torstai 30. syyskuuta 2021

Eikö tosiasiallinen yhdenvertaisuus poista koskaan ”positiivista syrjintää”?

Metsähallitus on laatimassa nk. saamelaisten kotiseutualueen luonnonvarasuunnitelmaa vuosille 2022 – 2027. Suunnitelma siis kattaa valtion vesialueet Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnissa sekä Lapin paliskunnan alueella Sodankylän kunnan pohjoisosassa. Oheisen linkin https://www.lausuntopalvelu.fi/FI/Proposal/DownloadProposalAttachment?attachmentId=16366 takaa löytyvä suunnitelmaluonnos on ollut lausunnoilla 20.9. saakka. Myös annetut lausunnot ovat netistä luettavissa. 
Metsähallituksen suunnitelmia lukiessa täytyy nykyään jo välillä tarkistaa, onko eksynyt lukemaan jotain saamelaiskäräjien lausuntoa tai julistusta. Kun niissä esitettyjä toistoja saamelaisten oikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista lähtee vähänkin avaamaan, päätyy varsin stereotyyppiseen näkemykseen saamelaisista poronhoitajina ja saamelaiskulttuurista poronhoitona. Ja lisäksi, ettei tuo kulttuurin harjoittaminen luonnon käyttömuotona alistu minkäänlaisen kestävyyden tai muun kriittisemmän arvioinnin kohteeksi – vaikka olisi kuinka kovaa ja koneellista.
Tosiasiassa saamelaisista vain pieni joukko harjoittaa poronhoitoa – etenkin elinkeinona. Tosiasiassa nk. kotiseutualueella asuu vain ehkä kolmannes Suomen saamelaisista – sikäli kun on uskominen saamelaiskäräjien ym. tietoja, joiden mukaan saamelaisia on Suomessa noin 10 000 ja kun lukua vertaa pohjoisimpien kuntien alueella asuvien saamelaisten määrään. Kun siis puhutaan ja viedään käytäntöön saamelaisten luonnon käyttöön liittyviä oikeuksia, se koskee pientä osaa kaikista saamelaisista, vai koskeeko? Kuitenkin muun muassa tuossa Metsähallituksen suunnitelmaluonnoksessa vilahtelee ainakin viittauksin käsite yhdenvertaisuus, joka ei tietenkään tarkoita konkretiaa suunnitelman tarkoittamien saamelaisten ja sitä koskevan muun väestön ja heidän sidosryhmiensä keskinäisessä hierarkiassa. Viittaan aiemmin käytössä olleeseen käsitteeseen ”positiivisesta syrjinnästä” (kohdistuen alkuperäiskansaan nähden ylivertaisessa asemassa olevaan valtaväestöön tai sen elinkeinoja harjoittavaan tai väärää vaatetusta käyttäviin saamelaisiin) sekä myöhemmin tilalle otettuun ja paremmin myyvään käsitteeseen ”positiivisesta erityiskohtelusta” (joka on käytäntönä samaa kuin edellinen).
Tästä oikeuksien ja ”positiivisen erityiskohtelun” suossa tallustavan luonnonvarojen käytön ja näennäisen suojelun suunnitelmasta annetuissa monissa lausunnoista heijastuu Metsähallituksen toiminnan skitsofreenisuus. Yhdistettynä ehkä joiltain osin aidosti vaivaavaan putkinäköön. Tosin kun puhutaan ”taudin” alkulähteestä, tartuttajasta, voivat jäljitykset johtaa myös laitosta ohjaaviin ministeriöihin, ehkä valtioneuvostoonkin, ja hyvin suurella epäilyllä vaikka Firenzeen, yleisemmin Suomea maailmalla mustamaalaavien ”ihmisoikeustahojen” aherrukseen. Kyse on siis Suomen mainetta suojaavasta hyvekuplasta, jota kukaan ei uskalla puhkaista katsoakseen mitä sen sisältä todellisuudessa löytyy.
Tässä tausta-asetelmassa luin mielenkiinnolla Lapin Kullankaivajain Liiton luonnonvarasuunnitelmasta antamaa lausuntoa. Sen laatinut liiton edunvalvoja Antti Peronius on aiemminkin tuonut korkealentoisia oikeuskysymyksiä elävän elämän ja karujen faktojen äärelle. Ja varsin usein hänen argumenttinsa ovat kestäneet myös kullankaivuun liittyen Suomen oikeuslaitosten tutkinnassa. Onneksi oikeuslaitos ei ole ollut itsestäänselvyyksinä toistettujen väitteiden vietävissä (esimerkkinä vaikkapa hiljattainen Käsivarren alueen malminetsintäkeissi). Pitäisikö kuitenkin sanoa ei toistaiseksi, kun luki äsken uutista korkeimman oikeuden (KKO) myöntämästä mitalista tilanteessa, jossa ollaan laatimassa hyvin kiistanalaista saamelaisia ja saamelaisuutta koskevaa lakimuutosta.
Lapin Kullankaivajain Liitto (LKL) esittää, että nyt lausunnoilla ollutta luonnonvarasuunnitelmaa ei hyväksytä, vaan se palautetaan valmisteluun. Liiton mukaan suunnitelman tavoitteeksi on ilmoitettu luonnon arvon vastuullinen kehittäminen yli sukupolvien sekä kestävä yhteiskunnallinen kokonaishyöty. Sen käsitys kuitenkin on, että asetettu tavoite ei tuolla suunnitelmalla toteudu, eikä sitä ilmeisesti ole pyritty tavoittelemaankaan, sillä suunnitelmassa merkittävästi linjataan saamelaisten oikeuksien nostaminen kaikkien muiden maan- ja luonnonkäyttäjäryhmien oikeuksien yläpuolelle. Toinen vahva suunnitelmaan sisäänkirjoitettu linjaus on syventää ja laajentaa alueen suojelua, joka on kaavailtu tehtäväksi kontrolloimalla, hidastamalla ja vaikeuttamalla kaikkea muuta maan- ja luonnonkäyttöä kuin saamelaiskulttuuriin liitettyä porotaloutta. Liiton mukaan porotalouden kielteisistä luontovaikutuksista vaietaan täysin. LKL:n mukaan Pohjois-Lapissa on vaikea ajatella mitään sellaista elinkeinotoimintaa, mikä ei pohjaudu maan- ja luonnonkäyttöön. Rajoittamalla tätä heikennetään alueen taloudellisia tulevaisuuden mahdollisuuksia. Tämä synnyttää kielteisen kehityskulun mikä tosiasiallisesti heikentää myös porotalouden ulkopuolella olevan saamelaisen väestönosan mahdollisuuksia toimeentuloon ja mahdollisuuteen asua alueella.
Perusteluiksi miksi luonnonvarasuunnitelma pitää palauttaa uuteen valmisteluun LKL esittää, ettei ensinnäkään oikeudellista pohjaa saamelaisen väestönosan positiivisen erityiskohtelun automaation luomiselle ole olemassa. Liiton mukaan tämä virheellinen lähtökohta on vääristänyt suunnittelun perusteita ja johtanut käsittämättömään lopputulokseen ja syvenevään epätasa-arvokehitykseen. Toisekseen luonnonvarasuunnitelma ei LKL:n toteuta asetettua päätavoitetta, vaan sen vaikutukset todennäköisesti huonontavat luonnon arvon kehittymistä ja pienentävät kokonaishyötyä – vain pienen poronhoitajapiirin hyödyt kasvavat.
Antti Peronius on todennut, kuinka kolmannes luonnonvarasuunnitelmasta käsittelee saamelaisten positiivisen erityiskohtelun oikeutusta. Vakuuttaminen ei hänen mukaansa onnistu, koska Suomen laista eikä mistään kansainvälisestä sopimuksesta löydy sellaista vaatimusta. Yleinen vaatimus on kaikkien tasapuolinen kohtelu. Peroniuksen mukaan suunnitelmassa on aivan oikein todettu, että Metsähallituksen tulee osaltaan edistää perustuslaissa mainittua saamelaisten oikeutta ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan. Hänestä Metsähallituksen tulee kuitenkin samanaikaisesti huolehtia kaikkien muidenkin ryhmien perusoikeuksien toteutumisesta.
LKL:n lausunnon mukaan suunnitelmassa on aivan oikein todettu, että tällä erityiskohtelulla ei muiden paikallisten asemaa tai elinkeinojen toimintamahdollisuuksia heikennetä – eikä tietysti saakaan heikentää, mutta ei myöskään saa rakentaa uudenlaista epätasa-arvoa, mikä jää mainitsematta. Suomen laissa ja kansainvälisessä sopimuksessa mainitaan erityiskohtelu, mutta sitä on tarkoitettu käytettäväksi vain silloin, kun alkuperäiskansan edustajat eivät kykene osallistumaan itseään koskevaan päätöksentekoon tai vaikuttamiseen heikon osaamisen, kulkuolosuhteiden, taloudellisen aseman tms. johdosta. Tällöinkin erityiskohtelu on tarkoitettu annettavaksi vain tasa-arvon saavuttamiseen saakka.
LKL:n mielestä tässä suunnitelmassa näkyy taustalla saamelaiskäräjien argumentaatio, minkä mukaan saamelaisille kuuluvat kaikki ne oikeudet, mitkä suomalaisillekin kuuluvat ja sen lisäksi saamelaisalueella vielä jotakin muuta erityistä. Tämä perustellaan kielellisiin oikeuksiin liittyvillä kulttuurisilla oikeuksilla ja jos kulttuuri käsitetään laajasti kaikkena ihmisen tekemisenä, niin se voidaan laajentaa koskemaan ihan kaikkea. 
Tämä tulkinta on kuitenkin lausunnon mukaan virheellinen. Muista poikkeavaa erityiskohtelua voidaan toteuttaa määräaikaisesti ja aina vain tarkoin rajatuissa yksittäistapauksissa poikkeaman korjaamiseen, kunnes tasa-arvoisuus toteutuu. Mitään jatkuvatoimista automaattia erityisen positiivisen kohtelun mahdollistamiseksi millekään kielelliselle tai etniselle ryhmälle ei voida rakentaa, sillä tasa-arvoinen kohtelu on kuitenkin kaiken hallinnoinnin lähtökohtainen lähestymistapa.
Väärä ajatus saamelaisille kuuluvista erityisistä oikeuksista perustuu Peroniuksen arvion mukaan saamelaiskäräjien edunvalvonnan tarkoituksenmukaiseen virhetulkintaan. Suomen oikeuslähteet ja kansainväliset sopimukset lähtevät siitä, että erityiskohtelua annetaan vain, jos sitä tarvitaan nostamaan alkuperäiskansan oikeuksien taso muun väestön tasalle – jos esimerkiksi alkeellisissa oloissa asuva väestö ei yksinkertaisesti kykene osallistumaan yhteiskunnalliseen elämään. Suomessa tällaista epätasa-arvoa ei ole.
