perjantai 28. helmikuuta 2020

Yli 40 prosenttia saamelaiskäräjävaalien äänestäjistä hylättiin

Uusi saamelaiskäräjät järjestäytyi 27. – 28.2. ja se mitä kyllä piti osata ennustellakin toteutui: käytännössä käräjävaalien edellinen, vaikkakin selvästi niukentunut enemmistö jyräsi puheenjohtajiston ja hallituksen valinnoissa täysin yli 40 prosenttia vaalien äänistä keränneen vähemmistön. Normaalissa suomalaisessa demokratiassa suhteellisuus olisi tuonut vähemmistölle hyvinkin paikkoja puheenjohtajistoon ja hallitukseen, nyt ei ensimmäistäkään.
Täytyykin heti alkuun kysyä, kuinka pitkään saamelaishallintoa eri toimintoineen rahoittava Suomen valtio tällaista vallan ja samalla aineellisen edun kahmintaa hyväksyy ja tukee? Samalla voi osoittaa kysymyksen oikeusministeriöön ja oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille, miten Suomen saamelaiskäräjävaalien valtaryhmän kerta toisensa jälkeen nähty ja suhteessa yhä räikeämmäksi käyvä menettely istuu kovasti korostetun oikeus- ja ihmisoikeusvaltio Suomen imagoon?
Ehkä tähänkin sopii jatkaa ennustelulla: Henriksson ilmeisesti tyytyy viittaamaan saamelaisten kultuuri-itsehallintoon, johon hänellä ja valtiolla ei ole syytä puuttua. Vielä kun lähiaikoina Inariin saamelaiskäräjien vieraaksi saapuva tasavallan presidentti Sauli Niinistökin loihee samoin lausumaan, voi yli 40 prosenttia saamelaiskäräjävaalien äänestäjistä todeta tulleensa jätetyiksi ihan korkeimmalta taholta toisen luokan saamelaisiksi ja Suomen kansalaisinakin vaille perustuslaissa kirjattua ihmisoikeuttaan.
Vai katsotaanko, että saamelaiskäräjävaalien äänikuninkaat ja -kuningattaret syrjäyttämällä heidän äänestäjiensä oikeudet toteutuvat se kun vain joku kertoo heitä edustavansa?
Saamelaiskäräjävaalit avannut vanhin edustaja, samalla vaalien äänikuningas Kari Kyrö kertoi yhdeksän jäsenen esittäneen vaalitulokseen nojaavaa puheenjohtajisto- ja hallitusvaalia. Heikkoon äänestysprosenttiin jälleen kerran jääneen saamelaiskäräjävaalin yhteisäänimäärä oli noin 2270 ääntä, josta yhdeksän edustajan äänimäärä oli noin1035 ääntä. Sen johdosta nämä yhdeksän jäsentä ehdottivat 60/40 paikkajakoa ja lähtivät luonnollisesti myös siitä, että enemmistölle tulisi käräjien päätoimisen puheenjohtajan paikka.
Neuvotteluja ryhmien kesken käytiin koko avajaispäivän ehtoorupeama, mutta mihinkään suhteellisuuteen ei enemmistön puolelta taivuttu. Itse asiassa 21 edustajan saamelaiskäräjillä ei 9 edustajan vähemmistölle luvattu yhtään puheenjohtajisto- tai hallituspaikkaa. Näin oltiin umpikujassa.
Toisena kokouspäivänä päädyttiin siis suoriin lippuvaaleihin ilman saavutettua sopua. Niinpä puheenjohtajaksi seuraavalle nelivuotiskaudelle tuli kaksi ehdokasta: Tuomas-Aslak Juuso ja Anu Avaskari. Vaalin voitti Juuso äänin 16 – 5. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi esitettiin Kari Kyröä ja Anni Koivistoa, äänijako sama 16 – 5 Koiviston hyväksi. Toiseksi varapuheenjohtajaksi vastakkain olivat Kari Kyrö ja Leo Aikio, joista Aikio sai 12 ääntä ja Kyrö 8 ääntä yhden käräjäedustajan äänestäessä tyhjää.
Neljän hallituksen jäsenen vaalissa tulos oli äänestysten jälkeen sama, vähemmistölle ei hellinnyt yhtään paikkaa. Tässä vaiheessa Kari Kyrö ilmoitti vähemmistön taholta jättävänsä eriävän mielipiteen käräjien avausistunnon pöytäkirjaan. Tyly valintalinja sai jatkoa saamelaiskäräjien lautakuntien valinnoissa, joissa tosin muutamalle harvalle ei-enemmistöläiselle tuli ”säälipaikka”.
Kari Kyrön mukaan yhdeksän käräjäedustajan tekemä paikkajakotarjous ei ollut millään muotoa ylimitoitettu, päinvastoin se oli jonkin verran äänimäärien suhteessa alimittainen. Tällä hänen mukaansa halutiin varmistaa ja osoittaa se, ettei voitu puhua mistään ylimitoitetuista vaatimuksista.
Nyt kun saamelaiskäräjälaista odotetaan ehkä jo vuoden lopussa nykyisen hallituksen ehdotusta, luulisi hälytyskellojen Suomen saamelaishallinnon tilasta soivan jo vähän joka puolueessa. Näin huolimatta siitä, että jokaisesta puolueesta taitaa löytyä myös umpikuuroutta. Eikö saamelaiskäräjävaalia saada millään suhteellisuudet tunnustavaksi listavaaliksi, vai onko Pekka Aikion ja Heikki J. Hyvärisen aikanaan kehittelemä ja lobbaama nykyinen suhteettomuus todella kiveen hakattu tapa hoitaa Suomen saamelaisten edustuksellisuutta heidän yhteiseksi tarkoitetussa hallinnossaan?
Tälläkin kerralla saamelaiskäräjät sen vanhimpana edustajana avannut Kari Kyrö sai avajaispuheessaan turhaan toivoa saamelaisten asiaa parhaiten eteenpäin vievää yhtenäisyyttä. Tilanteessa yhä absurdimmalta kuuluvat varmaan jatkossakin kuultavat puheenvuorot yhdestä ja yhtenäisestä saamen kansasta:
”Saamelaiset haluavat sitä, saamelaiset haluavat tätä…”.


Jk:  Liitän lukijoitteni pyynnöstä tähän jälkikirjoitukseksi Kari Kyrön saamelaiskäräjien avauksessa pitämän puheen:

