maanantai 7. helmikuuta 2022

Pääkirjoituksen sietämätön keveys

Pitipä lukaista monien saamieni jälkikommenttien takia Helsingin Sanomien pääkirjoitus saamelaisten kansallispäivältä 6.2. Seuraavassa pientä analyysiä tuosta kirjoituksesta ”Saamelaisuus on Suomelle rikkaus”, ingressinä ”Suomessakin on herätty tutkimaan saamelaisiin takavuosina kohdistettuja vääryyksiä. Korjattavaa on tässäkin ajassa.”

Hesari julkaisi kansallispäivän pääkirjoituksensa suomeksi, pohjoissaameksi, inarinsaameksi ja koltansaameksi. Pääkirjoitus ei sinällään siis ollut – kuten usein pääkirjoitukset ovat – mikään nopeasti raapaistu ympäripyöreys, jollaisina niitä monesti lehtien toimituksissa pidetään. Nyt oli ainakin saatu ennakkoon käännösapua ja kenties jopa oikeaa taustanäkemystä ja -tulkintaa aihepiirin asioista. Mistään saamelaiskäräjien johdon ennakkotarkistamasta kirjoituksesta ei liene aihetta kuitenkaan vihjailla, sillä todetaanhan pääkirjoituksen hännässä, että ”Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.”

Hesarin pääkirjoittaja avaa aluksi saamelaisten kansallispäivän ajallista taustaa ja jatkaa:

”Saamelaisia puhuttavat yhä samat asiat kuin yli sata vuotta sitten: poronhoito, koulutus ja maiden käyttö. Porotalouden huolet nousevat esiin kansallispäivänäkin, sillä talvesta on jälleen tulossa poroille vaikea. Kalastusta taas uhkaa erityisesti kyttyrälohen yleistyminen Tenojoessa. Molemmat asiat liittyvät ilmastonmuutokseen, joka on vakava uhka saamelaisten perinteisille elinkeinoille ja elämäntavalle.”

Edellisestä herää muutamia kysymyksiä eli aluksi vaikka mistä Hesarilla on tieto alkaneen, ylisessä Lapissa toistaiseksi vähälumisen ja lauhan talven vaikeudesta saamelaisten poronhoidolle? Lunta on reilummin vain Käsiverrassa, mutta mikä merkitys lumella tai edes kaljujen tunturin jäätymisellä on nykyiselle poronhoidolle, joka saamelaisalueellakin nojaa yhä enemmän talvien osalta rehuruokintaan? Ja milloin on viimeksi kuulunut jonkun talvena olleen hyvä poronhoidolle? Ja mikä on ilmastonmuutoksen ja mikä porolaitumien kulumisen aiheuttamaa ongelmaa? Ja mikä on enää poronhoidonkaan merkitys saamelaisille perinteisenä tai yleensä elinkeinona ja elämäntapana, kun katsotaan, mikä on saamelaisten poronhoitajien osuus saamelaisista?
Entäpä kirjoituksessa mainittu kalastus? Onko kyttyrälohen ilmaantuminen Tenoon saamelaisten (huomatkaa jälleen pääkirjoituksen yleistys) kalastuksen erityinen uhka? Kalastuksesta elinkeinona ja elämäntapana puhuttaessa kyttyrälohen suurin uhkasyy saattaa olla lopulta sen matkailutuloa vähentävä vaikutus, toki Tenolla saamelaisille ja muille jokivarren asukkaille.
Ja pääkirjoittaja edelleen:

”Saamelaiset saivat Suomessa alkuperäiskansan perustuslaillisen aseman vuonna 1995. Saamelaisten kulttuurisesta itsehallinnosta vastaa Inarissa kokoontuva saamelaiskäräjät. Se tekee saamelaisia koskevista asioista aloitteita ja lausuntoja – käyttää siis saamelaisten ääntä. Saamelaiskäräjien asema on pysynyt lähes samanlaisena kuin sitä edeltäneen saamelaisvaltuuskunnan, vaikka toiveita itsehallinnon laajenemisesta lain säätämisen yhteydessä eläteltiin.”

