torstai 2. kesäkuuta 2022

Saamelaispolitiikka ahnehtii asemaa ja rahaa

Jotenkin ei yllättänyt, vaikkakin tilanteen kuvaus poikkeustilana kyllä kummastutti. Nimittäin että saamelaiskäräjät on sekoamassa omaan ahneuteensa mitä sen hamuamaan rooliin ja sen edellyttämään byrokratiaan ja edustamiseen tulee. Minusta käräjien puheenjohtajan Tuomas Aslak Juuson on turha ruikuttaa väkensä jaksamista ja resurssivähyyttä tilanteessa, jossa on jouduttu ihan varmaan oikeastikin töihin, kun kaikki mahdolliset tahot valtionhallinnosta kuntiin ja kaikkiin mahdollisiin tahoihin siinä välillä alkavat pyytää lausuntoja, joita käräjät on vaatinut siltä kysyttävän – ja jonka lisäksi käräjät on lausuntojensa lisäksi eri asioista ja hankkeista valittamassa ja maailmalle kantelemassa.

Ja itse kovana reissumiehenä ja vasittuna YK:n kävijänä tunnettu Juuso löytää tietenkin syyllisen tilanteeseen muualta kuin peilistä. Nimittäin ministeriöt ovat hänen mukaan suhtautuneet nihkeästi käräjien resurssitarpeiden lisäykseen. Hän kertoo työmäärän kasvun näkyneen henkilöstön oireiluna, jonka oireilun hoitamiseen työpaikan omat voimavarat eivät ole enää riittäneet.

Saamelaiskäräjien hallitus on siis päättänyt ottaa käyttöön poikkeustilan 30. syyskuuta 2022 saakka, käräjät ei enää pysty vastaamaan sille tulevien asioiden riittävästä valmistelusta pyydetyssä aikataulussa. Eli että pysähtyykö nyt moni asia myöhempien valitusten ja kantelujen pelossa siihen, ettei saamelaiskäräjiltä saada siltä kantaa?

Poikkeustila tarkoittaa Juuson ja käräjähallituksen mukaan lakisääteisten tehtävien turvaamista ja muiden tehtävien alasajoa. Eikö asian pitäisi noin ollakin eli käräjäthän tuolla myöntää häsläävänsä asioissa ja areenoilla, joissa sen ei tarvitsisi eikä varsinaisesti kuuluisikaan olla? Samaa harkintaa voisi minusta käyttää myös lausuntoja pyytävien tahojen keskuudessa. Onko pakko jokin vapaaehtoinen Akwe´kon menettely ulottaa jokaiseen metsäpalstan hoitoon tai kaavatyöhön? Voisiko riittää, että käräjiltä pyydettäisiin niissäkin enimmillään lausunto eikä perustettaisi erillisiä komiteoita ja työryhmiä vatvomaan omia ja muilta sidosryhmiltä osin katveessa pidettäviä ja perustelemattomia leikkaa-liimaa -kannanottojaan?

En ole asiassa ehkä ihan kartalla, mutta jonkin tiedon mukaan saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa työskentelee saamelaispolitiikan töissä yli 60 henkeä. Joidenkin talon sisältä kuultujen kommenttien mukaan yhteensä 14 miljoonaa euroa Suomen valtiolle ja osin Inarin kunnalle maksanut Sajos on humissut ajoittain tyhjillään, kun väki on ollut väitetysti ”etätöissä”, kuka reissuilla, kuka missäkin. Ehkä sillä Juuson kertomalla työuupumuksellakin on ollut osansa työhuoneiden tyhjyyteen?

Kysymys kuuluu, korjaantuuko käräjien johtaminen ja väen uupuminen Juuson mainitsemilla lisäresursseilla ja niiden edellyttämällä lisätyllä rahalla? Jotenkin jaksan joskus hyvinkin tarkoin käräjien toimintaa seuranneena epäillä. Ja sitä paitsi puheenjohtaja Juusokaan ei puhu käräjien rönsyilyn järkeistämisestä, vaan menon jatkumisesta sikäli kun ”poikkeustilan” takarajan jälkeen rahaa on saatu lisää.

Jotenkin poikkeustilan julistaminen sattuu ehkä otolliseen hetkeen, koskapa jonkun tiedon mukaan pääministeri Sanna Marin olisi tulossa käräjien vieraaksi tämän kuun puolivälin jälkeen. Ehkä pääministeri saa Inarissa kainaloonsa paperin, jossa edellytetään käräjille yli 2,3 miljoonan euron lisäresurssitarvetta sen ensi vuoden talousarvioon. Tälle vuodelle käräjille on myönnetty sen yleiseen toimintaan 2,26 miljoonaa euroa eli nyt siis vaaditaan budjetin tuplaamista.

Puheenjohtaja Juuson mukaan saamelaiskäräjät on mukana kansallisesti ja kansainvälisesti yli 150 työryhmässä, käy vuosittain 30–50 lakisääteistä neuvottelua sekä antaa 120–250 lausuntoa tai esitystä vuodessa.

Saamelaiskäräjien poikkeustilailmoitus on saanut osakseen varsin paljon arvostelua ja ihmettelyä. Rankimmillaan on vaadittu jopa sen varojen käytön tarkastamista ja yleensä toiminnan lakiin nähden arvioimista.

Juusot rahattomina

Jos käräjien Juusolla on rahapula, taitaa sama rahattomuus ja työn hajonta vaivata sukulaistaan Anni-Kristiina Juusoa, valtion perustaman saamelaisten totuus- ja sovintokomission pääsihteeriä.

Totuus- ja sovintoprosessiin on valtion vuoden 2019 budjetista ja vuoden 2021 lisätalousarviosta myönnetty yhteensä 2,3 miljoona euroa. Vuoden 2022 budjetissa valtioneuvosto myönsi vielä 460 000 euroa, mutta hupsistakeikkaa nyt komission työ on hajonnut jo ennen kuin se saatiin edes saamelaisen kansan parissa näkyvämmin käyntiin – ja osapuolten mukaan syynä on rahan vähyys. Ehkä asiantuntijoiden – keitä he sitten lienevät olleet – kuuleminen söi rahat?

Toki komission avoimuudesta ja kannanotoista ajankohtaisiin oikeusasioihin, siis kaiketi osallistumisesta päivän saamelaispolitiikkaan, on selitysten mukaan ilmennyt mielipide-eroja komissaarien kesken, mutta ensimmäisenä eronsa ilmoittanut puheenjohtaja Miina Seurujärvi huokaili on myös vähäistä rahoitusta. Nyt valtion suunnasta on kai jo lupailtu lisää rahaa.

Kentällä komission rahattomuutta on ihmetelty ja pohdittu onko kyseessä pääasiassa vain yritys lypsää valtiota. Myös Anni-Kristiina Juuson asennetta ja kykenemättömyyttä pääsihteerin tehtävään on pohdittu hänen jätettyään raportissaan ensimmäisistä ryhmäkuulemisista inarinsaamelaisten näkemykset pariin riviin. Nekin saatiin mukaan vain pakon edessä.

Jo se, että totuus- ja sovintokomissioon piti valita komissaareiksi aikaisemmin saamelaispolitiikan kärjistäjinä ja saamelaisten keskinäisen syrjinnän edistäjinä kunnostautuneet Hannele Pokka ja Heikki Hyvärinen, oli omiaan luomaan kentälle epäuskoa toiminnan vilpittömyydestä.

Susi saamelaiskäräjälaki

Lienee niin, että rahan ohella pääministeri Marinin käräjävierailulla halutaan edistää myös nykyisen saamelaisjohdon asemaa tekeillä olleessa ja eduskuntaan pyrkivässä saamelaiskäräjälain uudistuksessa.

Juuson joukko haluaa oikeuden kaventaa saamelaisuuden määritelmää ja siihen liittyen mitätöidä nykyisen käräjävaalien äänioikeutettujen luettelo sekä vahvistaa käräjien piirin veto-oikeutta käytännössä kaikissa pohjoisen maankäytön ja taloudellisen toiminnan hankkeissa. Siinäpä sitä olisi pääministerillekin paikka arvovallallaan edistää suomalaisen oikeusvaltion alkuperäiskansapolitiikkaa.