Saamelaiskäräjien avajaispuhe 27.2.2020
Arvoisat saamelaiskäräjien jäsenet, hyvät läsnäolijat!
Minulla on sekä ilo, että suuri kunnia saada teidän edessänne avata tämä Suomen saamelaiskäräjien seitsemäs istuntokausi 2020 – 2023. Tämä vuosi, 2020 on saamelaiskäräjien 24. toimintavuosi.
Saamelaispolitiikan käsittelyn yhteydessä on nykyisin, ehkäpä yhä enemmän, tullut tavaksi puhua asioistamme kansainvälisessä kontekstissa. Teen tästä tavasta nyt poikkeuksen. Puheeni aihevalinnat johtuvat siitä, että meidän Suomen saamelaisten elämää ja keskinäistä kanssakäymistä koskevat asiat kaipaavat juuri nyt, asioistamme ehkäpä kaikkein kipeimmin kohennusta.
Ikämiehenä en voi mitenkään olla tyytyväinen nykytilaan, jossa keskinäiset kiistamme alkavat näyttäytyä ulospäinkin, ikään kuin ne olisivat saamelaisten normaali olotila. Sellaisten mielikuvien syntyminen ihmisten mieliin laajemmin vaarantaa uskottavuuttamme ja myönteisesti alkaneen saamelaisten kulttuuri-itsehallintokehityksen. Kokemuksestani tiedän, että näin ei tarvitse olla. Me pystymme parempaan.
1.  Jaan tämän avauspuheeni kahteen osaan. Aluksi saamelaiskäräjien synnystä, sen työstä ja saavutuksista sekä olisiko jotain voitu tehdä toisin.
2.  Näkymiä on tulevaisuuteemme.
Saamelaisten oma parlamentti ei ole ollut itsestään selvyys. Sen kehitys ja synty on ollut monivaiheinen. On merkittävää, että Suomeen, Pohjoismaista ensimmäisenä, perustettiin jo vuonna 1973 saamelaisvaltuuskunta, saamelaisten parlamentin edelläkävijänä. Saamelaisvaltuuskunnan
oleva saamelaiskäräjälaki. Voidaan sanoa, että vuonna 1996 alkanut saamelaiskäräjien työ saamelaisten elämän hyväksi on kuluneiden vuosikymmenten aikana ollut monivaiheista. Toiset meistä pitävät sitä onnistuneena, toiset taas eivät niinkään.
Meillä on tavoitteita ja niissä onnistumisia
Eräs merkittävä tavoite ja virstanpylväs, joka saavutettiin vuonna 2012 oli tämän saamelaiskäräjien oman toimitalon, Sajoksen valmistuminen. Tämä yli 14 miljoonaa euroa maksanut rakennus toteutettiin Suomen valtion ja Inarin kunnan tuella, meidän saamelaisten työn ja toiveiden mukaisena. Valmistuminen oli kymmenien vuosien haaveiden täyttymys. Rakennuksen ollessa valtion taseessa Suomen valtio vastaa nyt rakennuksen ylläpidosta, joka on merkittävä asia sekin. Tästä saavutuksesta ja onnistuneista järjestelyistä meidän saamelaisten on syytä olla tyytyväisiä ja kiitollisia.
Vuoden 2019 viimeisessä saamelaiskäräjien kokouksessa saamenkielten opetuksen nykyvaiheen raportointi oli ilolla merkille pantavaa. Raportti olikin edellisen saamelaiskäräjien toimintakauden mieluisinta kuultavaa useimmille meistä käräjien jäsenistä. Laaja-alainen kielten elvytystyö on ollut saamelaiskäräjien toiminnassa onnistunutta. Siitä saamme kiittää kaikkia arvokkaaseen kielityöhön ja opetukseen osallisia. Kielityössä tekijät ovat saaneet kokea myös lukuisia tunnustusta saaneita onnistumisia.
Erityisesti jo uhanalaisiksi vaipuneiden inarin- ja koltansaamen kielten elvytys, niiden opetuksen ja juurruttamisen toimet eri tasoilla ja eri oppilaitoksissa, ansaitsevat aivan erityisen kiitoksen, joka on annettava myös ansioituneille kielityön pioneereille.
Kun tavoite on laajalti hyväksyttyä ja toiminta avointa, kuten kielten opetuksessa, silloin työllä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Työilmapiirissä, jossa on työlle selkeä tavoite, vapaus elää ja hengittää ilman pelkoja, vallitsee innostus. Sellainen lataa ihmisessä uskomattomia voimia. Työ on tehokasta.
Siinä vapauden ilmapiirissä työ on antanut tekijöilleen ja koko toimintaan virtaa ja voimaa viedä asioita eteenpäin, onnistumisiin saakka. Mikään muu tekijä, kuin työn mielekkyys ei saa tekijäänsä niin liekkeihin kuin itse työtehtävien sisältö, on todettu työpsykologian tutkimuksissakin.
Niidenkin perheiden jäsenet, joissa oman suvun kieli on ollut menetettynä, saavat nykyisin tilaisuuden opiskella sukujensa kieltä esi- ja alakouluikäisistä alkaen. Kunnat ja nykyisin myös monet kaupungit ovat vahvasti mukana opetuksen järjestämisessä. Saamen kielten opetuksen ja kielten käytön vahvistamisen tiellä, valtion ja kuntien tuella, on kielityössä toimijoidenkin hyvä jatkaa eteenpäin.
Saamelaisen taidekulttuurin vahvaa eteenpäin menoa ja menestystä maailmallakin olemme niin ikään saaneet hämmästellen kokea. Taiteen eri aloilla taiteellisia taipumuksia omaavat saamelaiset eivät todellakaan ole pitäneet kynttiläänsä vakan alla. Se näkyy myös saamelaisten taiteiden harrastajien kasvavana määränä. Saamelaistaiteelle on myös kysyntää ja esiintymisiä on saatu kokea yhä suuremmilla estradeilla livenä, radiossa ja televisiossa. Saamelaiskäräjille ohjattujen määrärahojen puitteissa saamelaistaiteen eteenpäin menoa ja monialaista kehitystä on voitu myös tukea. Yksityisen sektorin saamelaistaiteelle osoittama taloudellinen tuki on ollut hyvin merkittävää. Eteenpäin menon siivittämänä erityisesti nuorten monilahjakkuuksien esiintulot ja menestyminen ovat olleet voimakkaita. Taiteiden alalla tapahtuneen kehityksen päästyä näin hyvään vauhtiin on syytä toivoa kehitykselle jatkoa, monialaisesti ja korkeatasoisesti.
Ovatko sitten kaikki saamelaiskäräjien menneen vaalikauden toimet olleet onnistuneita?
Olemmeko saamelaispolitiikassa kyenneet vastaamaan meille asetettuihin haasteisiin. Ovatko kaikki saamelaiskäräjien tähänastiset toimet olleet onnistuneita? Vai onko niin, kuten politiikassa yleensäkin, ettei virheiltäkään ole vältytty?
Tällaisia kysymyksiä voidaan asettaa lukuisia. Esitän tässä muutamia. En kuitenkaan ryhdy niihin vastaamaan, vaan haluan jättää vastauksien antamisen ja johtopäätösten teon jokaiselle teille kuulijoille itsellenne, jotta jokainen voi vastata haluamallaan tavalla.
1.  Ovatko saamelaiskäräjien toimet lain ja yhteiskuntajärjestystä ylläpitävän oikeuslaitoksen vastustamisessa loppuun saakka ajateltuja ja kaikkien saamelaisten etujen mukaisia? Tällä en tarkoita taannoisia kalareissuja kotijoella, vaan saamelaiskäräjien henkisten ja merkittävän määrän taloudellisten resurssien käyttämistä maan korkeimman hallintotuomioistuimen päätösten mitätöintiyrityksiin.
2.  Palveleeko tuollainen oikeuslaitoksen ja sen myötä laillisen yhteiskuntajärjestyksen vastustaminen saamelaisia ja olisiko siihen käytetyillä henkisten resurssien ja niiden myötä summalla euroja ollut parempaa käyttöä, vaikkapa oppimateriaalien hankinnassa ja saamelaislasten kulttuuripalveluissa?
 3.  ILO-169 sopimuksen ratifiointia tavoiteltiin tilanteessa, jossa sisäiset kiistat repivät saamelaisyhteisöä. Osaa saamelaisista jätetään edelleen vaaliluettelon ulkopuolelle. Oliko sopimuksen ratifioinnin tavoittelu tuossa tilanteessa tarpeen? Onko pohjoismaisen saamelaissopimuksen valmistelu ollut avointa ja riittävän läpinäkyvää?
4.  Onko saamelaiskäräjien elinkeinopolitiikka palvellut kaikkia saamelaiselinkeinoja, vai olisiko saamelaisten elinkeinoihin liittyviä asioita voitu suunnata toisin? Onko kaikkien saamelaiselinkeinojen harjoittajia kohdeltu yhdenvertaisesti? 
Kuten totesin, harkitkoon jokainen, sisäisen tuntonsa ja vakaumuksensa mukaan vastauksia noihin kysymyksiin.
Kuljemmeko turhaan kahta puolta tunturia?
Me saamelaiset olemme kulkeneet jo pitkään tunturin kahta puolta. Olemme ajautuneet tilanteeseen, että osa meistä ajaa tunturin toista laitaa noudattelevaa juvaketta pitkin, osan hiihtäessä saman tunturin vastakkaisen rinteen alla vuottuvaa latua.
Tavatessa miehet voivat jättää tervehtimättä ja naiset kääntävät päänsä, ojentamatta käsiään perinteiseen syleilyyn. Miksi meille näin ikävästi on käynyt?
