Ajalta, jolloin lappalaiset olivat saamelaisia

Tänä päivänä saamelaiskäräjien johto haluaa tiukan hajuraon alkuperäiskansa saamelaisten ja lappalaisten välille. ILO 169 -ratifiointia vaaditaan käytännössä enää Suomen perustuslakiin saamelaisille kirjatun alkuperäiskansa-aseman nojalla. Tuon kirjauksen katsotaan tarkoittavan ainoastaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksyttyjä saamelaisia. Viime aikoina on muistutettu, etteivät kaikki saamelaiset kuulu tuohon luetteloon.

Seuraavassa lainauksia saamelaisvaltuuskunnan lakimiessihteerin Heikki J. Hyvärisen 13.12.1990 laatimasta muistiosta, jolla hän esitteli silloiselle saamelaisvaltuuskunnalle maaherra Asko Oinaan johtaman saamelaisasiain neuvottelukunnan mietinnön pohjalta laadittua saamelaislakiluonnosta. Lailla piti siirtää pohjoisten kuntien valtionmaat paliskunnittain perustettavien ”lapinkylien” omistukseen.

Lappalaiset ja heidän historiallisiin lapinkyliinsä sijoittuvat oikeudet olivat tuolloin käypiä perusteita saamelaislain säätämiselle:

”Neuvottelukunnan piirissä suoritettujen selvitysten mukaan lappalaisilla on aikanaan ollut asuttamiensa alueiden maihin ja vesiin yhtä hyvä omistusoikeus kuin maan eteläosien talonpojilla oli tilojensa tiluksiin. Lappalaiset käyttivät lapinkyliensä laillisten rajojen sisällä omistamiaan alueita poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen pääelinkeinona.
Sittemmin lappalaisten vanha maaomaisuus on eräiltä osin siirtynyt alueen tiloille, kylille ja yhteismetsille.
Tilajakoon kuulumattomia alueita pidetään yleisesti valtion omistamina valtion metsämaina niihin liittyvine vesialueineen. Valtiolla ei kuitenkaan ole esittää riittäviä oikeudellisia perusteita valtion metsämaa -nimisiin kiinteistöihin eikä niiden omistusoikeuteen saamelaisten kotiseutualueella. Tästä syystä valtion metsämaaksi kutsutut alueet kuuluvat edelleenkin omistusoikeudella lappalaisten perillisille, joita ovat erityisesti nykyiset saamelaiset.
Poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä on pitkään pidetty alueiden yhteiskäyttönä, joka kuuluu kenelle tahansa kunnan jäsenelle suoraan asuinpaikan perusteella. Tällekään käsitykselle ei ole löytynyt riittäviä oikeudellisia perusteita. Mainitusta syystä oikeudet alueiden käyttöön poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseksi kuuluvat edelleenkin lappalaisten perillisille heidän vanhaan maanomistukseensa liittyvinä oikeuksina.
Edellä mainittujen omaisuudensuojaan liittyvien seikkojen lisäksi neuvottelukunnan selvityksessä viitattiin erinäisiin kansainvälisen oikeuden määräyksiin. Nämä määräykset velvoittavat Suomea positiivisiin erityistoimiin saamelaiskulttuurin ja siihen perinteisesti liittyvien elinkeinojen turvaamiseksi saamelaisväestölle, Kansainvälisen työjärjestön (ILO:n) alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus määrää valtiota turvaamaan näille kansoille omistus- ja hallintaoikeuden asuttamiinsa alueisiin ja järjestämään tosiasiallisen vaikutusmahdollisuuden päätettäessä alueiden kehityksestä. Suomi ei ole vielä liittynyt tähän sopimukseen.
Saamelaisten vanhat oikeudet maahan ja veteen ja elinkeinoihin puuttuvat kuitenkin nykyisestä kiinteistöjärjestelmästämme ja lainsäädännöstämme, joten ne eivät toteudu omaisuudensuojan ja kansainvälisen oikeuden määräysten edellyttämällä tavalla. Saamelaiset eivät myöskään voi harjoittaa kulttuuriinsa kuuluvia elinkeinoja ulkopuolisilta suojattuina, koska lainsäädäntömme ei turvaa heille heidän perinteisesti asuttamiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia.
Neuvottelukunnan ehdotukset: Neuvottelukunta katsoi, että lappalaiset erityisten elinkeinojensa – poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen – vuoksi ovat joutuneet yhteiskunnassamme eriarvoiseen ja huonompaan asemaan lapinkyliensä tiluksilla kuin maanviljelyä harjoittaneet talonpojat tilojensa tiluksilla. Kansalaisryhmien samanarvoisen kohtelun vaatimus edellyttää, että lappalaisten perillisille turvataan lainsäädäntöteitse – ilman oikeudenkäyntejä – heille kuuluva maaomaisuus. Näin on menetelty myös saamelaisten kotiseutualueen tilallisten osalta.
Lisäksi neuvottelukunta katsoi, että saamelaisilla alkuperäiskansana omassa maassaan tulee olla laissa turvattu erityinen asema alueiden ja niiden luonnonvarojen käytössä saamelaiskulttuurin harjoittamiseksi.
Mainituista syistä neuvottelukunta ehdotti, että saamelaisten oikeudet turvataan palauttamalla saamelaisväestölle oikeus maahan, veteen ja elinkeinoon. Tämä tarkoittaa, että saamelaisille palautetaan omistusoikeus heidän entisiin maihinsa ja vesiinsä valtionmaan alueella. Lisäksi heille turvataan vanhaan omistusoikeuteensa kuuluva erityinen oikeus poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen. Näillä järjestelyillä saamelaisille ei anneta mitään uusia oikeuksia, vaan palautetaan heidän oikeusasemansa paremmin heidän aikaisempaa oikeusasemaansa vastaavaksi. Samalla luodaan aineelliset edellytykset saamelaisväestön kulttuurin, kielen ja yhteiskunnallisten olojen kehittämiselle. Saamelaisten yhteisten asioiden hoitamista varten perustetaan saamelaisten keskuudestaan vaaleilla valitsema edustajisto eli saamelaiskäräjät, jotka vastaisivat nykyistä saamelaisvaltuuskuntaa…”

