Yhden totuuden ja sovinnon historiaton komissio?

Saamelaiskäräjien yleiskokous junttasi ehdokkaansa Juha Sipilän ja hänen hyvän ystävänsä Antti Pentikäisen innovoimaan, saamelaisten sortoa selvittävään ja hyvittävään totuus- ja sovintokomissioon – jonka yksi pohjamalli on saatu, oliko se jostain Kanadan alkuperäiskansojen asuntola- ja muuta sortoa käsitelleestä prosessista.

Saamelaisten asuntolakohtelu on ollut päällimmäisenä Suomenkin totuus- ja sovintoprosessista puhuttaessa ja sitä vaadittaessa. Toisin sanoen, Suomen saamelaisten sorto näyttäisi kulminoituvan juuri 1950- ja 1960-lukuihin, ulottuen ehkä jopa vielä 1970-luvulle? Sitäkö ennen saamelaiset elivät onnellisina alkuperäiskansan elämää ilman lukutaitoa ja ilman kielestä ja kulttuurista pois pakottamista? Sitäkö ennen Sompion ja muiden alueiden lappalaisten noitarumpuja ei hävitetty eikä kieltään puhuvia lappalaisia istutettu jalkapuissa?

Ilmeisesti ei, koskapa niitä Sompion metsäsaamelaisia ei liene enää olemassakaan, vaikka sieltä löydetty ja säilynyt noitarumpu taitaa olla Inarin saamelaismuseon yksi arvokkaimmista aarteista. Eikä vanhoilla jalkapuurangaistuksista kertovilla asiakirjoillakaan ole merkitystä, koska ne koskevat vääriä alkuperäisasukkaita ja ovat joka tapauksessa väärältä ajalta, ennen oikeiden nykysaamelaisten asutus- ja kulttuurihistoriaa.

Sillä sikäli, kun saamealaiskäräjien sovintokomissaareiksi valitsemiin henkilöihin voi viitata, Heikki J. Hyvärisen mukaan saamelaisten maaoikeudellinen historia alkaa vuodesta 1875 ja toinen alku löytynee kolttien osalta 1940-luvun lopulta, jolloin he halusivat tulla asutetuiksi sodissa menetetyltä Petsamon alueelta nykyisen Suomen alueelle Inariin. Kolttien edustajaa Irja Jefremoffia tosin ei valinnut saamelaiskäräjien yleiskokous, vaan hänet on nimennyt kolttien kyläkokous. Kolmas ehdokas Miina Seurujärvi lienee paikallisesti näistä komissaareista tuntemattomin ja värittömin, vaikka on hänkin toiminut inarinsaamen oppimateriaalityöntekijänä, ensimmäistä kautta Inarin kunnanvaltuuston vihreänä valtuutettuna ja lehtiartikkelien mukaan Green Peacen yhteistyökumppanina ”porometsien” suojelussa. Seurujärven tehtävänä lienee korvata Suomen alkuperäisimpien saamelaisten, inarinsaamelaisten, edustus totuus- ja sovintoprosessissa, koskapa saamelaiskäräjillä vahvan äänimandaatin omaavat inarinsaamelaiset eivät nauti kylliksi pohjoissaamelaisen käräjäjohdon ja sen peesaajien arvostusta. Hajalle revityille inarinsaamelaisille saamelaisyhteisön sisäinen sorto on nykypäivää, mutta tämä sorron laji ei sisältyne tekeillä olevan prosessin agendalle. Ja metsäsaamelaisiahan ei nykyisen saamelaisjohdon mielestä ole enää olemassakaan.

Valtion puolelta totuus- ja sovintoprosessin painoarvoa kuvaa se, että saamelaiskäräjien yleiskokouksen komisaarikäsittelyyn osallistuivat ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.), tosin he vain etäyhteyksin. Haaviston mukaan nyt on alkamassa komission yhteensovittaminen ja hänen mukaansa ehdokkailta odotetaan taitoa kohdata ja kuunnella toisia ihmisiä sekä myös monipuolista kokemusta ja osaamista vastuullisista tehtävistä. Henrikssonin mukaan kyseessä on nyt Suomen historiassa laatuaan ensimmäinen prosessi. Hänen mukaansa ilman ymmärrystä ja tietoa menneisyyden tapahtumista on vaikea rakentaa uudelta pohjalta luottamusta valtion ja saamelaisten välille.

Nythän sitä oikeaa, luotettavaa tietoa ”menneisyydestä” sitten varmasti valtion eväiksi saadaan?

Olen keskustellut tuoreeltaan saamelaiskäräjien kokouksen jälkeen muutamien saamelaisten kanssa ja heidän kommenttinsa ovat olleet jossain hämmästyksen, pettymyksen ja vihaisuuden lajeissa. On kysytty, pitääkö Suomen nyt pyytää koltilta anteeksi, kun se rakensi heille talvikylän ja sinne vieläpä koulun kolttaparkoja suomalaisiksi assimiloimaan? Ja ainakin heikkoa sotamenestystä Suomen tulisi pyytää anteeksi, menetettiinhän Neuvostoliitolle laajat kolttien sukumaat ja he saivat tilalle vain joitain rääsikköjä inarinsaamelaisten mailta. Kuin jotkut karjalaiset ja rintamamiehet jossain etelämpänä.

Sitä eniten ihmeteltiin, etteikö inarinsaamelaisten satojen vuosien päähän ulottuva ”pakkosivistäminen” kielestä pois pakottavine jalkapuurangaistuksineen tunnu olevan enää nykyisen Suomen ”ymmärtämisen” arvoinen. Ei myöskään heidän pyyntikulttuurinsa tallominen alueelle tungettujen porokarjojen jalkoihin.

Itse en voi kuin ihmetellä miksi Suomen alkuperäiskansa-asioita ei voitu lähteä selvittämään historiaan enemmän ja pitemmälle nojaten, vieläpä nykyaikaa valottavalla olosuhdeselvityksellä täydentäen. Se toki olisi edellyttänyt koko prosessilta komissaareineen vahvempaa pohjaa, sillä nyt taidetaan raapaista vain kapeasti ja enemmän tarinapohjalta.

Tähän liittyen eräs inarinsaamelainen muisteli taannoista, selvitysmies Antti Pentikäisen aivan liikutuksiin saanutta kuulemistilaisuutta. Muistelijan mielestä joillekin karuista kokemuksistaan kertoneille olisi kannattanut myöntää jokin Oscar-palkinto.

En ollut näkemässä, mutta Pentikäisen sykähdyttäviä näkemyksiä olen kyllä lukenut.