Voimassa olevan lainsäädännön pohjalta erityiskohtelua voidaan harjoittaa sellaisessa tilanteessa, missä tunnistetaan kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien toteutumatta jääminen. Silloinkin korvaavan toiminnan tulee kohdistua itse ongelma-asian ratkaisemiseen eikä milloinkaan laajoihin yleisiin oikeuksiin, niin kuin luonnonvarasuunnitelman kaltaisessa laajassa suunnitelmassa väkisinkin tehdään. Tämä saamelaiskäräjien argumentaatiosta rakennettu ajattelu (samat oikeudet ja ekstraa päälle) ei perustu Peroniuksen selvityksen mukaan mihinkään lakiin. Mikäli sellaista halutaan rakentaa, tulee hänen mukaansa lakeja muuttaa. Missään oikeuslähteessä (laissa tai asetuksessa tai hallituksen esityksessä) ei mainita yleistä, pysyvää positiivista erityiskohtelua, minkä kaltaista menettelyä tämä luonnonvarasuunnitelma on luomassa. Tämän kaltaisen erityisoikeuksien automaatin rakentamiselle ei ole olemassa minkäänlaista perustetta.
Peroniuksen mukaan kokonaan toinen täysin erillinen kysymys on se, mistä laista lopulta johdetaan erityisten maan- ja luonnonkäyttöön liittyvien oikeuksien olemassaolo nimenomaan saamelaisalueella. Ilmeisesti ainoa sitä tukeva lain kohta on hänen mukaansa metsähallituslaissa oleva viittaus kulttuurin toteutumisen oikeuden varmistamisesta nimenomaan saamelaisalueella. Saamelaiskäräjälaissa ei ole olemassa mitään erityistä aluerajausta muuten kuin saamelaiskäräjien organisoitumiseen liittyen. Saamelaisella on perustuslain mukainen erityinen oikeus ylläpitää kieltään ja kulttuuriaan kaikkialla – mutta mistä syntyy rajaus toteuttaa vaikkapa eräilyyn liittyvää kulttuuria erityisesti vain saamelaisalueella?
Tässäkin luonnonvaraprojektissa käytetty Akwe:kon menettely on Peroniuksen mukaan pieni esimerkki sisään rakentuneesta epätasa-arvosta. Siinä näennäisesti osallistetaan laaja joukko, mutta laajan keskustelevan ryhmän takana on pieni erillinen saamelaisten työryhmä, jonka vaikutus on suuri. Metsähallituksen Akwe:kon hallinnoiduissa alueiden hoito- ja käyttösuunnitteluissa saamelaisten työryhmä on käytännössä käyttänyt veto-oikeutta. Toisin sanoen sidosryhmien päätyöryhmä ideoi ja esittää asioita, joista seuraavassa kokouksessa kerrotaan, että Akwe:kon erillistyöryhmä ei niitä hyväksynyt – perusteluna aina se, että suunniteltu asia heikentää saamelaiskulttuurin harjoittamisen edellytyksiä. Tarkemmin perusteluja ei yleensä avata, eikä keskustelua osapuolten välille synny, koska useasti saamelaiset jäsenet eivät ole yleiskokouksessa läsnä ja muut eivät saa seurata erillistyöryhmän keskustelua.
Menettely synnyttää Peroniuksen mukaan epätasa-arvon tunnetta, kun lisäksi Metsähallitus maksaa osallistumisen kulut Akwe:kon ryhmäläisille, mutta ei pääryhmän työskentelyyn osallistuville. Kaikki tämä voi olla ymmärrettävää hyvin alkeellisissa oloissa elävän heimokansan jäsenten suojaamiseksi ja osallistumisen mahdollistamiseksi, mutta onko sen kaltainen menettely tarpeen Suomen kaltaisessa maassa, missä valtion hyvin rahoittama saamelaiskäräjät jo hoitaa tällaisia asioita, LKL kysyy.
Perusteluiksi kritiikkiinsä luonnonvarasuunnitelman tavoitteista LKL viittaa saamelaiskäräjien toimiin poronhoidon nimissä kullankaivukiistoissa. Saamelaiskäräjät on sarjatuottanut kullanhuuhdontaan liittyviä muistutus- ja valitusdokumentteja (noin 100 hallinto-oikeusvalitusta ja kymmenkunta valitusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen), joissa on viljelty julistuksenomaisesti sitä, kuinka saamelainen poronhoito on luontosidonnaista ja perustuu mm. laidunkiertoon, luonnonlaitumiin, luonnon kunnioittamiseen yms. hyviin asioihin. Näillä argumenteilla saamelainen poronhoito erotetaan jostakin muusta, mitä on samoissa paliskunnissa tapahtuva suomalaisten poronhoito tai suomalaisten paliskuntien vastaavissa luonnonolosuhteissa tapahtuva poronhoito.
Peroniuksen mukaan taustalla lienee ajatus, että saamelaisella poronhoidolla on jotakin sellaista erityistä kulttuurista arvoa, mitä jollain toisella poronhoidolla ei ole. Näiden väitteiden tai ylipäätään porotalouden toimintatapoihin liittyvien erojen todenperäisyyttä on vaikea arvioida. Tämänkaltainen saamelaisen porotalouden erityisyyden näkökulma on luonnonvarasuunnitelmaluonnoksessa nytkin kritiikittömästi omaksuttu. Samoin sanallakaan ei viitata porojen ylilaidunnuksen aiheuttamaan jättiläiskokoiseen ekologiseen muutokseen, mikä on merkittävin nimenomaan saamelaisalueella ja minkä aiheuttamaa ristiriitaa mm. ympäristön kulumiseen ja petopolitiikkaan liittyvien tavoitteiden kanssa pitäisi nimenomaan tämän kaltaisessa suunnitelmassa LKL:n mukaan pohtia.
Olipa porotalous kulttuurisesti erityistä tai ei, siihen liittyy kuitenkin LKL:n mukaan vakavampi ongelma eli sen huono tulontuottokyky. Tilastot osoittavat, että lihanmyyntitulo ei riitä kattamaan tuotantokuluja, vaikka oman työn hinta määriteltäisiin kuinka alhaiselle tasolle. Tuet ja korvaukset nostavat kokonaistuloksen niukasti plussan puolelle. Muille koituvat sivukustannukset ovat suhteessa tuottoon lisäksi valtavat – esimerkiksi porokolareihin liittyvät vakuutuskorvaukset nousevat samaan suuruusluokkaan lihanmyyntitulojen määrän kanssa.
Jos alueen kaikki maan- ja luonnonkäyttö alistetaan porotaloudelle siten kuin luonnonvarasuunnitelmaluonnoksessa kuvataan, päädytään LKL:n vääjäämättä katastrofiin. Näin juuri siksi, että Pohjois-Lapissa on mahdotonta keksiä elinkeinoa, mikä ei liittyisi maan- ja luonnonkäyttöön ja millä ei ole minkäänlaista konfliktia porotalouden kanssa. Peronius huomauttaa, että saamalaisväestön poismuutto saamelaisalueelta on suhteessa jopa suurempaa kuin muun väestön poismuutto. Suurin osa saamelaisista siis asuu kotiseutualueen ulkopuolella – kotiseutualueen väestössä painottuu vanhempi sekä vanheneva väestönosa. Tämä johtuu siitä, että vain pieni osa saamelaisesta väestöstä saa toimeentulonsa porotaloudesta ja porotalouden ehdoilla toimiminen aiheuttaa taloudellisen elämän mahdollisuuksien kaventumista myös suurimmalle osalle saamelaisesta väestöstä.
Luonnonvarasuunnitelman pohjalta halutaan LKL.n mielestä vahvistaa tällaista kehitystä. Liitto arvioi, ettei tilanne tuota lopulta mitään hyvää edes porotaloudesta tulonsa saavalle pienelle saamelaiselle väestönosalle. Toki lyhyellä tähtäimellä saadaan muun luonnonkäytön laidunaluekulutus ehkä hieman pienenemään ja ”ylimääräisten” poistuessa enemmän vapauksia paimentamiselle. Lopulta tämäkään ei korjaa poronhoidon kiistämättömiä perusongelmia. 
LKL:n lausunnossa viitataan vielä Norjan pohjoisimman osan maankäytön ratkaisuun, jossa mikään maan- ja luonnonkäyttöhanke ei saa lupaa aluehallinnolta, mikäli porotalouden kanssa ei ole sovittu kompensaatiosta. Kysymyksessä on taloudellinen korvaus, minkä menettelyn kautta aivan kaikki on sallittua, kunhan vain paliskunnalle maksetaan tarpeeksi. Norjan pienistä paliskunnista monet ovat muuttuneet kompensaatiota periviksi liikeyrityksiksi ja porotalouden harjoittaminen on niille sivutoimintaa. 
Suomalaisen silmin Norjan tilanne muistuttaa suojelurahajärjestelmää. Lopputulos on Peroniuksen mielestä kuitenkin onnettomuus Finnmarkille, vaikka sitä kehuvat harvat käytännöstä hyötyvät. Suomessa ei ole samanlaista paikallistason ja väliportaan tason luvitusta, eikä ole samanlaisia luontoon perustuvia siirrettäviä immateriaalioikeuksia, kuin Norjassa. Sama malli ei ole siis suoraan siirrettävissä tänne. LKL:n käsitys on kuitenkin se, että Akwe:kon menettelyä pyritään laajentamaan ja siihen pyritään jatkossa sisällyttämään Norjan mallin mukainen luonnonkäytön maksullisuus.
Metsähallitus tuskin haluaa julkisesti ilmoittautua edistämään tällaista kehityskulkua, mutta nyt käsiteltävänä olevan luonnonvarasuunnitelman myötä se LKL:n mukaan tahattomasti niin tekee.
Tarkennuksena edellä mainittuun Akwe:Kon menettelyyn täytyy todeta, että vastaavia Akwe:Kon työryhmiä on ruvettu perustamaan myös muiden kuin saamelaiskäräjien nimittäminä. Tällainen kantainarinsaamelaisten paikallisyhteisö on antanut lausuntonsa käsillä olleesta luonnonvarasuunnitelmasta ja nähtäväksi jää, saako se Metsähallitukselta yhdenvertaisen kohtelun kuin nuo sen palkanmaksussa mukana olevat ryhmät.

