Vietämme ensi lauantaina 6.2. saamelaisten
kansallispäivää kaikkialla maailmassa, missä meitä saamelaisia asuu.
Juhlistamme Saamen kansaa ja sen toimintaa omien etujensa ajamiseksi
kaikkialla, mutta erityisesti Saamenmaassa, laajalla, usean valtion alueelle
ulottuvalla alueella, jossa asuu noin 70 000 saamelaista ja muuta väestöä lähes
miljoonan. Olemme vähemmistö jopa omalla alueellamme, mutta emme aja etujamme
alueemme vähemmistönä, vaan sen alkuperäiskansana.
Radikaali saamelaisliike joka vuonna 1968 nosti esille
vaatimuksen saamelaisvallasta saamenmaassa, tunsi omakseen Frantz Fanonin
muotoileman ajatuksen: ”Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia”.
Kansalaisoikeusliikkeen ohjenuoraksi tämä on voinut olla hyväkin ajatus.
Realismia ei silti kannata unohtaa, vaan väestöryhmien lukumääräiset suhteet on
pidettävä mielessä. Vaatiessamme omien oikeuksiemme tunnustamista ja
kunnioittamista, ja ennen kaikkea niiden toteutumista käytännön tasolla, emme
saa unohtaa, että myös saamelaisalueen muilla asukkailla on sama ihmisarvo kuin
meillä saamelaisilla. Jatkuva kamppailu muun väestön kanssa ei ole itseisarvo
eikä tavoitteemme, vaan rauhanomainen ja hyväntahtoinen yhteinen elämä, jossa
ryhmien ja yksilöiden erilaisuutta kunnioitetaan ja jossa se nähdään rikkautena
ja voimavarana eikä uhkana.
Erilaisuuden sietäminen ja siinä piilevien
voimavarojen näkeminen koskee myös saamelaisryhmien ja yksilöiden välisiä
suhteita. Täällä Suomessa meidän saamelaisten on viimeinkin tehdä loppu
saamelaisten harjoittamasta muiden saamelaisten syrjinnästä. Ketä se hyödyttää,
että saamelaiset erottelevat toisiaan sulkien toiset saamelaisuuden
ulkopuolelle vedoten todellisuuden vastaiseen verukkeeseen, että syrjityt eivät
muka ole aitoja saamelaisia?
On aika panna lopullinen piste vuosikymmeniä
jatkuneille hankkeille, jossa muihin saamelaisryhmiin kuuluvat saamelaiset ovat
pyrkineet osoittamaan inarinsaamelaisten vanhan Inarin lapinkylän aluetta
omakseen ja todistelleet olevansa sen alkuperäiskansa, kun taas valtaosa
inarinsaamelaisista on suljettu virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle sillä
verukkeella, että he muka ovat suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä.
Kuitenkin saamelaiskäräjien johdon tiedossa on kautta
vuosikymmenten ollut, että valtaosa heidän vaaliluettelosta hylkäämistä
hakijoista polveutuu aidosti inarinsaamelaisista suvuista, jotka muodostivat
Inarin vanhan lapinkylän kantaväestön. Käräjäjohto tietää, että vuoden 1962
saamelaisväestön kartoituksessa Ivalon ja sen lähikylien kartoituksessa
onnistuttiin haastattelemaan vain noin 25 prosenttia saamelaisista. Vanhaan,
epäpätevästi toteutettuun saamelaisten väestönlaskentaan tarrautuvat
puolustautuvat sillä, että laskennan ja sen pohjalta laaditun vaaliluettelon
puutteita on useaan otteeseen korjailtu. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan
vaaliluetteloon myöhemmin hakeneita inarinsaamelaisia on järjestelmällisesti
hylätty ja vaaliluettelo on jäänyt karkeasti puutteelliseksi, toisin sanoin
syrjiväksi.
Vaaliluettelon ulkopuolelle suljettujen inarilaisten
hakijoiden ottaminen luetteloon ei olisi mikään ylivoimainen tehtävä, koska
vanhojen inarilaissukujen sukuhistoriaa on tutkittu (esim. Anja Akujärvi).
Mutta mitä teki käräjien vaalilautakunta ja käräjäjohto? Sen sijaan, että se
olisi hyväksynyt hakijat näiden esittämän näytön perusteella, käräjäjohto on
taistellut vastaan kynsin hampain. Yksi käräjien temppu oli tilata Oulun
yliopiston matematiikan professorilta laskelma siitä, montako suomalaista voisi
hakea käräjien vaaliluetteloon sillä perusteella että heillä on saamelainen
esivanhempi. Kuten kaikki muistamme, professori laski tällaisten vaaliluetteloon
pyrkijöiden määräksi tarkalleen 2 771 714 henkilöä.