Jk.

Liitän tähän juuri Jouni Kitiltä saamani arvioinnin liittyen meneillään olleeseen saamelaiskäräjälain uudistamiseen sekä siihen liittyen  ILO-sopimuksen soveltamiseen:

”Valtion strategiset valinnat

Viime vuonna oikeusministeriön asettama saamelaiskäräjälain muuttamista koskeva työryhmä esitti varsin radikaaleja muutoksia saamelaiskäräjälakiin. Esitys loisi edellytyksiä IlOn sopimuksen ratifiointiin. Valtiolla on periaatteessa jäljempänä mainitut kolme tapaa edetä Ilon yleissopimuksen voimaansaattamisessa. Se voi pitää koko asiaa teknisenä lainsäädäntökysymyksenä kuten työryhmän esitys pääasiassa tekee. Sen mukaan mitään mainittavia ongelmia ei ole. Tällainen johtaa kestämättömään tilaan kunnan kannalta, väestöryhmien elinolojen kehittämisen kannalta, kuntatalouden kannalta ja monien ratkaisemattomien kysymysten kannalta. Esitys on jättää monta asiaa selvittämättä ja huomioon ottamatta niin, että selvitystyötä on jatkettava. Tässä suhteessa johtoa jatkolle voisi hakea myös muista pohjoismaista. Tärkeintä tässä tilanteessa olisi kuitenkin tilanne ja olosuhdekartoitus, joka on lainsäädännön perusedellytys.

Valtio voi demokraattista valmistelua hyödyntäen tehdä seuraavaksi kartoituksen siitä, mitä peruskysymyksiä on yleissopimuksen voimaansaattamiseksi tehtävä. Ei liene ajateltavissa, että yleissopimus saatetaan voimaan useassa eri vaiheessa. Ei liene kenenkään edun mukaista myöskään, että joku muu kuin Suomi ja sen kansalaiset saavat päättää miltään osin kansallisen sopeuttamisen edellytyksistä.

Toinen valtion etenemisstrategia onkin selvittää Ilon yleissopimuksen voimaansaattamisen kaikkinaisia vaikutuksia.  Tälle ei ole mitään oikeudellista estettä. Samalla on mahdollisuus avata Ilon yleissopimusta koskevia tulkintoja ennakolta kansalaiskeskusteluun. Tällainen elementti puuttuu. Samalla on niin ikään mahdollisuus selvittää sitä, mitkä seikat ovat ehdottomia ja mitkä harkinnanvaraisia yleissopimuksen kansallisen voimaansaattamisen edellytyksiä. Tässä suhteessa voidaan käyttää myös Ruotsin ja Norjankin noudattamia menettelytapoja.

Keskitetty ja suppea, suljettu näin merkittävän lainsäädäntöuudistuksen valmistelutapa ei ole demokraattinen ja yhteiskunnassa valtion yleisesti hyväksymä valmistelutapa. Ne ihmiset joihin työryhmän esityksen kielteiset vaikutukset eniten kohdistuvat on rajattu valmistelun ulkopuolelle. 

Kolmas valmistelua ja jatkoa koskeva strateginen näkökohta onkin se, että valmistelu tulee olla jatkossa konsensukseen, kaikkien perus- ja ihmisoikeussuojaan sekä Ilon yleissopimuksen kirjaimen keskinäiseen punnintaan perustuvaa. Tämä tapahtuu siis sen jälkeen, kun valtio on päättänyt ratifioida yleissopimuksen ja saattaa se voimaan riittävien ja tarpeellisten selvitysten jälkeen. Voimaansaattamistoimenpiteiden jatkovalmistelu on välttämätöntä, sillä työryhmän esitys on siinä määrin aukollinen, eräitä olennaisia oikeuskysymyksiä sivuuttava ja uusia tulkintakysymyksiä herättävä, ettei se ole lain muutosten jatkovalmistelulle riittävä.

Harkinnan oikeudellinen luonne

Edelleen on aiheellista huomauttaa, että Ilon yleissopimuksen voimaansaattaminen on päätöksenä poliittinen. Sen sijaan voimaansaattamisen edellytysten harkinta ei ole sitä monesta syystä. Tässä lausunnossa ilmenneellä tavalla on selvitettävä eri perus- ja ihmisoikeuksien keskinäistä suhdetta ja sitä kautta arvioitava kokonaan uudelleen lainmuutosten vaikutuksia. Kyse on siten useasta samanaikaisesta perusoikeuden vaikutuksesta, joita eduskunta on soveltanut.

Tällaisia, vaikuttavia perusoikeuksia ovat materiaalisen yhdenvertaisuuden vaatimus ja siihen liittyvä perusteettoman syrjinnän kielto ja omaisuudensuoja. Suojattujen perusoikeuksien keskinäinen yhteensovittaminen on jäänyt yksityiskohtaisesti tekemättä esitettyjen lain muutosten yhteydessä.  Eräiden muutosesitysten osalta tämä harkinta palautuu pulmaksi oikeudesta elämään ja kulttuuriin.

Ilon alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifioinnin perusedellytykseksi näyttää muodostuvan lainsäädännön muutoksista koostuva kokonaisuus, jolla katsotaan ratifioinnin edellytysten täyttyvän. Tämä on valtion valinta. Siinä on eräitä piirteitä, jotka muistuttava muiden pohjoismaiden ratkaisuja tai niiden pohdintoja.

Valtion ratkaisua ei ole esitetty perustettavan alkuperäiskansan yksinoikeuksiin tai vetoihin viranomaisten päätöksenteossa. Se rakentuu lainsäädännön muutosesitysten ja taloudellisen kompensaatiopaketin kautta. Kyse on myös valtion kansallisesta lainsäädäntöratkaisuista.

Valtion ei voi sivuuttaa lainvalmistelussa ja lainsäätämisessä alueen muun väestön oikeuksia. Varsinkin yhdenvertaisuusperiaate (lain edessä) ja omaisuudensuoja eivät ole vaikuttaneet työryhmän esityksiin.

Lainmuutosten kokonaisuudessa on korostettava valtion harkintaa. Se näkyy arvovalintoina sen suhteen, missä määrin on katsottu tarpeen muuttaa lainsäädäntöä, siinä missä määrin on katsottu perustelluksi tukea saamelaisia ja menetyksiä kärsiviä kuntia ja miten pitkälle meneviksi asetetaan alkuperäiskansan suojaksi lainsäädäntöön päätöksentekoa ja toimintaa varten harkintaa ja toimintaa ohjaavat suojakriteerit.  Nimenomaan näiden suojakriteerien harkintaa on arvioitava muutosesitys kerrallaan jäljempänä mainitulla tavalla.

Jatkotutkimusten tarve

Oikeusministeriön työryhmä on tarkastellut ILOn yleissopimuksen voimaansaattamista teknisenä oikeudellisena kysymyksenä. Tämä on johtanut siihen, että monta merkityksellistä asiaa on sivuutettu kokonaan tässä lausunnossa osoitetulla tavalla. Painava huomautus on esitetty nimenomaan siinä suhteessa, ettei eritellä, mitkä toimet ovat Suomen valtiolta ehdottomia ja mitkä toimet ovat sen harkinnassa. Tämän vuoksi esityksen tulkinta on vaikeaa.  Esityksen voidaan kuitenkin kokonaisuutena katsoa esittävän yhtä mallia, jolla ratifiointi on mahdollinen. 

Edelleen voidaan todeta, ettei esitysten vaikutuksia ole eritelty eri väestöryhmien, nykyisten oikeuksien ja alueen yleisen taloudellisen tilanteen kautta. Ruotsissa ja Norjassa selvitystyö on ollut kattavaa ja syvällistä. Suomessa on tyydytty valmistelemaan voimaansaattamista keskitetysti, epädemokraattisesti ja valmistelutyöhön osallistuneiden nimiä mainitsematta.

Ratifioinnin katsotaan olevan mahdollista ilman maaoikeuskysymysten selvittämistä. Työryhmän esitysten perusteella Suomessa ei ole tarpeen tehdä muitakaan vaikutuksia koskevia selvityksiä esimerkiksi Ruotsin tapaan.