On muutamia riidan aiheita, joita me emme ole kyenneet sopimaan. Keskeiseksi riidan aiheeksi on noussut, kuka on saamelainen. Toiset edellyttävät saaman kielen osaamista, ja kielen menettäneet korostavat polveutumista, sekä veren perimää. Saamelaiskulttuurin mukaisen elämäntavan säilyttämisen tärkeydestä ollaan molemmissa leireissä paremmin samaa mieltä.
Miksi me olemme olleet niin syvästi eri mieltä keskenämme? Voiko olla niin, että riitelemme turhaan? Ovatko riitamme syntyneet vääristä tiedoista, tai turhista ennakkoluuloista toisiamme kohtaan?
Miksi me emme saa sovittua erimielisyyksiämme? Sen vuoksiko, että nykyaika pilasi kykymme selvittää erimielisyytemme? Antoiko nykyajan hyvinvointi, erilaisine tukimuotoineen meille elämisen mahdollisuudet riitaisinakin? Vai ohjaavatko sivullisten ohjeet liiaksi ajatteluamme? Kykenemmekö sopimaan asioistamme keskenämme, ilman ulkopuolisten liiallista sekaantumista asioihimme?
Kiistelemme myös maankäytöstä ja maan hallinnasta. Kuinka hyvin me tunnemme toistemme maankäyttöä, maankäytön tarpeita, perinnettä ja historiaa? Tunnemmeko toistemme toiveita? Tunnemmeko me lakeja ja säädöksiä, jotka ohjaavat maan ja veden käyttöoikeuksia? Muutosten tarpeessa, tunnemmeko lainmuutos prosesseja?
Niin, tunne tai tunnusta, kummasta sitten lienee enemmän kysymys? 
Olen monialaisesti keskustellut vuosikymmenten aikana lukuisten utsjokelaisten, inarilaisen ja myös enontekiöläisten kanssa. On keskusteltu ja kummasteltu. On selvää, että elinkeinojen kesken ja niiden välille voi syntyä kitkaa, kun toimita-alue on sama. Olemmeko menneet liiaksi vain vahvojen ehdoilla? Mikäli niin on, mitkä lienevät perusteet asioiden hoitoon tuolta pohjalta. Onko se vanhastaan kuulunut elämään ja kulttuuriin? Vastaavaa, alistavaa vallankäyttöä on toki tapahtunut muuallakin, joten ei se ainulaatuista maailmassa ole ollut.
Meillä ihmisillä on usein tapana ajatella, että olemme itse oikeassa ja vastapuoli väärässä. Asiat ovat kuitenkin harvoin mustavalkoisia. Sen vuoksi ihmisten ja elinkeinojen välisissä kitkatilanteissa me tarvitsemme paljon nykyistä enemmän ratkaisuihin pyrkivää, keskinäistä kanssakäymistä ja keskusteluja. Samalla alueella toimijoiden kitkatilanteissa tavoitteena tulee olla toimintojen yhteensovittaminen. Olisiko niitä tilanteita varten perustettava oma, kulttuuriin ja sovitteluun perehtynyt hallintoelin?
Kiistelemmekö me sen vuoksi, kun luulemme olevamme vahvoilla. Muistammeko, että ”luulo ei ole tiedon väärtti.”
Valtion ja saamelaisten välisiä suhteita ratkomaan asetetaan pian sovintokomitean komissaarit. Työ komiteassa pitää olla aihealueella laaja- alaista. Sovintokomitean ja sen komissaarien yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi on asetettava rauhan saaminen saamen maahan ihmisten kesken. Toivoa sopii myös, että uudistettava saamelaiskäräjälaki saa sellaisen muodon, että elämämme jatkuisi sopuisampana.
Tavoitteita uuden toimintakauden alkaessa
Lienee paikallaan hetki katsoa myös sitä, mitä voisimme tehdä, että kulkukeinomme yhtyisivät, ymmärtäisimme paremmin toisiamme ja kulkumme tasoittuisi?
Pääministeri Antti Rinteen hallituksen ja sittemmin Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan on kirjattu mm. kaikkien saamelaisten kielellisten ja kulttuuri oikeuksien turvaaminen ja saamelaiskäräjälain uudistaminen, jonka toimeenpanoa onkin jo valmisteltu. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on julkisuudessa hiljakkoin todennut lain keskeisiä kiista- asioita esivalmistellussa lakiluonnoksessa kompromisseiksi. Lain valmisteluun nimettävien saamelaiskäräjien edustajien tulee huolehtia siitä, että laissa tullaan huomioimaan kaikki saamelaiset, kuten hallitusohjelmaan on kirjattu. Ymmärrämme kaikki, että muu ei saa nyt enää tulla kyseeseen. Menneistä kokemuksista on syytä ottaa oppia.
Olemme nyt aloittamassa saamelaiskäräjien 24. toimintavuotta. Se on jälleen uusien mahdollisuuksien alku meille kaikille. Se on uuden alku myös 21 asiantuntevan jäsenen saamelaiskäräjille. Se on jokaisesta meistä itsestämme kiinni, miten me tämän uuden alun, uuden mahdollisuuden käytämme.
Koemmeko tarvetta reivata kulkumme kurssia? Kuinka hyvin meillä on tiedossa se, mitä edessämme on, eli mitä me tulemme tämän 4-vuotiskauden aikana ja sen jälkeen kohtaamaan?
Sen me tiedämme jo nyt, että kohtaamme, ja lienemme jo kohdanneetkin ilmastonmuutoksen. Talvisin pakkaset ovat hellittäneet ja lumen määrä näyttää pohjoisessa lisääntyvän, ilmojen ollessa epävakaampia. Vaikutukset ulottuvat elinkeinoihimme. Ilmastonmuutoksesta on sanottu, että alkuperäiskansojen kokemustiedolla voi olla käyttöä muutoksen hillinnässä.
Edessämme ovat myös maailman ja omankin alueemme yleisen kehityksen haasteet ja saamelaisten odotukset alueensa kehityksestä. Liikenneyhteyksien kehittäminen, tiet, lentokentät, lentoliikenne sekä Jäämeren ratahanke. Kaikkiin näihin meidän pitää kyetä vastaamaan. Yhtään näitä asioita helpompia eivät ole alueemme yksityismetsien, vesien ja maankäytön asiat, joista jo nyt on saatu aikaan kiistoja.
Edellä luetellut asiat liittyvät saamelaisalueen elinkeinojen kehitykseen. Kuinka elämäämme kotiseudullamme kehitetään? Miten elinkeinot kehittyvät ja miten niiden kehitys turvataan niin, että kaikki saamelaiselinkeinot saavat yhdenvertaisen kohtelun toistensa kanssa.
Harkintaa, yhteensovittamista, avara- ja kauaskatseisuutta tarvitaan kaikkialla. Asioiden hoidossa kannattaa edetä avoimin kortein. Asioista kannattaa tiedottaa ajoissa ja riittävästi. Kaikkia asianosaisia tulee informoida. Ratkaisujen tulee olla reiluja, joissa kaikkia asiaan osallisia kohdellaan tasapuolisesti.
Saamelaiskäräjien työn tulee olla avointa, yhdenvertaisuuteen perustuvaa ja innovatiivista. Tekijöillä pitää olla kauaskantoista näkemystä, jolla mahdollisimman monelle saamelaiselle, myös nuorelle, annetaan mahdollisuus elää kotiseudullaan. Tilaa meillä on.
Poronhoitoa saamelaiskulttuurin elinkeinona ja matkailua tukevana brändinä ei ole syytä väheksyä. Kuitenkaan se ei ole koskaan ollut alueellamme eläneiden saamelaisten ainut elinkeino. Ei se ole sitä nytkään. Vaikka monet nuoret saamelaiset ovat voineet jatkaa isiensä jäljillä poronhoidossa, liian moni saamelaisnuori joutuu muuttamaan pois kotiseudultaan. Usein syynä on työn ja toimeentulon vaikeudet. Sen vuoksi meidän on tuettava kaikkien saamelaiselinkeinojen kehitystä ja elinkeinojen uusia innovaatioita, yhdenvertaisina perinteisten elinkeinojen kanssa.
Luonnontuotteidemme jalostusasteen nostamista kannattaa vielä reippaasti viedä eteenpäin. Tutkimukselle ja tuotekehitykselle ja tuotteiden markkinoinnille on alueemme tuotteiden tuotannossa hyvä tilaus. Alan aktiivisuuden ja toiminnan ollessa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti merkittävää, se on myös tuettua. Se avaa toimeentulomahdollisuuksia myös nuorille, jolloin ei olisi pakko muuttaa muualle. Monimuotoinen elinkeinorakenne on tärkeää koko yhteisön elinvoiman ja sen kulttuurin kehittymisen kannalta. Yhteensovittamista tarvitaan ja yhdenvertaisuus on syytä ottaa pysyväksi normiksi.
Voidaanko kadoksissa ollutta, vuosikymmenten takaista alueen asukkaiden yhteiselon henkeä hyödyntää tähän nyt alkavan saamelaiskäräjien uuden vaalikauden työhön? Voiko tämä käräjien vaalikausi lähteä käyntiin ja jatkua enemmän yksituumaisena, jossa päätöksiä on tekemässä entistä laajempi joukko, jaetulla vastuulla? Voimmeko yhdessä löytää kadoksissa olleen, sovinnollisuuteen pyrkivän yhteiselon. Ja mikä tärkeintä, löydämmekö yhdessä kotiseuturakkauden ja kotiseutumme ihmisten välisen rakkauden?
Näiden kysymysten äärellä avaan saamelaiskäräjien istuntokauden 2020 – 2023.