Muistiossa paneudutaan vielä saamelaisuuden määritelmään, joka silloin näytti tarkoitussyistä nojaavan nimenomaan polveutumiseen lappalaisista – ja ilman mitään mainintoja mistään vuoden 1875 takarajasta:

”Saamelaisilla puolestaan tarkoitetaan vanhastaan kiinteistöjen rekisterinä toimineeseen maakirjaan merkittyjen lappalaisten jälkeläisiä, joilla on perintöoikeus esi-isiensä maihin. Lappalaiset merkittiin maakirjaan kalastaja-, metsästäjä- tai tunturilappalaisina. Toisekseen saamelaisina pidettäisiin muitakin saamelaista syntyperää olevia henkilöitä saamenkielisyyteen liittyvillä perusteilla. Näiden henkilöiden oikeuksien tueksi voidaan viitata ainakin kansainvälisen oikeuden säännöksiin etnisen ryhmän jäsenten alkuperäiskansa oikeuksista…”

Ja vielä Heikki J. Hyvärinen elinkeino-oikeuksista:

”Maan ja veden käyttöä poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen elinkeinona kutsutaan saamelaislaissa lappalaiselinkeinoiksi. Lappalaiselinkeinojen harjoittamiseksi ja saamelaisväestön muiden oikeuksien turvaamiseksi saamelaisten kotiseutualue jaettaisiin lapinkylien alueisiin. Lapinkylän alueella oleva paliskunta harjoittaisi poronhoitoa ja määräisi poronhoidosta poronhoitolain mukaisesti sekä saamelaisyhteismaalla (entinen valtionmaa) että tilajaotukseen kuuluvilla alueilla. Kalastusta ja metsästystä lapinkylän osakkaat harjoittaisivat kylän yhteismaalla.
Oikeus lappalaiselinkeinojen harjoittamiseen olisi saamelaisella sekä muulla henkilöllä, joka harjoittaa kyseistä elinkeinoa pysyvänä elinkeinonaan jo toisessa tai useammassa polvessa. Nämä henkilöt jälkeläisineen olisivat lapinkylän osakkaita asuessaan lapinkylän alueella. Kylä voisi ottaa osakkaakseen myös muun henkilön. Lappalaiselinkeinon harjoittajalla olisi oikeus saada saamelaisyhteismaalta rakennustontti vakituista asumista varten. Ne henkilöt, jotka harjoittavat lappalaiselinkeinoa vasta ensimmäisessä polvessa saisivat jatkaa elinkeinonsa harjoittamista oman aikansa.
Poroja saisivat omistaa lapinkylän osakkaat sekä lapinkylän ja paliskunnan luvalla muutkin kuin lapinkylän osakkaat. Lapinkylään kuulumattomilla henkilöillä olisi oikeus saada maksutta lupa kalastukseen ja metsästykseen asuinkuntansa yhdeltä lapinkylältä…”

Näin vuonna 1990. Saamelaisvaltuuskunta ei päässyt omassa keskuudessaankaan sopuun lakiluonnoksen kannatuksesta. Nykyisin saamelaiskäräjien hallintosääntö ei juurikaan edellytä yleiskokouksen kantoja käräjien lausunnoista.

Veikko

Ja saamelaisuuden määrittelystä käytävää keskustelua muutama vuosikymmen myöhemmin (5.5.2014) Lapin Kansassa. Tuomas Keskitalo kummastelee Sanna Valkosen tulkintaa ILO 169 -sopimuksen alkuperäiskansamääritelmästä:

Tekisikö Suomi naapurinsa erheen ILO-sopimuksen ratifioinnissa?