Jatkotutkimusten tarpeen tulkinnasta riippuu, kuinka paljon aikaa menee ILOn yleissopimuksen ratifiointiin. Siitä riippuu myös se, kuinka ankaraa vastustusta esitykset tulevat aiheuttamaan ja ylipäänsä, miten valtion liittyminen tähän yleissopimukseen onnistuu. Valtiolla on erityisen suuri vastuu paikallisen väestön ja kunnan toimintamahdollisuuksien turvaamisesta, jotta koko yleissopimuksen voimaansaattamisella on kokonaisuudessa myönteinen vaikutus.

Erityisesti tulisi selvittää työryhmän keskeneräisimpiä kohtia, joita ovat esitykset keskitetyn hallintomallin ja lainsäädännön suojakriteerien vaikutuksesta. 

ILOn yleissopimus

ILOn yleissopimus on kollektiivisia oikeuksia koskeva ihmisoikeussopimus, jonka suhde muihin ihmisoikeussopimuksiin on jätetty avoimeksi. Edellä on viitattu yleisesti yleissopimuksen liittyvälle valtiolle antamaan harkintaan.

Yleissopimus on suurelta osin Suomessa voimassa olevan lainsäädännön ja saamelaiskäräjälain sisällön vuoksi mahdollista ratifioida. Sen avainkysymykseksi jäävät maaoikeuksien sisällön erittely. Se ei edellytä alkuperäiskansan maan omistusta; tämä asia on sinänsä epäselvä Suomessa eikä valtio ole ponnistellut pyrkimyksillään tämän kysymyksen selvittämiseen toivotulla tavalla. Alkuperäiskansan käyttöoikeuksien eli poronhoito-oikeuden suoja on muodostunutkin siten ratifioinnin selvimmäksi, esille nousevaksi edellytykseksi.  Siksi sitä koskevat kansalliset esitykset ovat olennaisia. Pakettia tukee taloudellinen tukipaketti, jonka rakenne ei ole onnistunut.

Itsehallinto

Raportin esityksissä on sivuutettu aika olennainen itsehallintokysymys. Nimittäin, jos ehdotetut muutokset hyväksytään, saamelaisten kulttuuri-itsehallinnoksi kutsuttu saamelaiskäräjälaki (974/95 muutoksineen) muuttuu myös elinkeinoja koskevaksi itsehallintolaiksi. Siten saamelaiskäräjälain 1 §:n määritelmä kulttuuri-itsehallinnosta ei riitä. Tämän soveltamisalan laajentaminen on puolestaan saamelaisten autonomian, joka on ollut sisäistä luonteeltaan, muuttamista ulkoiseksi itsehallinnoksi rajoitetussa mielessä. Tämä taas nostaa esiin kysymyksen siitä, miten saamelaiskäräjälain mukainen toiminta suhteutuu kunnalliseen itsehallintoon. Viimeksi mainittu itsehallinto on sekä sisäistä että ulkoista, perustuslain suojaamaa itsehallintoa omin ja valtiolta saaduin varain hankintain kautta. Edellä mainittua kehitystä seuraten tulevat eri itsehallintojärjestelmien kautta tehtävät päätökset yhteen sovitettavaksi.

Kunnan itsehallinnon kannalta on myös olennaista, ettei esityksillä aseteta kunnan eri väestöryhmiä perusteettomaan eriarvoiseen asemaan, jonka haittoja tai syntyneitä vahinkoja on vaikea korvata myöhemmin. Sellainen esitys voi vahingoittaa kunnan toimintaa pitkällä tähtäimellä. Kunta on edelleen se demokraattinen instituutio, joka vastaa kaikille tuotettavista peruspalveluista ja niiden kehittämisestä.

Valitettavinta tässä kehityksessä olisi se, jos jokaisen lain osalta kunnan tai muun asianosaisen aloitteesta hallintotuomioistuimet tulevat ratkomaan syntyneitä intressi- ja laintulkintakysymyksiä.

Työryhmän yksityiskohtaiset esitykset

Työryhmä esittää uusia organisatorisia ja muita järjestelyjä ja erittäin monen yksittäisen säädöksen muuttamista.

Monet esitykset kohdistuvat valtion ja sitä edustavan Metsähallituksen toimintaan. Niillä on kuitenkin vahvoja kuntataloudellisia ja kunnan päätöksentekoon kohdistuvia vaikutuksia.

Lainsäädännön muutosesityksiä tulee arvioida niiden antaman suojavaikutuksen ja muiden vaikutuksen kannalta. Tämä on tärkeää varsinkin sen vuoksi, ettei useimmissa esityksissä tätä kokonaisvaikutusten analyysia edellytetä lainkaan. Siksi jokaista esitystä tulee - osa esityksistä on muutoksien vuoksi teknisiä ja riippuu toisista esityksistä - arvioida siltä kannalta, onko esitykseen sisältyvä harkintakriteeri (suojaa antava kriteeri) perusteltu vai ei. Edelleen tulee arvioida sitä, voidaanko kokonaisuuden kannalta riittävään suojaan päästä lievemmällä kriteerillä ja sanamuodolla. Joissakin tapauksissa voi olla edelleen perusteltua muuttaa sanamuotoja siten, että suojaa arvioidaan jo sanamuotoihin kirjoitetun intressipunninnan kautta. Erityisesti tällöin vaikuttaa se, että esitys on perustelematon sen vuoksi, että se vie alueelta kehittämismahdollisuuksia.  Kyse ei voi olla yksityiskohtaisissa ratkaisuissa vain valtion abstraktista edusta vaan soveltamiskelpoisesta, suojaa antavasta edusta.

Muutosesitykset sivuuttavat eivätkä sellaisenaan vaikuta peruskysymykseen: omistus- ja hallintaoikeuden luonteeseen valtion maihin ja vesiin ja siihen, missä laajuudessa tämä on saamelaisten ja lappalaisten oikeus historiallisen taustan perusteella. Tähän Ilon yleissopimuskaan ei anna vastausta.

Suomen ja muiden pohjoismaiden saamelaisten oikeudet on tunnustettu perustuslaillisesti. Heidän asemansa alkuperäiskansana mainitaan muun muassa Suomen ja Norjan perustuslaeissa. Saamelaisilla on sinänsä samat oikeudet kuin muillakin kansalaisilla. Lisäksi heidän oikeutensa omaan kieleen on tunnustettu. Kulttuurinen itsehallintolaki turvaa sen mukaisen itsehallinnon.

Ilon alkuperäiskansoja koskevan ratifioinnin kannalta saamelaisilla on ne käyttöoikeudet, joita ratifiointi edellyttää vähimmäistasona. Kyse liittymisen ehdoissa on näiden oikeuksien suojan vahvistamisesta. Yleissopimus ei edellytä muiden oikeuksien vähentämistä tai rajoittamista nimenomaan. Siksi oikeuksien vahvistamisessa ydinkysymykseksi näyttäisi muodostuvan se, onko poronhoito-oikeus vahvistettava yksinoikeudeksi saamelaisten kotiseutualueella vai ei. Tai miten tämä seikka säädöstetään. Siihen liittyy keskeisesti se, miten vahva suoja poronhoito-oikeudelle annetaan suhteessa muihin elinkeinoihin kuten matkailuelinkeinoon tai kaavoitukseen. Tämä kysymys on myös kaksiteräinen siinä mielessä, ettei matkailun harjoittaminen profiloidu missään olennaisessa suhteessa sen mukaan, kuka sitä harjoittaa. Se on ihmisen käyttäytymisen ilmiö ja taloudellinen toimi.

Saamelaisilla ja lappalaisilla on yhteinen etu ajattavanaan elinkeinojen kehittämisessä. Kunnalla on koko alueen osalta vastuu taloudellisen toiminnan kehittämisestä. Kun otetaan huomioon valtion toimenpiteet palvelujensa vähentämisessä ja yleinen trendi sen suhteen, missä määrin valtio rahoittaa toimintoja, huoli kunnan taloudellisista toimintamahdollisuuksista on tärkeää.

