sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Yhden totuuden ja sovinnon historiaton komissio?

Saamelaiskäräjien yleiskokous junttasi ehdokkaansa Juha Sipilän ja hänen hyvän ystävänsä Antti Pentikäisen innovoimaan, saamelaisten sortoa selvittävään ja hyvittävään totuus- ja sovintokomissioon – jonka yksi pohjamalli on saatu, oliko se jostain Kanadan alkuperäiskansojen asuntola- ja muuta sortoa käsitelleestä prosessista.

Saamelaisten asuntolakohtelu on ollut päällimmäisenä Suomenkin totuus- ja sovintoprosessista puhuttaessa ja sitä vaadittaessa. Toisin sanoen, Suomen saamelaisten sorto näyttäisi kulminoituvan juuri 1950- ja 1960-lukuihin, ulottuen ehkä jopa vielä 1970-luvulle? Sitäkö ennen saamelaiset elivät onnellisina alkuperäiskansan elämää ilman lukutaitoa ja ilman kielestä ja kulttuurista pois pakottamista? Sitäkö ennen Sompion ja muiden alueiden lappalaisten noitarumpuja ei hävitetty eikä kieltään puhuvia lappalaisia istutettu jalkapuissa?

Ilmeisesti ei, koskapa niitä Sompion metsäsaamelaisia ei liene enää olemassakaan, vaikka sieltä löydetty ja säilynyt noitarumpu taitaa olla Inarin saamelaismuseon yksi arvokkaimmista aarteista. Eikä vanhoilla jalkapuurangaistuksista kertovilla asiakirjoillakaan ole merkitystä, koska ne koskevat vääriä alkuperäisasukkaita ja ovat joka tapauksessa väärältä ajalta, ennen oikeiden nykysaamelaisten asutus- ja kulttuurihistoriaa.

Sillä sikäli, kun saamealaiskäräjien sovintokomissaareiksi valitsemiin henkilöihin voi viitata, Heikki J. Hyvärisen mukaan saamelaisten maaoikeudellinen historia alkaa vuodesta 1875 ja toinen alku löytynee kolttien osalta 1940-luvun lopulta, jolloin he halusivat tulla asutetuiksi sodissa menetetyltä Petsamon alueelta nykyisen Suomen alueelle Inariin. Kolttien edustajaa Irja Jefremoffia tosin ei valinnut saamelaiskäräjien yleiskokous, vaan hänet on nimennyt kolttien kyläkokous. Kolmas ehdokas Miina Seurujärvi lienee paikallisesti näistä komissaareista tuntemattomin ja värittömin, vaikka on hänkin toiminut inarinsaamen oppimateriaalityöntekijänä, ensimmäistä kautta Inarin kunnanvaltuuston vihreänä valtuutettuna ja lehtiartikkelien mukaan Green Peacen yhteistyökumppanina ”porometsien” suojelussa. Seurujärven tehtävänä lienee korvata Suomen alkuperäisimpien saamelaisten, inarinsaamelaisten, edustus totuus- ja sovintoprosessissa, koskapa saamelaiskäräjillä vahvan äänimandaatin omaavat inarinsaamelaiset eivät nauti kylliksi pohjoissaamelaisen käräjäjohdon ja sen peesaajien arvostusta. Hajalle revityille inarinsaamelaisille saamelaisyhteisön sisäinen sorto on nykypäivää, mutta tämä sorron laji ei sisältyne tekeillä olevan prosessin agendalle. Ja metsäsaamelaisiahan ei nykyisen saamelaisjohdon mielestä ole enää olemassakaan.

Valtion puolelta totuus- ja sovintoprosessin painoarvoa kuvaa se, että saamelaiskäräjien yleiskokouksen komisaarikäsittelyyn osallistuivat ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.), tosin he vain etäyhteyksin. Haaviston mukaan nyt on alkamassa komission yhteensovittaminen ja hänen mukaansa ehdokkailta odotetaan taitoa kohdata ja kuunnella toisia ihmisiä sekä myös monipuolista kokemusta ja osaamista vastuullisista tehtävistä. Henrikssonin mukaan kyseessä on nyt Suomen historiassa laatuaan ensimmäinen prosessi. Hänen mukaansa ilman ymmärrystä ja tietoa menneisyyden tapahtumista on vaikea rakentaa uudelta pohjalta luottamusta valtion ja saamelaisten välille.

Nythän sitä oikeaa, luotettavaa tietoa ”menneisyydestä” sitten varmasti valtion eväiksi saadaan?

Olen keskustellut tuoreeltaan saamelaiskäräjien kokouksen jälkeen muutamien saamelaisten kanssa ja heidän kommenttinsa ovat olleet jossain hämmästyksen, pettymyksen ja vihaisuuden lajeissa. On kysytty, pitääkö Suomen nyt pyytää koltilta anteeksi, kun se rakensi heille talvikylän ja sinne vieläpä koulun kolttaparkoja suomalaisiksi assimiloimaan? Ja ainakin heikkoa sotamenestystä Suomen tulisi pyytää anteeksi, menetettiinhän Neuvostoliitolle laajat kolttien sukumaat ja he saivat tilalle vain joitain rääsikköjä inarinsaamelaisten mailta. Kuin jotkut karjalaiset ja rintamamiehet jossain etelämpänä.

Sitä eniten ihmeteltiin, etteikö inarinsaamelaisten satojen vuosien päähän ulottuva ”pakkosivistäminen” kielestä pois pakottavine jalkapuurangaistuksineen tunnu olevan enää nykyisen Suomen ”ymmärtämisen” arvoinen. Ei myöskään heidän pyyntikulttuurinsa tallominen alueelle tungettujen porokarjojen jalkoihin.

Itse en voi kuin ihmetellä miksi Suomen alkuperäiskansa-asioita ei voitu lähteä selvittämään historiaan enemmän ja pitemmälle nojaten, vieläpä nykyaikaa valottavalla olosuhdeselvityksellä täydentäen. Se toki olisi edellyttänyt koko prosessilta komissaareineen vahvempaa pohjaa, sillä nyt taidetaan raapaista vain kapeasti ja enemmän tarinapohjalta.

Tähän liittyen eräs inarinsaamelainen muisteli taannoista, selvitysmies Antti Pentikäisen aivan liikutuksiin saanutta kuulemistilaisuutta. Muistelijan mielestä joillekin karuista kokemuksistaan kertoneille olisi kannattanut myöntää jokin Oscar-palkinto.

En ollut näkemässä, mutta Pentikäisen sykähdyttäviä näkemyksiä olen kyllä lukenut. 

lauantai 12. joulukuuta 2020

Palsin kullankaivukiista tarjoaa lainkorjaajille aiheen kiinnittää huomiota saamelaiskäräjien ”viranomaisasemaan"

Marraskuussa uutisoitiin, jossain ihan saamelaiskäräjien ja saamelaisen poronhoidon voittona, kuinka korkein hallinto-oikeus (KHO) pienensi käräjien vaatimuksesta koneellisen kullankaivun aluetta Hammastunturin erämaa-alueella, Palsinojan varressa. Kyseinen pienennys tarkoitti kapean porojen kuljetus- ja kulkemisalueen rajaamista kullankaivualueen reunan ja lähimmillään 70 metrin päässä olevan paliskuntien raja-aidan varteen.

Jossain mediassa kyllä kerrottiin sekin, että itse asiassa kullankaivajat saivat kiistassa makean voiton. Torijuhlia siitä ei ole kuitenkaan näkynyt ja kullankaivajaliiton edunvalvoja Antti Peronius kertoo, ettei sellaisista ollut aikeitakaan. Kullankaivajille oikeuksistaan kamppailu on tullut vuosien varrella jo melkein arjeksi – kiitos aikanaan Metsähallituksen ja nyt myöhemmin saamelaiskäräjien. Kyse ei siis ollut saamelaiskäräjien ensimmäisestä konekaivulupia koskevasta valituksesta, vaan se on valittanut kuin liukuhihnalla sekä turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin myöntämistä kullanhuuhdontaluvista että aluehallintoviraston ympäristöluvista. KHO on käsitellyt viiden viimeisen vuoden aikana jo yhdeksän saamelaiskäräjien valitusta hyläten ne kaikki.

KHO:n ratkaisu kulkualueesta antoi nyt saamelaiskäräjille oikeastaan vain sen, mikä sille olisi kullankaivuluvan haku- ja myöntöprosessissa annettu muutenkin – mikäli käräjät olisi vaivautunut osallistumaan lupaprosessiin. Nytkään se ei siihen osallistunut, vaan lähti vasta luvan myöntämisen jälkeen valittamaan. Tapa on tuttu aiemmilta ajoilta ja sillä pyritään kaiketi viivyttämään luvituksen lainvoimaisuuden saamista mahdollisimman pitkään. Sen jälkeen, kun koneellinen kullankaivu onnistuttiin lopettamaan Lemmenjoen kansallispuistossa, oli odotettavissa - ja tapauksia on jo ollutkin -, että sama kiusanteko ja yritys kullankaivun alas ajamiseksi jatkuu muuallakin.