Ulkoministeri Erkki Tuomioja käväisi jokin aika sitten Rovaniemellä toteamassa, että Suomen nykyinen hallitus ratifioi ILO-sopimuksen vielä päättymässä olevalla kaudellaan. Vähän aiemmin saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi oli tullut julkisuuteen arvioimalla, ettei sopimuksen ratifioinnista tule toistaiseksi mitään ja että hommalle pitää laittaa piste. Myöhemmin hän kyllä oli sitä mieltä, etteivät meneillään olevat lakimuutoshankkeet vielä poista ILO-sopimuksen ratifioinnin tiellä olevia esteitä. Tuosta saattoi päätellä, että ratifiointi oli edelleen hänen ja hänen aivoillaan ajattelevan saamelaiskäräjien vaatimus ja tavoite.

Ota siis näistä herroista selvää!

Kansanedustaja Heikki Autto kuittasi paikallislehti Inarilaisessa (16.4.2014) Tuomiojan uutispommin paremminkin uutisankaksi. Heikin mukaan ratifiointi on kyllä ollut nykyisenkin hallituksen ohjelmassa, mutta todellisuudessa asian ympärillä istuneen ministeriryhmän työ on tainnut vain mutkistua sitä enemmän, minkä enemmän asioihin on perehdytty.

Heikki Auttolla on tilanteesta varmasti taustatietoa ja löytyyhän sitä niin sanotusti kentältäkin. Sen tiedon valossa Erkki Tuomioja näyttää perustaneen optimisminsa siihen ministerityöryhmässä esille tulleeseen linjaukseen, jonka mukaan saamelaismääritelmää ei lähdettäisi muuttamaan saamelaiskäräjien johdon vaatimalla tavalla, vaan polveutuminen ja itseidentifikaatio säilyisivät edelleen kansainvälisen käytännön mukaan alkuperäiskansan jäsenen määrittelyn keskeisinä perusteina.

”Jos saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmää tiukennettaisiin lakimuutosta valmistelleen työryhmän esityksen mukaisesti, saattaisi saamelaiskäräjille käydä vähän kuin kunnille sote-uudistuksessa; saamelaiskäräjät jäisi sivuraiteelle ja ILO-sopimuksen ratifiointia varten pitäisi alkaa kiireen vilkkaa kehittelemään kokonaan uudenlainen päätöksentekokonstruktio, joka kykenisi edustamaan koko sopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa.”

Noin Heikki Autto kirjoittaa ja osuu ILO-ratifioinnin keskeiseen kysymykseen eli millaista alkuperäiskansaa sopimus Suomen kohdalla voisi tarkoittaa. Sen sijaan Erkki Tuomioja tuntuu lähestyvän kerta toisensa jälkeen asiaa sieltä missä aita näyttää matalimmalta. Tai jossa sitä ei mieluusti ole ollenkaan.

ILO-asiassa usein esimerkkinä mainitussa Norjassa sopimuksen ratifiointi tehtiin vähän samalla matalimman aidan taktiikalla. Sen jälkeen vierähtikin toistakymmentä vuotta kun ratifioinnin vaikutuksia ruvettiin miettimään ja säätämään käytäntöön. Tulos ei ole ollut lopulta Finnmarkin lakeineen kovinkaan tyydyttävä; ei saamelaisille, ei muulle alueen väestölle eikä kunnille. Kaiken lisäksi etnisen konfliktin siemen näyttää jääneen Norjassakin itämään.

Toistaisiko Suomi siis naapurinsa erheen ratifioimalla kevein eväin jo vanhan heimokansasopimuksen? Sitä sopii kysyä erityisesti sellaisilta Suomen päättäjiltä, jotka ovat esiintyneet usein arvioijina ja opettajina maailmalle ihmisoikeuksien ja etnisen sovun sekä rauhan kysymyksissä. Erkki Tuomioja on nykyisessä asemassaankin poliitikko, jonka uskoisi erityisellä huolella paneutuvan myös ILO-sopimuksen ratifioinnin edellytyksiin Suomessa.

Olosuhdeselvitys laiminlyöty

Aivan ensimmäinen edellytys ratifioinnille on sopimuksen tarkoittaman alkuperäiskansan ja sen perinteisesti asuttaman alueen selvittäminen. Uskomatonta on, että asian ympärillä käydyn kymmenien vuosien väännön sekä useiden kyseenalaistavien tutkimusten jälkeen virallisella Suomella ei ole ollut kykyä eikä mielenkiintoa päivittää alkuperäiskansapolitiikkaansa kansainväliselle tasolle. Niinpä valtio edelleen pohtii vanhan ILO 169 -heimokansasopimuksen ratifiointia maan ja Euroopan ainoana alkuperäiskansana esiintyvän, taannoisen opiskelijatyönä kootun saamelaisluettelon pohjalle rakennetun väestöryhmän ja sen samaiseen luetteloon perustuvan alueen pohjalta.