Tähän lyhyesti, että kyllä saamelaiskäräjät todella käyttää kaikkien saamelaisten ääntä, vaikka se on toiminnassaan käytännössä sulkenut ulos osan saamelaisista ja jopa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvista.
Ja mitä asemaan verrattaessa edeltäneeseen saamelaisvaltuuskuntaan tulee, se  on kokonaan eri tasolla ja ylittää varsin monissa asioissa tuon aloitteiden ja lausunnonantajan roolin. Tietenkin on eri asia, mikä käräjien johdolle riittää, vai riittääkö mikään, siihen ei Hesarilla riittäne kykyä ja tuskin haluakaan paneutua.

Pääkirjoitus jatkuu:

”Saamelaisia on viime vuosina hiertänyt kiista siitä, kuka saa äänestää saamelaiskäräjävaaleissa eli lasketaan saamelaiseksi. Asiaa pyritään selkeyttämään keväällä eduskuntaan tulevalla esityksellä saamelaiskäräjälain uudistamisesta. Uudistus lisää käräjien sananvaltaa, joten määrittelyssä korostunee saamelaisen kulttuurin ja kielen omaksuminen. Myös neuvotteluvelvoite saamelaisiin liittyvissä asioissa vahvistuu.

Lakimuutosten toivotaan osaltaan pohjustavan alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO 169 -sopimuksen ratifioimista, vaikka auki jää yhä kysymys saamelaisalueen maankäytöstä. Hallitusohjelmassa luvataan pyöreästi hallituksen laativan `muistion ratifioinnin edellytyksistä´. Seuraavan kerran Suomen valtio joutuu raportoimaan asian etenemisestä YK:n ihmisoikeuskomitealle maaliskuun lopulla.”

Saamelaisia hiertänyt määritelmäkiista todetaan, mutta siihen ei nähdä mitään sen enempää sanottavaa kuin että tilannetta pyritään selkeyttämään. Ehkä Hesarissa ei ole jaksettu kahlata läpi lakiehdotuksesta annettuja lausuntoja ja niissä nimenomaan saamelaismääritelmään kohdistettua sisäistä kritiikkiä? Lausunnot olisi toimituksen helppo löytää parilla klikkauksilla – jos kerran se ollaan valmiit ottamaan asiaan yleensä kantaa pääkirjoituksessakin. Paneutumalla asiaan, Hesarikin olisi joutunut kuitenkin pian kysymyksen eteen, tapahtuuko saamelaisyhteisön sisällä peräti keskinäistä syrjintää ja valta-asemien hyväksikäyttöä? Liian ikävä asia joka tapauksessa nostaa esiin juhlapäivänä?

Saamelaiskäräjien sananvaltaa – ja ihan viranomaisvaltaa – lakiehdotus kyllä lisäisi säädettynä lakina. Siihen liitettynä tuo laajennettu neuvotteluvelvoite, josta on puhuttu myös kaikenkattavana veto-oikeutena. Mitä taas ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin tulee, sitä tuskin haluaa enää saamelaisjohtokaan, vaan pyrkii mieluummin ajamaan valtaansa pohjoismaisen saamelaissopimuksen Troijan hevosen avulla. ILO 169 -sopimus kun edellyttäisi perusteellisemman, kansainväliset kriteerit täyttävän alkuperäiskansa- ja -yhteisötarkastelun, jossa törmättäisiin väistämättä myös nykyisen saamelaisjohdon vieroksumaan polveutumiseen. YK-selityksissä Suomen ehkä kannattaisi vihdoin kertoa tekevänsä jo kymmeniä vuosia siltä vaadittu, saamelaisten asemaa valaiseva olosuhdeselvitys. Ehkä siihen päättyisi ainakin osa YK:lle harjoitetusta Suomen mustamaalaamisesta?