Saamelaiskäräjät siis valitti koneelliselle kullankaivulle 13 kilometriä pitkän Palsinojan verrella myönnetystä ympäristö- ja vesitalousluvasta Vaasan hallinto-oikeuteen ja lopulta KHO:een. Kun valituksessa vaadittiin luvan hylkäämisen ohella muun muassa kullankaivualueella laajempaa kullankaivun kokonaisvaikutusten arviointia, päätti KHO tehdä elokuussa tänä vuonna katselmuksen paikan päällä. Saamelaiskäräjien kannalta tulos oli siis heikko. Pitäneekö voitoksi laskea se, että alueen kullankaivaja menetti kiistan keston takia kahden vuoden kullankaivutulonsa? Ja aiheutuihan prosessista yhteiskunnallekin ihan ”mukavat” kustannukset.

Palsinojan katselmus ja siihen liittyvät oheislausunnot antaisivat aihetta ehkä isoonkin ihmettelyyn, kuten luonnonvarakeskus Luken porotaloustutkijan lausunto, jonka mukaan porot eivät uskaltaudu 1,5 kilometriä lähemmäs kullankaivualueita ja menettävät näin kesälaitumiaan. Kukaan ei siis ole koskaan nähnyt poroja lähempänä kullankaivupaikkoja, puhumattakaan ruokailemassa tai palkimassa niillä?

Vakavammin on kuitenkin syytä paneutua tuohon otsikossa mainitsemaani saamelaiskäräjien asemaan. Siis asemaan, jonka se on mahdollisesti itse mieltänyt ja jota se pyrkii jopa viranomaisia uhkailemalla vaalimaan ja vahvistamaan.

Palsinojan tapauksessa nähtiin viimeisin tuollainen episodi, jonka KHO jätti kylläkin huomioimatta. Käräjät hyökkäsi ankarasti Ely-keskusta vastaan kyseenalaistaen sen osaamisen ja oikeutuksen ottaa kantaa, saati päättää vain yksin saamelaiskäräjien osaamiseen ja oikeutukseen kuuluvissa asioissa.

Vaadittuaan kullankaivajalle myönteisestä hallinto-oikeuden päätöksestä valituslupaa KHO:lta, ja kullankaivaja Antti Leppäsen vastustaessa valitusluvan myöntämistä, saamelaiskäräjät vuorostaan vastaselityksessään kirjoittaa näin:

”Valituksen johdosta annetuista vastineista lyhyesti Saamelaiskäräjät viittaa tässä yhteydessä KHO:n liitteinä toimittamiin Aluehallintoviraston, ELY - keskuksen sekä luvan hakijan lausuntoihin. Erityisesti viranomaisten antamissa vastineissa Saamelaiskäräjät kiinnittää huomiota siihen, että esimerkiksi ELY -keskus on suoraan todennut omassa lausunnossaan, ettei luvan mukaisesta toiminnassa aiheudu olennaista heikennystä edellytyksiin harjoittaa saamelaiskulttuuria alueella. Saamelaiskäräjät on saamelaisten perustuslaillista kieltä ja kulttuuria koskevan itsehallinnon ylin päätöksentekijä ja lisäksi taho, joka edustaa kaikkia saamelaisia virallisissa yhteyksissä. Näin ollen saamelaisten kielelle ja kulttuurille aiheutuvien vaikutusten osalta saamelaiskäräjät on se taho, jolla on perustuslakiin perustuva kompetenssi ottaa kantaa kysymykseen. Tähän nähden on erittäin kummallista, että ELY -keskus, jolla ei Saamelaiskäräjien käsityksen mukaan ole työssä yhtään henkilöä, joka olisi asiantuntija saamelaisten kielen ja kulttuurin osalta, antaa tuomioistuimelle ilman mitään perusteluja em. kannanoton. Saamelaiskulttuuri on tässä yhteydessä ymmärrettävä laajasti, mukaan lukien saamelaisten perinteiset elinkeinot. Näitä vaikutuksia koskien Saamelaiskäräjät on lausunut asian yhteydessä jo aiemmin, eikä jo lausuttua ole tarpeen tässä yhteydessä toistaa. Saamelaiskäräjät haluaa kuitenkin korostaa, että KHO:n on syytä kiinnittää edellä esitettyyn menettelytapaan huomiota laajemminkin, koska Saamelaiskäräjät on pannut merkille, että kullankaivuun ja kaivostoimintaan liittyvien asioiden yhteydessä viranomaisilla on taipumusta ottaa kantaa ja antaa ymmärtää tuntevansa Saamelaiskulttuuriin liittyvät asiat paremmin kuin Saamelaiskäräjät, antaessaan

Saamelaiskäräjien näkemyksistä täysin poikkeavia kannanottoja, perustelematta kantojaan mitenkään. Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan menettely voi olla rinnastettavissa jopa rikoslain 15 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitettuun ”perättömään lausumaan tuomioistuimessa tai viranomaismenettelyssä”. Tällaisesta teosta voidaan tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Saamelaiskäräjien käsitykseen mukaan perustuslailla turvatun kieltä- ja kulttuuria koskevan itsehallintoaseman johdosta Saamelaisten kieleen ja kulttuuriin liittyvien vaikutusten osalta korkeimman hallinto-oikeuden tulee huomioida nimenomaan Saamelaiskäräjien kanta. Luvan hakijan Antti Leppäsen vastineessa ei ole Saamelaiskäräjien käsityksen mukaan tuotu esille mitään uutta ja merkittävää asian ratkaisuun vaikuttavaa tietoa. Yhden periaatteellisesti erityisen merkityksellisen virheellisen seikan Saamelaiskäräjät tuo kuitenkin Leppäsen vastineesta esille.

Leppänen on vastannut Saamelaiskäräjien vaatimuksiin muun muassa vertaamalla nyt meneillään olevaa ympäristölupaprosessia taannoiseen tapaukseen, jossa Ivalon paliskunnan alueella sattuneiden erimielisyyksien yhteydessä asiaan haettiin ratkaisua YK:n ihmisoikeuskomitealta. Tässä yhteydessä Leppänen toteaa, että koska em. tapauksessa komitea katsoi, ettei valittaja pystynyt konkreettisesti esittämään riittävällä tavalla vaikutuksia valituksenalaisessa asiassa, jotta komitea olisi voinut ratkaista asian valittajan eduksi, tulisi myös nyt käsillä oleva ympäristölupa prosessi tulisi ratkaista samalla logiikalla. Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan tämä luvan hakijan toteamus nimenomaan osoittaa, ettei luvan hakija lainkaan ole ymmärtänyt Suomen voimassa olevan ympäristönsuojelulain perusperiaatteita. Ympäristölupalainsäädäntöhän pohjautuu nimenomaan niin sanotun käännetyn todistustaakan periaatteella, jonka on ajateltu tukevan ympäristöoikeudessa laajasti sovelletun varovaisuusperiaatteen toteutumista. Tämä tarkoittaa sitä, että luvan hakijan tulee näyttää toteen toimintansa haitattomuus lupaa hakiessaan eikä toisin päin. Juuri tästä syystä Saamelaiskäräjät on tuonut esille syitä, jotka osoittavat, ettei haitattomuutta ole osoitettu, vaan päinvastoin on selvää, että alueen laajamittaisesta kullankaivutoiminnasta aiheutuu monin tavoin haittoja saamelaisten oikeudelle harjoittaa kieltään ja kulttuuriaan. Vaikutuksia esimerkiksi vesistölle ja kalastolle ei kaikilta osin ole edes toistaiseksi riittävästi selvitetty, kuten ELY -keskuksen lausunnosta käy ilmi. Edellä viitattuun nähden sekä siihen, ettei luvan hakijan vastineessa ole tuotu esille mitään merkittävää uutta tietoa asiaan, ei Saamelaiskäräjät missään tapauksessa hyväksy luvan hakijan vastineessaan esittämää oikeudenkäyntikulu vaatimusta. Vaatimus on perusteeton ja kohtuuton myös määrältään. Vastine on suurimmaksi osin lainauksia muiden tahojen kirjoittamista teksteistä, joten määrällisesti kohtuullisena on pidettävä muutaman sadan euron suuruista kustannusta. Kuitenkin, koska Saamelaiskäräjillä on ollut lupahakemuksen laatuun ja laajuuteen sekä toiminnasta aiheutuviin vaikutuksiin nähden asemansa perusteella perusteltu syy valittaa asiasta, ei Saamelaiskäräjien maksettavaksi tule määrätä luvan hakijan oikeudenkäyntikuluja edes vähäisessä määrin.