Ministeri Tuomiojan pitäisi jo tietää varsin tarkasti, että kyse on hyvin rankasta kiistasta, joka koskettaa vahvasti niitä ihmisiä, jotka joutuvat elämään sopimuksen määräyksistä aiheutuvien seurausten kanssa. Mikä tahansa ratkaisu koskee eri väestöryhmiä ja muuttaa niiden välisiä suhteita. Tällaiset ministerien ulostulot, joissa vain sanotaan, että hallitus tekee sitä ja hallitus tekee tätä ilman että tuodaan esiin mitään lakivalmistelujen sisältöä ja ennakoitavissa olevia seuraamuksia, ovat vähintäänkin arveluttavia. Demokratian näkökulma on kuunnella kansaa ja sen käsityksiä; mikään valtuutusdemokratia ei toimi tällaisessa asiassa eikä se ole demokratian mukaistakaan.

Lapin näkökulmasta tällainen paikallisten asukkaiden pään yli toteutettava hanke edustaa ylimielistä pääväestön ja huippupoliitikkojen harjoittamaa herruutta ja antaa hyvin kielteisen ennusteen sille, miten Suomen valtion alkuperäiskansapolitiikka tulisi jatkumaan sopimuksen ratifioinnin jälkeen. Ei ole hyväksyttävää alkuperäiskansapolitiikkaa kieltää sen mukainen status toisilta ja hyväksymällä se toisille vailla mitään kestävää tiedon perustaa.

Tähän mennessä ei siis ole lainkaan selvitetty ja verrattu niitä olosuhteita, joissa Ylä-Lapin juuriltaan saamelainen ja juuriltaan suomalainen väestö yhdessä ja erikseen elävät. Sellaista tietoa tarvittaisiin juuri nyt kun keskustellaan väestöä jakavasta ILO-sopimuksen ratifioinnista. Jo moneen kertaan eri yhteyksissä esitetty vaatimus olosuhdeselvityksestä on vähintä millä ratifiointihanketta voidaan pitää jatkossa vireillä. Saamelaiset ja pääväestö asuvat ja elävät samoissa kyläyhteisöissä, taajamissa, työskentelevät samoissa elinkeinoissa joko yhdessä tai erikseen, lapset käyvät samoja kouluja ja niin edelleen. Vaikka Ylä-Lappi on monietninen ja monikulttuurinen, väestöryhmät ovat yksilötasolla vilkkaassa jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Myös sukujuuria seurattaessa selviää, että väestöryhmien väliset avioliitot ovat olleet hyvinkin yleisiä; jo nyt tätä rasittaa etninen syrjintä vailla perusteita sen suhteen, keitä kuuluu saamelaisrekisteriin ja keitä ei.

Erillisiä etnisesti puhtaita saamenkielisiä saarekkeita ei enää ole, yhtä vähän kuin on ”rodullisesti puhtaita” suomalaisiakaan alueita. Väestöryhmien keskinäinen riippuvaisuus on tänään silmiinpistävää ja tämän myönteisen vuorovaikutuksen häiritseminen väestöä jakavalla lainsäädännöllä on erittäin herkkä asia.

Suomalainen apartheid

Kyse on monessa mielessä Ylä-Lapin tulevaisuudesta. Saamelaisten ja muiden väestöryhmien erityistarpeet on kyettävä täyttämään ilman että luodaan rotuerottelun ja -syrjinnän tunnusmerkit täyttävä järjestelmä. Ministeri Tuomiojan täytyy olla tietoinen siitä, että Suomi on liittynyt useisiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, jotka nyt sitovat Suomea. Suomi ei voi mennä ratifioimaan ILO-sopimusta niin, että siitä seuraisi ihmisoikeuksien rikkomuksia ja vieläpä valtiovallan toimesta. Viimeisin mitä Lapissa ja ylipäätänsä Suomessa tarvitaan, on virallisen rotuerottelupolitiikan luominen.

Tästä seuraa, että Suomi ei voi mennä ratifioimaan ILO-sopimusta ilman, että niin hallitus, eduskunta kuin paikallinen väestö tietävät onko sopimuksen ratifioinnille todelliset ja riittävät perusteet ja tarpeet olemassa ja ilman että ymmärretään mitä ratifioinnista seuraa.

Olosuhdeselvityksen tulee kattaa ainakin seuraavia asioita: 1) asutuksen muotoutuminen; saamenkielinen ja suomenkielinen väestö (mistä toinen alkaa ja mihin loppuu), 2) asutuksen ja elinkeinojen erilaisuus; alueellinen jakautuminen, 3) asutuksesta käytettävissä oleva aikaisempi aineisto (kirjallisuus), 4) rakennemuutos, integroituminen, 5) saamenkielisen väestön integroituminen; saamenkielisen ja suomenkielisen väestön erilaisuus ja samanlaisuus, 6) oikeustilan muutokset.