Valtion omistusten kiistattomuus

Valtio on johdonmukaisesti ja yleisesti kiistänyt sen perinteisen omistusoikeuden valtion maihin ja vesiin kyseenalaistaneet väitteet. Tämä kehitys on kuitenkin käynyt kiinnostavammaksi sen jälkeen, kun on tullut uutta tietoa ja tehty selvityksiä valtion omistusten oikeudellisesta luonteesta ja perusteesta suhteessa Lapissa pitkään asuneiden lappalaisten ja saamelaisten sukujen maa- ja vesialueiden käyttöön ja nautintaan. 

Erityisen kiinnostavaksi on käymässä valtion omistusten oikeudellinen perusta. Valtion säädökset, joilla se on julistanut omistukseensa ja hallintaansa lappalaisten ja saamelaisten hallinnassa olevat nautinnat, on kyettävä myös jälkikäteen perustelemaan. Olennaiseksi on käymässä se tosiseikka, ettei valtio voine osoittaa kattavasti omistuksiaan asiakirjoin eikä siten laillisin saannoin saaduiksi. Tapa, jolla valtio on ottanut haltuunsa valtion maat ja vedet, muodostuu kiintoisaksi.

Työryhmä on kokonaan sivuuttanut valtion omistusoikeutta koskevat periaatteelliset käsityserot. Toisaalta viranomaisten tiedossa on ollut, koska sitä koskevaa selvitystä on esitetty etenkin saamelaisten käräjälain säätämisestä asti intensiivisesti, nykytilanteen oikeudellinen luonne. Eduskunta poisti esitetyn selvityksen perusteella kaikki vuosirajat sekä laista että perusteluista juuri tästä syystä.

Tämä omistusta koskeva kysymys on olennainen Ilon yleissopimuksen voimaansaattamista koskeva edellytys. Se on myös kysymys, joka on tutkimuksen varassa ja jota ei voida poliittisin päätöksin tai harkinnalla sivuuttaa. Tämän tutkimuksen laajentaminen ja puolueeton edistäminen on valtion ensisijaisia tehtäviä.

Voidaan sanoa, että valtion omistuksia ja hallintaa koskevan oikeudellisen puolen selvittäminen tavallaan eskaloi koko saamelaisaluetta koskevan lainsäädännön soveltamisen ongelmat. Jää jatkoselvityksen varaan, mitä valtio voi asiakirjoin osoittaa ja mitä valtion perinteisen omistuksen kiistäjät voivat puolestaan asiakirjoin osoittaa. Tämä kysymys on oikeudellinen. Ellei siitä saavuteta yhteisymmärrystä, asian selvittäminen jää tuomioistuinten tehtäväksi. Niiden tehtävä on ratkaista vain tulkintariitoja eikä luoda oikeudenmukaisuutta, joten siltä prosessilta ei voi ehkä saada ratkaisuja kaikkiin esille tuleviin oikeudellisiin ongelmiin. Tässä työryhmä on lähtenyt koittelemaan kepillä jäätä, kun se haluaisi siirtää tämän asian saamelaiskäräjien ratkaistavaksi. Siihen liittyy lakiesityksen 9§:n työjärjestyksen kirjattu lukuisa tehtäväluettelo, joka tarkoittaa, että käräjille delegoidaan tuomioistuimelle kuuluvia asioita.

Ilon yleissopimus edellyttää erinäisten asioiden selvittämistä ennen kuin valtio voi yleissopimukseen sitoutua. Tällainen ratkaisu on tehty myös Ruotsissa.

On arvioitava esitysten sekä hyödyt että kielteiset vaikutukset kokonaisuudessaan. Tämä arviointi on sekä määrällinen että ennen kaikkea laadullinen. Esitysten läpivienti muuttaisi kunnallisen ja saamelaisten itsehallintojen, jotka ovat oikeudellisesti erilaisia, toimivaltasuhteita, mitä ei ole raportissa selvitetty.

Valmistelussa ei ole arvioitu lainkaan saamelaisten erikseen ja saamelaisten itsehallinnon muidenkin kanavien kautta saamia julkisia tukia. Tämä on tarpeen saamelaisten ja kunnallisen keskinäisen vuorovaikutuksen selvittämiseksi ja edellä todetun yleisten vaikutusten arvioinnin vuoksi. Sama arviointi joudutaan tekemään raportin esitysten taloudellisten vaikutusten arvioimiseksi. Esitysten toteuttaminen vaikuttaa eri tavoin nykyisiin paikallisiin rahavirtoihin, minkä vuoksi laskelmien tekeminen on välttämätöntä. Se on sopusoinnussa myös Ilon yleissopimuksen yleisen hengen kanssa.

Näiden sinänsä tavanomaisten julkisen hallinnon laskelmien kautta on mahdollista tehdä arvioita siltä varalta, että valtio toimii tässä asiassa yksipuolisesti suhteessa kuntiin.

Kuntien kannalta raportin esityksen nostavat esille tehtävien laskelmien jälkeen mitä ilmeisemmin tarpeellisista kompensaatioista. Niistä tulisi valtion luotettavuuden ja poliittisten mielenmuutosten varalta säätää lailla. Kompensaatioissa voi olla kyse varsin huomattavista summista tähän päivään diskontattuina.

Oikeudenkäynnit

Ilon yleissopimuksen ratifiointi nostaa esille aiemmin todetut lappalaisten ja osin saamelaisten maanomistukseen liittyvät oikeudenkäynnit valtiota vastaan.

Sen lisäksi saattaa ajankohtaistua ensimmäistä kertaa Suomessa myös kunnan kanne valtiota vastaan kunnallisen itsehallinnon loukkaamisen perusteella. Tähän on voimaan tulleen Suomen perustuslain (731/99) myötä ehkä joissakin suhteissa paremmat mahdollisuudet kuin aiemmin.

Tällainen tilanne saattaa ajankohtaistua silloin, kun valtio ei suostu vastoin näyttöä ja tutkimuksia kompensoimaan kunnille yleissopimuksen kansallisen voimaansaattamisen aiheuttamia menetyksiä. Kyse on silloin lähinnä kunnan itsehallintoon kuuluvan elinkeinojen kehittämismahdollisuuden olennaisesta tai ratkaisevasta menettämisestä. Kunnilla on perustuslain nojalla itsehallinnon suoja. Sitä vahvistaa Suomen hyväksymä Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja (charter). Se on Suomea velvoittava asiakirja, joka on luonteeltaan julkisoikeudellinen. Jos tätä tai/ja kansallista kunnallisen itsehallinnon perustuslainsuojaa rikotaan lainsäädäntömenettelyssä, voi ajankohtaistua väite siitä, että valtion lain säätäminen on mennyt yleisesti kunnalle turvatun oikeuden kuten elinkeinojen tosiasiallisen kehittämismahdollisuuden hyväksyttävän rajoittamisen ulkopuolelle. Tällainen kanne on nyt erityisen kiinnostava, koska maaliskuun alussa voimaan tulleen Suomen perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimilla on nyt niiden käsiteltävänä olevassa asiassa mahdollisuus antaa lain tulkinnassa etusija perustuslaille, jos lain säännöksen soveltaminen olisi perustuslain säännöksen kanssa ristiriidassa.

Tällainen oikeudenkäynti olisi valtiolle ikävä sekä kansallisesti että kansainvälisesti.  Siinä kunnalla olisi vaikeus osoittaa, että perustuslakivaliokunnan käsitys itsehallinnon sisällön määrittämisestä onkin ollut virheellinen perustuslain antaman suojan näkökulmasta. Perustuslakivaliokuntahan edelleen tulkitsee ensi sijassa lakien perustuslainmukaisuutta lain säätämisen yhteydessä. Kunnalla on valtiota vastaan valitus- ja kanneoikeus muun muassa paikallisen itsehallinnon peruskirjan perusteella. Sinänsä tällaisessa kehityksessä on hyviä puolia nykykäytäntöön nähden valtion puuttumistoimilta suojaamiseksi. Tällainen oikeudenkäynti olisi merkittävä siinä suhteessa, että sen kautta on mahdollisuus vaatia taloudellisia menetyksiä eli taloudellista vahingonkorvausta. Sinänsä tällaisten valtiota vastaan kohdistettuja oikeudenkäyntejä alkanee esiintyä unioninkin jäsenyyden seurauksena.

