Akwé:Kon – uhka luonnon monimuotoisuudelle

Jo vuonna 2012 kirjoittelin tällä blogisivustollani kriittisesti ympäristöministeriön Akwé:Kon -ohjeistuksesta, jonka Metsähallitus otti hyvin kirjaimellisesti käyttöönsä pohjoisimman Lapin valtionmaiden ja -vesien käytön suunnittelussa ja jota nykyisin jopa uudistuneen Metsähallituksen metsätalousyhtiö näyttää nöyrästi soveltavan.

Ympäristöministeriön mukaan (Ympäristöhallinnon ohjeita 1/2011) ”Suomessa Akwé: Kon -ohjeet on tarkoitettu käytettäväksi saamelaisten kotiseutualueella sellaisten hankkeiden ja suunnitelmien kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten arvioinnissa, jotka voivat vaikuttaa saamelaiskulttuuriin, -elinkeinoihin ja kulttuuriperintöön. Ohjeiden tarkoitus on turvata luonnon monimuotoisuuden säilyminen sekä alkuperäiskansakulttuurin luontosuhteen ja perinteisen tiedon säilyminen. Akwé: Kon -ohjeet tarjoavat menettelytavan, jolla saamelaisten osallistuminen hankkeiden ja suunnitelmien valmisteluun, vaikutusten arviointiin ja päätöksentekoon voidaan turvata.”

Jo ympäristöministeriön lähtökohta rajata Akwé:Kon -ohjeistuksensa saamelaiskulttuuriin, -elinkeinoihin ja saamelaiseen kulttuuriperintöön on virheellinen. Suomi ei ole kansainvälisesti mennyt tekemään tällaista kaventavaa rajausta sitoutuessaan - eikä myöhemminkään - Rio de Janeirossa 5. päivänä kesäkuuta 1992 tehtyyn biologista monimuotoisuutta koskevaan yleissopimukseen. Siitä laadittu asetus tuli eduskunnan ja presidentin hyväksymänä voimaan 26.10.1994.

Rion sopimuksessa osapuolet tunnustuvat biologisen monimuotoisuuden merkityksen evoluution ja biosfäärin elämää ylläpitävien systeemien kannalta sekä vahvistavat biologisen monimuotoisuuden suojelun kuuluvan koko ihmiskunnalle. Sopimuksessa myös todetaan kuinka ”eräät ihmisen toimet jatkuvasti ja merkittävästi vähentävät biologista monimuotoisuutta”.

Sopimuksessa tunnustetaan monien perinteisen elämäntavan omaavien alkuperäis- ja paikallisyhteisöjen läheinen ja perinteinen riippuvuus biologisista luonnonvaroista, sekä se, että on toivottavaa jakaa biologisen monimuotoisuuden suojelua ja sen osien kestävää käyttöä koskevasta perinteisestä tietämyksestä, uudistuksesta ja käytännöstä saatu hyöty oikeudenmukaisesti.

Vuonna 2012 kirjoitin näin:

”En tiedä millaisia silmälaseja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta keskeisissä ministeriöissä ja Metsähallituksessa sopimusta ja siitä hyväksyttyä asetusta lukiessa käytetään, sillä viime aikoina luonnonsuojelu- ja erämaa-alueita koskevissa hoidon ja käytön suunnitelmissa näyttäisi vain yksi ja sama ´paikallisyhteisö´ eli saamelaiskulttuuri ja siitäkin käytännössä vain poronhoito olevan se osapuoli, jonka ´perinteistä tietämystä´ kuullaan ja jonka ´läheinen ja perinteinen riippuvuus biologisista luonnonvaroista´ halutaan asettaa jopa luonnon monimuotoisuuden yläpuolelle.”

Tuolloin esimerkkitapauksena oli Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelman uudistaminen, joka herätti muut paikalliset tahot huomaamaan millaiseen saamelaiskäräjien johdattelemaan maiden ja vesien käytön tilanteeseen oltiin ajautumassa.

Saamelaiskäräjäthän nimittää nuo Metsähallituksen organisaatioon ja sen kustannettaviksi kulloisenkin hankkeen kohdalla sisällytettävät Akwé:Kon -työryhmät sihteereineen. Muut paikalliset sidostahot työskentelevät hankkeiden yhteistyöryhmissä yhdessä ja kukin omine varoineen. Myös ne saamelaiset tai saamelaisia käsittävät yhteisöt, jotka eivät saa huomiota ja asemaa saamelaiskäräjien johdon taholta.