Lappilainen yhteiskunta on viimeksi kuluneen 150 vuoden aikana käynyt läpi perusteellisia muutoksia eikä muutosprosessiin pää ole suinkaan vielä näkösällä. Erityisen merkittäviä muutoksia on tapahtunut nk. saamelaisten kotiseutualueella. Esimerkiksi usein esillä pidetty poronhoito on muuttunut työvaltaisuudesta kohti konevaltaisuutta, väkeä on jatkuvasti muuttanut kylistä asutuskeskuksiin, haja-asutusalueen ikärakenne on vanhentunut.

Virallisesti tunnustetut etniset saamelaiset ja nykyisin vielä statuksettomat saamelaiset (lappalaiset) ovat samoissa kyläyhteisöissä eläessään joutuneet yhtäläisesti kokemaan nämä muutokset. Toisaalta liikenneyhteyksien tehostuminen on lisännyt liikkuvuutta, ei vain maaltapaon muodossa, vaan myös maaseudun sisällä. Monet saamelaiset ovat tulleet riippuvaisiksi sellaisista suurista keskuksista kuin Inari, Ivalo ja Hetta sen jälkeen kun koulut ja kaupat ovat lopettaneet toimintansa monista pikkukylistä. Monien saamelaisten kohdalla omavaraisuus on muuttunut peruselintarvikkeiden kohdalla pitkälti Inarin, Ivalon ja Hetan markettivaraisuudeksi.

Elämän ulkoisten puitteiden muuttuessa sekä alueellisen ja sosiaalisen liikkuma-alueen laajentuessa vanhojen tieto ei ole enää sopinut uusiin oloihin ja suomalainen koululaitos ja joukkotiedotusvälineet ovat suurelta osin ottaneet vastatakseen tiedon tradition siirrosta uusille sukupolville sekä toimintaa ohjaavien arvostusten ja tarpeiden luomisesta.

Kaikkea tätä tiedetään tapahtuneen, mutta selvä ja kokonaisvaltainen kuva puuttuu. On olemassa ilmeinen vaara, että etelän päättäjät toimivat romantisoivan kuvan varassa, joka heillä on Lapista ja saamelaisista. Viime vuosien runsas ja kiistämätön tutkimustieto on heitetty romukoppaan, mikä aiheuttaa enemmän kuin kivistystä. Jos Suomi ratifioi ILO-sopimuksen tämän tasoisen tiedon varassa, eduskunta ei täytä niitä velvollisuuksia jotka sille lainsäätäjänä kuuluvat. Kansanedustajien on tiedettävä ja ymmärrettävä se mitä he ovat päättämässä. Maata on lailla rakennettava, mutta toki on ymmärrettävä mitä ollaan tekemässä, mitä siitä seuraa ja mitä on paras jättää tekemättä.

Tieto Ylä-Lapin tilanteen monimutkaisuudesta on viime aikoina kiitettävästi eduskunnassakin lisääntynyt. Päävastuu oikean tiedon tuottamisesta on kuitenkin ollut oikeusministeriöllä, jolle saamelaisasiat lain mukaan kuuluvat. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on saamelaisasioiden kohdalla antanut taluttaa itseään kuin lammas narussa. Se ei ole ollut kunniaksi valtiolle eikä edes ruotsalaiselle kansanpuolueelle, jota puoluetta oikeusministeri Henriksson ja saamelaiskäräjien puheenjohtaja Näkkäläjärvi poliitikkoina edustavat.

On ilmeistä, että tämän reviirinsä ulkopuolella saamelaisasioissa hääräävän kielivähemmistöpuoleen keskuudessa vääristyneet käsitykset Lapin ja saamelaisten tilanteesta ovat erinäisten biaudetien ja scheininien ansiosta syvimmälle juurrutettuina. Oikeusministeriön asioiden valmistelu ei täytä kaikilta osin perusoikeuksien suojaamiseksi asetettuja vaatimuksia.