Itse uskon ennemmin siihen, että inarinsaamelaisten
määrä on tänä päivänä haarukoitavissa luokkaan noin 1500–2000. Maksimiarvo 2
000 on siis 2 769 714 henkilöä pienempi kuin professorin mörköluku. Mistään
satoihin tuhansiin nousevasta joukkoryntäyksestä ei siis olisi kyse.
Inarinsaamelaisten lisäyksen muodostama uhka saamelaisuudelle on vieläkin
pienempi, kun luvusta saadaan vähentää ne inarinsaamelaiset, jotka jo ovat
vaaliluettelossa. Lisäksi koettua uhkaa on omiaan rauhoittamaan se, että kaikki
inarinsaamelaiset, joilla on katsottava olevan oikeus tulla otetuksi
vaaliluetteloon, eivät syystä tai toisesta halua hakea vaaliluetteloon
ottamista. Joka tapauksessa uusi saamelaisten väestökartoitus olisi välttämätön
– onhan edellisestä kartoituksesta kulunut kohta 60 vuotta.
Suomalaisperäisillä uudisasukkailla ja myös
porosaamelaisilla on vanhojen inarinsaamelaisten sukujen historiassa oma
sijansa, mutta solmitut naimakaupat eivät ole merkinneet inarinsaamelaisuuden
häviämistä. Ne saamelaiset, jotka katsovat näin olevan, katsokoot eteensä, tai
paremminkin taakseen, sillä suomalaisia juuria ja geenejä löytyy muiltakin
saamelaisilta kuin inarinsaamelaisilta, eikä se ole heidän saamelaisuuttaan
vähentänyt. Miksi niin olisi käynyt vain inarinsaamelaisten kohdalla? Eräät
saamelaispoliitikot, joilla on suomalaisuutta taustassaan ihan tarpeeksi, ovat
kiivenneet saamelaisten keskuudessa johtoasemiin elämöimällä saamelaisuudesta
ja kiistämällä oikeus saamelaisuuteen laajalta joukolta inarinsaamelaisia.
Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei ole sinänsä mitään
vikaa tai häpeää siinä, että saamelaisiin sukuihin on sekoittunut norjalaisia,
ruotsalaisia ja suomalaisia sukuja. Näinhän tapahtuu tänäkin päivänä.
Nykyaikana saamenkansa rikastuu uusilla, eri puolilta maailmaa tulevilla
geeneillä ja kulttuurivaikutteilla naimakauppojen ja adoptioiden kautta. Liioin
ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa siinä, että omaa yksinomaan saamelaiset
juuret.
Olen kuitenkin pannut merkille, että monet
äänekkäimmistä ja etnonationalismissaan kiihkeimmistä saamelaisaktivisteista
löytyvät juuri niiden joukosta, joilla vain toinen vanhemmista on saamelainen.
Jopa niin suuressa määrin, että hetkittäin syntyy vaikutelma, että
saamelaisuuden puhtautta, saamelaismääritelmän supistamista vielä nykyisestä ja
vaaliluettelon ylitiukkaa vartiointia vaativa ja saamelaiskäräjien hallituksen
päälinjaksi kivettynyt suuntaus onkin lähtöisin nimenomaan tällaisten
saamelaisten ajatus- ja tunnemaailmasta.
Kahdelle tai vieläkin useammalle suunnalle ulottuvien
identiteettijuurien kanssa eläminen voi tietää yksilölle tavallista suurempaa
ja vaikeampaa oman identiteetin etsintää ja työstämistä. Kiusaus vaientaa oman
saamelaisen identiteetin ei-saamelaiset äänet heittäytymällä jonkinlaiseksi
supersaamelaiseksi esitaistelijaksi on suuri. Olisiko kuitenkaan liikaa
pyydetty, että tätä sisäistä kamppailua ei ulkoistettaisi niin suuressa määrin,
että se määrittää saamelaispolitiikan päälinjan ja kuuluu ja näkyy ylimmäisenä
saamelaisuuden julkikuvassa – jopa niin räikeästi, että jotkut tällaiset
itsensä esitaistelijoiksi nimenneet kiihkoilijat ovat tehneet itsensä
julkisesti naurunalaisiksi ja samalla saattaneet saamelaisliikkeen vähintäänkin
outoon valoon.