 Kiitos

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Saamelaiskäräjälain muutostyö jälleen käynnissä

Uusi saamelaiskäräjät kokoontuu ensimmäiseen istuntoonsa parin viikon päästä. Väki käräjillä vaihtui sen verran, että muutoksia toimintaan rohkenisi odottaa. Yksi mielenkiintoisin muutos on luonnollisesti käräjien johdon muodostuminen, onhan Klemetti Näkkäläjärven seuraajana ja hänen ”linjansa” uskollisena jatkajana puheenjohtajuutta hoitanut Tiina Sanila-Aikio jäämässä varmuudella pois. Puheenjohtajaksi puheenjohtajan paikalle on haluajia, mutta jääkööt nuo kuullut ja kuulumattomat spekulaatiot tässä avaamatta.
Jos saamelaiskäräjien toiminnassa voisi odottaa muutoksia, jopa saamelaispolitiikan avartumiseen päin, ollaan toisaalla jatkamassa jo pitkään vireillä ollutta saamelaiskäräjälain uudistamista ikään kuin vanhoin kujein. Näin ainakin mitä hankkeen vetäjään, oikeusministeriöön tulee. Kun oikeusministerinä on jälleen rkp:n Anna-Maja Henriksson ja lain valmistelua vetävä virkamies demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksikön johtaja Johanna Suurpää, ei jotenkin heti jaksa uskoa mihinkään avartumisiin. Ja etenkään, kun ainakin vielä istuvan hallituksen piiristä löytyy vanhaa ”vahvaa tietoa” saamelaisten heikosta asemasta ja saamelaispolitiikan kipukohdista. Näin olen ollut näkevinäni muiden muassa vihreän sisäministerin Maria Ohisalon ulostuloista. Ja onhan hänellä vahvaa ja värittymätöntä saamelaiskysymysten asiantuntemusta ihan avustajakunnassaankin? Henriksson ja Ohisalo ynnä muut ministerit ja edustajat voivat kääntyä myös ihmisoikeusprofessori Martin Scheininin puoleen vahvistaakseen oikeaa tietoaan - sikäli kun Firenzen Mestari ehtii avittamaan viime aikojen perussuomalaisjahdiltaan.
Saamelaiskäräjälain uudistaminen polkaistiin käyntiin kaikessa hiljaisuudessa tammikuussa, jolloin työtä varten perustettiin työtyhmä tehtävänään saada vuoden loppuun mennessä aikaan hallituksen esitykseksi kelvollinen lakiluonnos. Suurpään vetämässä työryhmässä ovat saamelaiskäräjien edustajina Tiina Sanila-Aikio, Tuomas Aslak Juuso ja Heikki Paltto, lisäksi käräjien lakimies ja hallintopäällikkö. Käräjien nykyisen puheenjohtajiston pesti kestää maaliskuun loppuun, jolloin käräjiltä pitäisi kaiketi jo olla remmissä uusi tai ainakin uudistunut edustus. Lakityöryhmän muu jäsenistö koostuu Sanna Marinin hallituksen ministerien erityisavustajista, joten kansanedustajia ei ole suoraan moiseen työhön sidottu.
Lakityöryhmän työstä ei ole tietenkään mitään julkisuuteen asti kantautunut. Joitain kuulemisia työryhmä on jo järjestänyt ja kuultavina ovat olleet ainakin inarinsaamelaisten ”kilpailevat” yhdistykset sekä Klemetti Näkkäläjärvi aisaparinaan Tauno Haltta Sami A´rvvut-yhdistyksen nimissä. Myös saamelaisneuvoston edustajaa on kaiketi kuultu.
Ihan käytäviltä olen kuullut ja tänään taisi Lapin Kansakin kertoa oikeusministeri Henrikssonin kommentoineen alkanutta lakityötä niin, että nyt on vakaa aikomus saada uudistus tehtyä. Hän on myös antanut ymmärtää, että lain hyväksyminen edellyttää ”kaikkien osapuolten antavan periksi”. Tämä ei voine tarkoittaa muuta kuin sitä, että kommentti liittynee kysymykseen saamelaisuudesta, sen määrittelystä, ja siis ketkä voivat olla osallisia äänestäjinä tai edustajina saamelaiskäräjillä.
Henrikssonin viittaus herättää kysymään mitä periksi annettavaa hänestä mahtaa olla statuksettomilla inarin- ja metsäsaamelaisilla? Tässä vaiheessa on vaikea arvuutella mitä moinen ministerin oraakkelimainen näkemys mahtaa pitää takanaan. Se on varmaa, että kieleen ja ”ryhmähyväksyntään” kytkeytyvää saamelaisuuden määritelmää tullaan edelleen pitämään joidenkin sinnikkäiden puolelta esillä. Keskustelin äsken erään ”kirjoissa olevan” inarinsaamelaisen kanssa ja hänen mielestään ärhäkimpiä ”suomalaisten” ja ”suomalaistuneiden saamelaisten” erottelijoita ”oikeista saamelaisista” ovat ”suomalaisten äitien” synnyttämät saamelaiset – ja myös ne äidit.
”On se kyllä muuten merkillistä, miksi suomalaisen naisen ja saamelaisen miehen aviosta syntyy aina vain saamelaisia lapsia ja vastaavasti samoin saamelaisen naisen ja suomalaisen miehen aviosta? Oli niin tai näin, aina syntyy vain saamelaisia, ja sehän näkyy jo heidän määrässä kun katsoo sen ilmoitettua kasvua muutaman vuosikymmenen ajalta”, tuo henkilö pohdiskeli.
Hänen mukaansa kummaa asiassa on sekin, että joitain ei haluta hyväksyä saamelaisiksi eikä saamelaiskäräjien äänestäjiksi, vaikka heidän polveutumisensa ja elämäntapansa (kulttuurinen jatkumo) yltäisi todistetusti kuinka pitkälle historiaan tahansa.
Oikeusministeriön lakityöryhmä ei ole ainakaan toistaiseksi kutsunut kuultavaksi statuksettomia saamelaisia. Inarinmaan lapinkyläyhdistys on kuitenkin ehtinyt lähettää työryhmälle postia, jossa muun muassa muistutetaan, ettei käräjälain uudistamista pidä esittää heikentämään nykyisen, Suomen saamelaisaluetta pisimpään asuttaneen alkuperäiskansan lappalaisten (saamelaisten) jälkeläisten asemaa myöhemmin muualta muuttaneiden poronhoitaja- ja poronomadisukujen ja muiden ryhmien hyväksi. Inarinmaan lapinkyläyhdistys viittaa niin sanottuun heikentämiskieltoon ja edellyttää valtion vastaavan nykyistä paremmin kaikkien saamelaisten yhdenvertaisuudesta.
Lapinkyläyhdistys näkee, ettei nykyisen saamelaiskäräjälain kolmatta pykälää (3§) ole tarvetta muuttaa, jolloin lain valmisteluissa ja esitöissä pitää ainoastaan painottaa erityisesti käräjien vaalilautakunnan velvoitetta noudattaa lakia; hyväksymällä henkilö vaaliluetteloon aina kriteerien täyttyessä. Yhdistyksen mukaan sekä vaalilautakunnan että tuomioistuimen on tulkittava lakia sen sanamuodon mukaisesti. Lappalaisperusteen soveltamista ei yhdistyksen mukaan voida rajata ajallisesti.
Lapinkyläyhdistyksen mukaan käräjälain saamelaismääritelmän ”lappalaiskohtaa” voidaan kyllä täydentää muotoon: ”että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa ja, että hän on säilyttänyt ja kunnioittaa saamelaiskulttuurin mukaista elämäntapaa ja arvoja, joihin kuuluu oman kulttuurin vaaliminen ja saamenkielten käytön tukeminen.”
Jälleen siis saamelaispolitiikan saralla on tapahtumassa. Kun katsoo saamelaiskäräjien ja Suomen hallituksen taakse jääneitä vaalikausia, ei ehkä heikommin voi nyt mennä demokratian (saamelaiskäräjät) eikä etnisen erottelunkaan (Sipilän-Lohen ”kompromissi”) kannalta. Tai sitten menee?