tiistai 11. toukokuuta 2021

Saamelaiskäräjälain muutosesitys vahvistaisi toteutuessaan sorron

Saamelaiskäräjälain muutosta valmisteleva toimikunta sai valmiiksi ehdotuksensa lakimuutoksista. Oikeusministeriön mukaan ”ehdotusten tavoitteena on edistää saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutumista sekä parantaa saamelaisten kieltään ja kulttuuriaan koskevan itsehallinnon ja saamelaiskäräjien toimintaedellytyksiä”.

Käytännössä muutosesitykset toteutuessaan merkitsisivät historian ja kansainvälisen alkuperäiskansakäsitteen pois pyyhkimistä Suomen alkuperäiskansakäsitteestä. Ne olisivat siis nykyisen saamelaiskäräjillä valtaa pitävän ryhmän märän unen toteutuminen ja samoilla lakanoilla hymy huulillaan heräisi varmaan myös toimikuntaan käräjien yhtenä edustajana toiminut Martin Scheinin; ehkä se hänelle pitkään haaveena ja arvovalta-asiana ollut kollektiivinen, etnisesti yhdellä tavalla puhdistettu Saamenmaa voisi sittenkin syntyä!

Toimikunta esittää, vain Juha Joonan jätettyä eriävän mielipiteen, että saamelaiskäräjien nykyinen vaaliluettelo käytännössä siivotaan ”vääristä saamelaisista”. Hienommin sanottuna ”vaaliluetteloon merkitsemisen edellytykset uudistetaan ja vaaliluettelo kootaan uudelleen uudistettujen kriteerien pohjalta”. Tällä joidenkin ihmisten äänivaltaisen saamelaisen identiteetin yliviivaamisella halutaan ”vahvistaa saamelaisten oikeutta alkuperäiskansana itse määrittää, kuka on saamelainen”. Toimikunta jopa näkee, että ehdotettujen muutosten pohjana on Suomen velvollisuus saattaa saamelaiskäräjälaki sopusointuun YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen kanssa ja estää sopimuksen loukkaukset jatkossa”.

Oikeutta äänestää saamelaiskäräjien vaaleissa koskevaa saamelaisen määritelmää eli 3 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että pykälän kielikriteeri laajentuisi neljänteen polveen ja siitä poistettaisiin niin sanottu polveutumiseen viittaava lappalaiskohta. Toimikunta korostaa, että pykälässä olisi kysymys nimenomaan oikeudesta äänestää ja oikeudesta asettua ehdolle saamelaiskäräjien vaaleissa, eikä siinä määriteltäisi, ketä on pidettävä ylipäänsä saamelaisena. Säännöksen katsotaan vastaavan pitkälti vuonna 2017 parafoidun pohjoismaisen saamelaissopimuksen määräystä saamelaiskäräjien äänestysluettelosta.

 ”On tärkeä pikaisesti korjata nykytilanne ja huolehtia, että Suomi turvaa jatkossa täysimääräisesti saamelaisten perus- ja ihmisoikeudet”, sanoo oikeusministeri Anna-Maja Henriksson. Ministerin optimismiin yhtyy saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuso.

Vaaliluetteloon merkitsemistä koskevan asian muutoksenhakua esitetään muutettavaksi siten, että ensimmäisenä varsinaisena muutoksenhakuasteena toimisi itsenäinen ja riippumaton muutoksenhakulautakunta. Se toimisi saamelaiskäräjien yhteydessä ja nimitettäisiin saamelaiskäräjien ehdotuksesta. Se siis riippumattomuudesta; lukija voi verrata sitä vaikkapa saamelaiskäräjien mielen mukaan nimettyyn ns. totuus- ja sovintokomissioon. Muutoksenhakulautakunnan päätöksistä haettaisiin muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta, jos se myöntää valitusluvan.

Säännöstä viranomaisten neuvotteluvelvoitteesta ehdotetaan uudistettavaksi, ”jotta Suomi täyttäisi YK:n alkuperäiskansajulistuksessa edellytetyn ja ihmisoikeussopimusten tulkinnassa vahvistetun periaatteen alkuperäiskansan vapaasta ja tietoon perustuvasta ennakkosuostumuksesta (Free, Prior and Informed Consent, FPIC)”. Lisäksi saamelaisten oikeuksien huomioon ottamisesta viranomaisten toiminnassa säädettäisiin tarkemmin. Myös saamelaiskäräjien toimivaltasäännöstä halutaan vahvistaa ja lain tarkoituspykälään lisätä viittaus saamelaisten itsemääräämisoikeuteen. Kaksisataaviisikymmentä äänioikeutettua saamelaista voisi jatkossa tehdä aloitteen saamelaiskäräjille sen tehtäviin kuuluvassa asiassa. 