Enontekiöllä 30. päivänä kesäkuuta 2020

Tuomas-Aslak Juuso                                                               Kalle Varis

Ettäs sen tiedätte!

Edelleen on siis huomattava, ettei saamelaiskäräjät osallistu valmisteluissa edellä kuvatun kaltaisiin lupaprosesseihin, jotka viranomaiset joutuvat kuitenkin virkavastuullisina päättämään. On syytä tiukentaa käräjien velvollisuutta osallistumiseen – jopa hallinnolle annetuissa määräajoissa. Ja palauttaa sen asema lain edellyttämälle tasolleen sfääreistä, jonne sen on annettu hyssytellen nousta. Niin, ja säätää se virkavastuullisuus saamelaishallinnossa aina rikosoikeudellisiin seuraamuksiin saakka, joilla vastuilla se näköjään itse hiostaa varsinaisia viranomaisia.

lauantai 28. marraskuuta 2020

Saamelaiskäräjälakia uudistavaan työryhmään ei inarinsaamelaisia

Suomen alkuperäisimpiä saamelaisia, inarinsaamelaisia, ei edelleenkään huolita saamelaiskäräjien edustajina mukaan saamelaiskäräjälain uudistamisen valmistelun ytimeen. Marinin hallituksen ohjelmassa kyllä luvataan edistää kaikkien saamelaisryhmien oikeuksia, mutta hallituksen lupaukset eivät näköjään velvoita saamelaiskäräjien vallankäyttäjiä – eivätkä taida hetkauttaa myöskään saamelaisjohtoa myötäilevää oikeusministeriötä.

Lapin Kansan uutinen 28.11.2020:

Saamelaiskäräjälakia yritetään taas uudistaa

Pekka Rytkönen

28.11.2020  10:12

LAINSÄÄDÄNTÖ

Saamelaiskäräjälain uudistaminen on myös pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen tavoite.

Aiempien hallitusten vastoinkäymiset ja suunniteltujen uudistusten kaatuminen hallituskauden lopulla eivät ole päättäjiä lannistaneet. Ministeriön mukaan nykyiset säädökset ovat vanhentuneet ja myös säännösten toimivuudessa on ministeriön mukaan havaittu ongelmia. Työssä otetaan huomioon Pohjoismainen saamelaissopimus ja ILO 169-sopimus.

Toimikuntaan on valittu edustajat hallituspuolueista ja saamelaiskäräjiltä.

Toimikuntaan kuuluvat Raimo Piirainen (sd.), varajäsen Mikkel Näkkäläjärvi (sd.), Juha Joona (kesk.), varajäsen Eeva-Maria Maijala (kesk.), Jenni Pitko (vihr.), varajäsen Mirka Soinikoski (vihr.), Veronika Honkasalo (vas.), varajäsen Anni-Sofia Niittyvuopio (vas.), Eva Biaudet (r.) ja varajäsen Mats Löfström (r.).

Saamelaiskäräjiä edustavat Tuomas Aslak Juuso (Juha-Petteri Alakorva), Anne Nuorgam (Anni Koivisto), Pirita Näkkäläjärvi (Veikko Feodoroff), Martin Scheinin (Piia Nuorgam), Kalle Varis (Sarita Kämäräinen). Asiantuntijoina toimivat ylijohtaja Johanna Suurpää oikeusministeriöstä ja Siiri Jomppanen saamelaiskäräjiltä.


keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Sama henkilö voi edustaa sekä Suomen että Norjan saamelaiskäräjiä

Voisiko suomalainen kansanedustaja istua samaan aikaan myös Norjan valtiopäivillä, tai päinvastoin norjalainen kansanedustaja Suomen eduskunnassa? Kukapa tietää, onhan viime aikoina jo nähty muutaman kerran sekin, että Ruotsin pääministeri on voinut edustaa Suomea EU-johtajien kokouksissa. Toisaalta selkeä kaksoiskansanedustajuus taitaa vielä puuttua.

Suomen ja ilmeisesti myös Norjan saamelaishallinnoissa moinen kaksoisedustus on sen sijaan mahdollista. Tai ainakaan Suomen korkein hallinto-oikeus (KHO, päätös H742/2020)) ei löytänyt mahdollisuutta puuttua tällaiseen hiljattain ratkaisemiensa valitusten nojalla. Ja muuta valitustietä Suomessa tuskin enää ylempää löytyy? Valituksissa oli kyse Suomen saamelaiskäräjien 27.-28.2. 2020 pidetyn järjestäytymiskokouksen laillisuudesta, päätösvaltaisuudesta ja kokouksessa tehtyjen päätösten, käytännössä lukuisten henkilö- ja toimielinvalintojen kumoamisesta.

Saamelaiskäräjille valituiksi tulleet Anu Avaskari, Inka Kangasniemi, Pigga Keskitalo ja Kari Kyrö puuttuivat kokoukseen Enontekiön kuntakohtaisena varajäsenenä kutsutun Niko-Mihkal Valkeapään läsnäoloon. He katsoivat, että jo pitempään Norjassa asunut ja ennen Suomen saamelaiskäräjävaaleja kirjansa Enontekiölle siirtänyt Valkeapää oli menettänyt käräjien vaalikelpoisuuden 4.11.2019 muutettuaan jälleen vakinaisesti Norjaan ja kotikuntansa ollessa tuosta alkaen jälleen siellä. Valittajat muistuttivat, että saamelaiskäräjälaissa painotettiin vahvasti käräjien alueellista edustavuutta nimenomaan kuntakohtaisten edustajien kautta.

Valittajat huomauttivat, että Valkeapää oli aiemmin valittu myös Norjan saamelaiskäräjille sen kaudelle 2017 – 2021. Nyt hänet valittiin Suomen saamelaiskäräjien edustajaksi saamelaisten yhteiseen parlamentaariseen neuvostoon, jossa hän voi valittajien mukaan edustaa näin kahta maata ja joka kaksoisrooli on omiaan viemään parlamentaarista uskottavuutta sekä kaventamaan eri maiden saamelaisten edustuksellisuutta.

Suomen saamelaiskäräjälain 21 §:n mukaan saamelaiskäräjien vaaleissa on asuinpaikkaan katsomatta äänioikeutettu jokainen viimeistään vaalitoimituksen viimeisenä päivänä 18 vuotta täyttävä saamelainen, joka on Suomen kansalainen tai jolla ulkomaan kansalaisena on ollut kotikuntalaissa (201/1994) tarkoitettu kotikunta Suomessa silloin, kun pyyntö vaaliluetteloon ottamisesta on viimeistään tehtävä. Näin lienee Valkeapään mukaan äänioikeuden osalta ollutkin hänen ollessaan - ilmeisesti myös Suomen kansalaisena - kirjoilla Enontekiöllä kyseisenä vaaleja edeltävänä aikana. Nyt siis oli kyse hänen edustuskelpoisuudestaan vaalien jälkeisenä aikana ja samalla Norjan saamelaiskäräjien edustajana. Valittajien mukaan Valkeapään olisi pitänyt pyytää eroa ja pidättyä Suomen saamelaiskäräjien paikoilta.

Saamelaiskäräjien KHO:lle antamassa vastineessa ei lähdetty ottamaan suoraan kantaa Valkeapään kahden parlamentin edustaja-asemaan, vaan vedottiin siihen, että kokous olisi ollut päätösvaltainen, vaikka hän ei olisi ollut mukana. Käräjät vetosi myös siihen, ettei sillä ollut toimivaltaa puuttua lainvoimaiseksi tulleella päätöksellä valittujen jäsentensä kokousosallistumiseen. Käräjät viittasi vielä varajäsenen Suomen kansalaisuuteen ja ettei hänellä ollut ”muutoinkaan” estettä toimia valituissa tehtävissä. Tämä ”muutoinkaan”-viittaus saattaisi liittyä myös henkilön jäsenyyteen Norjan saamelaiskäräjillä.

KHO vältti puuttumisen asiaan katsomalla, etteivät saamelaiskäräjien yleiskokouksen helmikuiset päätökset olleet hallintoasioista annetun lain (808/2019) mukaisia hallintopäätöksiä, joten asian käsittely ei kuulunut hallinto-oikeudelle. KHO siis jätti tutkimatta valitukset ja sivuutti samalla vailla mitään mainintaa myös valituksiin oheistetut väitteet saamelaiskäräjien yleiskokouksen toteuttamasta syrjinnästä. Valittajista Avaskari ja Kyrö olivat vaatineet KHO:ta tutkimaan heihin kohdistunutta syrjintää, jossa heidät käräjille suurilla äänimäärillä valittuina syrjäytettiin tyystin puheenjohtajisto- ja hallitusvalinnoissa sekä muita merkittäviä luottamustoimia täytettäessä.