Jk. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on kertonut myös pohjoismaisen saamelaissopimuksen maaliin saattamisen olevan nykyhallituksen - tai ainakin oikeusministeriön tavoitteena.
Ehkä vielä joskus tässä vuoden varrella kuullaan mitä esimerkiksi Lapin kansanedustajat sanovat näistä hankkeista. Viimeksihän syntyi ainakin Mikko Kärnän jälkikäteen paheksumana jonkinlainen skandaali, kun Sipilän hallituksen piirissä puuhattu "kompromissi" tuli julki ennen aikojaan. Hiljaa piti hyvä tulla ja lappalaisten pullahtaa toisen luokan äänioikeudettomiksi saamelaisiksi.

torstai 6. helmikuuta 2020

Jouni Kitti saamelaisten kansallispäivänä

Näin saamelaisten kansallispäivänä palaan niihin arkipäivän kysymyksiin joiden parissa monet meistä saamelaisista ja saamelaisten ystävistä ovat viime vuosien aikana olleet tekemisissä. Yksi asia yli muiden on ollut ILO 169 -sopimuksen ratifiointi.  Tänäänkin tästä aiheesta keskustellaan täällä Helsingissä. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että harvasta asiasta tiedetään niin vähän kuin saamelaisten itsemääräämisoikeudesta, mitä se tarkoittaa, kuka siitä hyötyy ja kuka siitä häviää? Sellaisia selvityksiä valitettavasti ei vieläkään ole tehty, joissa ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin vaikutukset olisi puolueettomasti arvioitu.
Harva on pohtinut mitä merkitsee arkitodellisuudessa nykyinen saamelaismääritelmä. Käytäntöön sovellettuna se jakaa saman väestön (jota saamelaiset ja lappalaiset edustavat) kahtia. Kysymys on erityisesti inarinsaamelaisiin kohdistuvasta tietoisesta syrjinnästä. ILO 169 -sopimuksen ratifioimisen valmistelun yhteydessä tällainen oikeuksien kaappaaminen uhkaa arkipäivässä elävien ihmisten oikeuksia. Tällainen on johtanut toisinajattelijoiden leimaamiseen saamelaisvastaisiksi, väärien ajatusten mustamaalaamiseen. Tällaista en ole tähän mennessä vielä kokenut. On turha puhua kansallisesta vapaudesta, koska kysymys on yhden saamelaisryhmän pyrkimyksestä pakkovaltaan. Tähänkö tällainen alkuperäiskansakomento johtaa? Kysymys on inarinsaamelaisten alistamisesta. Käsitteellä kuka on saamelainen pyritään varjelemaan omaa väkeä ei-toivotuilta vaikutteilta, jotka faktat aiheuttavat. Erikoiselta tuntuu, että saamelaiskäsitteen rakentajat haluavat päättää inarinsaamelaisten soveltuvuudesta saamelaisiksi. Sortohallinnon roolin itselleen ottanut haluaa turruttaa propagandallaan suuren yleisön.
Täytyy toivoa, että Suomen hallitus lopettaa tällaisen järjettömyyden. Kuinka on Ylä-Lapissa mahdollista elää ikään kuin inarinsaamelaisia ei olisikaan, vaikka he päivittäisessä arjessa ovat näkyvästi läsnä. Voimassa olevalla saamelaismääritelmällä yritetään estää samaan väestöön kuuluvien ihmisten yhteenkuuluminen. Jos inarinsaamelainen haluaa saada virallisen saamelaisstatuksen, vaaditaan mahdottomia. Se jos mikä täyttää kiusaamisen tunnusmerkit. Näin saamelaisten kansallispäivänä on aiheellista kysyä; missä on paljon puhuttu saamelaisten solidaarisuus heikompia saamelaisia kohtaan?
Onneksi tämä saamenkielisten ja suomenkielisten saamelaisten erottamiseksi tarkoitettu muuri (=saamelaismääritelmä) vuotaa. Arjen tasolla ihmiset haluavat ylläpitää työ ja vapaa-ajan verkostojaan. Saamelaiskäräjien erottelupolitiikka ei onneksi toimi käytännön tasoilla; kukaan ei halua luopua sukulaisistaan, ystävistään, työkavereistaan, oikeuksistaan jonkin pohjoissaamelaisen eturyhmän hyväksi. Onneksi meillä korkein hallinto-oikeus on huomannut asian kielteiset puolet, kun se on arvioinut asiaa kokonaisvaltaisesti sukulaisuuden ja elinkeinojen yhtäläisyyden kannalta. Se tarkoittaa juuri sitä, ettei samoissa olosuhteissa eläviä sukulaisia vastoin heidän tahtoaan estetä saamasta saamelaisstatusta. Tämä KHO:n ratkaisujen linja on myös linjassa ILO 169 -sopimuksen pääperiaatteiden kanssa. Käsitevuoto asiasta suureen yleisöön päin on myös selventänyt sen mistä on kysymys. Onneksi tällainen samaa väestöä jakava epäoikeudenmukainen (keinotekoinen) muuri ei ole pysyvä. Kuten keskustelu saamelaiskiistasta osoittaa, on vääryyksistä ja valheista helpompi päästä perille meidän kaltaisessa vapaassa yhteiskunnassa, jossa julkinen keskustelu toimii. Juuri tässä on demokratian ja diktatuurin ero. Meillä on kuitenkin kestänyt yllättävän kauan ennen kuin saamelaismääritelmää koskeva kupla puhkesi. Kuten KHO:n ratkaisut osoittavat, aletaan vihdoinkin ymmärtää se, että saamelaisten ongelmat ratkaistaan Suomessa eikä valtameren takana YK:ssa.
Lopuksi annan puheenvuoron historian tutkijoille. Mikään valtakunta, suuri tai pieni, he sanovat ei ole koskaan hävinnyt maailmasta niin kauan kuin se itse on tahtonut elää. Sama koskee saamelaisia. Rooman valtakunta kuoli vanhuuden heikkoudesta, ja Karthagokin, jonka loppu oli sankarillinen, oli jo ehtinyt elämänsä luonnolliseen iltaan. Sen kansa oli rappeutunut. Se ei enää tahtonut elää. Liian myöhäinen ponnistus ei riittänyt. Olisi pitänyt olla elämisen tahtoa jo aikaisemmin, silloin kun Hannibal oli Rooman porteilla. Jokaisella valtiolla, niin Osvald Sprengler on väittänyt, on miehuutensa ja vanhuutensa, ja vanhuudessa valtio kuolee, ellei se ole sairastanut kuoleman tautiin jo nuorempana, jotkut ennen syntymistään. Saksa ei kokoontunut kansallisvaltioksi ennen kuin saksalaiset itse sitä tahtoivat. Itävalta hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, koska sen osat eivät halunneet kuulua yhteen. Suomi kesti, koska sen kansa vaikeuksissakin tahtoi pysyä itsenäisenä ja vapaana. Saamelaiset osallistuivat kunniakkaasti yhdessä suomalaisten tämän maan vapauden puolustamiseen. Mutta miten on saamelaisten laita näin saamelaisten kansallispäivänä? Siitä on syytä jatkaa avointa keskustelua, jossa on mukana saamelaisia kaikista saamelaisryhmistä ja alueella asuvista suomalaisista.
Näillä ajatuksilla toivotan kaikille saamelaisille ja heidän ystävilleen hyvää kansallispäivää.


Jouni Kitti

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Asuntola-aikaan ulottuva totuus- ja sovintokomissio?