Toimikunnan jo hetken jossain määrin tiedossa ollutta esitystä kommentoitiin saamelaiskäräjien toimintaan kriittisesti suhtautuneiden saamelaisten taholta tuoreeltaan muun muassa näin:

”Kulttuurin heikentämiskielto olisi käytännössä käräjien veto-oikeus kaikkiin hankkeisiin, koska niitä ei voitaisi toteuttaa muutoin, kun saamelaiskäräjien suostumuksella. Kehityksen pysähtyessä saamelaisalueesta tulee suomalaisten rahoittama satumaa, oma Disneyland, jota maksajat ja muutkin voivat halutessaan silloin tällöin käydä katsomassa.”
”Kun polveutumisperuste poistetaan ja käräjien vaaliluettelo puhdistetaan korkeimman hallinto-oikeuden hyväksymistä äänioikeutetuista, ja kun käräjille perustetaan vain sen mielen mukainen riitojen ratkaisulautakunta, on KHO pelattu käytännössä ulos valtapelistä, jossa valikoitunut kieli-, suku- ja elinkeinoyhteisö pääsee yksin käyttämään koko alueeseen ja myös valtion toimintaan liittyvää valtaa sekä jakamaan valtion tälle hallinnolle syöttämiä miljoonia keskenään.”

”Mikäli tuo kuvatun kaltainen katastrofaalinen tilanne synnytetään Suomen alkuperäiskansan keskuuteen, saamelaiskäräjät ei ole koko Suomen alkuperäiskansaa edustava instituutio, vaan siitä tulee Suomeen mielivaltaisesti itsensä valikoineiden ihmisten joukko, jolle annetaan mahdollisuus syrjiä ja sortaa Suomen alkuperäiskansaan kuuluvia ihmisiä.”

Myös neljä saamelaiskäräjien jäsentä Kari Kyrö, Anu Avaskari, Pigga Keskitalo ja Inka Kangasniemi julkaisivat tuoreeltaan toimikunnan esitysten esittelyn jälkeen julkislausuman, jossa he katsovat käräjälakitoimikunnan mietinnön uhkaavan jättää osan Suomen alkuperäiskansasta kulttuuri-itsehallinnon ulkopuolelle. He ilmoittivat, etteivät tue esityksen keskeisiä muutosehdotuksia.

Käräjäedustajien mukaan lappalaiskriteerin poistamisella estettäisiin niiden ihmisten pääsy saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, jotka ensisijaisesti YK:n työjärjestön ILO:n 169 ensimmäisen artiklan ja muiden kansainvälisesti laajasti hyväksyttyjen käsitysten mukaan kuuluvat alkuperäiskansaan. Heiltä vietäisiin silloin myös vaikuttamisen mahdollisuus heitä itseään ja heidän elinolosuhteitaan koskeviin asioihin. Käräjäedustajat muistuttavat historian totuuksiin viitaten nimityksen lappalainen tarkoittavan saamelaista, vaikka nyt on alettu virheellisesti väittää sen tarkoittavan pelkkää elinkeinoa. 

Käräjäedustajien mukaan nyt esitetyllä äänioikeusmäärittelyllä mahdollistetaan mielivalta, jossa jatkossakin voidaan syrjiä ihmistä osallistumasta itseään koskevien asioiden käsittelyyn ja päättämiseen. Heistä absurdia asiassa on vielä se, että vedotaan YK:n ihmisoikeuskomitean suositukseen saamelaisten itsemääräämisoikeuden lisäämiseksi. Käräjäedustajat huomauttavatkin, että viitattu ihmisoikeuskomitean suositus on syntynyt tilaustyönä ja puolueellisesti, sillä asianosaisia ei ole lainkaan kuultu.

Esitys loukkaa heidän mielestään lukuisten ihmisten perusoikeuksia ja on siten toteuttamiskelvoton.

 JK.
Ohessa linkki saamelaiskäräjälakitoimikunnan mietintöön. Juha Joonan eriävä mielipide alkaa sivulta 182.
https://api.hankeikkuna.fi/asiakirjat/374663f3-4b21-4774-8fd3-818af2878155/3d5a582f-aab6-4a2c-8994-f79ef5dbc969/JULKAISU_20210511130122.PDF

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Suomalaiset tienaavat saamelaispolitiikalla – toki myös valikoitunut osa saamelaisista

Jos olisin saamelainen, mahtaisinko kokea koskaan tulleeni hyväksikäytetyksi tai että minua katsotaan ylhäältä päin, hieman alentuvasti?
Kuten edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, on saamelaisten keskuudessa ihmetelty ja paheksuttukin sitä, kuinka Juha Sipilän kuningasoivallusta, Suomen valtion ja saamelaisten totuus- ja sovintokomissiota on lähdetty vetämään saamelaisten omien edustajien sijasta suomalaisin komissaarein. Koska nämä suomalaiset on valittu saamelaiskäräjien myötävaikutuksella, on kysytty, ja varmaan aiheesta, eivätkö saamelaiset itse kelpaa mihinkään.
Minusta tässä komissioasiassa ei ole sinällään mitään uutta tai erikoistakaan. Kun tarkastelee saamelaispolitiikan ja vaikkapa tuota politiikkaa tuottavan ja ruokkivan saamelaistutkimuksen vaikuttajia, eipä siellä kovin montaa todella vahvaa saamelaista asiantuntijaa tai auktoriteettia ole. Ja heistäkin monet nojaavat esiintymisensä suomalaisten ohjaukseen.
Kaisa Korpijaakko, Heikki J. Hyvärinen, Eero J. Aarnio, Martin Scheinin, Hannele Pokka… Ihan vain muutamia saamelaispolitiikan maineikkaita suomalaisia rakentajia ja edistäjiä mainiten. Sitten löytyy toki pitkä rivi pekkasamallahtia, evabiaudeteja ja anna-majahenrikssoneja, jotka ovat virka-, tutkimus- tai poliittisissa asemissaan koettaneet olla edistämässä mielikuvaa saamelaisen nomadikansan avuntarpeesta. Unohtaa ei pidä myöskään mediaa, jolle jo Rovaniemeltä alaspäin saamelaisuus on poroja ja lapinpukuja – ja tietenkin harmonista elämää luonnon kanssa, uhkina vain metsänhakkuut, kullankaivu, kaivokset ja vesien patoaminen.
Niin, ja se Jäämeren rautatie.
Tämä suomalaisvetoinen saamelaispolitiikka tuli nyt mieleeni, kun silmiin osui uuden tutkijavaikuttajan, alkuperäiskansaoikeuden dosentti Leena Heinämäen hieman yli satasivuinen ”Opas saamelaisia koskevien oikeusnormien tulkintaan ja soveltamiseen ympäristöön ja maankäyttöön liittyvissä kysymyksissä”. Tuo maaliskuun lopussa ilmestynyt ja vain verkko-osoitteesta https://dokumentit.solinum.fi/samediggi/download/?d=Dokumenttipankki/Selvitykset%20ja%20raportit/Elinkeino%20ja%20oikeus/Opas%20saamelaisia%20koskevien%20oikeusnormien%20tulkintaan%20ja%20soveltamiseen.pdf  löytyvä eepos kerrotaan saamelaiskäräjien tilaamaksi. Jotenkin tuntuu, että tuo tilaustyö ei ole ihan halpakaan ollut, sen verran sen sisälle on kertynyt tavaraa. Kuinka paljon teos sitten kuluu tavallisen saamelaiskäräjien edunvalvojan saati oikeuksiaan pohtivan tavallisen saamelaisen käsissä? Ainakin se pikaisesti silmäten valottaa satoine liiteviittauksineen ja luetteloineen kenelle tahansa, kuinka lopulta valtavasti löytyy laki-, lausunto- ja sitoumusmateriaalia, joihin saamelaiset ja saamelaisten oikeudet on tavalla tai toisella liitetty – tai halutaan Heinämäen kaltaisten toimijoiden taholta liittää. Mieleen tulee, millaiseen suohon Suomi on näillä erilaisilla sitoumuksilla ja niiden tulkinnoilla sotkettu ja halutaan yhä syvemmälle sotkea, ja missä tulee jokin pohja vastaan.
Ehkä tuo jonkinlainen pohjakosketus löytyisi, jos Suomen valtio päättäisikin toteuttaa – mielikuviin nojaavan ja vain johonkin asuntolakouluaikaan keskittyvän komissiohankkeen sijasta, tai edes sen rinnalla – siltä usein toivotun ja vaaditun riippumattoman olosuhdeselvityksen saamelaisten asemasta ja elämästä nyky-Suomessa. Lienee satavarmaa, että tuollaista todellisuuden peilausta monet tutkijat, oikeusoppineet ja ehkä oikeus- ja ulkoministeriökin vastustavat, onhan se uhka monien nykyiseen saamelaispolitiikkaan ankkuroidulle yhteiskunnalliselle asemalle ja myös toimeentulolle. Ainoat voittajat tästä selvityksestä voisivat olla syyllisyydessä kalliisti ryvetetty Suomen valtio sekä tavalliset saamelaiset, jotka saamelaisten enemmistönä edustavat ihan muunlaista saamelaista elämää kuin mikä yksipuolinen mielikuva saamelaisista ja saamelaisuudesta on pyritty antamaan.
Saamelaisuutta tuo olosuhdeselvitys ei mihinkään kadottaisi – eikä sen pitäisikään kadottaa.
Tuossa aseman, vallankäytön ja ansainnan kolmiossa yhtyvät suomalaisten toimijoiden ja saamelaisten oman kulttuuri-itsehallinnon toimijoiden – ainakin heistä keskeisimpien – intressit. Tämän takia puhe yleistäen saamelaisista on etääntynyt vuosikymmenten kuluessa yhä etäämmälle arjen todellisuudesta. Puhutaan saamelaisten eliitistä, saamelaisyhteisön sisäisestä syrjinnästä ja sorrosta. Pitkään saamelaispolitiikkaa seuranneena voi vain harmitella sitä, miten paljon paremmin saamelaisten asiat yhtenäisenä ja vahvempana yhteisönä voisivatkaan olla nykyisen kärhämöinnin ja valtapelailun sijasta. Se vain ei sovi kaikille saamelaisille, eikä varsinkaan saamelaispolitiikkaa pyörittäville ja siitä tavalla tai toisella hyötyville suomalaisille.
Näin kun jatketaan, ylisen Lapin kehitys ei tule ainakaan kulkemaan ylöspäin. Nuoret saamelaiset jatkavat poismuuttoa alueelta, vanhat jäävät ihmettelemään kaluttuja porolaitumia ja kärtyämään keskenään. Mutta: ”Saamelaisten perinteisiä elinkeinoja ja luontosuhteen vaalimista uhkaavat monenlaiset kilpailevat maankäyttömuodot kuten matkailu ja kaivostoiminta sekä ilmastonmuutos. Porojen laiduntamisen keskeisimpänä ongelmana ovat alati pienenevät laitumet. Saamelaisten perinteistä kalastusta häiritsevät myös kalastuslainsäädännön säännökset, jotka eivät tunnusta ja turvaa saamelaiskulttuuria ja saamelaisten oikeuksia. Niin ikään saamelaisten ympäristöä ja luonnon monimuotoisuutta koskevan perinnetiedon ylläpitämistä ja säilymistä uhkaavat mm. elinkeinorakenteen muuttuminen, saamen kielen vaihtuminen suomen kieleen, saamelaisten perinteisten elinkeinojen heikko kannattavuus ja saamelaisten muutto pois saamelaisten kotiseutualueelta. Myös se, ettei yhteiskunnan hallinto- ja tukijärjestelmissä riittävästi tai ollenkaan tunnisteta saamelaisten perinteisten elinkeinojen haasteita eikä kulttuurista merkitystä, heikentävät perinteisten elinkeinojen elinkelpoisuutta”, kirjoittavat dosentit pitääkseen ikiliikkujansa käynnissä.