Sitä mukaa kuin Akwé:Kon -työryhmien esityksiä on voitu nähdä, on taannoinen kritiikkini osoittautumassa kovin aiheelliseksi. Rion biodiversiteettisopimuksen artikla 8j:n tulkintaan äärimmäisen väljästi liitetty suomalainen Akwé:Kon -sovellus on osoittautumassa vastoin kansainvälisiä tavoitteita luonnon monimuotoisuutta köyhdyttäväksi yhden elinkeinon ja yhdenlaisen valtapolitiikan edunvalvonnaksi.

Toisaalta en kyllä asiaa ihmettelekään kun muistaa, että tuon 8j-artiklan soveltamisen kansallisen työryhmän puheenjohtajanakin toimi silloinen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi. Aiheesta löytyy täältä: http://www.samediggi.fi/index.php?option=com_content&task=blogcategory&id=184&Itemid=326

Itse olen Inarin kunnan edustajana päässyt tutustumaan käytännössä Akwé:Kon -työryhmien toimintaan ja kannanottoihin juuri työnsä päättäneessä Inarin Juutuan-Tuulispään virkistysmetsän erityisaluesuunnittelussa ja vielä jatkuvassa Vätsärin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelman uudistamisessa.

Juutuan-Tuulispään erityisalueen suunnittelussa Akwé:Kon tuotti lopulta pääosin saamelaisten yleistä oikeusjargonia sisältävän leikkaa-liimaa -tekeleen, jonka toimenpide-esityksistä ei löydy hyvällä hakemisellakaan alueen luonnon monimuotoisuutta säilyttäviä tai sitä jopa edistäviä esityksiä. Ei varsinkaan jos moisia olisi etsimässä alueen pääkäyttäjäksi asettuvan porotalouden osalta. Vaikka Juutuan-Tuulispään Akwé:Kon -työryhmän kokoonpanossa olivat sentään hyvin edustettuina alueen saamelaiskulttuurin kannalta alkuperäisimmät inarinsaamelaiset, painottui työ toimenpide-esitysten myötä siis siltikin alueella tulijoihin laskettavan suurporonhoidon nykypäivän näkemyksiin. Suurin huoli matkailukylä Inarin ympärillä ovat porojen laidunrauha ja sitä erityisesti uhkaavien koiravaljakoiden liikkuminen.

Poronhoidon painottuminen Inarin kirkonkylän lähialuetta koskeneessa maankäytön suunnittelussa selittää sekin, että suunnittelun ”yleisessä” työryhmässä oli erillään työskennelleen ja ikään kuin viimeisen sanan sanoneen Akwé:Kon -työryhmän lisäksi saamelaiskäräjien, kahden paliskunnan ja vielä Suomen Porosaamelaiset -yhdistyksen edustajat.

Kun nostin esille Inarin kunnan lausunnoissaan esittämää kritiikkiä Akwé:Kon -ohjeistuksen kapeudesta ja sen todetuista epäkohdista, sain kuulla Mestähallituksen aikovan lähiaikoina keskustella saamelaiskäräjien kanssa Akwé:Kon -menettelyn sisällöstä. Olisiko sittenkin käymässä niin, että Metsähallituksessa oltaisiin heräämässä huomaamaan millaiseen sidosryhmien ja paikallisyhteisöjen eriarvoistamiseen ja millaiseen luonnon kannalta kohtalokkaaseen vedättämiseen se on lähtenyt mukaan? Toki toiseen suuntaan arvaillen Metsähallitus voisi olla tekemässä joitain uusia kauppoja saamelaiskäräjien kanssa nykyisen menon jatkamiseksi. Eihän kyllä Metsähallitusta voi sen Ylä-Lapin erämaissa ja suojelualueilla näkyvien tähänastisten luonnon monimuotoisuutta koskevien toimien osalta mitenkään kehua. Näiltä osin sen lakiin kirjattu luonnon monimuotoisuutta koskeva vastuu on kyllä jäänyt kantamatta tai paikoin jopa heitetty surutta harteilta.

Akvé:Kon on muuten mohawk-intiaanikieltä ja tarkoittaa kaikkea luomakunnassa.