Marraskuun puolivälissä uutisoitiin valtioneuvoston kanslian ilmoituksesta, jonka mukaan saamelaisten totuus- ja sovintokomission perustaminen on edennyt. Ylen uutiskuvissa asian äärelle oli kokoontunut silloisen pääministeri Antti Rinteen kyljille saamelaiskäräjien koko puheenjohtajisto tukenaan pari muutakin käräjäedustajaa. Joukosta ”luonnollisesti” puuttuivat inarinsaamelaisten kärkihahmot Anu Avaskari ja/tai Kari Kyrö sekä statuksettomien kalastaja- ja metsäsaamelaisten edustus.
Noista statuksettomista tässä heti sen verran, että valtioneuvoston kokoamassa yli 300-sivuisessa sovintokomission pohjaraportissa oli heihin uhrattu vajaat kymmenen sivua.
Uutisissa kerrottiin kuinka saamelaisten totuus- ja sovintokokouksen mandaatti oli käsitelty hallituksen iltakoulussa ja katsottu, että asiassa voitiin edetä nimeämisprosessiin. Tarkoituksena oli asettaa viisijäseninen komissio, joka olisi toiminnassaan itsenäinen ja riippumaton tavoitteenaan käydä läpi historian tapahtumat ja oppia niistä.
Komission mandaattia kerrottiin valmistellun vuoden 2019 aikana saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen kanssa. Näiden toimielinten oli tarkoitus käsitellä mandaatti osaltaan ja komissaarien nimeäminen tapahtuisi näiden nyt joulukuulle ajoitettujen käsittelyjen jälkeen.
Vajaat neljä vuotta sitten silloisen pääministerin Juha Sipilän ideoiman komissiohankkeen etenemistä lähes finaaliin iloitsivat saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, kolttien luottamusmies Veikko Feodoroff sekä sisäministeri Maria Ohisalo. Viimeksi mainittu kertoi hallituksen iltakoulun jälkeen tyytyväisyydestään facebookissa todeten Suomen kantavan näin vastuutaan saamelaisten tilanteesta.
”Saamelaisten asema Suomessa on ollut monella tapaa heikko. Suomen valtio ei ole esimerkiksi kunnioittanut saamelaisten maaoikeuksia ja aina 1970-luvulle asti saamelaisia pakkosuomalaistettiin asuntolakouluissa. Suomi on saanut kansainvälisiä moitteita saamelaisten kohtelusta vielä viime vuosinakin”, julisti Ohisalo.
Tässä kohdassa päästään otsikossa esiin nostamaani asiaan. Eli siihen, mistä tässä etenkin Kanadan alkuperäiskansojen sovittelua matkivassa ja siellä päin vaikuttaneen saamelaisprofessorin markkinoimassa hankkeessa on ollut kaiken aikaa kyse. On puhuttu vain nykyisen, suomalaista hyvinvointia ja tukea nauttineen keski-ikäisen ”asuntolasukupolven” ja heistä ammentavien nuorempien ”historiasta”. On ollut jäätävää havaita miten pinnallisesti tämä asia halutaan Suomen päättäjille myydä ja miten helposti he sen ostavat. Tämä Ohisalokin on jokin ihan tohtoritason ihminen!
Jos Suomi haluaa vakavissaan katsoa mitä kaikkea pahaa se tai sitä edeltänyt valtionhallinto on tehnyt saamelaisille, silloin tunnetuille lappalaisille, ei 1950- ja -60-lukujen asuntola-aika todellakaan ole mikään keskeisin pakkosuomalaistamisen historiapylväs. On mentävä aikaan, jolloin ”sivistys” tuotiin Lapinmaahan ja herrat papit ja maallisen vallan virkamiehet karsivat lappalaisilta heidän luonnonuskontonsa, yhteisölliset käytäntönsä ja vielä kielensäkin. En usko, että viime vuosina Sipilän ”sovittelijoille” ulisseita saamelaispoliitikkoja olisi istutettu jalkapuissa, pieksetty raipoilla tai heiltä viety samassa mitassa maittensa ja vesiensä käyttöoikeuksia, kuin vietiin Kemin Lapin metsälappalaisilta ja Inarin kalastajalappalaisilta. Sittemmin heiltä - siis myös osalta inarinsaamelaisia - on haluttu evätä saamelaisstatuskin kuin pisteenä suomalaiselle ja valtasaamelaiselle kolonialismille. Suomihan tässä sorrossa on ollut valtiona tukena vuoroin passiivisesti, vuoroin tietoisen aktiivisesti.
Jos valtion toimintaa ajattelee jotenkin tietoisena, eikä joidenkin ohisalojen perehtymättömyytenä tai sinisilmäisenä hyvesignalointina, voisi totuus- ja sovintoprosessin ymmärtää halvaksi ratkaisuksi hoitaa saamelaisten sulauttamisen aiheuttama tunnontuska pois kuleksimasta. Vaikka muutama ja muutamia vuosia istuva komissaariksi palkattu saamelaispoliitikko tuleekin kohtuulisen kalliiksi, ja vaikka sovintotyön tuloksena joitain sopivia pankkitilejä tai hankkeita kartutettaisiinkin sievoisilla summilla, jää kokonaiskustannus valtion mitoissa siedettäväksi. Verrattuna siihen jos taas lähdettäisiin menemään pitemmälle historiaan ja tarkastelemaan näin aiheutettua kielen ja kulttuurin murhaa (käytän tässä saamelaispolitiikassa niin tutuksi tullutta ja siten ilmeisen toimivaa ilmaisua). Ja etenkin halvaksi verrattuna jos mukaan  tulisi liitettää maa- ja vesioikeuksien osittainenkaan palauttaminen koko lapinmaiden mitassa.
Kanadassa vuonna 2008 perustettu totuusprosessi koski 150 000 alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä ja työn tuloksena yli 80 000 heistä on saanut korvauksia fyysisistä ja psyykkisistä kärsimyksistä ja 30 000 henkilöä seksuaalisista hyväksikäytöistä. Ja Kanadassa tuo prosessi käsitteli nähdäkseni vain tai pääosin sikäläistä asuntolakoulujen aikaa. Komissio löysi rahakorvausten lisäksi myös lähes sata parannusehdotusta alkuperäiskansojen tilanteeseen.
Norjassa saamelaisten ja kveenien totuuskomissio on toiminut vuodesta 2017 ja siellä siis myös kveenit on hyväksytty mukaan kertomaan traumoistaan norjalaistamisen ajalta.
Jotenkin vaikuttaa siltä, ettei tässä Juha Silpilän alun perin liikkeelle polkaisemassa totuus- ja sovintoprosessissa aiota kaiken pohjaselvittelyn jälkeenkään paneutua Suomen saamelaiskysymysten ytimeen. Jo aiemmin tämä laistaminen tuli karulla tavalla esille kun Sipilän kiirehtimisen tuotoksena kehiteltiin niin sanottu Markus Lohen ”kompromissi”, jossa statuksettomat kalastaja- ja metsäsaamelaiset haluttiin heittää saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvan saamelaisten ryhmän ulkopuolelle. He saivat olla Lohen mukaan saamelaisia jos niin halusivat, mutta saamelaiskäräjien ulkopuolella ja käytännössä ulkopuolella myös käräjäsaamelaisuuden tuomista hyvistä. Tiedän tarkoin tuon vaiheen, koskapa tuota kahden kerroksen saamelaisuutta markkinoitiin myös minun tietooni ennen sen julkituloa. Nyt sitten olen nähnyt somesta senkin, että Lohen ”kompromissia” esitellyt Mikko Kärnä syyttää minua hänen luottamuksensa pettämisestä kun asia tuli julki politiikan pelimiesten kannalta liian varhain. Tosiasia kylläkin on, että sen taisi ”vuotaa” julki ihan joku muu ja minä päädyin – harvinaista kyllä – nostamaan kuprun esille vasta kun näin sen jo tulleen keskusteluihin.
Ihmettelen muuten kuriositeettina sitä, miksi kansalaisten kuuluisi nauttia edustajiensa luottamusta eikä päinvastoin?
Oli miten oli, näyttäisi lapinpuolustajilla ja myös puolustettavilla olevan edelleen töitä tämän totuus- ja sovintokomissioasiankin tiimoilla. Vai näinköhän on, että Suomen alkuperäisimmän alkuperäiskansan - johon kyllä kuuluu myös näitä ”käräjäsaamelaisia” - suomalaistamishistoria kuitataan sen kipeimmiltä ajoilta lumeen? Historia on kyllä monesti voittajien historiaa, mutta totuus ei välttämättä siihen liity.