lauantai 6. maaliskuuta 2021

”Tässä on mahdollista, että edessä on vain entistä isompi riita"

”Kyllä taitaa taasen veronmaksajien lompsassa käydä ´kulttuurituuletus´ jahka nuo saa palikat kohdalleen. Halvin ja kiistattomin ratkaisu olisi lakkauttaa koko käräjäjärjestelmä, koska riitelevät nyt turhan kalliisti asioista, sekä jarruttavat muutenkin kurjistuvaa lapin kehitystä.”

Lähdinpä liikkeelle parilla lukijakommentilla uutisesta, jossa kerrottiin valtion nimeämistä komissaareista Juha Sipilän pääministerinä käynnistämään saamelaisten totuus- ja sovintoprosessiin. Saamelaiskäräjien hyväksymät valtion komissaarit ovat siis eläköitynyt ympäristöministeriön kansliapäällikkö ja Lapin maaherrana saamelaislakikuvioissa ”kunnostautunut” Hannele Pokka ja niin ikään eläkkeellä oleva piispa Kari Mäkinen, joka pyysi virassa ollessaan saamelaisilta anteeksi kirkon vanhoja pahoja tekoja.

Kun saamelaiskäräjien nimeämät komissaarit ovat käräjien entinen lakimiessihteeri ja Pokan aisaparina aikanaan noissa lakitalkoissa ollut Heikki J. Hyvärinen, muun muassa vihreiden kunnanvaltuutetun meriiteillä mainittu ja Greenpeacen masinoimaa metsäkiistelyä edesauttanut Miina Seurujärvi sekä kolttien esittämänä maisteri ja ”lakikoltta” Irja Jefremoff, ei ehkä niin ihme, että pientä ihmettelyä jos riidankin siementä saattaa olla jo valmiiksi itämässä. Yhdellä jos toisellakin taholla.

Uutisten mukaan valtion komissaariehdokkaiden kartoitusta on tehty virkamiesvalmisteluna. Sen verran taustalta on voinut kuulla, että aika tarkoin on oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin byroosta koetettu sovitella, että nuo ehdokkaat olisivat saamelaiskäräjien johdon mieleen – tai ainakin kohtuudella kelpaisivat sille. Ja tokihan nuo jos ketkä kelpaavat, kun Henrikssonkaan ei näe varmasti edelleenkään mitään ongelmaa saamelaiskäräjien toiminnassa syrjään jätettyjen tai varsinkaan statuksettomien kalastaja- ja metsäsaamelaisten näkökantojen ohittamisessa. Heidän, joita Suomen aluetta hallinnoiden valtioiden harjoittama sorto ja sulauttaminen on oikeasti eniten koetellut. Poliitikoille syötetty historia kun ulottuu tässä totuus- ja sovintoasiassa vain 1950-luvun asuntolakouluaikoihin?

Uutisten mukaan totuus- ja sovintokomission jäsenten yhteensovittamista jatketaan saamelaiskäräjien, kolttien kyläkokouksen ja valtioneuvoston kanslian kanssa. Komission jäsenet nimitetään virallisesti komission asettamisen yhteydessä, kaiketi jo ehkä kevään kuluessa.

Jos näin ulkopuolisena pitkäaikaisena saamelaispolitiikan seuraajana tekee mieli todeta, että nyt totuus- ja sovintokomissioon on valittu kaksi koko saamelaisriitelyn keskeistä aiheuttajaa sekä loput heille enemmän tai vähemmän helppoja joo-henkilöitä, on porukka saanut ns. saamelaisyhteisön suunnasta arvostelua siitä, onko komissiolla luottamusta, jos siinä ei ole etnisesti saamelaisia jäseniä.

Utsjokelainen saamelaisyhdistys Sámi Siida kritisoi avoimessa lausunnossaan saamelaiskäräjien päätöstä. Yhdistyksen puheenjohtaja Sámmol Lukkarin mielestä päätös vie prosessia väärään suuntaan.

”Me saamelaiset olemme nyt menettäneet ainoan mahdollisuutemme saada saamelainen komissaari. Vaikuttaa siltä, että saamelaiskäräjät on hylännyt meidät saamelaiset ja me emme kelpaa mihinkään”, saamelaiskäräjien varajäsen Lukkari on mediassa laukonut.

Myös Saamelaisneuvoston varapuheenjohtaja Aslak Holmbergin mukaan komission uskottavuus kärsii, koska saamelaiskäräjät ei valinnut siihen saamelaisia. Sinällään Holmberg ei kyseenalaista muutoin valittujen pätevyyttä.

”Miten alkuperäiskansat Kanadassa tai Etelä-Afrikassa olisivat reagoineet, jos valtio olisikin asettanut komission jäseniksi vain valtaväestön edustajia? Se olisi varmasti saanut kovaa kritiikkiä”, Holmberg arvioi.

Saamelaiskäräjien lahtelaislähtöinen puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuso (ent. Rinne) on vedonnut, ettei komission työtä tuomittaisi etukäteen. Hänestä komissaarien valinta on ollut perusteellinen prosessi, johon saamelaisyhteisö on päässyt vaikuttamaan kuulemistilaisuuksissa. Kokouksen päätöstä hän ei kritisoi eikä näe tarpeelliseksi mitään uutta käsittelyä.

Kanadan mallista totuus- ja sovintokomissioprosessia alun perin kovasti lobannut Lapin yliopiston alkuperäiskansatutkimuksen professori Rauna Kuokkanen kuuluu pettyneisiin. Hänestä olisi otettava huomioon saamelaisten tahto komissaarien etnisiteetistä. Kuokkanen haastaa mediassa saamelaisyhteisöä keskustelemaan komission luottamuksesta. Hänen mukaansa toive saamelaisten valinnasta komissaareiksi on tullut esille jo valtioneuvoston vuonna 2018 järjestämissä totuus- ja sovintoprosessiin liittyvissä kuulemistilaisuuksissa.