Säätämisjärjestys

ILOn alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus joudutaan saattamaan voimaan valtiosopimuksen hyväksymiselle tarkoitettua hyväksymismenettelyä käyttäen. Siitä on säännös Suomen perustuslain 94 ja 95 §:issä.

Eduskunnan tulee hyväksyä yleissopimus lakina kansallisten sopeutustoimien vuoksi. Perustuslain mukaan lainsäädännön alaan kuuluvien asioiden vuoksi valtiosopimus, jollaisesta yleissopimuksessa on kyse, on saatettava voimaan lailla. Yleissopimuksen voimaansaattaminen tapahtuu sitten asetuksella.  

Yleissopimus edellyttää eduskunnan päätöstä kansallisten lakien muutostarpeen vuoksi. Se on tarpeen myös sen vuoksi, että kyse on keskenään ristiriidassa olevien perusoikeuksien yhteensovittamisesta omaisuudensuojan, yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon keskinäisen suhteen selvittämiseksi. Samassa yhteydessä eduskunta joutuu ottamaan kantaa erilaisen perusoikeus- ja ihmisoikeussääntelyn keskinäiseen suhteeseen ja soveltamisjärjestykseen.

Uudessa perustuslaissa todetaan, että eduskunta hyväksyy valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, kun kyse on lainsäädännön alaan kuuluvista asioista tai muutoin merkittävästä velvoitteesta. Tämän eduskunta tekee äänten enemmistöllä. Jos tarvitaan samalla perustuslain muutosta, vaaditaan hyväksymiseen vähintään kahden kolmasosan äänet annetuista äänistä.

Mielenkiintoista tämänkin asian kannalta on, että perustuslaissa todetaan, ettei kansainvälinen velvoite saa vaarantaa valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita. Tämä tarkoittaa lainalaisuutta, demokraattisia päätöksentekotapoja mutta myös keskeisten perusoikeuksien vaatimuksia. Sillä voi olla tässä vaikutusta nimenomaan maanomistuksen perusteiden ja perinteisten elinkeino-oikeuksien henkilöllisen soveltamisalan uudelleenmäärittelyssä, mitä lopulliset esitykset tässä suhteessa sitten sisältävätkin.

Perustuslaissa säädetään edelleen, että lakiehdotus kansainvälisen velvoitteen voimaansaattamisesta säädetään tavallisena lakina. Siten lakeihin tehtävät muutokset on hyväksyttävä normaalina lakina. Jos kyse on samalla perustuslain muuttamisesta tai sen sisällöstä poikkeamisesta vaaditaan edellä todettu kvalifioitu määräenemmistö lain hyväksymiseen ilman lepäämään jättämistä.

Joten silloin kun epäämisterin kanssa asioidaan ei kannata mennä esittelemään mielipiteitä, vaan tapaamiseen on otettava mukaan kaikki asianomistajien edustajat.

Kirjoitus on laadittu oikeudellisen asiantuntijan avustamana.

Lopuksi

Saamelaisten oikeudet tulee turvata yhdenvertaiselta pohjalta elinkeinojensa harjoittamiseen, Työryhmän ehdotusten toteuttaminen ei ole ehdotetussa muodossaan tarkoituksenmukainen. Lainsäädännön muuttaminen on aloitettava puhtaalta pöydältä. Mikäli Kansainvälisen työjärjestön (ILO) alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimuksen nro 169 ratifiointi katsotaan tarpeelliseksi ja mikäli katsotaan, että ILO-sopimuksen ratifioimiseksi olisi tarvetta jonkinlaiseen lainsäädännön tarkistamiseen, lainsäädännön muutostarpeita tulisi selvittää perusteellisesti historiallisesta perspektiivistä lähtien, jolloin selvitettäväksi tulisivat ainakin seuraavat seikat:

1) milloin saamelaisten kotiseutualue on asutettu,

2) ketkä ovat tosiasiallisesti asuttaneet aluetta ja sillä olevaa valtionmaata,

3) asuuko alueen alkuperäisasukkaiden jälkeläisistä enää ketään alueella,

4) ketkä ovat omistaneet ja milloin maa- ja vesialueita saamelaisten kotiseutualueella sijaitsevalla valtion maalla,

5) onko Norjan puolelta 1850-luvun jälkeen Suomeen muuttaneiden saamelaisten jälkeläisille an-nettava samat erityisoikeudet valtion maahan ja veteen kuin Suomeen aikaisemmin asettuneille saamelaisille,

6) onko vanhojen verolappalaisten suvuille ja Neuvostoliiton puolelta tulleille ja Suomeen asutetuille Petsamon kolttasaamelaisille annettava samat oikeudet kuin Norjasta 1800 luvulla ja sen jälkeen tulleille suvuille,

7) millä tavoin tai mistä varoista korvataan muille kuin etuoikeutettuun saamelaisryhmään kuuluvalle paikalliselle väestölle aiheutuvat menetykset ja haitat (esim. porolaidunten menettäminen, poronhoidon, kalastuksen, metsästyksen ja marjastuksen tai muun ammatin tai elinkeinon harjoittamisen estyminen),

8) miten turvataan muille kuin saamelaisille luonnon ja ympäristön käyttömahdollisuudet,

9) miten turvataan muille kuin saamelaisille elinkeinon harjoittamisen ja asumisen mahdollisuudet ja niiden kehittäminen,

10) miten turvataan a) valtion ja b) kunnallishallinnon mahdollisuudet hoitaa lakisääteiset tehtävänsä saamelaisalueella ja yleensäkin lakisääteisen hallinnon toimivuus alueella, hallintoviranomaisten tulee voida hoitaa tehtävänsä saamelaisista huolimatta,

11) miten naapurusten ja toisaalta eri elinkeinonharjoittajien väliset eturistiriidat ratkotaan, jos etuoikeutettuja ovat ainoastaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt henkilöt,

12) millä tavoin Suomi kykenee turvaamaan Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten mukaisten velvoitteiden noudattamisen alueella, esimerkiksi kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu, luontodirektiivin mukaisen biodiversiteetin säilyttämisen alueella, joka jo nyt kärsii porojen ylilaiduntamisesta,

13valtion maksettavaksi tulevat korvaukset ja muut velvollisuudet ILO-sopimuksen ratifioinnin jälkeen,

14)vaikutukset kuntien taloudelle ja kuntien kehittämiselle

15) vaikutukset yksityiseen elinkeinotoimintaa ja sen kehittämiseen analysoitava ovatko ehdotettujen toimenpiteiden aiheuttamat haitat ja kustannukset suuremmat kuin hyödyt, sekä

16)voidaanko ILO-sopimukseen liittyä kenenkään oikeuksia loukkaamatta.

17)kattavan väestölaskennan käynnistäminen ennen mitään muita toimenpiteitä

18)Tilanne ja olosuhdeselvityksen käynnistäminen

Voimassa oleva lainsäädäntö ei rajoita saamelaiskulttuurin harjoittamista Suomessa. Maanomistajina sekä porotalous- ja muiden elinkeinojen harjoittajina saamelaiset ovat yhtäläisessä tai jopa edullisemmassa asemassa kuin muut samoja elinkeinoja harjoittavat suomalaiset. Tämän vuoksi voidaan kysyä, mitä ILO-sopimuksen ratifioinnilla vielä saavutetaan tai on tarkoitus saavuttaa. Mikäli ratifiointihanketta kuitenkin jatketaan, tulee ensin selvittää ratifioinnin vaikutukset saamelaisten ja muiden yksityisten ja juridisten henkilöiden asemaan sekä se, millä tavalla kompensoidaan sopimuksen täytäntöönpanosta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Selvitystyön tekijäksi tulisi nimetä joko asiantuntijatyöryhmä tai työ voitaisiin antaa jonkin tutkimuslaitoksen tehtäväksi. Tässä työssä olisi erityisesti otettava huomioon se, että valtio ei voi sivuuttaa muiden väestöryhmien oikeuksia yhden väestöryhmän kustannuksella ja että Suomen valtiota sitovien kansainvälisten sopimusten sekä EU-jäsenyyden asettamat velvoitteet otetaan selvitystyössä huomioon. Vasta tämän perusteellisen selvityksen jälkeen on mahdollista päättää ILO-sopimuksen ratifioinnista ja saamelaiskäräjälain muuttamisesta. Toinen ei voi olla ilman toista.