Todettakoon, että saamelaiskäräjälain mukaan saamelaiskäräjien toimielinten päätöksistä voi valittaa – kuinka ollakaan – vain saamelaiskäräjille ja esimerkiksi juuri käräjien vaalimenettelyistä edelleen KHO:lle. Syrjintä- ja muista ihmisoikeuskysymyksistä voi toki yrittää hakea oikeutta kansainvälisiltä elimiltä, mutta keiden rahkeet siihen sitten riittävät ja löytyykö heille tukea kansainvälisesti verkostuneilta ”oikeusoppineilta”.

Suomessa saamelaiskäräjälain uudistamista on vaadittu eri näkökulmista ja parhaillaankin lakiuudistus muhii julkisuuden ulkopuolella. Demokratian parantaminen saamelaisten kulttuuri-itsehallinnossa ja edellä kuvatun kaltaisten porsaanreikien paikkaaminen ovat vaatimuksia, joihin luulisi oikeusvaltio Suomen oikeusministeriön ja oikeusministerin ponnella tarttuvan. Mutta näinhän ei välttämättä tai varsinkaan tapahdu, vaan paremminkin asiassa on näyttänyt vallitsevan jonkinlainen poliittinen valikoiva kuurous.

Valikoiva siksi, että vastakkaiset vaatimukset saamelaiskäräjien demokratian ja saamelaisuuden määritelmän kaventamiseen ovat tuntuneet miellyttävän esimerkiksi jo toista vaalikauttaan istuvaa oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia. Saamelaisuus ja saamelaiskulttuuri ovat niin pieni ja eksoottinen asia, ettei sen kysymyksiin paneutumista ja tarinaa pidä liiallisella historia- tai olosuhdetiedolla pilata?

perjantai 28. helmikuuta 2020

Yli 40 prosenttia saamelaiskäräjävaalien äänestäjistä hylättiin

Uusi saamelaiskäräjät järjestäytyi 27. – 28.2. ja se mitä kyllä piti osata ennustellakin toteutui: käytännössä käräjävaalien edellinen, vaikkakin selvästi niukentunut enemmistö jyräsi puheenjohtajiston ja hallituksen valinnoissa täysin yli 40 prosenttia vaalien äänistä keränneen vähemmistön. Normaalissa suomalaisessa demokratiassa suhteellisuus olisi tuonut vähemmistölle hyvinkin paikkoja puheenjohtajistoon ja hallitukseen, nyt ei ensimmäistäkään.
Täytyykin heti alkuun kysyä, kuinka pitkään saamelaishallintoa eri toimintoineen rahoittava Suomen valtio tällaista vallan ja samalla aineellisen edun kahmintaa hyväksyy ja tukee? Samalla voi osoittaa kysymyksen oikeusministeriöön ja oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille, miten Suomen saamelaiskäräjävaalien valtaryhmän kerta toisensa jälkeen nähty ja suhteessa yhä räikeämmäksi käyvä menettely istuu kovasti korostetun oikeus- ja ihmisoikeusvaltio Suomen imagoon?
Ehkä tähänkin sopii jatkaa ennustelulla: Henriksson ilmeisesti tyytyy viittaamaan saamelaisten kultuuri-itsehallintoon, johon hänellä ja valtiolla ei ole syytä puuttua. Vielä kun lähiaikoina Inariin saamelaiskäräjien vieraaksi saapuva tasavallan presidentti Sauli Niinistökin loihee samoin lausumaan, voi yli 40 prosenttia saamelaiskäräjävaalien äänestäjistä todeta tulleensa jätetyiksi ihan korkeimmalta taholta toisen luokan saamelaisiksi ja Suomen kansalaisinakin vaille perustuslaissa kirjattua ihmisoikeuttaan.
Vai katsotaanko, että saamelaiskäräjävaalien äänikuninkaat ja -kuningattaret syrjäyttämällä heidän äänestäjiensä oikeudet toteutuvat se kun vain joku kertoo heitä edustavansa?
Saamelaiskäräjävaalit avannut vanhin edustaja, samalla vaalien äänikuningas Kari Kyrö kertoi yhdeksän jäsenen esittäneen vaalitulokseen nojaavaa puheenjohtajisto- ja hallitusvaalia. Heikkoon äänestysprosenttiin jälleen kerran jääneen saamelaiskäräjävaalin yhteisäänimäärä oli noin 2270 ääntä, josta yhdeksän edustajan äänimäärä oli noin1035 ääntä. Sen johdosta nämä yhdeksän jäsentä ehdottivat 60/40 paikkajakoa ja lähtivät luonnollisesti myös siitä, että enemmistölle tulisi käräjien päätoimisen puheenjohtajan paikka.
Neuvotteluja ryhmien kesken käytiin koko avajaispäivän ehtoorupeama, mutta mihinkään suhteellisuuteen ei enemmistön puolelta taivuttu. Itse asiassa 21 edustajan saamelaiskäräjillä ei 9 edustajan vähemmistölle luvattu yhtään puheenjohtajisto- tai hallituspaikkaa. Näin oltiin umpikujassa.
Toisena kokouspäivänä päädyttiin siis suoriin lippuvaaleihin ilman saavutettua sopua. Niinpä puheenjohtajaksi seuraavalle nelivuotiskaudelle tuli kaksi ehdokasta: Tuomas-Aslak Juuso ja Anu Avaskari. Vaalin voitti Juuso äänin 16 – 5. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi esitettiin Kari Kyröä ja Anni Koivistoa, äänijako sama 16 – 5 Koiviston hyväksi. Toiseksi varapuheenjohtajaksi vastakkain olivat Kari Kyrö ja Leo Aikio, joista Aikio sai 12 ääntä ja Kyrö 8 ääntä yhden käräjäedustajan äänestäessä tyhjää.
Neljän hallituksen jäsenen vaalissa tulos oli äänestysten jälkeen sama, vähemmistölle ei hellinnyt yhtään paikkaa. Tässä vaiheessa Kari Kyrö ilmoitti vähemmistön taholta jättävänsä eriävän mielipiteen käräjien avausistunnon pöytäkirjaan. Tyly valintalinja sai jatkoa saamelaiskäräjien lautakuntien valinnoissa, joissa tosin muutamalle harvalle ei-enemmistöläiselle tuli ”säälipaikka”.
Kari Kyrön mukaan yhdeksän käräjäedustajan tekemä paikkajakotarjous ei ollut millään muotoa ylimitoitettu, päinvastoin se oli jonkin verran äänimäärien suhteessa alimittainen. Tällä hänen mukaansa halutiin varmistaa ja osoittaa se, ettei voitu puhua mistään ylimitoitetuista vaatimuksista.
Nyt kun saamelaiskäräjälaista odotetaan ehkä jo vuoden lopussa nykyisen hallituksen ehdotusta, luulisi hälytyskellojen Suomen saamelaishallinnon tilasta soivan jo vähän joka puolueessa. Näin huolimatta siitä, että jokaisesta puolueesta taitaa löytyä myös umpikuuroutta. Eikö saamelaiskäräjävaalia saada millään suhteellisuudet tunnustavaksi listavaaliksi, vai onko Pekka Aikion ja Heikki J. Hyvärisen aikanaan kehittelemä ja lobbaama nykyinen suhteettomuus todella kiveen hakattu tapa hoitaa Suomen saamelaisten edustuksellisuutta heidän yhteiseksi tarkoitetussa hallinnossaan?
Tälläkin kerralla saamelaiskäräjät sen vanhimpana edustajana avannut Kari Kyrö sai avajaispuheessaan turhaan toivoa saamelaisten asiaa parhaiten eteenpäin vievää yhtenäisyyttä. Tilanteessa yhä absurdimmalta kuuluvat varmaan jatkossakin kuultavat puheenvuorot yhdestä ja yhtenäisestä saamen kansasta:
”Saamelaiset haluavat sitä, saamelaiset haluavat tätä…”.