PSS:n ja ILO 169:n ratifioinnit joutaa jättää

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio hehkutti edeltäjänsä Klemetti Näkkäläjärven ILO 169 -mahalaskun jälkeen, että jatkossa edetäänkin Pohjoismainen saamelaissopimus kärkenä.
Ja edettiin. Jopa niin salassa, että pienessä piirissä neuvoteltu sopimusluonnos ehdittiin melkein parafoida eli alustavasti allekirjoittaa ennen kuin se vuoti julkisuuteen ja tekelettä päästiin arvioimaan. Luonnoksen puolustajaksi ovat sitten taitaneetkin jäädä julkisuudessa vain sen laatijat ja Sanila-Aikio, jolle luonnoksessa tarjottu ”pohjoismainen” kotikieleen perustuva saamelaismääritelmä näytti erityisesti maistuvan.

Eikä Sanila-Aikio ärähtänyt siitäkään, että oikeusministeri Jari Lindström sittemmin ilmoitti Suomen ennen ratifiointia tarkastavan, että sopimusluonnos ja maan kansallinen lainsäädäntö vastaavat toisiaan. Tässä tarkasteluvaiheessa tullaan ministerin mukaan saamelaiskäräjälain uudistuksen yhteydessä muun muassa säätämään siitä, minkä määritelmän pohjalta hakeudutaan jatkossa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Ilmoituksen taustalla oli Tiinaa rauhoittava tieto, jonka mukaan saamelaisen määritelmä ja oikeus hakeutua saamelaiskäräjien vaaliluetteloon irrotettaisiin toisistaan. Saamelaiskäräjät saisi valikoida äänestäjänsä edelleen vaikkapa tuon pohjoismaisen kieliperusteen mukaan ja ”muut (statuksettomat) saamelaiset” voisivat olla saamelaisia ominaan ja omine perusteineen.

Suomeen siis oltaisiin kaavailemassa Lapin Kansan pääkirjoittajaa lainaten kahden kerroksen saamelaisia.  Se, kummassa kerroksessa kutkin olisivat, lienee mielenkiintoinen asia pohdittavaksi. Inarinsaamelainen Kari Kyrö onkin ehtinyt esittää julki useampikohtaisen kysymyspatterin, jolla halutaan selvittää muodostuvan toisen saamelaisryhmän asemaa. Kuten että olisiko tällä kansanryhmällä oma hallintonsa, omat määrärahansa ja ehkäpä oma hallintopalatsinsa tai ainakin mahdollisuus käyttää yhdenvertaisina Inarin Sajosta. Uudenlainen saamelaisuuden määrittäminen koskettaisi paljolti juuri saamelaiskäräjien äänioikeuden ulkopuolelle jätettyjä ja käräjien päätöksenteossa muutenkin syrjäytettyjä inarinsaamelaisia ja tietenkin myös metsäsaamelaisia.

Koska saamelaiskäräjien toiminnassa on kaiken aikaa ollut rahalla ja vallalla keskeinen ”kulttuurinen” asema, vielä se vääntö nähdään jos noihin samoihin rahkeisiin koetetaan sovittaa toista ryhmää!

Maaoikeudet jäivät saamelaissopimustiedottamisessa ja -keskustelussa Suomessa aluksi syrjään ja varmasti ehkä tarkoituksella. Sopimusluonnoshan avaisi ratifioituna mahdollisuuden loputtomiin vaatimuksiin sen tulkinnoista – myös maiden ja vesien käytön ja hallinnon osalta. Oikeus maihin ja vesiin sekä niiden hyödyntämiseen ja hallintaan putkahti kuitenkin hyvin pian näkyville, aluksi ”pohjoismaiselta taholta” eli Norjan suunnasta. Saamelaissopimuksen perimmäinen tarkoitus ja uhka sen vaillinaiseksi jäämisestä purkautui hyvin pian vaatimuksina olla hyväksymättä koko paperia.

Saamelainen Neuvostoliitto on säilynyt 1970-luvulta näihin päiviin Saamenmaan ideologien haaveissa. Eikä ihmekään kun taustalla nykyisinä ihmisoikeusraportoijina ja -juristeina häärivät samat kommunismin airuet kuin tuolloin, kollektiivisen saamelaisvaltion auringonnousussa. Martin Scheininin ja kumppanien valtaa janoava ideologia ja ihan aito länsimainen rahan ahneus ovat nyt vain löytäneet saamelaiseliitin hallintopalatseissa toisensa.