Jouni Kitti

Saamelaispoliitikko 1973-1999

Saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittaja vuosina 1980-1999

 

maanantai 7. helmikuuta 2022

Pääkirjoituksen sietämätön keveys

Pitipä lukaista monien saamieni jälkikommenttien takia Helsingin Sanomien pääkirjoitus saamelaisten kansallispäivältä 6.2. Seuraavassa pientä analyysiä tuosta kirjoituksesta ”Saamelaisuus on Suomelle rikkaus”, ingressinä ”Suomessakin on herätty tutkimaan saamelaisiin takavuosina kohdistettuja vääryyksiä. Korjattavaa on tässäkin ajassa.”

Hesari julkaisi kansallispäivän pääkirjoituksensa suomeksi, pohjoissaameksi, inarinsaameksi ja koltansaameksi. Pääkirjoitus ei sinällään siis ollut – kuten usein pääkirjoitukset ovat – mikään nopeasti raapaistu ympäripyöreys, jollaisina niitä monesti lehtien toimituksissa pidetään. Nyt oli ainakin saatu ennakkoon käännösapua ja kenties jopa oikeaa taustanäkemystä ja -tulkintaa aihepiirin asioista. Mistään saamelaiskäräjien johdon ennakkotarkistamasta kirjoituksesta ei liene aihetta kuitenkaan vihjailla, sillä todetaanhan pääkirjoituksen hännässä, että ”Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.”

Hesarin pääkirjoittaja avaa aluksi saamelaisten kansallispäivän ajallista taustaa ja jatkaa:

”Saamelaisia puhuttavat yhä samat asiat kuin yli sata vuotta sitten: poronhoito, koulutus ja maiden käyttö. Porotalouden huolet nousevat esiin kansallispäivänäkin, sillä talvesta on jälleen tulossa poroille vaikea. Kalastusta taas uhkaa erityisesti kyttyrälohen yleistyminen Tenojoessa. Molemmat asiat liittyvät ilmastonmuutokseen, joka on vakava uhka saamelaisten perinteisille elinkeinoille ja elämäntavalle.”

Edellisestä herää muutamia kysymyksiä eli aluksi vaikka mistä Hesarilla on tieto alkaneen, ylisessä Lapissa toistaiseksi vähälumisen ja lauhan talven vaikeudesta saamelaisten poronhoidolle? Lunta on reilummin vain Käsiverrassa, mutta mikä merkitys lumella tai edes kaljujen tunturin jäätymisellä on nykyiselle poronhoidolle, joka saamelaisalueellakin nojaa yhä enemmän talvien osalta rehuruokintaan? Ja milloin on viimeksi kuulunut jonkun talvena olleen hyvä poronhoidolle? Ja mikä on ilmastonmuutoksen ja mikä porolaitumien kulumisen aiheuttamaa ongelmaa? Ja mikä on enää poronhoidonkaan merkitys saamelaisille perinteisenä tai yleensä elinkeinona ja elämäntapana, kun katsotaan, mikä on saamelaisten poronhoitajien osuus saamelaisista?
Entäpä kirjoituksessa mainittu kalastus? Onko kyttyrälohen ilmaantuminen Tenoon saamelaisten (huomatkaa jälleen pääkirjoituksen yleistys) kalastuksen erityinen uhka? Kalastuksesta elinkeinona ja elämäntapana puhuttaessa kyttyrälohen suurin uhkasyy saattaa olla lopulta sen matkailutuloa vähentävä vaikutus, toki Tenolla saamelaisille ja muille jokivarren asukkaille.
Ja pääkirjoittaja edelleen:

”Saamelaiset saivat Suomessa alkuperäiskansan perustuslaillisen aseman vuonna 1995. Saamelaisten kulttuurisesta itsehallinnosta vastaa Inarissa kokoontuva saamelaiskäräjät. Se tekee saamelaisia koskevista asioista aloitteita ja lausuntoja – käyttää siis saamelaisten ääntä. Saamelaiskäräjien asema on pysynyt lähes samanlaisena kuin sitä edeltäneen saamelaisvaltuuskunnan, vaikka toiveita itsehallinnon laajenemisesta lain säätämisen yhteydessä eläteltiin.”

Tähän lyhyesti, että kyllä saamelaiskäräjät todella käyttää kaikkien saamelaisten ääntä, vaikka se on toiminnassaan käytännössä sulkenut ulos osan saamelaisista ja jopa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvista.
Ja mitä asemaan verrattaessa edeltäneeseen saamelaisvaltuuskuntaan tulee, se  on kokonaan eri tasolla ja ylittää varsin monissa asioissa tuon aloitteiden ja lausunnonantajan roolin. Tietenkin on eri asia, mikä käräjien johdolle riittää, vai riittääkö mikään, siihen ei Hesarilla riittäne kykyä ja tuskin haluakaan paneutua.

Pääkirjoitus jatkuu:

”Saamelaisia on viime vuosina hiertänyt kiista siitä, kuka saa äänestää saamelaiskäräjävaaleissa eli lasketaan saamelaiseksi. Asiaa pyritään selkeyttämään keväällä eduskuntaan tulevalla esityksellä saamelaiskäräjälain uudistamisesta. Uudistus lisää käräjien sananvaltaa, joten määrittelyssä korostunee saamelaisen kulttuurin ja kielen omaksuminen. Myös neuvotteluvelvoite saamelaisiin liittyvissä asioissa vahvistuu.

Lakimuutosten toivotaan osaltaan pohjustavan alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO 169 -sopimuksen ratifioimista, vaikka auki jää yhä kysymys saamelaisalueen maankäytöstä. Hallitusohjelmassa luvataan pyöreästi hallituksen laativan `muistion ratifioinnin edellytyksistä´. Seuraavan kerran Suomen valtio joutuu raportoimaan asian etenemisestä YK:n ihmisoikeuskomitealle maaliskuun lopulla.”

Saamelaisia hiertänyt määritelmäkiista todetaan, mutta siihen ei nähdä mitään sen enempää sanottavaa kuin että tilannetta pyritään selkeyttämään. Ehkä Hesarissa ei ole jaksettu kahlata läpi lakiehdotuksesta annettuja lausuntoja ja niissä nimenomaan saamelaismääritelmään kohdistettua sisäistä kritiikkiä? Lausunnot olisi toimituksen helppo löytää parilla klikkauksilla – jos kerran se ollaan valmiit ottamaan asiaan yleensä kantaa pääkirjoituksessakin. Paneutumalla asiaan, Hesarikin olisi joutunut kuitenkin pian kysymyksen eteen, tapahtuuko saamelaisyhteisön sisällä peräti keskinäistä syrjintää ja valta-asemien hyväksikäyttöä? Liian ikävä asia joka tapauksessa nostaa esiin juhlapäivänä?

Saamelaiskäräjien sananvaltaa – ja ihan viranomaisvaltaa – lakiehdotus kyllä lisäisi säädettynä lakina. Siihen liitettynä tuo laajennettu neuvotteluvelvoite, josta on puhuttu myös kaikenkattavana veto-oikeutena. Mitä taas ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin tulee, sitä tuskin haluaa enää saamelaisjohtokaan, vaan pyrkii mieluummin ajamaan valtaansa pohjoismaisen saamelaissopimuksen Troijan hevosen avulla. ILO 169 -sopimus kun edellyttäisi perusteellisemman, kansainväliset kriteerit täyttävän alkuperäiskansa- ja -yhteisötarkastelun, jossa törmättäisiin väistämättä myös nykyisen saamelaisjohdon vieroksumaan polveutumiseen. YK-selityksissä Suomen ehkä kannattaisi vihdoin kertoa tekevänsä jo kymmeniä vuosia siltä vaadittu, saamelaisten asemaa valaiseva olosuhdeselvitys. Ehkä siihen päättyisi ainakin osa YK:lle harjoitetusta Suomen mustamaalaamisesta?