Jk:  Liitän lukijoitteni pyynnöstä tähän jälkikirjoitukseksi Kari Kyrön saamelaiskäräjien avauksessa pitämän puheen:

Saamelaiskäräjien avajaispuhe 27.2.2020
Arvoisat saamelaiskäräjien jäsenet, hyvät läsnäolijat!
Minulla on sekä ilo, että suuri kunnia saada teidän edessänne avata tämä Suomen saamelaiskäräjien seitsemäs istuntokausi 2020 – 2023. Tämä vuosi, 2020 on saamelaiskäräjien 24. toimintavuosi.
Saamelaispolitiikan käsittelyn yhteydessä on nykyisin, ehkäpä yhä enemmän, tullut tavaksi puhua asioistamme kansainvälisessä kontekstissa. Teen tästä tavasta nyt poikkeuksen. Puheeni aihevalinnat johtuvat siitä, että meidän Suomen saamelaisten elämää ja keskinäistä kanssakäymistä koskevat asiat kaipaavat juuri nyt, asioistamme ehkäpä kaikkein kipeimmin kohennusta.
Ikämiehenä en voi mitenkään olla tyytyväinen nykytilaan, jossa keskinäiset kiistamme alkavat näyttäytyä ulospäinkin, ikään kuin ne olisivat saamelaisten normaali olotila. Sellaisten mielikuvien syntyminen ihmisten mieliin laajemmin vaarantaa uskottavuuttamme ja myönteisesti alkaneen saamelaisten kulttuuri-itsehallintokehityksen. Kokemuksestani tiedän, että näin ei tarvitse olla. Me pystymme parempaan.
1.  Jaan tämän avauspuheeni kahteen osaan. Aluksi saamelaiskäräjien synnystä, sen työstä ja saavutuksista sekä olisiko jotain voitu tehdä toisin.
2.  Näkymiä on tulevaisuuteemme.
Saamelaisten oma parlamentti ei ole ollut itsestään selvyys. Sen kehitys ja synty on ollut monivaiheinen. On merkittävää, että Suomeen, Pohjoismaista ensimmäisenä, perustettiin jo vuonna 1973 saamelaisvaltuuskunta, saamelaisten parlamentin edelläkävijänä. Saamelaisvaltuuskunnan
oleva saamelaiskäräjälaki. Voidaan sanoa, että vuonna 1996 alkanut saamelaiskäräjien työ saamelaisten elämän hyväksi on kuluneiden vuosikymmenten aikana ollut monivaiheista. Toiset meistä pitävät sitä onnistuneena, toiset taas eivät niinkään.
Meillä on tavoitteita ja niissä onnistumisia
Eräs merkittävä tavoite ja virstanpylväs, joka saavutettiin vuonna 2012 oli tämän saamelaiskäräjien oman toimitalon, Sajoksen valmistuminen. Tämä yli 14 miljoonaa euroa maksanut rakennus toteutettiin Suomen valtion ja Inarin kunnan tuella, meidän saamelaisten työn ja toiveiden mukaisena. Valmistuminen oli kymmenien vuosien haaveiden täyttymys. Rakennuksen ollessa valtion taseessa Suomen valtio vastaa nyt rakennuksen ylläpidosta, joka on merkittävä asia sekin. Tästä saavutuksesta ja onnistuneista järjestelyistä meidän saamelaisten on syytä olla tyytyväisiä ja kiitollisia.
Vuoden 2019 viimeisessä saamelaiskäräjien kokouksessa saamenkielten opetuksen nykyvaiheen raportointi oli ilolla merkille pantavaa. Raportti olikin edellisen saamelaiskäräjien toimintakauden mieluisinta kuultavaa useimmille meistä käräjien jäsenistä. Laaja-alainen kielten elvytystyö on ollut saamelaiskäräjien toiminnassa onnistunutta. Siitä saamme kiittää kaikkia arvokkaaseen kielityöhön ja opetukseen osallisia. Kielityössä tekijät ovat saaneet kokea myös lukuisia tunnustusta saaneita onnistumisia.
Erityisesti jo uhanalaisiksi vaipuneiden inarin- ja koltansaamen kielten elvytys, niiden opetuksen ja juurruttamisen toimet eri tasoilla ja eri oppilaitoksissa, ansaitsevat aivan erityisen kiitoksen, joka on annettava myös ansioituneille kielityön pioneereille.
Kun tavoite on laajalti hyväksyttyä ja toiminta avointa, kuten kielten opetuksessa, silloin työllä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Työilmapiirissä, jossa on työlle selkeä tavoite, vapaus elää ja hengittää ilman pelkoja, vallitsee innostus. Sellainen lataa ihmisessä uskomattomia voimia. Työ on tehokasta.
Siinä vapauden ilmapiirissä työ on antanut tekijöilleen ja koko toimintaan virtaa ja voimaa viedä asioita eteenpäin, onnistumisiin saakka. Mikään muu tekijä, kuin työn mielekkyys ei saa tekijäänsä niin liekkeihin kuin itse työtehtävien sisältö, on todettu työpsykologian tutkimuksissakin.
Niidenkin perheiden jäsenet, joissa oman suvun kieli on ollut menetettynä, saavat nykyisin tilaisuuden opiskella sukujensa kieltä esi- ja alakouluikäisistä alkaen. Kunnat ja nykyisin myös monet kaupungit ovat vahvasti mukana opetuksen järjestämisessä. Saamen kielten opetuksen ja kielten käytön vahvistamisen tiellä, valtion ja kuntien tuella, on kielityössä toimijoidenkin hyvä jatkaa eteenpäin.
Saamelaisen taidekulttuurin vahvaa eteenpäin menoa ja menestystä maailmallakin olemme niin ikään saaneet hämmästellen kokea. Taiteen eri aloilla taiteellisia taipumuksia omaavat saamelaiset eivät todellakaan ole pitäneet kynttiläänsä vakan alla. Se näkyy myös saamelaisten taiteiden harrastajien kasvavana määränä. Saamelaistaiteelle on myös kysyntää ja esiintymisiä on saatu kokea yhä suuremmilla estradeilla livenä, radiossa ja televisiossa. Saamelaiskäräjille ohjattujen määrärahojen puitteissa saamelaistaiteen eteenpäin menoa ja monialaista kehitystä on voitu myös tukea. Yksityisen sektorin saamelaistaiteelle osoittama taloudellinen tuki on ollut hyvin merkittävää. Eteenpäin menon siivittämänä erityisesti nuorten monilahjakkuuksien esiintulot ja menestyminen ovat olleet voimakkaita. Taiteiden alalla tapahtuneen kehityksen päästyä näin hyvään vauhtiin on syytä toivoa kehitykselle jatkoa, monialaisesti ja korkeatasoisesti.
Ovatko sitten kaikki saamelaiskäräjien menneen vaalikauden toimet olleet onnistuneita?
Olemmeko saamelaispolitiikassa kyenneet vastaamaan meille asetettuihin haasteisiin. Ovatko kaikki saamelaiskäräjien tähänastiset toimet olleet onnistuneita? Vai onko niin, kuten politiikassa yleensäkin, ettei virheiltäkään ole vältytty?
Tällaisia kysymyksiä voidaan asettaa lukuisia. Esitän tässä muutamia. En kuitenkaan ryhdy niihin vastaamaan, vaan haluan jättää vastauksien antamisen ja johtopäätösten teon jokaiselle teille kuulijoille itsellenne, jotta jokainen voi vastata haluamallaan tavalla.
1.  Ovatko saamelaiskäräjien toimet lain ja yhteiskuntajärjestystä ylläpitävän oikeuslaitoksen vastustamisessa loppuun saakka ajateltuja ja kaikkien saamelaisten etujen mukaisia? Tällä en tarkoita taannoisia kalareissuja kotijoella, vaan saamelaiskäräjien henkisten ja merkittävän määrän taloudellisten resurssien käyttämistä maan korkeimman hallintotuomioistuimen päätösten mitätöintiyrityksiin.
2.  Palveleeko tuollainen oikeuslaitoksen ja sen myötä laillisen yhteiskuntajärjestyksen vastustaminen saamelaisia ja olisiko siihen käytetyillä henkisten resurssien ja niiden myötä summalla euroja ollut parempaa käyttöä, vaikkapa oppimateriaalien hankinnassa ja saamelaislasten kulttuuripalveluissa?
 3.  ILO-169 sopimuksen ratifiointia tavoiteltiin tilanteessa, jossa sisäiset kiistat repivät saamelaisyhteisöä. Osaa saamelaisista jätetään edelleen vaaliluettelon ulkopuolelle. Oliko sopimuksen ratifioinnin tavoittelu tuossa tilanteessa tarpeen? Onko pohjoismaisen saamelaissopimuksen valmistelu ollut avointa ja riittävän läpinäkyvää?
4.  Onko saamelaiskäräjien elinkeinopolitiikka palvellut kaikkia saamelaiselinkeinoja, vai olisiko saamelaisten elinkeinoihin liittyviä asioita voitu suunnata toisin? Onko kaikkien saamelaiselinkeinojen harjoittajia kohdeltu yhdenvertaisesti? 
Kuten totesin, harkitkoon jokainen, sisäisen tuntonsa ja vakaumuksensa mukaan vastauksia noihin kysymyksiin.
Kuljemmeko turhaan kahta puolta tunturia?
Me saamelaiset olemme kulkeneet jo pitkään tunturin kahta puolta. Olemme ajautuneet tilanteeseen, että osa meistä ajaa tunturin toista laitaa noudattelevaa juvaketta pitkin, osan hiihtäessä saman tunturin vastakkaisen rinteen alla vuottuvaa latua.
Tavatessa miehet voivat jättää tervehtimättä ja naiset kääntävät päänsä, ojentamatta käsiään perinteiseen syleilyyn. Miksi meille näin ikävästi on käynyt?