Hesarin pääkirjoituksessa kerrotaan vielä pääministeri Juha Sipilän (kesk.) ideasta, tai hänelle Amerikan malleista markkinoidusta totuus- ja sovintokomissiosta:

”Syyskuussa pääministeri Sanna Marin (sd) ilmoitti hallituksen perustaneen totuus- ja sovintokomission, jonka tehtävänä on tuottaa syksyksi 2023 raportti saamelaisten kohtelusta ennen ja nyt. Totuuskomissiot ovat käsitelleet historian eri kipupisteitä jo noin 40 maassa. Samanlaiset komissiot on asetettu myös Norjassa ja Ruotsissa.

Saamelaisten suomalaistamispolitiikan etulinjassa on ollut kirkko, joka taisteli kristinuskon hengessä niin saamelaisten pyhiä paikkoja, uskomuksia kuin nimiäkin vastaan. Tästä kertoi myös Oulun piispa Jukka Keskitalo 17. tammikuuta Vatikaanissa paavi Franciscukselle: ”Tulemme vielä myös siihen hetkeen, jolloin koko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, ja muidenkin kirkkojen, on syytä pyytää anteeksi saamelaisilta.

Valtaväestön ja vähemmistöjen sovintotyö voi nostaa pintaan ristiriitoja, sillä käsiteltävät asiat eivät ole helppoja. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan repiä auki haavoja vaan lisätä tietoa ja ymmärrystä asioista niin, että tulevaisuus olisi menneisyyttä valoisampi.”

Mitähän tästäkin voisi sanoa? Ehkä tuosta komission tehtävästä tuottaa raportti saamelaisten kohtelusta ennen ja nyt ainakin se, ettei tuossakaan liene syytä odottaa sen riippumattoman olosuhdeselvityksen syntymistä. Ei niin kauan, kuin suomalaiset poliitikot – ja näköjään kirkonmiehetkin – haluavat hyvesignaloida arjen todellisuudesta tietämättömille kansalaisille ja varsinkin täysin tietämättömille ulkomaisille tahoille Suomen ponnistuksista nostaa sen ahdingossa pidetyn alkuperäiskansan asemaa. Paaville oli kyllä ihan hyvä kertoa kirkon anteeksipyynnön tarpeesta, mutta kun otetaan huomioon, kuinka juuri Suomessa eniten kirkon ”pahoista teoista” käsineet inarinsaamelaiset ja metsäsaamelaiset on suljettu ulos mainitun totuus- ja sovintokomission kokoonpanosta sekä ilmeisen pitkälle myös työstä, voi kysyä aiheellisesti farisealaisuuden tai jopa rasisminkin perään. Jälkimmäisestä on kyllä väitetty, ettei vähemmistö voi syyllistyä rasismiin, mutta miten lienee, jos kyseessä on sisäinen rasistinen syrjintä ”isojen poikien” eli valtion ja kirkon harteiden tuella?

Ja Hesarin pääkirjoittajan hieno lopetus:

”Onnellinen asia sovinnonteossa on se, ettei saamelainen kulttuuri ole tuhoutunut vaan vahvasti elossa. Saamelaisnuoret ovat löytäneet juurensa, kielensä ja itsetuntonsa. Se takaa, että Suomen alueella jatkaa elämäänsä erityinen ja kiehtova kulttuuri, joka kantaa jälkiä aivan toisenlaisesta maailmankuvasta ja luontosuhteesta. Se on koko Suomelle suuri rikkaus.”

Näin toiveikkaasti Helsingin sanomat siis näkee kiehtovan saamelaiskulttuurin tulevaisuuden, vaikka siis todella suurin osa saamelaisista ja etenkin nuorista asuu jo muualla kuin saamelaisten kotiseutualueella ja samalla etäällä noista mainituista perinteisistä elinkeinosta ja elämänmuodosta. Monikaan tuskin edes sinne luontoon pitkään aikaan jalallaan astuneena, saamelaista luontosuhdettaan ylläpitämään.

Milloin Helsingin Sanomat – tai vaikka edes Lapin Kansa – jalkautuisi perehtymään ihan tavallisten ja ehkäpä jopa elämäänsä tyytyväisten arkisaamelaisten paariin kuulemaan miten he näkevät ja kokevat saamelaisuutensa?

 

Linkki Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen:

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000008585630.html

maanantai 24. tammikuuta 2022

Eikö mikään riitä?