Hesarin pääkirjoituksessa kerrotaan vielä pääministeri Juha Sipilän (kesk.) ideasta, tai hänelle Amerikan malleista markkinoidusta totuus- ja sovintokomissiosta:

”Syyskuussa pääministeri Sanna Marin (sd) ilmoitti hallituksen perustaneen totuus- ja sovintokomission, jonka tehtävänä on tuottaa syksyksi 2023 raportti saamelaisten kohtelusta ennen ja nyt. Totuuskomissiot ovat käsitelleet historian eri kipupisteitä jo noin 40 maassa. Samanlaiset komissiot on asetettu myös Norjassa ja Ruotsissa.

Saamelaisten suomalaistamispolitiikan etulinjassa on ollut kirkko, joka taisteli kristinuskon hengessä niin saamelaisten pyhiä paikkoja, uskomuksia kuin nimiäkin vastaan. Tästä kertoi myös Oulun piispa Jukka Keskitalo 17. tammikuuta Vatikaanissa paavi Franciscukselle: ”Tulemme vielä myös siihen hetkeen, jolloin koko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, ja muidenkin kirkkojen, on syytä pyytää anteeksi saamelaisilta.

Valtaväestön ja vähemmistöjen sovintotyö voi nostaa pintaan ristiriitoja, sillä käsiteltävät asiat eivät ole helppoja. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan repiä auki haavoja vaan lisätä tietoa ja ymmärrystä asioista niin, että tulevaisuus olisi menneisyyttä valoisampi.”

Mitähän tästäkin voisi sanoa? Ehkä tuosta komission tehtävästä tuottaa raportti saamelaisten kohtelusta ennen ja nyt ainakin se, ettei tuossakaan liene syytä odottaa sen riippumattoman olosuhdeselvityksen syntymistä. Ei niin kauan, kuin suomalaiset poliitikot – ja näköjään kirkonmiehetkin – haluavat hyvesignaloida arjen todellisuudesta tietämättömille kansalaisille ja varsinkin täysin tietämättömille ulkomaisille tahoille Suomen ponnistuksista nostaa sen ahdingossa pidetyn alkuperäiskansan asemaa. Paaville oli kyllä ihan hyvä kertoa kirkon anteeksipyynnön tarpeesta, mutta kun otetaan huomioon, kuinka juuri Suomessa eniten kirkon ”pahoista teoista” käsineet inarinsaamelaiset ja metsäsaamelaiset on suljettu ulos mainitun totuus- ja sovintokomission kokoonpanosta sekä ilmeisen pitkälle myös työstä, voi kysyä aiheellisesti farisealaisuuden tai jopa rasisminkin perään. Jälkimmäisestä on kyllä väitetty, ettei vähemmistö voi syyllistyä rasismiin, mutta miten lienee, jos kyseessä on sisäinen rasistinen syrjintä ”isojen poikien” eli valtion ja kirkon harteiden tuella?

Ja Hesarin pääkirjoittajan hieno lopetus:

”Onnellinen asia sovinnonteossa on se, ettei saamelainen kulttuuri ole tuhoutunut vaan vahvasti elossa. Saamelaisnuoret ovat löytäneet juurensa, kielensä ja itsetuntonsa. Se takaa, että Suomen alueella jatkaa elämäänsä erityinen ja kiehtova kulttuuri, joka kantaa jälkiä aivan toisenlaisesta maailmankuvasta ja luontosuhteesta. Se on koko Suomelle suuri rikkaus.”

Näin toiveikkaasti Helsingin sanomat siis näkee kiehtovan saamelaiskulttuurin tulevaisuuden, vaikka siis todella suurin osa saamelaisista ja etenkin nuorista asuu jo muualla kuin saamelaisten kotiseutualueella ja samalla etäällä noista mainituista perinteisistä elinkeinosta ja elämänmuodosta. Monikaan tuskin edes sinne luontoon pitkään aikaan jalallaan astuneena, saamelaista luontosuhdettaan ylläpitämään.

Milloin Helsingin Sanomat – tai vaikka edes Lapin Kansa – jalkautuisi perehtymään ihan tavallisten ja ehkäpä jopa elämäänsä tyytyväisten arkisaamelaisten paariin kuulemaan miten he näkevät ja kokevat saamelaisuutensa?

 

Linkki Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen:

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000008585630.html

maanantai 24. tammikuuta 2022

Eikö mikään riitä?

Alla Jouni Kitin näkemys saamelaisena siitä, mikä on saamelaisten ja saamelaisuuden asema nyky-Suomessa, joka saamelaiskäräjien, joidenkin aktivistien ja jopa tutkijan viittaa kantavien mielestä on kohdellut ja kohtelee saamelaisia niin kovin huonosti.

”Olemme saaneet tämän tuosta kuulla Saamelaiskäräjien poliittisen johdon esittäminä syytöksiä siitä, miten huonosti valtio kohtelee saamelaisväestöä. Saamelaisten kohtelusta on jopa lähetetty YK:n ihmisoikeuksia valvoville elimille kanteluja, jotka ovat johtaneet huomautuksiin Suomelle. Mutta onko tällaisiin syytöksiin asiallisia perusteita? Jos on niin mitkä ne ovat? Keskustelu saamelaisten aseman parantamisesta ei ole asiallista, ellei siinä tunnusteta valtion – sen lakien, säännösten, ohjelmien ja avustusten – merkitystä yhteisen hyvän edistäjänä sekä kansalaistoiminnan tärkeyttä oikeudenmukaisen hallinnon ja ihmisoikeuksien takaajana.

Valtio on alueellisesti tasapuolisen talouspolitiikan avulla luonut tukemiensa yritysten kautta uusia työpaikkoja, tasannut tuloeroja, edistänyt taloudellista rakennemuutosta, edistänyt vapaata ja reilua kauppaa sekä jouduttanut uuden tekniikan kehitystä. Sellainen on koitunut myös saamelaisten hyödyksi. Valtion sosiaaliavustukset (lapsilisät, eläkkeet ja työttömyystuki) merkitsevät, että ennen monet köyhissä oloissa eläneistä saamelaisista ovat nousseet köyhyysrajan yläpuolelle.

Valtio on tukennut myös kolttasaamelaisten, saamelaisten ja muiden poromiesten, metsästäjien ja kalastajien maansaantia ja asunto-olojen parantamista sekä elinkeinojen rakenteen parantamista omalla lainsäädännöllään, johon on liittynyt merkittävä taloudellinen tuki ja pitkäaikaiset halpakorkoiset lainat.

Valtio tukee poronhoitoa korvaamalla petovahingot ja maksamalla eläinkohtaista tukea poromiehille. Valtion varoin on rakennettu uudenaikaisia poroteurastamoja, valtio vastaa Inarijärven velvoitehoidosta ja on velvoitettu myös korvaamaan kalastajille Inarijärven vedenpinnan säännöstelystä aiheutuneita kalavahinkoja, valtio on rakentanut kattavan tieverkon, jota se hoitaa.

Valtio on tukenut saamelaisten maanomistusoloja 20:lla eri lailla, jotka on eri aikoina säädetty (näistä lisää verkosta, osoitteesta jounikitti.fi).

Valtio on rakentanut tietoliikenneyhteydet, joiden toiminnasta se vastaa.

Valtio tukee saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa vuosittain noin 8 miljoonalla eurolla ja erikseen vielä saamelaiskulttuuria noin 200 000 euron määrärahalla. Valtion tukemana saamelaiset ovat saaneet Inariin oman kulttuurikeskuksen, jonka tarkoituksena on luoda saamelaisille paremmat edellytykset omaehtoisesti ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan, kieltään ja yhteiskuntaelämäänsä, hoitaa ja kehittää kielellistä ja kulttuurista itsehallintoaan sekä tukea saamelaisten yleisten elinolojen kehitystä.

Saamelaiskulttuurikeskukseen tehdyt tilat siis liittyvät juuri saamelaiskulttuuriin ylläpitämiseksi tarpeelliselle toiminnalle, saamelaiskäräjien hallinnolliselle toiminnalle sekä saamelaiselle opetus- ja tutkimustoiminnalle.

