Mitä saamelaispolitiikka on opettanut

(Jouni Kitin pohdintaa hänen 78-vuotispäivänään 17.1.2021)

Näin 78-vuotispäivänä on syytä kysyä mitä olen saamelaispolitiikasta oppinut 61 vuoden aikana? Olen vuodesta 1959 lähtien ollut alussa vähemmän mutta vuodesta 1973 lähtien enemmän mukana saamelaispoliitikkona ja saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana. Melko pian tulin huomaamaan miten eräät inarin- ja metsäsaamelaissuvut olivat menettäneet kielensä kirkon ja valtion toimesta toteutetun suomalaistamisen seurauksena. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan kohdeltu saamelaisina, vaan suomalaisina. KHO:n päätöksissä esiintyvät saamelaiset ovat eläviä esimerkkejä alkuperäisen identiteetin löytämisestä. Hallitsevalle eliitille se on kuitenkin punainen vaate. Niinpä statuksettomista saamelaisista on muodostunut koetinkivi saamelaiskäräjien ja sen tukijärjestöjen suvaitsevaisuudelle ja valistuneisuudelle. Kemiallisen reagenssin tavoin se sai heidät osoittamaan karvansa kaikella toivottavalla selkeydellä.

Vaikka inarinsaamelaisten asia mitä suurimmassa määrin ihmisoikeusasia, niin mikään virallinen taho ei aja inarinsaamelaisten asiaa. Saamelaiskäräjät ei ole heitä ainoastaan hylännyt, vaan on julistanut heidät saamelaisten vihollisiksi. Suomessa saamelaisasioista vastaava oikeusministeriö ei heitä tunne ja syrjintäasiamies on kääntänyt heille selkänsä. Näin toimii valtion diskriminaatio oikeusvaltiossa. Tämä on kovaa tekstiä mutta kuitenkin totta.

Todellisuudessa kolonisaatio- ja assimilaatioprosessissa kielensä menettäneiden inarin- ja metsäsaamelaisten oikeusasema alkuperäiskansana on periaatteessa vahvempi kuin ”rekisterisaamelaisten”. Kieltämällä inarin-  ja  metsäsaamelaisten saamelaisuuden yhteispohjoismaisella areenalla saamelaiskäräjien johto on ottanut kovan riskin, sillä oikeus kuulua alkuperäiskansaan on ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys. Saamelaispolitiikka johtavat ovat provokatiivisella toimellaan haastaneet niin Suomen kuin Norjan valtion, joiden viranomaisten velvollisuus olisi puuttua etniseen syrjintään, mutta jotka mitä todennäköisimmin eivät ole panneet tikkuakaan ristiin pelätessään näin puuttuvansa alkuperäiskansan itsehallinto-oikeuteen.

Tällä hetkellä saamelaisten esillä oleminen julkisuudessa ei perustu minkäänlaiseen olosuhdeselvitykseen, vaan saamelaispoliitikkojen subjektiivisiin käsityksiin, jotka ovat heikentäneet suuren yleisön käsityksiä saamelaiskulttuurin erilaisuudesta valtakulttuuriin nähden. Tämä on johtanut siihen, että nyky-yhteiskunnassa saamelaiset nähdään läsnä olevina vain silloin, kun he esittävät ylimitoitettuja maaoikeusvaatimuksia lappalaisten historiallisiin alueisiin. Tästä kuvasta on päästävä eroon! Saamelaiskäräjien poliittinen eliitti on vähät välittänyt tosiasioista eikä se ole ollut yhtään kiinnostunut saamelaisten olosuhteiden selvityksestä, jota juuri nyt tarvittaisiin poliittisten päätösten perusteeksi. Siksi he purkavat tyytymättömyyttään käyttämällä symbolista valtaa, joka heillä on hallussaan, se on valta olla muille uhkana. Sitä he ovatkin käyttäneet sumeilematta inarinsaamelaisia kohtaan.

Inarinsaamelaiset ovat osallistuneet tämän valtion rakentamiseen ja puolustamiseen, ja osaavat antaa arvoa sen tarjoamalle oikeusvarmuudelle, silloinkin kun se ei aina tuota toivottua tulosta. Tämä on aina parempi vaihtoehto kuin vahvemman harjoittama nyrkkivalta.

Nämä ajatukset ovat nousseet ohimennen mieleen pohtiessani saamelaiskäräjien uhkarohkeaa yritystä saada haltuunsa inarinsaamelaisten maat ja oikeudet.  Korostan, että kysymykset yksi- ja monitasoisista identiteeteistä ja lojaalisuuksista ovat monimutkaisia ja hyvinkin yksilöllisiä. Kiihkokansalliset liikkeet, näiden joukossa myös etnonationalistiset liikkeet, korostavat aina yksinkertaistavaa mallia, jossa yksilö on joko vaikkapa saksalainen tai epäsaksalainen. Ne harrastavat myös mielellään ihmisten luokittelua tuollaisten määritelmien mukaan ja keskenään eriarvoisten ryhmien rakentelua. Inhimillinen monimuotoisuus on rikkaus ja edistyksen ehto, mutta kiihkonationalisti ja rasisti haluaa käyttää erilaisuutta eriarvoisuuden luomiseen ja edistyksen kääntämiseen kohti yhteiskunnallista taantumista.

Kun tulin mukaan saamelaispolitiikkaan vuonna 1975, oli jo runsaasti tietoa tarjolla. Itse aloin myös luottamusmiehen ominaisuudessa perehtyä historiallisiin faktoihin, ensiksi sukuhistorian kautta. Mitä jäi jäljelle aikaisemmasta ymmärryksestä saamelaisista ja lappalaisista tutustuttuani valtavaan määrään historiallisia selostuksia, dokumentteja jne.

Miten tulkintani muuttui, vai muuttuiko? Missä erehdyin?

Maantapaan kuuluvan tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeää huomata, että saamelaisilla ja lappalaisilla on mahdollisimman pitkälle samanlainen historia ja siihen sisältyvät perusarvot. Saamelaisuus ja lappalaisuus ovat peräisin lappalaisväestön yhteisistä juurista. Rauhanomainen rinnakkaiselo voidaan varmistaa silloin, kun se nojaa todellisuuteen.

Pidän pahana virheenä sitä, että saamelaiskäräjät vaatii yksinoikeutta inarinsaamelaisten historiaan. Se on koettanut jatkuvasti vedota saamelaiseen yhteiseen kulttuuriperintöön, mutta jossa todellisuudessa ei ole sijaa inarinsaamelaisille. Todellisuudessa saamelainen historiakuva käsittää koko lappalaisten historian keskiajalta lähtien aina vuoteen 1975, jolloin asetus etnisestä saamelaismääritelmästä annettiin. Kokemukset ovat sellaisia, että ei kannata uskoa mitä kaikkea ihmisille syötetään. Mieleen tulee Andaras Hanssin neuvot minulle Inarissa kesällä 1969: "Jos olisin porohommissa uskonut kaiken mitä minulle uskoteltiin, olisin ollut tuota pikaa köyhä poromies. Muista Jouni sitä, että elämä kohtelee hyväuskoisia aina hyvin raadollisesti.”

Olen koittanut lähes 50-vuotta kestäneen kiistan aikana pitää jalat maassa.

Jouni Kitti