Alla Jouni Kitin näkemys saamelaisena siitä, mikä on saamelaisten ja saamelaisuuden asema nyky-Suomessa, joka saamelaiskäräjien, joidenkin aktivistien ja jopa tutkijan viittaa kantavien mielestä on kohdellut ja kohtelee saamelaisia niin kovin huonosti.

”Olemme saaneet tämän tuosta kuulla Saamelaiskäräjien poliittisen johdon esittäminä syytöksiä siitä, miten huonosti valtio kohtelee saamelaisväestöä. Saamelaisten kohtelusta on jopa lähetetty YK:n ihmisoikeuksia valvoville elimille kanteluja, jotka ovat johtaneet huomautuksiin Suomelle. Mutta onko tällaisiin syytöksiin asiallisia perusteita? Jos on niin mitkä ne ovat? Keskustelu saamelaisten aseman parantamisesta ei ole asiallista, ellei siinä tunnusteta valtion – sen lakien, säännösten, ohjelmien ja avustusten – merkitystä yhteisen hyvän edistäjänä sekä kansalaistoiminnan tärkeyttä oikeudenmukaisen hallinnon ja ihmisoikeuksien takaajana.

Valtio on alueellisesti tasapuolisen talouspolitiikan avulla luonut tukemiensa yritysten kautta uusia työpaikkoja, tasannut tuloeroja, edistänyt taloudellista rakennemuutosta, edistänyt vapaata ja reilua kauppaa sekä jouduttanut uuden tekniikan kehitystä. Sellainen on koitunut myös saamelaisten hyödyksi. Valtion sosiaaliavustukset (lapsilisät, eläkkeet ja työttömyystuki) merkitsevät, että ennen monet köyhissä oloissa eläneistä saamelaisista ovat nousseet köyhyysrajan yläpuolelle.

Valtio on tukennut myös kolttasaamelaisten, saamelaisten ja muiden poromiesten, metsästäjien ja kalastajien maansaantia ja asunto-olojen parantamista sekä elinkeinojen rakenteen parantamista omalla lainsäädännöllään, johon on liittynyt merkittävä taloudellinen tuki ja pitkäaikaiset halpakorkoiset lainat.

Valtio tukee poronhoitoa korvaamalla petovahingot ja maksamalla eläinkohtaista tukea poromiehille. Valtion varoin on rakennettu uudenaikaisia poroteurastamoja, valtio vastaa Inarijärven velvoitehoidosta ja on velvoitettu myös korvaamaan kalastajille Inarijärven vedenpinnan säännöstelystä aiheutuneita kalavahinkoja, valtio on rakentanut kattavan tieverkon, jota se hoitaa.

Valtio on tukenut saamelaisten maanomistusoloja 20:lla eri lailla, jotka on eri aikoina säädetty (näistä lisää verkosta, osoitteesta jounikitti.fi).

Valtio on rakentanut tietoliikenneyhteydet, joiden toiminnasta se vastaa.

Valtio tukee saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa vuosittain noin 8 miljoonalla eurolla ja erikseen vielä saamelaiskulttuuria noin 200 000 euron määrärahalla. Valtion tukemana saamelaiset ovat saaneet Inariin oman kulttuurikeskuksen, jonka tarkoituksena on luoda saamelaisille paremmat edellytykset omaehtoisesti ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan, kieltään ja yhteiskuntaelämäänsä, hoitaa ja kehittää kielellistä ja kulttuurista itsehallintoaan sekä tukea saamelaisten yleisten elinolojen kehitystä.

Saamelaiskulttuurikeskukseen tehdyt tilat siis liittyvät juuri saamelaiskulttuuriin ylläpitämiseksi tarpeelliselle toiminnalle, saamelaiskäräjien hallinnolliselle toiminnalle sekä saamelaiselle opetus- ja tutkimustoiminnalle.