”Kun saamelaiskäräjät ei pystynyt valitsemaan saamelaisia komissaareiksi, kysynkin, että onko se tekemässä oman työnsä turhaksi ja kokoamassa komission, joka ei edes voi onnistua työssään?” Kuokkanen latailee.

Saamelaiskäräjien jäsen Pirita Näkkäläjärvi on asettunut puolustamaan blogissaan käräjien päätöksiä. Hänestä etniseltä taustaltaan suomalaisten henkilöiden valinta saamelaiskäräjien komissaareiksi ei vähennä luottamusta komissiota kohtaan, sillä saamelaiskäräjät on itse valinnut heidät komissaareikseen.

Näkkäläjärven mukaan valinnassa haluttiin huomioida sukupuolten tasa-arvo ja saada kaikki kolme kieliryhmää edustetuiksi. Lisäksi komissaarien ei haluttu olevan saamelaiskäräjien nykyisiä tai aikaisempia jäseniä tai poliittisessa toiminnassa aktiivisesti mukana olleita. Jaa, ei siis politiikassa mukana olleita?

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission siis pitäisi aloittaa työnsä vielä nyt keväällä. Alun perin komission työlle on annettu aikaa vuoden 2022 loppuun, mutta nyt on jo pohdittu, josko totuutta ja sovintoa tahkottaisiin vielä jatkoaika vuoden 2023 loppuun.

Komission työlle ollaan kaiketi nimeämässä jokin parlamentaarinen seurantaryhmä, jonka mahdollisesta kokoonpanosta ei ole näkynyt arvuutteluja. Sen sijaan pohjustusta komission tarpeesta ja työstä taustalla jo tehdään, esimerkkinä maanantaina 23.3.2021 järjestettävä tilannekatsaus-webinaari, jonka seuraamiseen voi ilmoittautua linkissä https://historianswithoutborders.fi/tilannekatsaus/

Taattua totuusantia tarjoavista voitaneen mainita Antti Pentikäinen, Tuomas Aslak Juuso, Rauna Kuokkanen, Timo Koivurova, Veli-Pekka Lehtola ja Helga West.


torstai 4. helmikuuta 2021

Jouni Kitti saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2021

Vietämme ensi lauantaina 6.2. saamelaisten kansallispäivää kaikkialla maailmassa, missä meitä saamelaisia asuu. Juhlistamme Saamen kansaa ja sen toimintaa omien etujensa ajamiseksi kaikkialla, mutta erityisesti Saamenmaassa, laajalla, usean valtion alueelle ulottuvalla alueella, jossa asuu noin 70 000 saamelaista ja muuta väestöä lähes miljoonan. Olemme vähemmistö jopa omalla alueellamme, mutta emme aja etujamme alueemme vähemmistönä, vaan sen alkuperäiskansana.

Radikaali saamelaisliike joka vuonna 1968 nosti esille vaatimuksen saamelaisvallasta saamenmaassa, tunsi omakseen Frantz Fanonin muotoileman ajatuksen: ”Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia”. Kansalaisoikeusliikkeen ohjenuoraksi tämä on voinut olla hyväkin ajatus. Realismia ei silti kannata unohtaa, vaan väestöryhmien lukumääräiset suhteet on pidettävä mielessä. Vaatiessamme omien oikeuksiemme tunnustamista ja kunnioittamista, ja ennen kaikkea niiden toteutumista käytännön tasolla, emme saa unohtaa, että myös saamelaisalueen muilla asukkailla on sama ihmisarvo kuin meillä saamelaisilla. Jatkuva kamppailu muun väestön kanssa ei ole itseisarvo eikä tavoitteemme, vaan rauhanomainen ja hyväntahtoinen yhteinen elämä, jossa ryhmien ja yksilöiden erilaisuutta kunnioitetaan ja jossa se nähdään rikkautena ja voimavarana eikä uhkana.

Erilaisuuden sietäminen ja siinä piilevien voimavarojen näkeminen koskee myös saamelaisryhmien ja yksilöiden välisiä suhteita. Täällä Suomessa meidän saamelaisten on viimeinkin tehdä loppu saamelaisten harjoittamasta muiden saamelaisten syrjinnästä. Ketä se hyödyttää, että saamelaiset erottelevat toisiaan sulkien toiset saamelaisuuden ulkopuolelle vedoten todellisuuden vastaiseen verukkeeseen, että syrjityt eivät muka ole aitoja saamelaisia?

On aika panna lopullinen piste vuosikymmeniä jatkuneille hankkeille, jossa muihin saamelaisryhmiin kuuluvat saamelaiset ovat pyrkineet osoittamaan inarinsaamelaisten vanhan Inarin lapinkylän aluetta omakseen ja todistelleet olevansa sen alkuperäiskansa, kun taas valtaosa inarinsaamelaisista on suljettu virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle sillä verukkeella, että he muka ovat suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä.

Kuitenkin saamelaiskäräjien johdon tiedossa on kautta vuosikymmenten ollut, että valtaosa heidän vaaliluettelosta hylkäämistä hakijoista polveutuu aidosti inarinsaamelaisista suvuista, jotka muodostivat Inarin vanhan lapinkylän kantaväestön. Käräjäjohto tietää, että vuoden 1962 saamelaisväestön kartoituksessa Ivalon ja sen lähikylien kartoituksessa onnistuttiin haastattelemaan vain noin 25 prosenttia saamelaisista. Vanhaan, epäpätevästi toteutettuun saamelaisten väestönlaskentaan tarrautuvat puolustautuvat sillä, että laskennan ja sen pohjalta laaditun vaaliluettelon puutteita on useaan otteeseen korjailtu. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan vaaliluetteloon myöhemmin hakeneita inarinsaamelaisia on järjestelmällisesti hylätty ja vaaliluettelo on jäänyt karkeasti puutteelliseksi, toisin sanoin syrjiväksi.

Vaaliluettelon ulkopuolelle suljettujen inarilaisten hakijoiden ottaminen luetteloon ei olisi mikään ylivoimainen tehtävä, koska vanhojen inarilaissukujen sukuhistoriaa on tutkittu (esim. Anja Akujärvi). Mutta mitä teki käräjien vaalilautakunta ja käräjäjohto? Sen sijaan, että se olisi hyväksynyt hakijat näiden esittämän näytön perusteella, käräjäjohto on taistellut vastaan kynsin hampain. Yksi käräjien temppu oli tilata Oulun yliopiston matematiikan professorilta laskelma siitä, montako suomalaista voisi hakea käräjien vaaliluetteloon sillä perusteella että heillä on saamelainen esivanhempi. Kuten kaikki muistamme, professori laski tällaisten vaaliluetteloon pyrkijöiden määräksi tarkalleen 2 771 714 henkilöä.

Itse uskon ennemmin siihen, että inarinsaamelaisten määrä on tänä päivänä haarukoitavissa luokkaan noin 1500–2000. Maksimiarvo 2 000 on siis 2 769 714 henkilöä pienempi kuin professorin mörköluku. Mistään satoihin tuhansiin nousevasta joukkoryntäyksestä ei siis olisi kyse. Inarinsaamelaisten lisäyksen muodostama uhka saamelaisuudelle on vieläkin pienempi, kun luvusta saadaan vähentää ne inarinsaamelaiset, jotka jo ovat vaaliluettelossa. Lisäksi koettua uhkaa on omiaan rauhoittamaan se, että kaikki inarinsaamelaiset, joilla on katsottava olevan oikeus tulla otetuksi vaaliluetteloon, eivät syystä tai toisesta halua hakea vaaliluetteloon ottamista. Joka tapauksessa uusi saamelaisten väestökartoitus olisi välttämätön – onhan edellisestä kartoituksesta kulunut kohta 60 vuotta.

Suomalaisperäisillä uudisasukkailla ja myös porosaamelaisilla on vanhojen inarinsaamelaisten sukujen historiassa oma sijansa, mutta solmitut naimakaupat eivät ole merkinneet inarinsaamelaisuuden häviämistä. Ne saamelaiset, jotka katsovat näin olevan, katsokoot eteensä, tai paremminkin taakseen, sillä suomalaisia juuria ja geenejä löytyy muiltakin saamelaisilta kuin inarinsaamelaisilta, eikä se ole heidän saamelaisuuttaan vähentänyt. Miksi niin olisi käynyt vain inarinsaamelaisten kohdalla? Eräät saamelaispoliitikot, joilla on suomalaisuutta taustassaan ihan tarpeeksi, ovat kiivenneet saamelaisten keskuudessa johtoasemiin elämöimällä saamelaisuudesta ja kiistämällä oikeus saamelaisuuteen laajalta joukolta inarinsaamelaisia.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei ole sinänsä mitään vikaa tai häpeää siinä, että saamelaisiin sukuihin on sekoittunut norjalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia sukuja. Näinhän tapahtuu tänäkin päivänä. Nykyaikana saamenkansa rikastuu uusilla, eri puolilta maailmaa tulevilla geeneillä ja kulttuurivaikutteilla naimakauppojen ja adoptioiden kautta. Liioin ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa siinä, että omaa yksinomaan saamelaiset juuret.