On muutamia riidan aiheita, joita me emme ole kyenneet sopimaan. Keskeiseksi riidan aiheeksi on noussut, kuka on saamelainen. Toiset edellyttävät saaman kielen osaamista, ja kielen menettäneet korostavat polveutumista, sekä veren perimää. Saamelaiskulttuurin mukaisen elämäntavan säilyttämisen tärkeydestä ollaan molemmissa leireissä paremmin samaa mieltä.
Miksi me olemme olleet niin syvästi eri mieltä keskenämme? Voiko olla niin, että riitelemme turhaan? Ovatko riitamme syntyneet vääristä tiedoista, tai turhista ennakkoluuloista toisiamme kohtaan?
Miksi me emme saa sovittua erimielisyyksiämme? Sen vuoksiko, että nykyaika pilasi kykymme selvittää erimielisyytemme? Antoiko nykyajan hyvinvointi, erilaisine tukimuotoineen meille elämisen mahdollisuudet riitaisinakin? Vai ohjaavatko sivullisten ohjeet liiaksi ajatteluamme? Kykenemmekö sopimaan asioistamme keskenämme, ilman ulkopuolisten liiallista sekaantumista asioihimme?
Kiistelemme myös maankäytöstä ja maan hallinnasta. Kuinka hyvin me tunnemme toistemme maankäyttöä, maankäytön tarpeita, perinnettä ja historiaa? Tunnemmeko toistemme toiveita? Tunnemmeko me lakeja ja säädöksiä, jotka ohjaavat maan ja veden käyttöoikeuksia? Muutosten tarpeessa, tunnemmeko lainmuutos prosesseja?
Niin, tunne tai tunnusta, kummasta sitten lienee enemmän kysymys? 
Olen monialaisesti keskustellut vuosikymmenten aikana lukuisten utsjokelaisten, inarilaisen ja myös enontekiöläisten kanssa. On keskusteltu ja kummasteltu. On selvää, että elinkeinojen kesken ja niiden välille voi syntyä kitkaa, kun toimita-alue on sama. Olemmeko menneet liiaksi vain vahvojen ehdoilla? Mikäli niin on, mitkä lienevät perusteet asioiden hoitoon tuolta pohjalta. Onko se vanhastaan kuulunut elämään ja kulttuuriin? Vastaavaa, alistavaa vallankäyttöä on toki tapahtunut muuallakin, joten ei se ainulaatuista maailmassa ole ollut.
Meillä ihmisillä on usein tapana ajatella, että olemme itse oikeassa ja vastapuoli väärässä. Asiat ovat kuitenkin harvoin mustavalkoisia. Sen vuoksi ihmisten ja elinkeinojen välisissä kitkatilanteissa me tarvitsemme paljon nykyistä enemmän ratkaisuihin pyrkivää, keskinäistä kanssakäymistä ja keskusteluja. Samalla alueella toimijoiden kitkatilanteissa tavoitteena tulee olla toimintojen yhteensovittaminen. Olisiko niitä tilanteita varten perustettava oma, kulttuuriin ja sovitteluun perehtynyt hallintoelin?
Kiistelemmekö me sen vuoksi, kun luulemme olevamme vahvoilla. Muistammeko, että ”luulo ei ole tiedon väärtti.”
Valtion ja saamelaisten välisiä suhteita ratkomaan asetetaan pian sovintokomitean komissaarit. Työ komiteassa pitää olla aihealueella laaja- alaista. Sovintokomitean ja sen komissaarien yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi on asetettava rauhan saaminen saamen maahan ihmisten kesken. Toivoa sopii myös, että uudistettava saamelaiskäräjälaki saa sellaisen muodon, että elämämme jatkuisi sopuisampana.
Tavoitteita uuden toimintakauden alkaessa
Lienee paikallaan hetki katsoa myös sitä, mitä voisimme tehdä, että kulkukeinomme yhtyisivät, ymmärtäisimme paremmin toisiamme ja kulkumme tasoittuisi?
Pääministeri Antti Rinteen hallituksen ja sittemmin Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan on kirjattu mm. kaikkien saamelaisten kielellisten ja kulttuuri oikeuksien turvaaminen ja saamelaiskäräjälain uudistaminen, jonka toimeenpanoa onkin jo valmisteltu. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on julkisuudessa hiljakkoin todennut lain keskeisiä kiista- asioita esivalmistellussa lakiluonnoksessa kompromisseiksi. Lain valmisteluun nimettävien saamelaiskäräjien edustajien tulee huolehtia siitä, että laissa tullaan huomioimaan kaikki saamelaiset, kuten hallitusohjelmaan on kirjattu. Ymmärrämme kaikki, että muu ei saa nyt enää tulla kyseeseen. Menneistä kokemuksista on syytä ottaa oppia.
Olemme nyt aloittamassa saamelaiskäräjien 24. toimintavuotta. Se on jälleen uusien mahdollisuuksien alku meille kaikille. Se on uuden alku myös 21 asiantuntevan jäsenen saamelaiskäräjille. Se on jokaisesta meistä itsestämme kiinni, miten me tämän uuden alun, uuden mahdollisuuden käytämme.
Koemmeko tarvetta reivata kulkumme kurssia? Kuinka hyvin meillä on tiedossa se, mitä edessämme on, eli mitä me tulemme tämän 4-vuotiskauden aikana ja sen jälkeen kohtaamaan?
Sen me tiedämme jo nyt, että kohtaamme, ja lienemme jo kohdanneetkin ilmastonmuutoksen. Talvisin pakkaset ovat hellittäneet ja lumen määrä näyttää pohjoisessa lisääntyvän, ilmojen ollessa epävakaampia. Vaikutukset ulottuvat elinkeinoihimme. Ilmastonmuutoksesta on sanottu, että alkuperäiskansojen kokemustiedolla voi olla käyttöä muutoksen hillinnässä.
Edessämme ovat myös maailman ja omankin alueemme yleisen kehityksen haasteet ja saamelaisten odotukset alueensa kehityksestä. Liikenneyhteyksien kehittäminen, tiet, lentokentät, lentoliikenne sekä Jäämeren ratahanke. Kaikkiin näihin meidän pitää kyetä vastaamaan. Yhtään näitä asioita helpompia eivät ole alueemme yksityismetsien, vesien ja maankäytön asiat, joista jo nyt on saatu aikaan kiistoja.
Edellä luetellut asiat liittyvät saamelaisalueen elinkeinojen kehitykseen. Kuinka elämäämme kotiseudullamme kehitetään? Miten elinkeinot kehittyvät ja miten niiden kehitys turvataan niin, että kaikki saamelaiselinkeinot saavat yhdenvertaisen kohtelun toistensa kanssa.
Harkintaa, yhteensovittamista, avara- ja kauaskatseisuutta tarvitaan kaikkialla. Asioiden hoidossa kannattaa edetä avoimin kortein. Asioista kannattaa tiedottaa ajoissa ja riittävästi. Kaikkia asianosaisia tulee informoida. Ratkaisujen tulee olla reiluja, joissa kaikkia asiaan osallisia kohdellaan tasapuolisesti.
Saamelaiskäräjien työn tulee olla avointa, yhdenvertaisuuteen perustuvaa ja innovatiivista. Tekijöillä pitää olla kauaskantoista näkemystä, jolla mahdollisimman monelle saamelaiselle, myös nuorelle, annetaan mahdollisuus elää kotiseudullaan. Tilaa meillä on.
Poronhoitoa saamelaiskulttuurin elinkeinona ja matkailua tukevana brändinä ei ole syytä väheksyä. Kuitenkaan se ei ole koskaan ollut alueellamme eläneiden saamelaisten ainut elinkeino. Ei se ole sitä nytkään. Vaikka monet nuoret saamelaiset ovat voineet jatkaa isiensä jäljillä poronhoidossa, liian moni saamelaisnuori joutuu muuttamaan pois kotiseudultaan. Usein syynä on työn ja toimeentulon vaikeudet. Sen vuoksi meidän on tuettava kaikkien saamelaiselinkeinojen kehitystä ja elinkeinojen uusia innovaatioita, yhdenvertaisina perinteisten elinkeinojen kanssa.
Luonnontuotteidemme jalostusasteen nostamista kannattaa vielä reippaasti viedä eteenpäin. Tutkimukselle ja tuotekehitykselle ja tuotteiden markkinoinnille on alueemme tuotteiden tuotannossa hyvä tilaus. Alan aktiivisuuden ja toiminnan ollessa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti merkittävää, se on myös tuettua. Se avaa toimeentulomahdollisuuksia myös nuorille, jolloin ei olisi pakko muuttaa muualle. Monimuotoinen elinkeinorakenne on tärkeää koko yhteisön elinvoiman ja sen kulttuurin kehittymisen kannalta. Yhteensovittamista tarvitaan ja yhdenvertaisuus on syytä ottaa pysyväksi normiksi.
Voidaanko kadoksissa ollutta, vuosikymmenten takaista alueen asukkaiden yhteiselon henkeä hyödyntää tähän nyt alkavan saamelaiskäräjien uuden vaalikauden työhön? Voiko tämä käräjien vaalikausi lähteä käyntiin ja jatkua enemmän yksituumaisena, jossa päätöksiä on tekemässä entistä laajempi joukko, jaetulla vastuulla? Voimmeko yhdessä löytää kadoksissa olleen, sovinnollisuuteen pyrkivän yhteiselon. Ja mikä tärkeintä, löydämmekö yhdessä kotiseuturakkauden ja kotiseutumme ihmisten välisen rakkauden?
Näiden kysymysten äärellä avaan saamelaiskäräjien istuntokauden 2020 – 2023.