Tohtori Rauna Kuokkasen hiljattainen blogikirjoitus kelpaa hyväksi esimerkiksi saamelaissopimuksen taka-ajatuksista ja pettymyksestä niiden mahdolliseen kariutumiseen. Kuokkanen, kuten muutkin saamelaisnationalistit, kokevat suurena pettymyksenä sen, ellei saamelaissopimuksella suoraan ja välittömästi tunnustettaisi saamelaisten oikeutta käyttämiinsä maihin vaan se jätettäisiin kunkin pohjoismaan kansallisen lain varaan. Tuollaisella tunnustamisella toki mentäisiin jo ehkä ILO 169 -sopimuksen perusteita pitemmälle, lähdetäänhän niissäkin tällaisten asioiden kansallisista ratkaisuista. Toki niissäkin kirjaimellisesti tulkiten voidaan päätyä tunnustamiseen, esimerkkeinä Tanska suhteessa Grönlantiin ja Norja omistuksestaan Norjan Finnmarkin tunturialueeseen.

Kun pohjoismaista saamelaissopimusta sekä Suomessa myös ILO 169 -sopimusta ruvetaan valtioneuvoston, valiokuntien ja eduskunnan piireissä tarkastelemaan, on tuo molemmilla asiakirjoilla meillä ajettu perimmäinen tarkoitus selkeästi tiedostettava. Mikään ”kansallinen” osaratkaisu ei tule lopettamaan kymmenien vuosien ajan kestänyttä kärhämöintiä.

Suomessa suomenkielisen saamelaissopimusluonnoksen julkistamista pantattiin odottamaan Leena Heinämäen tutkimusryhmän raporttia, jonka tekijät lienevät olleet myös tietoisia luonnoksen valmistelun vaiheista ja sisällöstäkin.

Heinämäen raportin piti tuoda lisätietoa Suomen mahdollisen ILO 169 -ratifioinnin perusteiksi ja siltä todella nyt näyttää; sekavuus sen kun vain lisääntyi. Heinämäki pyrkii antamaan kuvaa siitä, että hän käsittelee kriittisesti myös saamelaiskäräjien linjauksia, mutta ”suurissa linjoissa” hän niitä poliittisesti tukee. Esimerkiksi jopa hämäyksestä sopisi Heinämäen lehtihaastattelun (Helsingin Sanomat) lausahdus maaoikeuksien tunnustamisesta. Tutkijan mielestä ILO 169 -sopimuksen ratifioiminen ei tarkoittaisi maiden ja vesien omistusoikeuden siirtämistä saamelaiskäräjille, mutta niin ”kansainvälisesti vertaileva” kuin työn piti ollakin, hän jättää huomiotta kuinka noin on jouduttu tekemään ILO 169 -sopimuksen ratifioineissa Norjassa ja Tanskassa. ILO 169 -sopimuksen 14. artiklan mukaan alkuperäiskansan oikeus sen perinteisesti asuttamiin maihin on tunnustettava.  Ja kun Suomessa on lähdetty siitä, että kansainvälisiä sopimuksia noudatetaan ja tulkitaan sanamuotonsa mukaisesti, olisi selvää, että valtio joutuisi ratifioinnin tapahduttua luopumaan maanomistusoikeudestaan. Tätä ei Heinämäen näköjään kannattanut tuoda esille ennen tuota mahdollista ratifiointia?

Heinämäki siis tukee vaatimuksia ILO 169 -sopimuksen ratifioimista, mutta ei nosta maaoikeuksien osalta esille sitä keiltä tai oikeammin jo keiden esivanhemmilta nuo oikeudet on tosiasiallisesti viety ja keiden toimesta. Suomen saamelaiskiistan keskeinen ongelma jää Heinämäen osalta kokonaan huomiotta. Tässä hän selkeästi toimii vain saamelaisjohdon politiikan jatkeena. Muutenkin koko tutkimusraportti muistuttaa monin paikoin enemmän mielipidekirjoitusta.

Kuten kollegani Gunnar Pettersson mainiosti omassa bologissaan kannusti pääministeri Juha Sipilää upottamaan enempää vatuloimatta pohjoismainen saamelaissopimusluonnos kansainvälisesti, kansallisesti ja saamelaisten asioiden edistämisen osalta kelvottomana, samaa voin suositella Heinämäen tutkimuksen perusteella ja aiemmat oikeusministeriön piilottamat maaoikeustutkimukset muistaen ILO 169 -ratifioinnista.

Ellei vastuuministeriöstä löydy kykyä rehelliseen vallitsevan tilanteen tarkasteluun ja sitä varmentaviin toimeksiantoihin, joutaa tällaiset tyhjän jappasemiset jättää.