Taistelu KHO:ta vastaan sekä inarinsaamelaisten
syrjinnän oikeuttamista ajanut saamelaiskäräjien kahden entisen puheenjohtajan
YK:n komitealle tekemä valitus –
silloisen istuvan puheenjohtajan valitus vieläpä käräjien työjärjestyksen
kanssa ristiriidassa olevalla ”valtuutuksella” – jäävät pitkäaikaiseksi
häpeäpilkuksi saamelaiskäräjien historiaan, eikä YK-komitean sille tarjoillun
väärän tiedon perusteella tekemä päätös juuri ole komitealle kunniaksi.
Tällaiset mielenosoitukselliset toimet toivottavasti
loppuisivat, mikäli sekä saamelaisten että valtiovallan piirissä
ymmärrettäisiin, että saamelaista väestöä jakavissa puhtausvaatimuksissa on
yhtä vähän historiallista pohjaa kuin järkeä saamelaisten nykyisten etujen
suojelemisen ja edistämisen kannalta.
Suunta, jolta ratkaisuja tulee etsiä, on ilmeinen.
Avaimena on taata kaikille Suomessa oleville saamelaisyhteisöille lakisääteinen
oikeus omaan, luonteeltaan julkisoikeudelliseen itsehallintoon
alkuperäiskansaryhminä, halusivatpa nämä sitten kutsua itseään saamelaisiksi tai
lappalaisiksi. Tämän kautta myös omasta kielestään ja kulttuuristaan huolissaan
olevat porosaamelaiset voisivat vapautua ahdistuksesta, jonka heille on
aiheuttanut pelko siitä, että heidän yhteisöönsä pakkoliitetään henkilöitä,
joita he eivät tunnista saamelaisiksi. Sama pelkohan oli vaikuttimena myös
edellisen käräjäpuheenjohtajan tekemälle YK-valitukselle, ja molempien
valitusten takana seisoi koko käräjähallitus.
Valtiovallan järjestelmässä ILO169:n ratifiointi on
hankkeena kuollut ja kuopattu, eikä sitä ole mainittu saamelaiskäräjienkään
taholta vähään aikaan. Vai olisiko niin, että saamelaiskäräjien taholta
puhutaan yhä vähemmän ILO169:stä siksi, että sopimus itse asiassa muodostaa
lujan pohjan inarinsaamelaisten vaatimuksille ja suojan heidän oikeuksilleen
heidän omilla maillaan, Inarin vanhan lapinkylän alueella. Kun
saamelaiskäräjälakia nyt uudistetaan, Suomessa oli syytä siirtyä noudattamaan
kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden periaatetta, jonka mukaan
alkuperäiskansoilla on oikeus itse päättää millä perusteilla joku katsotaan
niiden jäseneksi ja millä menettelyllä tämä päätetään, ja oikeus itse tehdä
nämä päätökset. Tämä ei kuitenkaan oikeuta alkuperäiskansayhteisöjä päättämään
näitä asioita toisten yhteisöjen puolesta, eikä rikkomaan laillisuus- ja
ihmisoikeusperiaatteita.
Olen itse pohdiskellut sellaista saamelaisten
itsehallintomallia, jossa eri saamelaisyhteisöillä olisi oma, luonteeltaan
julkisoikeudellinen alkuperäiskansa-itsehallintonsa, ja vain näiden
itsehallintoelinten yhteistoimintaelin puhuisi kaikkien saamelaisten
valtuutuksella. Itsehallintojärjestelmän tällaisen saneerauksen jälkeen pitäisi
olla mahdollista ihan normaalisti neuvotteluteitse päästä yhteiseen näkemykseen
yhteissaamelaisista asioista ja eduista. Ja mikäli ei päästäisi, maailma ei
kaadu siihen, vaan eri yhteisöt voivat tuoda esille omat kantansa omissa
nimissään. Ja jos halutaan, varmemmaksi vakuudeksi myös omien yhteisöjensä
sisäiset eriävät mielipiteet.