 Kiitos

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Saamelaiskäräjälain muutostyö jälleen käynnissä

Uusi saamelaiskäräjät kokoontuu ensimmäiseen istuntoonsa parin viikon päästä. Väki käräjillä vaihtui sen verran, että muutoksia toimintaan rohkenisi odottaa. Yksi mielenkiintoisin muutos on luonnollisesti käräjien johdon muodostuminen, onhan Klemetti Näkkäläjärven seuraajana ja hänen ”linjansa” uskollisena jatkajana puheenjohtajuutta hoitanut Tiina Sanila-Aikio jäämässä varmuudella pois. Puheenjohtajaksi puheenjohtajan paikalle on haluajia, mutta jääkööt nuo kuullut ja kuulumattomat spekulaatiot tässä avaamatta.
Jos saamelaiskäräjien toiminnassa voisi odottaa muutoksia, jopa saamelaispolitiikan avartumiseen päin, ollaan toisaalla jatkamassa jo pitkään vireillä ollutta saamelaiskäräjälain uudistamista ikään kuin vanhoin kujein. Näin ainakin mitä hankkeen vetäjään, oikeusministeriöön tulee. Kun oikeusministerinä on jälleen rkp:n Anna-Maja Henriksson ja lain valmistelua vetävä virkamies demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksikön johtaja Johanna Suurpää, ei jotenkin heti jaksa uskoa mihinkään avartumisiin. Ja etenkään, kun ainakin vielä istuvan hallituksen piiristä löytyy vanhaa ”vahvaa tietoa” saamelaisten heikosta asemasta ja saamelaispolitiikan kipukohdista. Näin olen ollut näkevinäni muiden muassa vihreän sisäministerin Maria Ohisalon ulostuloista. Ja onhan hänellä vahvaa ja värittymätöntä saamelaiskysymysten asiantuntemusta ihan avustajakunnassaankin? Henriksson ja Ohisalo ynnä muut ministerit ja edustajat voivat kääntyä myös ihmisoikeusprofessori Martin Scheininin puoleen vahvistaakseen oikeaa tietoaan - sikäli kun Firenzen Mestari ehtii avittamaan viime aikojen perussuomalaisjahdiltaan.
Saamelaiskäräjälain uudistaminen polkaistiin käyntiin kaikessa hiljaisuudessa tammikuussa, jolloin työtä varten perustettiin työtyhmä tehtävänään saada vuoden loppuun mennessä aikaan hallituksen esitykseksi kelvollinen lakiluonnos. Suurpään vetämässä työryhmässä ovat saamelaiskäräjien edustajina Tiina Sanila-Aikio, Tuomas Aslak Juuso ja Heikki Paltto, lisäksi käräjien lakimies ja hallintopäällikkö. Käräjien nykyisen puheenjohtajiston pesti kestää maaliskuun loppuun, jolloin käräjiltä pitäisi kaiketi jo olla remmissä uusi tai ainakin uudistunut edustus. Lakityöryhmän muu jäsenistö koostuu Sanna Marinin hallituksen ministerien erityisavustajista, joten kansanedustajia ei ole suoraan moiseen työhön sidottu.
Lakityöryhmän työstä ei ole tietenkään mitään julkisuuteen asti kantautunut. Joitain kuulemisia työryhmä on jo järjestänyt ja kuultavina ovat olleet ainakin inarinsaamelaisten ”kilpailevat” yhdistykset sekä Klemetti Näkkäläjärvi aisaparinaan Tauno Haltta Sami A´rvvut-yhdistyksen nimissä. Myös saamelaisneuvoston edustajaa on kaiketi kuultu.
Ihan käytäviltä olen kuullut ja tänään taisi Lapin Kansakin kertoa oikeusministeri Henrikssonin kommentoineen alkanutta lakityötä niin, että nyt on vakaa aikomus saada uudistus tehtyä. Hän on myös antanut ymmärtää, että lain hyväksyminen edellyttää ”kaikkien osapuolten antavan periksi”. Tämä ei voine tarkoittaa muuta kuin sitä, että kommentti liittynee kysymykseen saamelaisuudesta, sen määrittelystä, ja siis ketkä voivat olla osallisia äänestäjinä tai edustajina saamelaiskäräjillä.
Henrikssonin viittaus herättää kysymään mitä periksi annettavaa hänestä mahtaa olla statuksettomilla inarin- ja metsäsaamelaisilla? Tässä vaiheessa on vaikea arvuutella mitä moinen ministerin oraakkelimainen näkemys mahtaa pitää takanaan. Se on varmaa, että kieleen ja ”ryhmähyväksyntään” kytkeytyvää saamelaisuuden määritelmää tullaan edelleen pitämään joidenkin sinnikkäiden puolelta esillä. Keskustelin äsken erään ”kirjoissa olevan” inarinsaamelaisen kanssa ja hänen mielestään ärhäkimpiä ”suomalaisten” ja ”suomalaistuneiden saamelaisten” erottelijoita ”oikeista saamelaisista” ovat ”suomalaisten äitien” synnyttämät saamelaiset – ja myös ne äidit.
”On se kyllä muuten merkillistä, miksi suomalaisen naisen ja saamelaisen miehen aviosta syntyy aina vain saamelaisia lapsia ja vastaavasti samoin saamelaisen naisen ja suomalaisen miehen aviosta? Oli niin tai näin, aina syntyy vain saamelaisia, ja sehän näkyy jo heidän määrässä kun katsoo sen ilmoitettua kasvua muutaman vuosikymmenen ajalta”, tuo henkilö pohdiskeli.
Hänen mukaansa kummaa asiassa on sekin, että joitain ei haluta hyväksyä saamelaisiksi eikä saamelaiskäräjien äänestäjiksi, vaikka heidän polveutumisensa ja elämäntapansa (kulttuurinen jatkumo) yltäisi todistetusti kuinka pitkälle historiaan tahansa.
Oikeusministeriön lakityöryhmä ei ole ainakaan toistaiseksi kutsunut kuultavaksi statuksettomia saamelaisia. Inarinmaan lapinkyläyhdistys on kuitenkin ehtinyt lähettää työryhmälle postia, jossa muun muassa muistutetaan, ettei käräjälain uudistamista pidä esittää heikentämään nykyisen, Suomen saamelaisaluetta pisimpään asuttaneen alkuperäiskansan lappalaisten (saamelaisten) jälkeläisten asemaa myöhemmin muualta muuttaneiden poronhoitaja- ja poronomadisukujen ja muiden ryhmien hyväksi. Inarinmaan lapinkyläyhdistys viittaa niin sanottuun heikentämiskieltoon ja edellyttää valtion vastaavan nykyistä paremmin kaikkien saamelaisten yhdenvertaisuudesta.
Lapinkyläyhdistys näkee, ettei nykyisen saamelaiskäräjälain kolmatta pykälää (3§) ole tarvetta muuttaa, jolloin lain valmisteluissa ja esitöissä pitää ainoastaan painottaa erityisesti käräjien vaalilautakunnan velvoitetta noudattaa lakia; hyväksymällä henkilö vaaliluetteloon aina kriteerien täyttyessä. Yhdistyksen mukaan sekä vaalilautakunnan että tuomioistuimen on tulkittava lakia sen sanamuodon mukaisesti. Lappalaisperusteen soveltamista ei yhdistyksen mukaan voida rajata ajallisesti.
Lapinkyläyhdistyksen mukaan käräjälain saamelaismääritelmän ”lappalaiskohtaa” voidaan kyllä täydentää muotoon: ”että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa ja, että hän on säilyttänyt ja kunnioittaa saamelaiskulttuurin mukaista elämäntapaa ja arvoja, joihin kuuluu oman kulttuurin vaaliminen ja saamenkielten käytön tukeminen.”
Jälleen siis saamelaispolitiikan saralla on tapahtumassa. Kun katsoo saamelaiskäräjien ja Suomen hallituksen taakse jääneitä vaalikausia, ei ehkä heikommin voi nyt mennä demokratian (saamelaiskäräjät) eikä etnisen erottelunkaan (Sipilän-Lohen ”kompromissi”) kannalta. Tai sitten menee?


