Saamelaispolitiikassa tulokassaamelaisten puristuksiin
jäämässä olevat inarinsaamelaiset ovat nostaneet kissan pöydälle muutaman
päivän takaisessa perustuslakivaliokunnan kuulemistilaisuudessa.
Inarinsaamelaiset ry katsoo, että nykyisen Suomen alueen
ainoalla alkuperäisellä saamelaisheimolla, inarinsaamelaisilla, on ainoina
historiallinen ja kulttuurinen oikeus vaatia ILO 169 sopimuksen 14 artiklan mukainen
oikeus perinteisesti asuttamiinsa maihin.
Inarinsaamelaiset haluavat laintasoisen vahvistuksen
kotiseutualueelleen, jolla heidän lisäkseen saamelaisista asuu toinen vähemmistöheimo,
kolttasaamelaiset. Neuvostoliitolle menetetyltä Petsamon alueelta
vapaaehtoisesti Suomen puolelle muuttaneet ja tänne asutetut koltat omaavat
erityisen lakinsa, joka alun perin laadittiin mahdollistamaan heidän
asuttamisensa inarinsaamelaisten alueelle, mutta josta nykyisin on tullut
joidenkin jo heidän itsensäkin ”Suomen parhaaksi laiksi” toteama erityislaki –
ja nimenomaan maiden ja vesien käytön erityisten etuuksien takia.
Inarinsaamelaiset vaativat myös itselleen yhtäläiset oikeudet antavaa inarinsaamelaislakia.
Inarinsaamelaiset muun muassa vaativat, että samalla kun
heidän maansa palautetaan, heille suodaan kolttien tavoin mahdollisuus saada
esimerkiksi kalastustukikohtia haluamiinsa paikkoihin, lähinnä
inarinsaamelaisen kalastuskulttuurin keskiössä olevalle Inarijärvelle.
Moni on voinut katsoa silmät ymmyrkäisinä sovinnolliseksi
tunnettujen inarinsaamelaisten äkkiseltään jyrkiltä kuuluvia ja näyttäviä
vaatimuksia. Sellaisiin ei ole todellakaan varmasti totuttu, vaikka sen sijaan
maaoikeuksien kimpussa kymmeniä vuosia häärineen, muuttosaamelaisten johtaman
saamelaiskäräjien maaoikeusvaatimuksia on pidetty jollain tavalla ”normaaleina”,
monien ehkä niitä jopa tukiessa. Ehkä vasta nyt, kun myös saamelaiskäräjillä
mukana olevat kolttaedustajat ovat liittyneet näihin ”maanvaltaajiin”, on
alueen todellisten alkuperäisasukkaisen kuppi mennyt nurin.
Inarinsaamelaisten huolen nykyisessä ILO-rumbassa ymmärtää.
On tosiasia, että käytännössä heitä ollaan runnomassa alueelle myöhään
tulleiden toisten saamelaisryhmien voimin niiden vallankäytön alle. Tähän
käytännössä johtaisivat saamelaiskäräjälakiehdotuksessa oleva, viranomaisia ja
julkisyhteisöjä koskeva yhteistyövelvoite saamelaiskäräjien ja kolttien
kyläkokouksen kanssa sekä ILO-ratifiointiin liittyvät
metsähallituslakiehdotuksen saamelaispykälät. Niidenkin mukaan Metsähallitusta
koskisi erityinen ja jo asioiden suunnittelusta alkava yhteistyövelvoite
saamelaiskäräjien sekä kolttien kyläkokouksen kanssa. Lisänä on vielä niin
kutsuttu kulttuurin heikentämiskieltopykälä, joka toimisi jonkinlaisena
veto-oikeuspykälänä, mikäli Metsähallitus yrittäisi joissain asioissa hyppiä
aisan yli.