Valtion tuki saamelaisten aikuiskoulutukseen on sekin merkittävää luokkaa. Inarissa on valtion rahoittamana rakennettu hieno ja ajanmukainen koulutuskeskus. Saamelaisalueen koulutuskeskus (SAKK) - Sámi oahpahusguovddáš (SOG) on valtion ylläpitämä oppilaitos. Oppilaitoksen kotipaikka on Inarissa, mutta oppilaitoksella on myös toimipaikat Ivalossa, Kaamasen Toivoniemessä ja Enontekiön Hetassa. Oppilaitos on perustettu oman lain pohjalta (L545/93 ja A649/93). Oppilaitoksen tehtävänä on vastata saamelaisalueen koulutustarpeita sekä edistää saamen kieltä ja kulttuuria. Viralliset opetuskielet ovat saame ja suomi, mutta myös muut kielet ovat mahdollisia.

Koulutuskeskuksen toiminta alkoi jo vuonna 1978, jolloin perustettiin Saamelaisalueen ammatillinen koulutuskeskus. Vuonna 1993 se ja Ivalon koti- ja laitostalouden oppilaitos sekä Inarin opisto yhdistettiin samaksi opetushallituksen alaiseksi oppilaitokseksi. Sillä on johtokunta, jonka jäsenistä puolet on saamelaiskäräjien nimeämiä jäseniä, lisäksi kaksi alueen kuntien nimeämää ja kolme koulutuskeskuksesta.

Valtion tukee myös saamelaisten omaa tutkimusta tukemalla Oulun yliopiston ylläpitämää Giellagas-instituuttia. Lisäksi Lapin yliopiston hallitus on hiljattain päättänyt saamentutkimukseen suunnatun rahoituksen kohdentamisesta siten, että Lapin yliopistoon on perustettu saamentutkimuksen apulaisprofessuuri ja kaksi kahden vuoden mittaista tutkijan tehtävää väitelleille tohtoreille sekä yksi tutkijan koulutuspaikka neljäksi vuodeksi ja yksi tutkijan koulutuspaikka yhdeksi vuodeksi. Lisäksi perustetaan yksi osa-aikainen professuuri 3–4 vuodeksi.

Saamelaiset samalla lailla kuin muutkin ovat riippuvaisia valtiosta, koska se suurelta osin maksaa myös perus- ja korkeakouluopinnot. Valtiota tarvitaan hoitamaan kansallis- ja luonnonpuistoja ja suojelemaan korvaamattomia luonnonvaroja, pitämään yllä poliitikoista riippumatonta tuomioistuinlaitosta ja tutkimuslaitosverkostoa, huolehtimaan teistä ja niiden kunnosta ja tietoliikenneyhteyksistä. Sen lisäksi valtiota tarvitaan turvaamaan saamelaisten asema alkuperäisväestönä, turvaamaan naisten ja vammaisten oikeudet.

Suurin osa saamelaisten käyttämistä uusista lääkkeistä on kehitetty julkisin varoin kansallisissa laboratorioissa ja yliopistoissa. Ilman valtion panosta työpaikkoja olisi vähemmän, joten valtion toiminta on edistänyt myös työllisyyttä.

Valtiota tarvitaan pitämään huolta kansallisesta turvallisuudesta; suojelemaan meitä viholliselta ja sisäiseltä väkivallalta. Kaiken kaikkiaan luomaan sellainen maailma, jossa on enemmän ystäviä ja vähemmän vihollisia. 

Ja vielä: kunnat ja saamelaiskäräjät vastaavat valtion tukemina lasten päivähoidosta ja kielipesätoiminnasta. 

Edellä oleva kooste osoittaa, että valtiolla on merkitystä, jota ei kannata väheksyä. Silloinkin kun se toimii hyvin, kansalaistoiminnan avulla on kova työ valtion ja kuntien tukiverkkojen paikkaamisessa. Edellä oleva yhteenveto osoittaa myös, miten hyvinvointia ja turvallisuutta jaetaan valtion toimesta myös saamelaisille mahdollisimman tasapuolisesti. Tavalliset saamelaiset eivät asetakaan tätä millään lailla kyseenalaiseksi. Varsin suuri osa saamelaisista saa tänä päivänä toimeentulonsa yhteiskunnalta, joko erilaisten palkkojen, tukien, sosiaaliavustusten tai erilaisten eläkkeiden muodossa. Julkisen sektorin osuus saamelaisten tukemisessa on poikkeuksellisen korkea.