Jk. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on kertonut myös pohjoismaisen saamelaissopimuksen maaliin saattamisen olevan nykyhallituksen - tai ainakin oikeusministeriön tavoitteena.
Ehkä vielä joskus tässä vuoden varrella kuullaan mitä esimerkiksi Lapin kansanedustajat sanovat näistä hankkeista. Viimeksihän syntyi ainakin Mikko Kärnän jälkikäteen paheksumana jonkinlainen skandaali, kun Sipilän hallituksen piirissä puuhattu "kompromissi" tuli julki ennen aikojaan. Hiljaa piti hyvä tulla ja lappalaisten pullahtaa toisen luokan äänioikeudettomiksi saamelaisiksi.

torstai 6. helmikuuta 2020

Jouni Kitti saamelaisten kansallispäivänä

Näin saamelaisten kansallispäivänä palaan niihin arkipäivän kysymyksiin joiden parissa monet meistä saamelaisista ja saamelaisten ystävistä ovat viime vuosien aikana olleet tekemisissä. Yksi asia yli muiden on ollut ILO 169 -sopimuksen ratifiointi.  Tänäänkin tästä aiheesta keskustellaan täällä Helsingissä. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että harvasta asiasta tiedetään niin vähän kuin saamelaisten itsemääräämisoikeudesta, mitä se tarkoittaa, kuka siitä hyötyy ja kuka siitä häviää? Sellaisia selvityksiä valitettavasti ei vieläkään ole tehty, joissa ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin vaikutukset olisi puolueettomasti arvioitu.
Harva on pohtinut mitä merkitsee arkitodellisuudessa nykyinen saamelaismääritelmä. Käytäntöön sovellettuna se jakaa saman väestön (jota saamelaiset ja lappalaiset edustavat) kahtia. Kysymys on erityisesti inarinsaamelaisiin kohdistuvasta tietoisesta syrjinnästä. ILO 169 -sopimuksen ratifioimisen valmistelun yhteydessä tällainen oikeuksien kaappaaminen uhkaa arkipäivässä elävien ihmisten oikeuksia. Tällainen on johtanut toisinajattelijoiden leimaamiseen saamelaisvastaisiksi, väärien ajatusten mustamaalaamiseen. Tällaista en ole tähän mennessä vielä kokenut. On turha puhua kansallisesta vapaudesta, koska kysymys on yhden saamelaisryhmän pyrkimyksestä pakkovaltaan. Tähänkö tällainen alkuperäiskansakomento johtaa? Kysymys on inarinsaamelaisten alistamisesta. Käsitteellä kuka on saamelainen pyritään varjelemaan omaa väkeä ei-toivotuilta vaikutteilta, jotka faktat aiheuttavat. Erikoiselta tuntuu, että saamelaiskäsitteen rakentajat haluavat päättää inarinsaamelaisten soveltuvuudesta saamelaisiksi. Sortohallinnon roolin itselleen ottanut haluaa turruttaa propagandallaan suuren yleisön.
Täytyy toivoa, että Suomen hallitus lopettaa tällaisen järjettömyyden. Kuinka on Ylä-Lapissa mahdollista elää ikään kuin inarinsaamelaisia ei olisikaan, vaikka he päivittäisessä arjessa ovat näkyvästi läsnä. Voimassa olevalla saamelaismääritelmällä yritetään estää samaan väestöön kuuluvien ihmisten yhteenkuuluminen. Jos inarinsaamelainen haluaa saada virallisen saamelaisstatuksen, vaaditaan mahdottomia. Se jos mikä täyttää kiusaamisen tunnusmerkit. Näin saamelaisten kansallispäivänä on aiheellista kysyä; missä on paljon puhuttu saamelaisten solidaarisuus heikompia saamelaisia kohtaan?
Onneksi tämä saamenkielisten ja suomenkielisten saamelaisten erottamiseksi tarkoitettu muuri (=saamelaismääritelmä) vuotaa. Arjen tasolla ihmiset haluavat ylläpitää työ ja vapaa-ajan verkostojaan. Saamelaiskäräjien erottelupolitiikka ei onneksi toimi käytännön tasoilla; kukaan ei halua luopua sukulaisistaan, ystävistään, työkavereistaan, oikeuksistaan jonkin pohjoissaamelaisen eturyhmän hyväksi. Onneksi meillä korkein hallinto-oikeus on huomannut asian kielteiset puolet, kun se on arvioinut asiaa kokonaisvaltaisesti sukulaisuuden ja elinkeinojen yhtäläisyyden kannalta. Se tarkoittaa juuri sitä, ettei samoissa olosuhteissa eläviä sukulaisia vastoin heidän tahtoaan estetä saamasta saamelaisstatusta. Tämä KHO:n ratkaisujen linja on myös linjassa ILO 169 -sopimuksen pääperiaatteiden kanssa. Käsitevuoto asiasta suureen yleisöön päin on myös selventänyt sen mistä on kysymys. Onneksi tällainen samaa väestöä jakava epäoikeudenmukainen (keinotekoinen) muuri ei ole pysyvä. Kuten keskustelu saamelaiskiistasta osoittaa, on vääryyksistä ja valheista helpompi päästä perille meidän kaltaisessa vapaassa yhteiskunnassa, jossa julkinen keskustelu toimii. Juuri tässä on demokratian ja diktatuurin ero. Meillä on kuitenkin kestänyt yllättävän kauan ennen kuin saamelaismääritelmää koskeva kupla puhkesi. Kuten KHO:n ratkaisut osoittavat, aletaan vihdoinkin ymmärtää se, että saamelaisten ongelmat ratkaistaan Suomessa eikä valtameren takana YK:ssa.
Lopuksi annan puheenvuoron historian tutkijoille. Mikään valtakunta, suuri tai pieni, he sanovat ei ole koskaan hävinnyt maailmasta niin kauan kuin se itse on tahtonut elää. Sama koskee saamelaisia. Rooman valtakunta kuoli vanhuuden heikkoudesta, ja Karthagokin, jonka loppu oli sankarillinen, oli jo ehtinyt elämänsä luonnolliseen iltaan. Sen kansa oli rappeutunut. Se ei enää tahtonut elää. Liian myöhäinen ponnistus ei riittänyt. Olisi pitänyt olla elämisen tahtoa jo aikaisemmin, silloin kun Hannibal oli Rooman porteilla. Jokaisella valtiolla, niin Osvald Sprengler on väittänyt, on miehuutensa ja vanhuutensa, ja vanhuudessa valtio kuolee, ellei se ole sairastanut kuoleman tautiin jo nuorempana, jotkut ennen syntymistään. Saksa ei kokoontunut kansallisvaltioksi ennen kuin saksalaiset itse sitä tahtoivat. Itävalta hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, koska sen osat eivät halunneet kuulua yhteen. Suomi kesti, koska sen kansa vaikeuksissakin tahtoi pysyä itsenäisenä ja vapaana. Saamelaiset osallistuivat kunniakkaasti yhdessä suomalaisten tämän maan vapauden puolustamiseen. Mutta miten on saamelaisten laita näin saamelaisten kansallispäivänä? Siitä on syytä jatkaa avointa keskustelua, jossa on mukana saamelaisia kaikista saamelaisryhmistä ja alueella asuvista suomalaisista.
Näillä ajatuksilla toivotan kaikille saamelaisille ja heidän ystävilleen hyvää kansallispäivää.


Jouni Kitti