Pahat aseet ja hyvät aseet - paha vihapuhe ja hyvä vihapuhe?

Lueskelin vanhasta lehdestä Lapin Kansan verkkotuottajan, Eero Leppäsen, kolumnin ”Konepistooli soppatykin vartijana” (LK13.4.2016). Journalisti oli muodikkaasti seurannut tarkkana Rovaniemellä järjestettyä ”Rajat kiinni” -mielenosoitusta, josta tuli tietenkin löytää jotain negatiivista, vihapuhetta ja väkivaltaan viittaamista.

Ja johan sitä löytyikin.

Rovaniemeläinen kaupunginvaltuutettu jakoi mielenosoituksessa soppatykistä kansalle hernekeittoa sotamuseosta tilatussa upseeriunivormussa ja samoin museoesineeksi deaktivoitu Suomi-konepistooli lisärekvisiittanaan.

Eero Leppäsen mukaan sotilasase mielenosoituksessa oli selkeä viesti. Hänen mukaansa aseet eivät kuulu mielenosoituksiin, eivät edes museoaseet.

Ehkä kirjoittajan kanssa voisi olla samaa mieltä, ja etenkin, jos hän ja hänen edustamansa media osoittaisivat tässä näkemyksessään johdonmukaista linjaa. Näin ei taida kuitenkaan olla ja siksi en voi olla hänen tai Lapin Kansan kanssa samaa mieltä siitä, että esimerkiksi Kalashnikov-rynnäkkökivääri on Suomi-konepistoolia suotavampi tai ei ainakaan nyt kirjoitetun kaltaisia negatiivisia väristyksiä aiheuttava kapine mielenosoituksen tehostimena.

Koska Leppänen on nimenomaan verkkotuottaja, en voi epäillä etteikö hän olisi nähnyt siellä paljon uhkaavampiakin kotoisia aseellisia mielenilmauksia, joiden viestiä hänen olisi ollut mahdollista nyt esittämineen kriteerein arvioida.

Mutta niinhän se on, että jo taannoisen stalinismin aikaan, silloin kun nallewahlroosit, martinscheininit ja muut ”edistykselliset” paransivat maailmaamme, olivat toiset aseet rauhan aseita ja toiset sen uhkia. Olisiko Leppäsen ajatusmaailma vielä nostalgista jäännettä tuosta ajasta?

Viittaan kalashnikoveilla avoimen separatistiseen Suohpanterror-liikkeeseen, joka selittää julmia viestejään taiteeksi.

On irvokasta, että tuollaiseen joukkoon kuuluvat voivat harjoittaa vihanpitoaan ilman että siihen juurikaan kukaan puuttuisi eli lähinnä julkisesti kyseenalaistaisi tai peräti tuomitsisi. Ensimmäisenä, jolta odottaisi kannanottoa moisten ääri-ihmisten toilauksiin olisi saamelaiskäräjät. Olisi todella tarpeen ja mielenkiintoista nähdä sanoutuisiko se irti suopunkiterroristeista vai asettuisiko se tukemaan heidän ”taidettaan”. Tuo ”taidehan” kyseenalaistaa väkivallan symbolein paitsi valtion, myös sen tekijöille epämieluiset paikallisemmat tahot ja ihmiset. Ehkäpä saamelaiskäräjät – tai sen valtaa pitävä enemmistö – kaikessa hiljaisuudessa hyväksyy tällaisen toiminnan?

Suomessa toimiva, suomalaisten pakkoverolla kustantama saamelainen media sen näyttää suoranaisen selvästi hyväksyvän ja sitä myös tukevan. Yle Sápmi on muutenkin harvinaisen yksisilmäinen väline, josta journalismia saa turhaan hakea.

Yhteistä sekä suopunkiterroristeille että sitä tukeville tai ymmärtäville aktiiveille ja medialle on esiintyminen saamelaisten nimissä. On siis otettu haltuun saamelaisen kansanryhmän ääni ja mielipide, en vain pysty todentamaan millä valtuutuksella tai kannatuksella.

Samaiset aggressiiviset ja suvaitsemattomat toimijat tuovat jatkuvasti esiin myös niin sanotun vihapuheen. Heille vihapuhetta lienee kaikki se mikä ei myötäile heidän mielipiteitään ja uskaltautuu jopa niitä kritisoimaan. Tällainen vihapuheen määrittämisen monopolisoiminen liittyy kiinteästi siihen syyllistämisen politiikkaan, jolla saamelaiseliitti on politiikkaansa ajanut ihan virallisestikin ja jonka se on tunnustanut hyvin toimineen. Sama kyykyttäminen on toiminut myös mediaan, osoituksena tällaiset leppäset, jotka vaihtavat journalismin silmälasit hitsauslaseihin kun katse pitää kääntää saamelaispolitiikkaan ja siinä ehkä esiin nouseviin vääristymiin tai tuon politiikan liepeissä tapahtuviin ihmisten elämään ja identiteettiin kohdistuviin loukkauksiin.

Ihan tuoreena esimerkkinä sopii ottaa esille saamelaiskäräjien viimeisimmän yleiskokouksen alun tapahtumat. Niitä ei ole pahemmin julkisuudessa kuvailtu, vaikka kaiketipa toimittajia kokousta seurasi.

Kokouksen laillisuutta ja päätösvaltaisuutta käsiteltäessä Aslak Holmberg esitti, kuten käräjien avauksessa helmikuussa, ettei kokous ole laillinen ja päätösvaltainen. Hänen mielestään siksi, että lantalaiset ovat käyttäneet saamelaisille kuuluvaa päätösvaltaa. Separatistisilla kirjoituksillaan muun muassa valtakunnallisessa mediassa kunnostautunut Holmberg viittasi Kari Kyröön, joka on saamelaiskäräjille suurella äänimäärällä nousseita inarinsaamelaisia, mutta jonka äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden joutui aiemmin toteamaan Suomen valtion korkein hallinto-oikeus (KHO). Tämän takia Suomen korkeakouluttama ja ”lantalaisjuurinen” Holmberg ei kirjoitustensa mukaan tunnusta enää Suomea isänmaakseen.

Kyrön mukaan lantalainen-sanan tuominen saamelaiskäräjien viralliseen kokoukseen on jo sinänsä vihapuhetta, ja aivan erityisesti sana on vihapuhetta kun saamelainen tarkoittaa sillä toista saamelaista. Hänestä Holmbergin kokousesitys oli selvä viittaus KHO:n päätösten mitätöimisyritykseen. Laillisuusyhteiskunnan korkeimman tuomioasteen päätösten julistaminen virallisessa kokouksessa laittomaksi edustaa Kyrön mielestä separatismia.  Pitkään saamelaispolitiikkaa seuranneena voi todeta, että Holmbergin ja hänen viiteryhmänsä puheissa kaikuu 1970-luvun vasemmistolaisuudella ja vihalla ryydytettyjen aktivistien Saamenmaa-uho.

Saamelaistenko ja saamelaisuuden eduksi, sitä sopinee kysyä.