Olen kuitenkin pannut merkille, että monet äänekkäimmistä ja etnonationalismissaan kiihkeimmistä saamelaisaktivisteista löytyvät juuri niiden joukosta, joilla vain toinen vanhemmista on saamelainen. Jopa niin suuressa määrin, että hetkittäin syntyy vaikutelma, että saamelaisuuden puhtautta, saamelaismääritelmän supistamista vielä nykyisestä ja vaaliluettelon ylitiukkaa vartiointia vaativa ja saamelaiskäräjien hallituksen päälinjaksi kivettynyt suuntaus onkin lähtöisin nimenomaan tällaisten saamelaisten ajatus- ja tunnemaailmasta.

Kahdelle tai vieläkin useammalle suunnalle ulottuvien identiteettijuurien kanssa eläminen voi tietää yksilölle tavallista suurempaa ja vaikeampaa oman identiteetin etsintää ja työstämistä. Kiusaus vaientaa oman saamelaisen identiteetin ei-saamelaiset äänet heittäytymällä jonkinlaiseksi supersaamelaiseksi esitaistelijaksi on suuri. Olisiko kuitenkaan liikaa pyydetty, että tätä sisäistä kamppailua ei ulkoistettaisi niin suuressa määrin, että se määrittää saamelaispolitiikan päälinjan ja kuuluu ja näkyy ylimmäisenä saamelaisuuden julkikuvassa – jopa niin räikeästi, että jotkut tällaiset itsensä esitaistelijoiksi nimenneet kiihkoilijat ovat tehneet itsensä julkisesti naurunalaisiksi ja samalla saattaneet saamelaisliikkeen vähintäänkin outoon valoon.

Taistelu KHO:ta vastaan sekä inarinsaamelaisten syrjinnän oikeuttamista ajanut saamelaiskäräjien kahden entisen puheenjohtajan YK:n komitealle tekemä valitus  – silloisen istuvan puheenjohtajan valitus vieläpä käräjien työjärjestyksen kanssa ristiriidassa olevalla ”valtuutuksella” – jäävät pitkäaikaiseksi häpeäpilkuksi saamelaiskäräjien historiaan, eikä YK-komitean sille tarjoillun väärän tiedon perusteella tekemä päätös juuri ole komitealle kunniaksi.

Tällaiset mielenosoitukselliset toimet toivottavasti loppuisivat, mikäli sekä saamelaisten että valtiovallan piirissä ymmärrettäisiin, että saamelaista väestöä jakavissa puhtausvaatimuksissa on yhtä vähän historiallista pohjaa kuin järkeä saamelaisten nykyisten etujen suojelemisen ja edistämisen kannalta.

Suunta, jolta ratkaisuja tulee etsiä, on ilmeinen. Avaimena on taata kaikille Suomessa oleville saamelaisyhteisöille lakisääteinen oikeus omaan, luonteeltaan julkisoikeudelliseen itsehallintoon alkuperäiskansaryhminä, halusivatpa nämä sitten kutsua itseään saamelaisiksi tai lappalaisiksi. Tämän kautta myös omasta kielestään ja kulttuuristaan huolissaan olevat porosaamelaiset voisivat vapautua ahdistuksesta, jonka heille on aiheuttanut pelko siitä, että heidän yhteisöönsä pakkoliitetään henkilöitä, joita he eivät tunnista saamelaisiksi. Sama pelkohan oli vaikuttimena myös edellisen käräjäpuheenjohtajan tekemälle YK-valitukselle, ja molempien valitusten takana seisoi koko käräjähallitus.

Valtiovallan järjestelmässä ILO169:n ratifiointi on hankkeena kuollut ja kuopattu, eikä sitä ole mainittu saamelaiskäräjienkään taholta vähään aikaan. Vai olisiko niin, että saamelaiskäräjien taholta puhutaan yhä vähemmän ILO169:stä siksi, että sopimus itse asiassa muodostaa lujan pohjan inarinsaamelaisten vaatimuksille ja suojan heidän oikeuksilleen heidän omilla maillaan, Inarin vanhan lapinkylän alueella. Kun saamelaiskäräjälakia nyt uudistetaan, Suomessa oli syytä siirtyä noudattamaan kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden periaatetta, jonka mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus itse päättää millä perusteilla joku katsotaan niiden jäseneksi ja millä menettelyllä tämä päätetään, ja oikeus itse tehdä nämä päätökset. Tämä ei kuitenkaan oikeuta alkuperäiskansayhteisöjä päättämään näitä asioita toisten yhteisöjen puolesta, eikä rikkomaan laillisuus- ja ihmisoikeusperiaatteita.

Olen itse pohdiskellut sellaista saamelaisten itsehallintomallia, jossa eri saamelaisyhteisöillä olisi oma, luonteeltaan julkisoikeudellinen alkuperäiskansa-itsehallintonsa, ja vain näiden itsehallintoelinten yhteistoimintaelin puhuisi kaikkien saamelaisten valtuutuksella. Itsehallintojärjestelmän tällaisen saneerauksen jälkeen pitäisi olla mahdollista ihan normaalisti neuvotteluteitse päästä yhteiseen näkemykseen yhteissaamelaisista asioista ja eduista. Ja mikäli ei päästäisi, maailma ei kaadu siihen, vaan eri yhteisöt voivat tuoda esille omat kantansa omissa nimissään. Ja jos halutaan, varmemmaksi vakuudeksi myös omien yhteisöjensä sisäiset eriävät mielipiteet.

Tämä tietäisi paluuta todellisuuspohjalle saamelaispolitiikassa. Totuuskomission ja saamelaiskäräjälain uudistamista valmistelevan toimikunnan asettaja – valtio – ei ole ottanut huomioon edellä mainittuja näkökohtia vaan puskee sokeasti eteenpäin tuhoisalla tiellä näkökulma sidottuna kuin pari vanhan ajan vetojuhtina käytettyä härkiä. Tässä en tarkoita porohärkiä, vaan ihan raskaita, hitaita mutta väkivahvoja nautahärkiä, joita on Ylä-Lapissakin käytetty vetojuhtina joillakin kauppareiteillä. Urat oli helppo tunnistaa juhtien jättämistä ruskeista jäljistä.

Vaikka saamelaiskäräjät ovat periaatteessa oikeutettuja päättämään saamelaisten asioista, nimenomaan valtiolla – vaikka se onkin osapuoli ja syypää kriisiin ja sen pitkittymiseen – on asemansa ja resurssiensa puolesta ehdoton päävastuu kriisin ratkaisun päämiehenä toimimisesta.

Säilyvätkö saamenmaa ja saamelaiset?

Tutkija Ostval Sprengler on väittänyt, että jokaisella kansalla on miehuutensa ja vanhuutensa ja vanhuudessa valtio kuolee, ellei se ole sairastanut kuoleman tautiin jo nuorempana, jotkut ennen syntymistään. Saksa ei kokoontunut kansallisvaltioksi ennen kuin saksalaiset itse sitä tahtoivat. Itävalta hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, koska sen osat eivät halunneet kuulua yhteen.

Tähän on lisättävä, että Suomi on kestänyt, koska sen kansa vaikeuksissakin tahtoi pysyä itsenäisenä ja vapaana. Saamelaiset osallistuivat yhdessä suomalaisten tämän maan vapauden puolustamiseen. Mutta miten on saamelaisten laita näin saamelaisten kansallispäivänä?

Näyttää siltä, että suomalaisuus ei enää tyydytä kaikkia saamelaisia. Saamelaisten vaatimukset liikkuvat jossakin autonomian ja itsenäisyyden rajamailla. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Tutkijat eivät voi tähän antaa varmaa vastausta. Siihen kykenee vain elämä itse. Toivottomuuteen meillä ei ole syytä, optimismi olisi pikemminkin paikallaan. Saamelaisilla Suomessa on oma elintila. Mutta pysyäksemme saamelaisina meidän on kunnioitettava naapureitamme yli kaiken.

