kasvattamista kolmeen edustajaan kussakin kunnallisessa neuvottelukunnassa, minkä lisäksi tulisi jokaisesta neuvottelukunnan toimialueella sijaitsevasta paliskunnasta olla neuvottelukunnassa oma edustajansa.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajan esitys lähtee siis siitä, että saamelaiskäräjien johdolle annettaisiin oikeus valita kuntien neuvottelukuntiin tulevat saamelaisedustajat. Lisäksi poronhoidon vahva asema tulisi varmistaa vielä paliskuntien suhteettomuuteen menevällä edustuksella; Inarissakin esitys tarkoittaisi seitsemää paliskuntien edustajaa. Muista saamelaiskulttuurien tai nykyaikaisen saamelaisen elämänmuodon intresseistä lausunnossa ei erikseen mainita.

Vielä Tiina Sanila-Aikio muistuttaa, ettei neuvottelukuntajärjestelmä missään tilanteissa korvaa saamelaiskäräjälain 9 §:n mukaisten neuvottelujen merkitystä saamelaisten näkemysten huomioon ottamisessa.

Edustavuusvajetta poteva saamelaiskäräjät - tai paremminkin sen vielä kapea-alaisempi johto - haluaa siis pitää kaikki mahdolliset saamelaisia koskevat langat käsissään ja käyttää yksinvaltaisesti heidän ääntään.

Metsähallituslaki oli saamelaiskäräjien johdolle varmasti karvas pettymys, pidettiinhän sen kimpussa yllä sellaista mediamylläkkää, että oudompi saattoi luulla kyseessä olevan jonkin saamelaislain laatiminen. Todellisuuteen joutui julkisuudessa palauttelemaan jopa eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Jari Leppä. Toisaalta käräjäjohdon jyvä on ollut kaiken aikaa säädettynä myös pitemmälle eli ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseen ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen synnyttämiseen. Mellakka ei siis olisi loppunut vaikka Lähteenojan pykälät metsähallituslakiin olisi saatukin.

Nyt hälinää pyritään pitämään yllä metsähallituslain lämpimiltä tuomalla julkisuuteen lain syynä ja seurauksena alkavia metsänhakkuita. Täytyy sanoa, että kovinpa hätäisiä ovat nämä ulostulot olleet, mutta viime aikojen somekeskusteluja seuranneena täytyy myös myöntää, että helposti näyttää mikä tahansa tällainen pöty sopivaan maaperään uppoavan.

Aiemmin blogissani on joku kommentoija jo kertonut kuinka Greenpeacen maajohtaja on ollut pohjoisessa päivittämässä metsätilannetta saamelaisaktivistien ja mahdollisesti joidenkin paliskuntien edustajien kanssa. Ehkäpä Muddusjärven paliskunta on seuraava, jota tarvitaan kassarana joidenkin saamelaisjohtajien vihjaamissa uusissa metsäriidoissa.

Sikäli jos ja kun noita uusia kiistoja nostatellaan, on minusta aika laajentaa esimerkiksi Akwé: Kon -ajattelun taustana olevaa, alkuperäiskansojen perinteiseen tietoon nojaavaa luonnon kestävän käytön ja monimuotoisuuden edistämisen tarkastelua ”porometsistä” yleisemmin porolaitumiin ja sitä kautta poronhoidon kestävyyteen. Olen odottanut mielenkiinnolla Akwé: Kon -työryhmiltä ensimmäistä luonnon monimuotoisuuden edistämiseen laaja-alaisesti tähtäävää esitystä, mutta toistaiseksi nuo esitykset ovat painottuneet enemmän elinkeinolliseen edunvalvontaan.

Uusi metsähallituslaki vanhan lain tavoin mahdollistaa Metsähallitusta vaalimaan ja edistämään valtionmailla ja -vesillä luonnon monimuotoisuutta, mutta onko se toiminut lain edellyttämällä tavalla? Liittoutumalla johonkin Akwé: Kon -ohjeistukseen, Metsähallitus näyttää itse asiassa ajautuneen yhdenlaisen utilismin takuumieheksi.

Kuntakohtaiset neuvottelukunnat laajapohjaisina eivät vie tilannetta nykyisestä ainakaan huonompaan suuntaan.