Myytti sorretusta kotakansasta

Pitkäksi menee, mutta vielä on syytä mainita tähän ILO-ratifiointiin liittyen pari sanaa väitetystä saamelaisten vaikuttamismahdollisuuksien puuttumisesta. Saamelaisten maanomistus-, metsästys-, kalastus-, tai muita oikeuksia ei ole poistettu tai vähennetty erillisellä lainsäädännöllä kuten väitetään. Kaikilla saamelaisten kotiseutualueen asukkailla on oikeus omistaa maa- ja vesialueita, oikeus saada korvauksetta lupa kalastaa valtion vesialueilla, oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion omistamilla vesialueilla, oikeus harjoittaa poronhoitoa sekä muita luvallisia elinkeinoja. Mikään tutkimus ei osoita valtion vieneen saamelaisilta kuvattuja oikeuksia. Sen sijaan valtio ei ole tunnustanut kaikkia oikeuksia lappalaisille. Kaikkien väestöryhmien oikeudet ovat olleet yksityisiä, eivät kollektiivisia. Kaikkien nykyiset oikeudet ovat omaisuudensuojan piirissä. Lappalaisten ja saamelaisten oikeudet ovat juuri näin vahvimmin suojattuja eikä tätä suojaa voi eikä saa rajoittaa tai kaventaa.

Saamelaiskulttuurin harjoittamista ei ole rajoitettu erillisellä lainsäädännöllä tai estetty viranomaisten toimenpitein. Saamelaisten elinolosuhteiden parantamiseen, koulutukseen ja saamelaiskulttuurin muuhun edistämiseen on päinvastoin myönnetty huomattavat määrät rahoitusta valtion talousarvion kautta, maatilatalouden kehittämisrahastosta ja muista julkisista varoista.

Väite, ettei saamelaisilla olisi vieläkään riittävästi vaikutusmahdollisuuksia heitä itseään koskevissa asioissa, on kaikissa suhteissa kestämätön. Saamelaiset saavat itse määrätä maa -ja muun omaisuutensa käytöstä, kulttuurinsa ja elinkeinojensa harjoittamisesta, kouluttautumisestaan ja muista henkilöään koskevista asioista aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin suomalaiset. Sen sijaan ongelmia on historiallisten lappalaisten oikeuksien yhdenvertaisessa tunnustamisessa.

Saamelaiset ovat jäseninä ja vaikuttavat myös paikallisten olojen kehitykseen ainakin seuraavissa elimissä: 1) saamelaiskäräjät (laissa asetettu mm. neuvotteluvelvoite viranomaisille), 2) kolttien kyläkokous, kolttaneuvostot ja luottamusmiesjärjestelmä, 3) saamelaisten omat järjestöt, 4) Lapin alueen eri neuvottelukunnat, 5) kunnan jäseninä ja luottamuselimissä, 6) kuntakohtaiset yhteistyöryhmät (Metsähallitus ja paikallinen väestö), 7) kalastuskunnat, 8) kalastusalueet, 9) kalatalousneuvottelukunnat, 11) paikalliset riistanhoitoyhdistykset ja metsästysseurat, 12) paliskunnat ja Paliskuntain yhdistys, 13) kansallispuistojen neuvottelukunnat.

Saamelaiskulttuuri ja saamelaisten elinolosuhteet ovat nykyisin niin pitkälle kehittyneet, ettei nykysaamelaisia voida pitää paimentolais- tai heimoasteella olevana kansanosana. Saamelaiset ovat päinvastoin täysin kykeneviä ottamaan osaa nykyiseen yhteiskunnalliseen toimintaan eri järjestelmien ja oman yhdistystoimintansa puitteissa.

Suomessa noudatetun demokratian vastaista on, että 30 prosentin vähemmistö voisi sanella ne periaatteet, joita entisille inarinsaamelaisille kuuluvilla maa- ja vesialueilla olisi noudatettava. Käytännössä ratkaisut koskisivat myös statuksettomia saamelaisia eli lappalaista väestöä, vaikka heillä ei ole minkäänlaista edustusta käräjien kokoonpanossa. Tällaista päätöksentekotapaa ei pidä oikeusvaltiossa hyväksyä.

Veikko

Ylilaidunnuksen ylistystä ympäristöministeriölle

Täytyy kysyä kuinka pitkälle saamelaiskäräjien johtajan kantti vielä kestääkään hänen jallittaessaan Suomen virkamiehiä ja päättäjiä säätämään ja muuttamaan yhä uusia ja uusia lakeja hänen valitsemansa alkuperäiskansan taloudellisten intressien edistämiseksi. Virallisesti toiminta on verhottu pyrkimykseksi saavuttaa etnisten saamelaisten ”edes jonkinasteinen yhdenvertaisuus” suhteessa maan valtaväestöön.

Se edellyttää tietenkin lainsäätäjältä valittujen positiivista erityiskohtelua – ja mielellään tuota ”muuta väestöä” positiivisesti syrjien. Ja tietenkin sitä, ettei lainsäätäjä tajua tai välitä tajuta toimiensa itse asiassa syrjivän myös suurta osaa saamelaisista ja todellisuudessa lisäävän ainoastaan saamelaiskäräjien johdon ja sen suosimien kulttuurin harjoittajien taloudellista valtaa.