Valtionhallinnon laatu sen kyky huolehtia peruspalveluista, sen laillisuus, sen reagointi saamelaisten toiveisiin ja valituksiin, lakien kunnioittaminen sekä avoimuus kasvulle ja muutoksille vaikuttaa ratkaisevasti siihen missä määrin saamelaiset ja muut alueen asukkaat pystyvät parantamaan elämäänsä.  Sellainen antaa suuria mahdollisuuksia myös saamelaisille toteuttaa omia tavoitteitaan valtion tuella entistä paremmin. Sen vuoksi se mitä kunnat ja kansalaisjärjestöt saamelaiskäräjien lisäksi tekevät on äärimmäisen tärkeätä. 

Valtion monipuolinen tuki olemassa olevien verkostojen ylläpitämiselle edistää viime kädessä myös saamelaisten elämää ja turvaa alueen vakautta. Vaikka arvostelun sijaa on ollut, suomalaisyhteiskunta on kuitenkin Lapissa suuressa määrin onnistunut lähimenneisyydessä rakentamaan yhteisvastuun, saamelaisten ja lappalaisten ihmisten keskinäisen yhteistyön ja toiminnan pohjalle. Myös ihmisten turvallisuus on toteutunut viime kädessä ihmisten välisen yhteistoiminnan pohjalta. Valtio ei siis ole asettanut uhkia saamelaisille. Saamelaisten vaateet maiden hallinnasta ovat kuitenkin alkaneet rapauttaa tätä valtion luomaa turvallisuutta ylläpitävää järjestelmää.

Kun puhutaan paljon saamelaisten syrjimisestä, jätetään kertomatta se, että Suomen valtio ja kunnat ovat investoineet miljoonia euroja saamelaisten kotiseutualueen talouden kehittämiseen, infrastruktuuriin, koulutus- ja terveyspalveluihin. Keskivertosaamelainen ei ole nauttinut koskaan aiemmin yhtä korkeasta elintasosta kuin nykyään.

USA:ssa, tässä sinänsä kunnioitettavan alkuperäiskansaliikkeen luvatussa kotimaassa, josta saamelaiskäräjät ovat hakeneet aatteelliset esikuvansa, intiaani- ja muut alkuperäiskansat muodostavat autonomisia kansakuntia ja heimoja (nations and tribes), joille USA:n hallitus on aikanaan kovalla kädellä osoittanut reservaatit. Näillä heimokansakunnilta puuttuu täyden itsenäisyyden tunnusmerkkeihin kuuluva oikeus omaan ulkopolitiikkaan ja sotalaitokseen, mutta muuten ne ovat muodollisesti suvereeneja eli täysivaltaisia. Niillä on muun muassa oma sisäinen lainsäädäntövalta, oikeudenkäyttövalta ja omat poliisit – poliisiasioissa tosin tukeudutaan sopimuspohjaisesti usein osa- tai liittovaltion viranomaisiin.

Koska kyseessä on mainituilla rajoituksilla vapaat kansakunnat, USA:n hallituksen ja näiden kansakuntien väliset suhteet on määritelty rauhansopimuksin. Näissä sopimuksissa heimot luovuttivat suurimman osan maastaan ja niiden rikkauksista mutta pidättivät itselleen niihin liittyviä tiettyjä oikeuksia. USA:n hallitus sitoutui suojelemaan kansakuntia ja toimittamaan näille muun muassa lääkintähuoltoa ja koulutusta. Viimeksi mainittu tiesi vielä 1900-luvun alussa lasten vieraannuttamista omasta kulttuuristaan sisäoppilaitosjärjestelmän avulla. Kansakuntien asioita hoitaa nykyään intiaaniasioidentoimisto, Bureau of Indian Affairs (BIA), joka kuvaavasti oli alun perin osa sotaministeriötä. Vuodesta 1849 virasto toimii sisäasiainministeriön alaisena.

Tuntuisiko pesäero Suomen valtiosta edelleen houkuttelevalta?

Jouni Kitti