 Jk. Ohessa linkki Suomen saamelaisten sovintoprosessin kuulemisraporttiin:

https://vnk.fi/julkaisut/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-287-673-7

lauantai 2. marraskuuta 2019

Sortoprofessori purkaa kiukkua vaalitappiostaan

Juuri pidettyjen saamelaiskäräjävaalien voittajista on uutisoitu ja pohdittu joko käräjillä osattaisiin pikkuhiljaa – vaalien tulosta kunnioittaen – edetä kohti sovinnollista ja kaikkia saamelaisia palvelevaa yhteistyötä. Kymmenien vuosien kokemuksella jouduin olemaan epäilevä.
Ihmisoikeusprofessorin tittelin alla patsasteleva firenzeläinen Martin Scheinin todisti viimeistään paikallislehti Inarilaisessa (30.10.2019) kaunaisella kirjoituksellaan, ettei sopu taida hänelle millään kelvata. Tämä statuksettomien inarin- ja metsäsaamelaisten sortoon paneutunut Lapin yliopiston statusta kiillottamaan pestattu proffa oli näköjään käräjävaalien suurin ja samalla huonoin häviäjä.
Scheinin vihjaa kirjoituksessaan mutkan kautta joukoilleen, että ”selvällä enemmistöllä on demokratiassa oikeus toteuttaa omaa linjaansa”. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että tuo oma linja pitäisi toteuttaa ”kaikkien kuulemisen ja rehellisen päätöksenteon kautta”, mutta sen ei tarkoittavan, ”että yksi kolmannes äänestäjistä tai heidän edustajiksi itsensä julistautuvat voisivat sanella saamelaiskäräjien politiikan, varsinkin kun tuo sinänsä merkittävä kannatus ei ole tullut puhtain keinoin”.
Scheinin ei siis tunnusta suomalaista oikeusvaltiota eikä siten käräjävaalien oikeellisuutta, ja ehkäpä hän on joidenkin vaaleista tehtyjen kantelujenkin takapiruna. Hän leimaa näköjään surutta voittajia ”inarinsaamelaisten hienon identiteetin” varastajiksi ja riidankylväjiksi. Hän nostaa yhden voittajan, Kari Kyrön, nimeä esille, mutta joutuu silti tunnustamaan, että monet muutkin kuin korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) vaaliluetteloon nostamat henkilöt ovat Kyröä äänestäneet. Koska KHO:n päätökset loukkasivat Scheininin mielestä saamelaisten itsemääräämisoikeutta, hän ei suostu näkemään Kyrön suosiossa itse korostamaansa ryhmähyväksyntää, vaan kiertää yhä sekavaa sorron kehäänsä.
Kun viime aikoina on saamelaisuuteen liittyen puhuttu paljon alistamisesta, kiusaamisesta, häirinnästä, vähättelystä ja syrjinnästä, onko niin, että tällaisella stalinistisen mallin retoriikalla peitetään todellista syrjintää ja vähättelyä, jota statuksettomiin saamelaisiin ikään kuin saamelaisuuden sisällä Scheininin kaltaisten mestareiden johdolla harjoitetaan. Kun siihen päälle vielä vaaditaan Suomen valtiota syyllistäen jotain asuntola-aikoihin rajattua sovintoprosessia, ollaan lähellä absurdiuden lakipistettä.
Tuossa edellä mainitsemassani Inarilaisen numerossa päätoimittaja Jaakko Peltomaa kirjoitti myös statuksettomien inarinsaamelaisten asemasta. ”He polveutuvat Inarin alkuperäisväestöstä, Inarin kanta-asukkaista. Eikä sukunimen vaihtuminen vienyt ihmisen alkuperää, identiteettiä, inarinsaamelaista elämäntapaa tai maankäyttöoikeuksia. Ihmisoikeusjuristi Martin Scheinin ja hänen hengenheimolaisensa jaksavat väheksyä statuksettomien inarinsaamelaisten identiteettiä. Scheininistä tulee mieleen Lenin, joka aikoinaan puhui lämmöllä hyödyllisistä idiooteista. He olivat länsimaista akateemista älymystöä, joka kannatti sokeasti neuvostovaltaa.”
Niinpä niin. Näitä leninejä ja heidän hyödyllisiä idioottejaan on riittänyt selittämään ja väittelemään saamelaisasioiden ja erityisesti kollektiivisen, joskus ihan konkreettista valtiotakin tarkoittaneen, historiaan perustumattoman Saamenmaan ympärillä. Kun näkee ja kuuntelee tätä scheininiläistä kehän kiertämistä, joutuu kerta toisensa jälkeen kysymään, olisiko nykyaikaa eläville saamelaisille jo järkevää skipata tuo heitä ylhäältä yliopistokuplastaan katseleva joukkio ja rakentaa itse omaa elämäänsä heitä ja heidän elämäntapaansa arvostavassa oikeusvaltiossa?
Kari Kyröä lainaten: ”Tosiasioihin ja alueemme runsaaseen, kirjattuun viralliseen historiantutkimukseen perustuva keskustelu johtaa paremmin eteenpäin ongelmien ratkaisemisessa. Vastuullisten tahojen on nojattava siihen. Pelkkien mielikuvien perusteella asioita ei voi ratkaista, sellaisesta jäisi kolisevia luurankoja kaappeihin. Kestävään sovinnon tekoon kuuluu sekä virheiden tunnustuksia, että anteeksiantoa.”

perjantai 11. lokakuuta 2019

Scheininin tokka hupenee – merkki kohta omassa korvassa?

Kun seurasi käydyn saamelaiskäräjävaalin tuoksinaa kaikkine vaaliluettelokupruineen, jäi tuntuma, että yksi sen aktiivisin ja samalla hätääntynein propagoija oli firenzeläinen professori. Hän yritti kaikkensa erotellakseen tokastaan vieromerkit, mutta jo ikääntyneeltä ja huonojalkaiseksi käyneeltä paimenelta tuo ei onnistunut. Päinvastoin, osa tokastaan mastautui noiden vieraiden mukaan ja suurin osa, yli puolet, minne lienee hajonnut tai kuruihinsa lumettunut.
Vaikka Martin Scheinin piiskasi raitionsa saamelaiskäräjien vaalilautakunnassa ja hallituksessa nousemaan jopa Suomen korkeinta hallinto-oikeutta (KHO) vastaan, ja vaikka hän itse väänsi ja tulkitsi mediassa kansainvälisiä alkuperäiskansamääritelmiä omaan muottiin, kuluttaen siinä omaa ihmisoikeusjuristin auktoriteettiaan, ei se auttanut. Inarin kalastajasaamelainen Kari Kyrö nousi omalla sataluvullaan vaalien ääniharavaksi ja perässä kakkoseksi tuli niin ikään selkeästi toinen Scheininin raitioiden inhoama inarinsaamelainen Anu Avaskari. Kaikkineen saamelaiskäräjien ”oppositio” vahvistui muutenkin ja oli yhteisen äänimääränsä osalta vaalin voittaja.
Scheinin vähätteli mediassa kansainvälisissä alkuperäiskansamääritelmissä olevaa polveutumista koettaen osoittaa sen tarkoittavan ”ei verenperimää” tai ”geenejä”, vaan enemmän ”kulttuurista jatkuvuutta”. Hänestä ratkaisevaan asemaan jäi henkilön alkuperäiskansalta saama ”ryhmähyväksyntä”. Toisin sanoen, hyväksyisikö Suomen tilanteessa kapea saamelaisjohto Kari Kyrön tai muita inarinsaamelaisia koltta- ja pohjoissaamelaista kulttuurijatkumoa – enemmän tai vähemmän – edustavaan ryhmäänsä .
Nyt vaalin jälkeen voisi arvioida Scheininilläkin olevan vaikeaa, mikäli hän pyrkii edelleen väittämään, ettei Kari Kyröllä ole saamelaisten antamaa vahvaa ryhmähyväksyntää. Ehkä tulemme jonkin kiemuran silti vielä kuulemaan, onhan professorilta kuultu vuosikymmenten varrella mitä kummallisempia ”lainopillisia” kommentteja, muun muassa eri elinkeinoissa elävien saamelaisten eriarvoisista ihmisoikeuksista.
Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen kuinka Scheinin ja myös hänen oppilaansa saamelaisista sekä oppeihinsa sitoutuneista tutkijoista muistavat edelleen puhua yleistäen saamelaisista. Saamelaiset sitä ja saamelaiset tätä, aivan kuin saamelaiset olisivat jopa ajatteluun asti ulottuva, yksiääninen homogeeninen joukko. Näin ei ole koskaan ollut eikä esimerkiksi ja etenkään nyt käydyn käräjävaalin perusteella. Kun katsotaan Kyrön ja muiden saamelaisuutta avarammin näkevien saamelaisten yhteistä vaalitulosta sekä vielä yleensä saamelaiskäräjävaalin jälleen kerran heikkoa äänestysaktiivisuutta, ei yksien esiintymiselle kaikkien saamelaisten nimissä löydy järin kummoista legimiteettiä.
Minusta saamelaiskäräjäjillä vahvan valtuutuksen turvin jatkavat jäsenet Anu Avaskari, Pigga Keskitalo ja Kari Kyrö kirjoittavat aivan oikein 9.10.2019 Inarilaisessa, että Suomen ”valtionhallinto ja ulkoministeriö voivat halutessaan käyttää vaalitulosta vuoropuhelussaan ja vastineessaan YK:n ihmisoikeuskomitealle” – siis juuri Scheininin laatimiin ja masioimiin kanteluihin.
Täytyy myös toivoa, että kirjoittajien peräänkuuluttama kaikkien saamelaisten ja saamelaiselinkeinojen yhdenvertaisuuden ja oikeuksien puolustaminen - sekä historiaan että nykyaikaan sopeutuen - saisi jalansijaa tulevilla saamelaiskäräjillä. Tähän mennessä saamelaispolitiikkaa ovat ohjailleet liikaa yhä 1960- ja1970-lukujen kolhoosiunelmissaan elävät agitaattorit pioneerikasvatteineen.

tiistai 3. syyskuuta 2019

Millainen olisi saamelainen kieli- ja kulttuurivaltio?