Koska inarinsaamelaisten edustus saamelaiskäräjillä on
jäänyt ohueksi ja heillä ei tietenkään ole sananvaltaa myöskään kolttien
kyläkokouksessa, ollaan Suomessa hakeutumassa alkuperäiskansakysymyksessä jo
saamelaistenkin osalta ihmeelliseen tilanteeseen.
Oma lukunsa on sitten vielä se, miten nuo käräjien ja
kyläkokouksen kannat yleensäkään edustaisivat muiden saamelaisten kuin vähien
poronhoitajien ja saamelaispolitiikkaa pyörittävän ja sillä elävän virkaeliitin
etuja.
Kun Yle Sápmi haastatteli juuri tilanteen tiimoilta muun
muassa taannoisen saamelaisvaltuuskunnan entistä puheenjohtajaa,
inarinsaamelaista Matti Morottajaa,
hän näytti suhtautuvan kovin arasti Inarinsaamelaiset ry:n vaatimuksiin.
Morottaja itse valtuuskunta-aikanaan yritti varovaisesti kohottaa
inarinsaamelaisten profiilia silloisten saamelaislakihankkeiden yhteydessä. Silloin
hän tyytyi, kun hänelle pohjoissaamelaisten väärtiensä Pekka Aikion ja Nils Henrik
Valkeapään toimesta selitettiin kuinka tärkeää oli harjoittaa ”yleissaamelaisuutta”.
Nuo puheet ja vaiheet löytyvät vanhoista muistiinpanoistani.
Aika on kulunut ja inarinsaamelaiset ovat joutumassa
maittensa käytön osalta yhä ahtaammalle. Myöskään heidän vaatimuksiaan hyväksyä
yhteisöönsä eli saamelaisvaalien luetteloon henkilöitä, jotka he itse
tunnustavat verisukulaisinaan inarinsaamelaisiksi, ei ole hyväksytty. Sen
hyväksynnän haluaa pitää näpeissään suvereenisti pohjoissaamelainen käräjien
vaalilautakunta.
Yle Sápmin jutussa haastateltu kolttien tuore
luottamusnainen Tanja Sanila esiintyi
hyvin maltillisesti ja tulkitsee juuri oikein kyseessä olevan inarisaamelaisten
hätähuudon. Kun Tanja Sanila puhuu sovinnollisesti ja haluaa perehtyä asioihin
harkiten sekä hyvää keskusteluyhteyttä inarinsaamelaisiin toivoen, hän
ansaitsee minusta täyden tuen. Samalla täytyy kyllä todeta, ettei liene ihme,
miksi juuri Tanjan valintaa luottamusnaiseksi on ryhdytty niin kovasti
valituksilla kampeamaan.
On sääli, jos joidenkin vallanhimo, saamelaiskäräjillä
olevat koltat mukaan lukien, johtaa jyrkkään vastakkainasetteluun
inarinsaamelaisten mailla. Kolmantena osapuolena vielä alueen "muu väestö”, jonka piirissä saamelaiskäräjien kolttapoliitikkojen
pullistelu on toki huomioitu, eikä kovin positiivisella tavalla.
Nyt virinneet saamelaisryhmien keskinäiset kiistat lienevät
esiin putkahtanut jäävuoren huippu siitä, millainen sekamelska ILO 169 -sopimuksen
ratifioinnista Anna-Maja Henrikssonin
ja Klemetti Näkkäläjärven ajamalla
tavalla kehkeytyisi.
Kun Henriksson on eduskunnan edessä, sen lähetekeskustelussa
vakuutellut ratifioinnin ratkaisevan kymmenien vuosien kiistelyn, täytyy todeta
tuo lupaus harhautukseksi, sillä ratifiointi laukaisisi ehkä kymmenien vuosien
konfliktin – ja vielä nykyistä vaikeamman.
ILO-ratifioinnin hylkääminen oheislakeineen tässä
tilanteessa, ilman edeltänyttä perusteellista pohjatyötä ja sen pohjalta tehtyä
viileää tarveharkintaa, ovat oikeusvaltiolta edellytettävä odotus.
Veikko
