torstai 31. toukokuuta 2012

Lapin kansanedustajat ILO-ratifiointia vastaan

Lapin alueradio tietää (YLE 31.5.2012) kertoa, että Lapin kansanedustajien mielestä ILO 169 -sopimusta ei pidä vielä ratifioida. Ennen kuin ratifiointia ruvetaan edistämään, on kansanedustajien mukaan ratkaistava saamelaisuuden ja maantieteellisen saamelaisalueen määritelmä.
Lapin kansanedustajien yhteisen kannan kertoi tietääkseni jo edellispäivänä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille (r.) kansanedustaja Markus Lohi (kesk.). Radion mukaan tapaamisessa oli mukana myös saamelaisalueen yrittäjiä. Tietääkseni saamelaisia yrittäjiä ja myös muita henkilöitä ja tahoja Lapista.
Yle-uutisen mukaan oikeusministeri Henriksson vakuuttaa ILO-ratifioinnin tapahtuvan vielä nykyisen eduskunnan vaalikaudella eli viimeistään vuoden 2014 keväällä.
Nyt olisi mielenkiintoista kuulla vaikka Henrikssonilta itseltään mistä oli peräisin päivän takainen tieto, jonka mukaan Suomi on ilmoittanut YK:lle ratifioivansa ILO 169 -sopimuksen vuonna 2015. Tämä tietohan näyttää tulleen uutisiin pohjoismaisen Saamelaisneuvoston kautta ja Suomen päätöstä tervehti ilolla neuvoston varapuheenjohtaja Niko Valkeapää.
Henrikssonin mukaan oikeusministeriö aikoo perustaa työryhmän saamelaiskäräjälain uudistamiseksi ja samassa yhteydessä pohdittaisiin myös saamelaismääritelmää.  Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi onkin vaatinut saamelaismääritelmän muuttamista enemmän kieliperusteiseksi, jolloin estettäisiin saamensukuisten lappalaisten pääsy saamelaiskäräjien vaaliluetteloon polveutumisen perustein.
Suomen ILO-ratifioinnille pelkkä kieliperusteinen ja saamelaiskäräjien johdon hyväksyntään perustuva alkuperäiskansan määrittely aiheuttaa jo sinällään ongelman, koska ILO:n yleissopimuksen alkuperäiskansamääritelmä lähtee polveutumisesta ja alueen historiaan ulottuvasta, yhtäjaksoisesta asuttamisesta.
Oikeusministeri ei ole aiemmin ottanut ILO-asiassa vastaan muita kuin saamelaiskäräjien edustajia, joten ainakin tapaamisten suhteen näytetään menneen eteenpäin. On hyvä muistaa, että myös Henrikssonin edeltäjä Tuija Brax (vihr.) osoitti äärimmäisen nuivaa suhtautumista saamelaiskäräjien vaaliluettelon ulkopuolella oleviin saamensukuisiin lappalaisiin, statuksettomiin saamelaisiin.

Veikko

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Pienimuotoinen kriisi tunturipapista