Saamelaiskäräjävaalit ovat uutistenkin mukaan virallisesti alkaneet. Tosin vielä eilen tapasin muutaman saamelaisen, joka ihmetteli kun mitään vaaleihin liittyvää äänestysmateriaalia ei ollut hänelle eikä muutamalle tuttavalleenkaan tullut.
”Ehkä ovat ruksanneet meikäläisetkin pois vaaliluettelosta – ne kaikki saamelaiset tuntevat siellä lautakunnassa?” hän pohdiskeli.
No, joka tapauksessa saamelaiskäräjävaalit on ilmoitettu toimitettavaksi 2.9.–30.9.2019. Jos viittaisi aiempiin kokemuksiin noista vaaleista, kaikkine saunakamariin unohtuneine Enontekiön vaaliuurnineen ja viime aikojen ennakkosekoiluineen, voisi lyödä melkoisen veikan jälkipelejä ja ehkä ihan virallisia kantelujakin jälkikäteen nähtävän.
Ja mistä saamelaiskäräjävaaleissa äänestetään tai millaisia linjauksia ehdokkailta odotetaan, sitä kaiketi osaltaan kuvastaa Yle Sápmin julkaisema vaalikone? Kiinnitin monen muun ohella huomiota kysymykseen ”Saamelaisalueelle tulee perustaa yksi saamelaisvaltio, joka vahvistaa neljän maan saamelaisten kieltä ja kulttuuria”. Kuulin, että moinen kysymys on selitetty vaalikonetta laatineen konsultin aivoitukseksi. Niinköhän joku konsultti meni moisen kysymyksen ihan itse keksimään?
No, joka tapauksessa moinen kysymys ehdokkaiden pohdittavaksi osoittaa ainakin sen, että 1970-luvun vasemmistohuuruissa syntynyt hallusinaatio kollektiivisesta saamelaisvaltiosta häilyy vieläkin joidenkin nykyistenkin etnonationalistien kalloissa. Se osoittaa siis millaiselle tavallisten saamealaisten elämästä etääntyneelle epärealismille saamelaispolitiikkaa rakennellaan.
Tarkkaan kysymystä lukiessa kiinnittyy huomiota haaveillun valtion tehtävään eli kielen ja kulttuurin vahvistamiseen. Siitäkö se valtio syntyisi? Mistä se rakentuisi materiaalisesti, siis millä se vaikkapa rahoittaisi pönäkän hallintonsa ja joka torpasta löytyvät taitelijansa, tavallisten kansalaisten perus- ja hyvinvointipalveluista puhumattakaan? Ja mitä sanoisivat ne nykyiset kansallisvaltiot, joista tuo ”neljän maan saamelaisten” eldorado muodostettaisiin? Erityisesti olisi mielenkiintoista katsoa kärpäsenä katosta mitä Vladimir sanoo kun saamelaisvaltion itsenäisyysjulistus tipahtaa hänen pöydälleen. Se nyt ei niin arvuuteltavaa olekaan kuinka Anna Maja Henriksson ja Martin Scheinin pyörähtelisivät hilpeinä tuon julistuksen tultua ”Morsgrisar”-laululeikkiään.
No joo, tottahan tuollaisia voin ilkamoida, mutta eivätköhän nämä saamelaisvaltion jo harmaantuneet radikaalit olleet haaveissaan ihan tosissaan ja ehkäpä sitä on tämä heidän historiaa tuntematon jälkikasvunsakin. Kiinnostuin tuosta haaveilusta nuorena toimittajana 1970-luvun jälkipuoliskolla Hetan hotellin saunassa, jossa satuin meneillään olleen porotilojen perustamiskierroksen aikana lauteille yhtä aikaa siellä kovasti huuruissa olleen saamelaiskolmikon kanssa. Kolmikkoon kuuluivat pitkään saamelaismediassa vaikuttanut toimittaja sekä sittemmin saamelaisvaltuuskunnassa ja –käräjillä keskeisesti vaikuttaneet – silloin nousevat – poliitikot. He valistivat minua, ettei Suomen valtion yritys asuttaa maattomia saamelaisia porotiloille tulisi riittämään. Kohta kun oli tulossa sellainen laki, että pohjoisen maat julistettaisiin saamelaisten kollektiiviseksi omaisuudeksi, ja kun vielä perään syntyisi oma saamelaisvaltio, pantaisiin lantalaisille kepit hihoihin ja laitettaisiin heidät kävelemään kohti etelää.
Olikohan Pekka Aikio vai ken se johtava saamelaispoliitikko, joka vuosia myöhemmin kertoi jossain haastattelussa, etteivät saamelaiset olleet oikeasti haluamassa omaa valtiota. Jo siitäkään yksinkertaisesta syystä, että siinä menisi saman tien kaikin puolin antoisa vähemmistö- ja alkuperäiskansa-asema. Sen sijaan Pekkakin taisi olla ideoimassa ja ainakin kannattamassa myöhempää ajatusta Saamenmaan tietullista Vuotsoon. Sitä kaivattiin lähinnä matkailun Saamenmaalle aiheuttamien haittojen lievikkeeksi. Hupailin silloin ilkeästi ajatuksella kuinka Pekka istuisi puomivahtina Vuotson hirsisen portin kupeessa, peltinen kassalipas vieressään.
No taas mennään, Väänänen! Oikeasti kyllä arvostan Aikion Pekkaa saamelaispoliitikkona, vaikkakin hänen toimintansa on pääosin keskittynyt – nykyisen hallitsevan saamelaisjohdon tavoin – yhden saamelaisryhmän ja -elinkeinon etujen ajamiseen.
Saamelaiskäräjävaaleista vielä se, että taisin jo hyvissä ajoin ennen kuultuja ehdokkuusratkaisuja ennustaa kuinka seuraavien saamelaiskäräjien johdossa ei nähtäisi enää kolttaa. Nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio oli omiaan ja hyödyllinenkin rypemään Klemetti Näkkäläjärven eksoduksen jälkeisen mutapainin, mutta sitten hän saisikin jo mennä. Ja niin hän päätti ihan itse myös tehdä. Veikkasin tuolloin samalla, että saamelaiskäräjien johtoon tarvittiin jälleen joku Näkkäläjärvi ja taisinpa mainita nimenkin – Piritan.
Hänen kuningatartietään petailemaan näyttivät äskettäin lähtevän ihan julkisen sanan neuvosto JSN ja Lapin Kansa, jotka kutsuivat Faktalaavu-blogin perustajiin ja ylläpitäjiin kuuluvan ”A resilient advocate of Sámi rights” – aktiivin asiantuntijaksi saamelaisia vaientavaa vihakirjoittelua pohtivaan paneeliinsa. Ja olihan siinä asiantuntijoina pari muutakin ”objektiivista” tutkijaa. En seurannut keskustelua, mutta varmaan jo pelkästään Piritan kapoiseen tutkimukseen nojaten tuota hiljentävää vihakirjoittelua todettiin esiintyvän.
Ehkä JSN:n ja Lapin Kansan olisi kannattanut nostaa paneelinsa pöydälle tuon mainitsemani Faktalaavun, jossa viimeksi näin Piritan lämmitelleen jonkin 1990-luvun – nykyisin jo edesmenneen henkilön – kirjoituksen. Tuossa kirjoituksessa ei paljon faktoilla tai lähteillä pelattu, mutta vihaa siihen kyllä sisältyi senkin edestä.
Moinen kirjoitus sai erään saamelaisen tuttavani toteamaan, että juuri suomalaiset ”kaiken maailman samofiilit” ovat olleet kiivaimpia ruokkimaan syyllistämisellä ja uhriutumisella ratsastavaa saamelaispolitiikkaa.
”Mitä riukumpi, sen kiukumpi”, kiteytyi hänen analyysinsa.