Muste ei ehtinyt kunnolla kuivua ministeri Jari Koskiselle luovutetun ”saamelaispykäliä” uudistuvaan metsähallituslakiin pohtineen työryhmän mietinnön allekirjoituksista, kun Klemetti Näkkäläjärvi lähetti jo uutta postia ministeri Ville Niinistölle. Nyt aiheena oli uudistettava luonnonsuojelulaki, joka saamelaiskäräjien nimissä lausuneiden Näkkäläjärven ja hänen henkilökohtaisen avustajansa mukaan näyttäisi ehdotettuna voivan uhata saamelaiskulttuurin harjoittamista luonnonsuojelualueilla ja estää esimerkiksi poronhoidolle haittaa aiheuttavan ahman poistamisen luonnon monimuotoisuudesta.

Kyseessä oleva lain osauudistus koskee tässä vaiheessa erityisesti luonnonsuojelulain toimivuutta Natura 2000 -alueilla ja ollut vireillä jo jonkin aikaa, mutta esimerkiksi kunnilta ei ympäristöministeriö ole vaivautunut lausuntoja pyytämään. Niinpä kunnat ainakin täällä suurimpien Natura 2000 -alueiden sisällä näyttävät olleen onnellisen tietämättömiä missä mennään.

Ympäristöministeriön valmistelemassa luonnoksessa hallituksen ehdotukseksi muutettaisiin luonnonsuojelulain 10. lukua luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annetun neuvoston direktiivin 92/43/ETY (luontodirektiivi) toimeenpanon täydentämiseksi. Natura 2000 -verkoston suojelun toteuttamista tehostettaisiin asettamalla viranomaisille nimenomaisia velvoitteita alueiden suojelutavoitteiden edistämiseksi ja huomioon ottamiseksi. Luonnonsuojelulakia ehdotetaan täydennettäväksi säännöksillä, joilla estettäisiin Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen merkittävä heikentyminen.

Hallituksen esitysluonnos ei esitä muutoksia luonnonsuojelulain toimeenpanoon tai vaikuttavuuteen. Luonnonsuojelulakia on ollut tarkoitus muuttaa kaksivaiheisesti tuoden ensin EU-säädöksien tuomat muutosvaatimukset luonnonsuojelulakiin käsiteltäväksi ja toisessa vaiheessa muut muutokset.

Saamelaiskäräjät kannattaa Näkkäläjärven mukaan kaikkia toimia, jotka parantavat luonnon monimuotoisuutta. Mutta sitten tulee iso mutta! Lausunnon mukaan luonnonsuojelulain uudistuksella ei tule kuitenkaan vaikeuttaa saamelaisten perinteisten elinkeinojen ja saamelaiskulttuurin harjoittamista. Näkkäläjärven mukaan saamelaisalueesta noin 80 prosenttia on eri tavoin suojeltua ja ”esimerkiksi häirikköeläinten poisto luonnonsuojelualueelta on usein välttämätöntä, koska suojelematonta aluetta ei ole riittävästi”.

Näkkäläjärvi edellyttää saamelaiskäräjälain mukaisia neuvotteluja näköpiirissä olevien lain soveltamisongelmien poistamiseksi. Hän edellyttää, että "Luonnonsuojelulain toimeenpano on saamelaisten kotiseutualueella laadittava ja toteutettava siten, etteivät ne vähäistä suuremmassa määrin heikennä saamelaisten mahdollisuuksia käyttää heille alkuperäiskansana kuuluvia oikeuksia harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja tai muutoin ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan taikka kolttien elinolosuhteita tai näiden mahdollisuuksia harjoittaa mainittuja elinkeinoja koltta-alueella”.

Edelleen Näkkäläjärvi muistuttaa, että luonnonsuojelulain uudistuksessa on toimeenpantava Jyrki Kataisen hallitusohjelman saamelaisia koskevia toimenpiteitä: ”Saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon ja saamelaiskäräjien toimintaedellytyksiä kehitetään. Saamelaisten oikeuksia alkuperäiskansana kehitetään mm. maankäyttöön liittyvää lainsäädäntöä selkeyttämällä ja osallistumalla aktiivisesti kansainväliseen yhteistyöhön alkuperäiskansojen oikeudellisen ja tosiasiallisen suojelun vahvistamiseksi”. Kovin onkin Jyrki ajatellut saamelaiskäräjien ”yhdenvertaisuutta” edistää!

Saamelaiskäräjät esittää Näkkäläjärven kynällä, että saamelaisten oikeuksista säädettäisiin omassa pykälässään. Natura-alueiden osalta laissa ei ole ollut määräyksiä saamelaiskulttuurin turvaamisvelvoitteesta. ja siksi hänen mielestään - ja hän tulkitsee eduskunnan perustuslakivaliokunnankin sitä edellyttäneen - saamelaisia kokeviin erityslakeihin on otettava saamelaiskulttuurin heikentämiskielto. Näkkäläjärvi muistuttaa heikentämiskiellon jo olevan uusituissa kaivoslaissa ja vesilaissa ja että metsähallituslakiinkin sitä on Pentti Lähteenojan työryhmä - yhdellä jäsenellä miinustettuna - esittänyt.