Samansuuntaisia ajatuksia esitti presidentti Kekkosen hyvä ystävä Kaapin Jouni vuonna 1955 ilmestyneessä Sapmelas-lehdessä, jossa kuuluisa poromies selkokielellä otti kantaa saamelaisten tulevaisuudesta. Haastattelussa hän oli huolissaan saamen kansan tulevaisuudesta. Sapmelasin artikkelista ilmenee, että Jounilla oli selkeät ja tähän päiväänkin edelleen sopivat käsitykset saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta: "Kaikki merkit viittaavat siihen, että saamenkansa on tuomittu häviämään maan päältä. Mutta kansan säilyminen tai häviäminen on kuitenkin sellainen asia, joka riippuu kansasta itsestään. Mikäli kansalla itsellään ei ole vahvaa kansallistunnetta, se ei kykene elämään ja kilvoittelemaan kansojen välisillä kilpailukentillä. Mutta mikäli kansa on valistunut ja pitää omia perinteitä ja tapojaan arvossa, se on luja ja tulee säilymään ja kestämään millaiset koettelemukset tahansa. Sydämestäni toivoisin, että saamenkansa kestäisi nykyajan mukanaan tuomat koettelemukset ja toivon, että saamelaiset heräisivät enemmässä määrin valvomaan kansansa etua." Vaikka Kaapin Jouni oli kärkäs tinkaamaan, muut inarinsaamelaiset eivät juuri olleet asioista hänen kanssaan eri mieltä. Kyllähän näihin kairoihin sovittiin.

Edellä sanotun pohjalta katsoisin tarpeelliseksi, että Suomen valtio ja saamelaiskäräjät ryhtyisivät tiettyihin rakentaviin toimiin, joista olen koonnut kirjallisen ehdotukseni pohdittavaksi laajemmalla joukolla.

Toivotan vielä kaikille hyvä saamelaisten kansallispäivää toivoen, että voisimme yhdessä kääntää esille saamelaishistorian uuden lehden!

Jouni Kitti

Saamelaisvaltuuskunnan jäsen 1976–1995

Saamelaiskäräjien jäsen 1996–1999

Saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittaja 1980–1999


maanantai 18. tammikuuta 2021

Mitä saamelaispolitiikka on opettanut

(Jouni Kitin pohdintaa hänen 78-vuotispäivänään 17.1.2021)

Näin 78-vuotispäivänä on syytä kysyä mitä olen saamelaispolitiikasta oppinut 61 vuoden aikana? Olen vuodesta 1959 lähtien ollut alussa vähemmän mutta vuodesta 1973 lähtien enemmän mukana saamelaispoliitikkona ja saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana. Melko pian tulin huomaamaan miten eräät inarin- ja metsäsaamelaissuvut olivat menettäneet kielensä kirkon ja valtion toimesta toteutetun suomalaistamisen seurauksena. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan kohdeltu saamelaisina, vaan suomalaisina. KHO:n päätöksissä esiintyvät saamelaiset ovat eläviä esimerkkejä alkuperäisen identiteetin löytämisestä. Hallitsevalle eliitille se on kuitenkin punainen vaate. Niinpä statuksettomista saamelaisista on muodostunut koetinkivi saamelaiskäräjien ja sen tukijärjestöjen suvaitsevaisuudelle ja valistuneisuudelle. Kemiallisen reagenssin tavoin se sai heidät osoittamaan karvansa kaikella toivottavalla selkeydellä.

Vaikka inarinsaamelaisten asia mitä suurimmassa määrin ihmisoikeusasia, niin mikään virallinen taho ei aja inarinsaamelaisten asiaa. Saamelaiskäräjät ei ole heitä ainoastaan hylännyt, vaan on julistanut heidät saamelaisten vihollisiksi. Suomessa saamelaisasioista vastaava oikeusministeriö ei heitä tunne ja syrjintäasiamies on kääntänyt heille selkänsä. Näin toimii valtion diskriminaatio oikeusvaltiossa. Tämä on kovaa tekstiä mutta kuitenkin totta.

Todellisuudessa kolonisaatio- ja assimilaatioprosessissa kielensä menettäneiden inarin- ja metsäsaamelaisten oikeusasema alkuperäiskansana on periaatteessa vahvempi kuin ”rekisterisaamelaisten”. Kieltämällä inarin-  ja  metsäsaamelaisten saamelaisuuden yhteispohjoismaisella areenalla saamelaiskäräjien johto on ottanut kovan riskin, sillä oikeus kuulua alkuperäiskansaan on ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys. Saamelaispolitiikka johtavat ovat provokatiivisella toimellaan haastaneet niin Suomen kuin Norjan valtion, joiden viranomaisten velvollisuus olisi puuttua etniseen syrjintään, mutta jotka mitä todennäköisimmin eivät ole panneet tikkuakaan ristiin pelätessään näin puuttuvansa alkuperäiskansan itsehallinto-oikeuteen.

Tällä hetkellä saamelaisten esillä oleminen julkisuudessa ei perustu minkäänlaiseen olosuhdeselvitykseen, vaan saamelaispoliitikkojen subjektiivisiin käsityksiin, jotka ovat heikentäneet suuren yleisön käsityksiä saamelaiskulttuurin erilaisuudesta valtakulttuuriin nähden. Tämä on johtanut siihen, että nyky-yhteiskunnassa saamelaiset nähdään läsnä olevina vain silloin, kun he esittävät ylimitoitettuja maaoikeusvaatimuksia lappalaisten historiallisiin alueisiin. Tästä kuvasta on päästävä eroon! Saamelaiskäräjien poliittinen eliitti on vähät välittänyt tosiasioista eikä se ole ollut yhtään kiinnostunut saamelaisten olosuhteiden selvityksestä, jota juuri nyt tarvittaisiin poliittisten päätösten perusteeksi. Siksi he purkavat tyytymättömyyttään käyttämällä symbolista valtaa, joka heillä on hallussaan, se on valta olla muille uhkana. Sitä he ovatkin käyttäneet sumeilematta inarinsaamelaisia kohtaan.

Inarinsaamelaiset ovat osallistuneet tämän valtion rakentamiseen ja puolustamiseen, ja osaavat antaa arvoa sen tarjoamalle oikeusvarmuudelle, silloinkin kun se ei aina tuota toivottua tulosta. Tämä on aina parempi vaihtoehto kuin vahvemman harjoittama nyrkkivalta.

Nämä ajatukset ovat nousseet ohimennen mieleen pohtiessani saamelaiskäräjien uhkarohkeaa yritystä saada haltuunsa inarinsaamelaisten maat ja oikeudet.  Korostan, että kysymykset yksi- ja monitasoisista identiteeteistä ja lojaalisuuksista ovat monimutkaisia ja hyvinkin yksilöllisiä. Kiihkokansalliset liikkeet, näiden joukossa myös etnonationalistiset liikkeet, korostavat aina yksinkertaistavaa mallia, jossa yksilö on joko vaikkapa saksalainen tai epäsaksalainen. Ne harrastavat myös mielellään ihmisten luokittelua tuollaisten määritelmien mukaan ja keskenään eriarvoisten ryhmien rakentelua. Inhimillinen monimuotoisuus on rikkaus ja edistyksen ehto, mutta kiihkonationalisti ja rasisti haluaa käyttää erilaisuutta eriarvoisuuden luomiseen ja edistyksen kääntämiseen kohti yhteiskunnallista taantumista.

Kun tulin mukaan saamelaispolitiikkaan vuonna 1975, oli jo runsaasti tietoa tarjolla. Itse aloin myös luottamusmiehen ominaisuudessa perehtyä historiallisiin faktoihin, ensiksi sukuhistorian kautta. Mitä jäi jäljelle aikaisemmasta ymmärryksestä saamelaisista ja lappalaisista tutustuttuani valtavaan määrään historiallisia selostuksia, dokumentteja jne.

Miten tulkintani muuttui, vai muuttuiko? Missä erehdyin?

Maantapaan kuuluvan tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeää huomata, että saamelaisilla ja lappalaisilla on mahdollisimman pitkälle samanlainen historia ja siihen sisältyvät perusarvot. Saamelaisuus ja lappalaisuus ovat peräisin lappalaisväestön yhteisistä juurista. Rauhanomainen rinnakkaiselo voidaan varmistaa silloin, kun se nojaa todellisuuteen.

Pidän pahana virheenä sitä, että saamelaiskäräjät vaatii yksinoikeutta inarinsaamelaisten historiaan. Se on koettanut jatkuvasti vedota saamelaiseen yhteiseen kulttuuriperintöön, mutta jossa todellisuudessa ei ole sijaa inarinsaamelaisille. Todellisuudessa saamelainen historiakuva käsittää koko lappalaisten historian keskiajalta lähtien aina vuoteen 1975, jolloin asetus etnisestä saamelaismääritelmästä annettiin. Kokemukset ovat sellaisia, että ei kannata uskoa mitä kaikkea ihmisille syötetään. Mieleen tulee Andaras Hanssin neuvot minulle Inarissa kesällä 1969: "Jos olisin porohommissa uskonut kaiken mitä minulle uskoteltiin, olisin ollut tuota pikaa köyhä poromies. Muista Jouni sitä, että elämä kohtelee hyväuskoisia aina hyvin raadollisesti.”

Olen koittanut lähes 50-vuotta kestäneen kiistan aikana pitää jalat maassa.

Jouni Kitti