Valtion tuki saamelaisten aikuiskoulutukseen on sekin merkittävää luokkaa. Inarissa on valtion rahoittamana rakennettu hieno ja ajanmukainen koulutuskeskus. Saamelaisalueen koulutuskeskus (SAKK) - Sámi oahpahusguovddáš (SOG) on valtion ylläpitämä oppilaitos. Oppilaitoksen kotipaikka on Inarissa, mutta oppilaitoksella on myös toimipaikat Ivalossa, Kaamasen Toivoniemessä ja Enontekiön Hetassa. Oppilaitos on perustettu oman lain pohjalta (L545/93 ja A649/93). Oppilaitoksen tehtävänä on vastata saamelaisalueen koulutustarpeita sekä edistää saamen kieltä ja kulttuuria. Viralliset opetuskielet ovat saame ja suomi, mutta myös muut kielet ovat mahdollisia.

Koulutuskeskuksen toiminta alkoi jo vuonna 1978, jolloin perustettiin Saamelaisalueen ammatillinen koulutuskeskus. Vuonna 1993 se ja Ivalon koti- ja laitostalouden oppilaitos sekä Inarin opisto yhdistettiin samaksi opetushallituksen alaiseksi oppilaitokseksi. Sillä on johtokunta, jonka jäsenistä puolet on saamelaiskäräjien nimeämiä jäseniä, lisäksi kaksi alueen kuntien nimeämää ja kolme koulutuskeskuksesta.

Valtion tukee myös saamelaisten omaa tutkimusta tukemalla Oulun yliopiston ylläpitämää Giellagas-instituuttia. Lisäksi Lapin yliopiston hallitus on hiljattain päättänyt saamentutkimukseen suunnatun rahoituksen kohdentamisesta siten, että Lapin yliopistoon on perustettu saamentutkimuksen apulaisprofessuuri ja kaksi kahden vuoden mittaista tutkijan tehtävää väitelleille tohtoreille sekä yksi tutkijan koulutuspaikka neljäksi vuodeksi ja yksi tutkijan koulutuspaikka yhdeksi vuodeksi. Lisäksi perustetaan yksi osa-aikainen professuuri 3–4 vuodeksi.

Saamelaiset samalla lailla kuin muutkin ovat riippuvaisia valtiosta, koska se suurelta osin maksaa myös perus- ja korkeakouluopinnot. Valtiota tarvitaan hoitamaan kansallis- ja luonnonpuistoja ja suojelemaan korvaamattomia luonnonvaroja, pitämään yllä poliitikoista riippumatonta tuomioistuinlaitosta ja tutkimuslaitosverkostoa, huolehtimaan teistä ja niiden kunnosta ja tietoliikenneyhteyksistä. Sen lisäksi valtiota tarvitaan turvaamaan saamelaisten asema alkuperäisväestönä, turvaamaan naisten ja vammaisten oikeudet.

Suurin osa saamelaisten käyttämistä uusista lääkkeistä on kehitetty julkisin varoin kansallisissa laboratorioissa ja yliopistoissa. Ilman valtion panosta työpaikkoja olisi vähemmän, joten valtion toiminta on edistänyt myös työllisyyttä.

Valtiota tarvitaan pitämään huolta kansallisesta turvallisuudesta; suojelemaan meitä viholliselta ja sisäiseltä väkivallalta. Kaiken kaikkiaan luomaan sellainen maailma, jossa on enemmän ystäviä ja vähemmän vihollisia. 

Ja vielä: kunnat ja saamelaiskäräjät vastaavat valtion tukemina lasten päivähoidosta ja kielipesätoiminnasta. 

Edellä oleva kooste osoittaa, että valtiolla on merkitystä, jota ei kannata väheksyä. Silloinkin kun se toimii hyvin, kansalaistoiminnan avulla on kova työ valtion ja kuntien tukiverkkojen paikkaamisessa. Edellä oleva yhteenveto osoittaa myös, miten hyvinvointia ja turvallisuutta jaetaan valtion toimesta myös saamelaisille mahdollisimman tasapuolisesti. Tavalliset saamelaiset eivät asetakaan tätä millään lailla kyseenalaiseksi. Varsin suuri osa saamelaisista saa tänä päivänä toimeentulonsa yhteiskunnalta, joko erilaisten palkkojen, tukien, sosiaaliavustusten tai erilaisten eläkkeiden muodossa. Julkisen sektorin osuus saamelaisten tukemisessa on poikkeuksellisen korkea.

Valtionhallinnon laatu sen kyky huolehtia peruspalveluista, sen laillisuus, sen reagointi saamelaisten toiveisiin ja valituksiin, lakien kunnioittaminen sekä avoimuus kasvulle ja muutoksille vaikuttaa ratkaisevasti siihen missä määrin saamelaiset ja muut alueen asukkaat pystyvät parantamaan elämäänsä.  Sellainen antaa suuria mahdollisuuksia myös saamelaisille toteuttaa omia tavoitteitaan valtion tuella entistä paremmin. Sen vuoksi se mitä kunnat ja kansalaisjärjestöt saamelaiskäräjien lisäksi tekevät on äärimmäisen tärkeätä. 

Valtion monipuolinen tuki olemassa olevien verkostojen ylläpitämiselle edistää viime kädessä myös saamelaisten elämää ja turvaa alueen vakautta. Vaikka arvostelun sijaa on ollut, suomalaisyhteiskunta on kuitenkin Lapissa suuressa määrin onnistunut lähimenneisyydessä rakentamaan yhteisvastuun, saamelaisten ja lappalaisten ihmisten keskinäisen yhteistyön ja toiminnan pohjalle. Myös ihmisten turvallisuus on toteutunut viime kädessä ihmisten välisen yhteistoiminnan pohjalta. Valtio ei siis ole asettanut uhkia saamelaisille. Saamelaisten vaateet maiden hallinnasta ovat kuitenkin alkaneet rapauttaa tätä valtion luomaa turvallisuutta ylläpitävää järjestelmää.

Kun puhutaan paljon saamelaisten syrjimisestä, jätetään kertomatta se, että Suomen valtio ja kunnat ovat investoineet miljoonia euroja saamelaisten kotiseutualueen talouden kehittämiseen, infrastruktuuriin, koulutus- ja terveyspalveluihin. Keskivertosaamelainen ei ole nauttinut koskaan aiemmin yhtä korkeasta elintasosta kuin nykyään.

USA:ssa, tässä sinänsä kunnioitettavan alkuperäiskansaliikkeen luvatussa kotimaassa, josta saamelaiskäräjät ovat hakeneet aatteelliset esikuvansa, intiaani- ja muut alkuperäiskansat muodostavat autonomisia kansakuntia ja heimoja (nations and tribes), joille USA:n hallitus on aikanaan kovalla kädellä osoittanut reservaatit. Näillä heimokansakunnilta puuttuu täyden itsenäisyyden tunnusmerkkeihin kuuluva oikeus omaan ulkopolitiikkaan ja sotalaitokseen, mutta muuten ne ovat muodollisesti suvereeneja eli täysivaltaisia. Niillä on muun muassa oma sisäinen lainsäädäntövalta, oikeudenkäyttövalta ja omat poliisit – poliisiasioissa tosin tukeudutaan sopimuspohjaisesti usein osa- tai liittovaltion viranomaisiin.

Koska kyseessä on mainituilla rajoituksilla vapaat kansakunnat, USA:n hallituksen ja näiden kansakuntien väliset suhteet on määritelty rauhansopimuksin. Näissä sopimuksissa heimot luovuttivat suurimman osan maastaan ja niiden rikkauksista mutta pidättivät itselleen niihin liittyviä tiettyjä oikeuksia. USA:n hallitus sitoutui suojelemaan kansakuntia ja toimittamaan näille muun muassa lääkintähuoltoa ja koulutusta. Viimeksi mainittu tiesi vielä 1900-luvun alussa lasten vieraannuttamista omasta kulttuuristaan sisäoppilaitosjärjestelmän avulla. Kansakuntien asioita hoitaa nykyään intiaaniasioidentoimisto, Bureau of Indian Affairs (BIA), joka kuvaavasti oli alun perin osa sotaministeriötä. Vuodesta 1849 virasto toimii sisäasiainministeriön alaisena.

Tuntuisiko pesäero Suomen valtiosta edelleen houkuttelevalta?

Jouni Kitti