Näkkäläjärvi muistuttaa edelleen, että kansainvälinen KP-sopimus artiklallaan 27 kieltää valtioita estämästä saamelaiskulttuurin harjoittamista. Kansainväliset sopimukset ovat hänen mukaansa valtiosopimuksia ja perustuslain 95 pykälän mukaan valtiosopimuksen ja muun kansainvälisen velvoitteen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan voimaan lailla. Muilta osin kansainväliset velvoitteet saatetaan voimaan asetuksella.

Näin se Klemetti valtiolle lakia lukee!

Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että Suomen tulisi Natura 2000 -alueita koskevassa kansallisessa lainsäädännössään laillistaa alueilla nyt ja jo pitkään harjoitettu, luontoa köyhdyttänyt porojen ylilaidunnus ja muun muassa sitä tukeva petopolitiikka. Sen lisäksi Näkkäläjärvi haluaa saamelaiskäräjille ja kolttien kyläkokoukselle poliittisen aseman ja vallan olla lausujana Natura-arvioinneissa, joita tähän mennessä on kyllä tehty luonnon olosuhteiden perusteella. Nyt Näkkäläjärvi edellyttää, ettei Natura 2000 -alueiden lajeja tai luonnontieteellisiä tietoja voitaisi muuttaa ilman lainsäädännön muuttamista ”mikäli muutoksilla on vaikutuksia perusoikeuksiin”.

Luonnonsuojelulain 64. pykälään ”Natura 2000 -verkosto” on ehdotettu lisättäväksi uusi 3. momentti, jonka mukaan Natura 2000 -verkostoon sisällytettyä aluetta koskevien luonnontieteellisten tietojen muuttamisesta päättää ympäristöministeriö. Muutoksilla voisi Näkkäläjärven mukaan olla vaikutusta asianosaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Tällaisia muutoksia olisivat ennen kaikkea alueen suojeluperusteena olevien lajien tai luontotyyppien lisääminen tietolomakkeelle tai sellaisen tiedon poistaminen.

Luonnonsuojelulakiin lisättäisiin uusi 64 a pykälä, jossa säädettäisiin yleinen aineellinen kielto merkittävästi heikentää Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojeluperusteena olevia lajeja tai luontotyyppejä. Tämän heikentämiskiellon käsitteen piiriin kuuluisivat myös lajeihin kohdistuvat merkittävät häiriöt. Heikentämiskielto koskee kaiken tyyppistä toimintaa riippumatta siitä, onko se luvanvaraista vai ei.

Näkkäläjärvi ilmaisee saamelaiskäräjien huolen siitä, että suojelun heikentämiskielto ulotettaisiin koskemaan porojen vapaata laidunnusoikeutta.

”On totta, että porojen laidunnus kuluttaa kasvillisuutta, mutta porojen laidunnus ei tuo pysyviä kielteisiä vaikutuksia luonnolle ja luontoarvoille, koska luonto uusiutuu. Heikentämiskiellon osalta onkin arvioitava kokonaisvaikutuksia sekä haitan pysyvyyttä. Uusimpien tutkimustulosten mukaan porojen laidunnus ehkäisee vieraslajien tuloa pohjoiseen. Porojen laidunnus tukee vieraslajistrategian toimeenpanoa ja tulevan Euroopan Unionin vieraslakiasetuksen toimeenpanoa. Lisäksi porojen laidunnus hillitsee ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja ilmaston lämpenemistä paikallisesti eli luonnon laitumilla ravintonsa hankkivilla poroilla on merkittävä rooli myös ilmastonmuutoksen sopeutustoimissa. Porot lannoittavat myös maaperää ja ylläpitävät perinnebiotooppeja sekä estävät laidunnuksellaan varvukoitumista ja pajukoitumista. Porojen laiduntamisen vaikutukset luonnonsuojeluarvoille ovat pitkällä tähtäimellä myönteisiä”.

Näin ylistää Klemetti Näkkäläjärvi ympäristöministeriölle.

Ei voi kuin todeta, että saamelaiskäräjien puheenjohtaja on päättänyt takoa silloin kun rauta on kuumaa. Hän ei näytä kuitenkaan takovan sitä muiden kuin oman kulttuurisen viiteryhmänsä, poronhoitajien, näkökulmasta.

On ehkä syytä kysyä, onko pohjoisen laajat Natura 2000 -alueet todella säädettävä luonnonsuojelulailla pelkiksi laitumiksi, vai tulisiko Suomen kenties hakea näiden alueiden purkua alkuperäiskansan parinsadan ammattimaisen poronhoitajan hyvinvoinnin turvaamiseksi?

Veikko