Tämä tietäisi paluuta todellisuuspohjalle
saamelaispolitiikassa. Totuuskomission ja saamelaiskäräjälain uudistamista
valmistelevan toimikunnan asettaja – valtio – ei ole ottanut huomioon edellä
mainittuja näkökohtia vaan puskee sokeasti eteenpäin tuhoisalla tiellä
näkökulma sidottuna kuin pari vanhan ajan vetojuhtina käytettyä härkiä. Tässä
en tarkoita porohärkiä, vaan ihan raskaita, hitaita mutta väkivahvoja
nautahärkiä, joita on Ylä-Lapissakin käytetty vetojuhtina joillakin
kauppareiteillä. Urat oli helppo tunnistaa juhtien jättämistä ruskeista
jäljistä.
Vaikka saamelaiskäräjät ovat periaatteessa
oikeutettuja päättämään saamelaisten asioista, nimenomaan valtiolla – vaikka se
onkin osapuoli ja syypää kriisiin ja sen pitkittymiseen – on asemansa ja
resurssiensa puolesta ehdoton päävastuu kriisin ratkaisun päämiehenä toimimisesta.
Säilyvätkö saamenmaa ja saamelaiset?
Tutkija Ostval Sprengler on väittänyt, että jokaisella
kansalla on miehuutensa ja vanhuutensa ja vanhuudessa valtio kuolee, ellei se
ole sairastanut kuoleman tautiin jo nuorempana, jotkut ennen syntymistään. Saksa
ei kokoontunut kansallisvaltioksi ennen kuin saksalaiset itse sitä tahtoivat.
Itävalta hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, koska sen osat eivät halunneet
kuulua yhteen.
Tähän on lisättävä, että Suomi on kestänyt, koska sen
kansa vaikeuksissakin tahtoi pysyä itsenäisenä ja vapaana. Saamelaiset
osallistuivat yhdessä suomalaisten tämän maan vapauden puolustamiseen. Mutta
miten on saamelaisten laita näin saamelaisten kansallispäivänä?
Näyttää siltä, että suomalaisuus ei enää tyydytä
kaikkia saamelaisia. Saamelaisten vaatimukset liikkuvat jossakin autonomian ja
itsenäisyyden rajamailla. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Tutkijat
eivät voi tähän antaa varmaa vastausta. Siihen kykenee vain elämä itse.
Toivottomuuteen meillä ei ole syytä, optimismi olisi pikemminkin paikallaan.
Saamelaisilla Suomessa on oma elintila. Mutta pysyäksemme saamelaisina meidän
on kunnioitettava naapureitamme yli kaiken.
Samansuuntaisia ajatuksia esitti presidentti Kekkosen
hyvä ystävä Kaapin Jouni vuonna 1955 ilmestyneessä Sapmelas-lehdessä, jossa
kuuluisa poromies selkokielellä otti kantaa saamelaisten tulevaisuudesta.
Haastattelussa hän oli huolissaan saamen kansan tulevaisuudesta. Sapmelasin
artikkelista ilmenee, että Jounilla oli selkeät ja tähän päiväänkin edelleen sopivat
käsitykset saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta: "Kaikki merkit viittaavat
siihen, että saamenkansa on tuomittu häviämään maan päältä. Mutta kansan
säilyminen tai häviäminen on kuitenkin sellainen asia, joka riippuu kansasta
itsestään. Mikäli kansalla itsellään ei ole vahvaa kansallistunnetta, se ei
kykene elämään ja kilvoittelemaan kansojen välisillä kilpailukentillä. Mutta
mikäli kansa on valistunut ja pitää omia perinteitä ja tapojaan arvossa, se on
luja ja tulee säilymään ja kestämään millaiset koettelemukset tahansa.
Sydämestäni toivoisin, että saamenkansa kestäisi nykyajan mukanaan tuomat
koettelemukset ja toivon, että saamelaiset heräisivät enemmässä määrin
valvomaan kansansa etua." Vaikka Kaapin Jouni oli kärkäs tinkaamaan, muut
inarinsaamelaiset eivät juuri olleet asioista hänen kanssaan eri mieltä.
Kyllähän näihin kairoihin sovittiin.
Edellä sanotun pohjalta katsoisin tarpeelliseksi, että
Suomen valtio ja saamelaiskäräjät ryhtyisivät tiettyihin rakentaviin toimiin,
joista olen koonnut kirjallisen ehdotukseni pohdittavaksi laajemmalla joukolla.
Toivotan vielä kaikille hyvä saamelaisten
kansallispäivää toivoen, että voisimme yhdessä kääntää esille
saamelaishistorian uuden lehden!
Jouni Kitti
Saamelaisvaltuuskunnan jäsen 1976–1995
Saamelaiskäräjien jäsen 1996–1999
Saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittaja 1980–1999