Inarin seurakunnan kirkkoherra Jouko Lepistö vähättelee seurakuntalaisten huolta hänen toimistaan toisen seurakuntapastorin, tunturipappi Anitta Kuusisen viran lakkauttamiseksi ja ”Aniksen” laittamiseksi kilometritehtaalle ennen kuin hän ehtii saavuttaa lainmukaisen eläkeiän.
Kyseessä näyttää olevan oikea rovastillinen missio.
- Tunturipapin viran lakkautusuhan aikaansaama kriisi on varsin pienimuotoinen, hengellistä hätää erityisesti tämän asian puitteissa ei ole varsinaisesti tullut esille. Hädän luonne on enemmänkin maallinen. Seurakunta panostaa edelleenkin oman perustehtävänsä hoitamiseen eli hengelliseen työhön varsin voimakkaasti. Se on huomattavasti enemmän kuin vain matkailijoiden parissa tehty työ tai yhden viranhaltijan tekemä työ. Oikeudenmukaisuus edellyttää, että seurakunnan muullekin työlle annetaan arvo ja seurakunnan toiminnat mahdollistetaan eikä yhden viran takia alas ajeta muuta seurakuntatyötä.
Näin kirjoittaa kirkkoherra ja seurakunnan kirkkoneuvosto oli 29.5. pitämässään kokouksessa äänin 5 - 4 hänen kanssaan samalla vähättelyn kannalla. Kirkkoherran mukana Kuusisen viran lakkauttamisen puolesta äänestivät Kari Tammela, Ritva Hirvelä, Aarre Vilponen ja Vappu Tanhua. Eri mieltä eli Aniksen puolesta olivat Ulla Kemppainen, Mirja Kiviniemi, Arvi Kustula ja Anne Tuovila. Kiitän heitä.
Maallinen, näennäinen 100 000 euron säästötavoite voitti siis kirkkoneuvostossa tällä kerralla. 7.6. nähdään miten maallistunut tai paremminkin miten vedätettävä on kirkkovaltuusto. Pelkään, että seurakuntalaisten vähättely voittaa sielläkin ja että valtuusto pääsee kirkkoherran kuorona vähättelemään yhä uusien seurakunnasta eroavien mustien lampaiden merkitystä tukiaisilla elävälle seurakuntalaitokselle.
Kirjoitan näköjään rumasti, mutta ruma on aihekin.
- Kiinnostaisi tietää, mitä painotuksia näiden väitteiden esittäjät tarkoittavat, sillä luulisin, että ko. joukolla ei ole varsinaista asiantuntemusta seurakunnalliseen toimintaan nähden, ei ainakaan aktiivista osallistumista seurakunnalliseen toimintaan.
Näin kirjoittaa kirkkoherra seurakuntalaisistaan, jotka ovat koettaneet perustella Anitta Kuusisen tarvetta seurakunnan pappina ja Saariselän tunturipappina. Sain keskiviikon Inarilaisen (Inarilainen 30.5.2012) kommenttieni jälkeen useampia soittoja seurakuntalaisilta, jotka omakohtaisin tai läheisten kokemien tapausten valossa kertoivat seurakunnan pääpaimenen edesottamuksista erilaisissa seurakunnallisissa tapahtumissa, vaellusrippikouluista kiireisiin ja heistä heikosti valmisteltuihin siunaustilaisuuksiin asti.
Noissa puheluissa, ja viime vuosien aikana kymmenissä ja kenties sadoissa muissa, puhuu minusta se asiantuntemus, joka mielestäni vain seurakuntalaisilla voi olla siitä miten kirkko palvelee heitä.
Kirkkohan on ihmisiä varten, eivät ihmiset kirkkoa varten. Se vain näyttää nykyiseltä narsismiin ja populismiin sortuneelta laitoskirkolta unohtuneen. Puhun kirkon ylätasosta eli siitä, jossa lämmin kristillisyys näyttää kadonneen ja jossa toimintaa määrittelevät taseet ja investoinnit - ne ”tuotannolliset ja taloudelliset” asiat.  Ja jossa sallitaan epäoikeudenmukainen vallankäyttö ja kenties suoranainen kiusaaminen.
Ehkä kirkon kieroutunut hierarkisuus tulee esille siinäkin, ettei työyhteisöistä tunnu löytyvän työntekijätasollakaan keskinäistä solidaarisuutta. Ollaan kuin susilauma, joka syö rampautetun jäsenensä. Eipä silti, toisten syöminen on laajemminkin nykyajan työyhteisöllisiä ja jopa yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kirkolta ja sen seurakunnilta sitä odottaisi kuitenkin viimeisenä.
Olenkohan onneton optimisti jalat tukevasti irti maasta, jos olin näkevinäni vaivautuneisuutta 18.5. pidettyyn seurakunnan tiedotustilaisuuteen osallistuneiden piispa Samuel Salmen ja lakimiesasessori Osmo Rahjan ilmeissä?  Ainakin piispaa tuntui rassaavan kirkkoherran ylimielinen keekoilu rajavartiolaitoksen kaluunoissa seurakuntalaisille.
Voisiko olla niin, että Oulun hiippakunnasta löytyisi sittenkin jokin roti tähän järkyttävään tilanteeseen, jota on jatkunut ja jossa tunturipappi Anitta Kuusisen tapaus on nyt ajankohtainen.
Millainen voimannäyttö seurakuntalaisilta tarvittaisiin, että hiippakunnan tuomiokapitulissa uskottaisiin jo seurakuntalaisiakin eikä vain heidän ”varsinaista asiantuntemustaan” seurakunnalliseen toimintaan vähättelevää kirkkoherraa?
Miten olisi tuhat kirjettä tuomiokapituliin tai piispalle?

Veikko

Klemetti Näkkäkäjärvi jyrähti kunnille

ILO 169 –sopimuksen ratifiointi ei kuulu kunnille.
Näin sanoo saamelaiskäräräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi saamenradiossa kommentoidessaan Enontekiön kunnan ILO-lausuntoa. Enontekiö vastustaa kansainvälisen alkuperäiskansasopimuksen ratifiointia, koska se kunnan mukaan johtaisi pohjoisen asukkaiden eriarvoisuuteen ja sitä tietä ehkä vakaviinkin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Aiemminkin maaoikeuskiistassa aktiivinen Enontekiö on toivonut ILO-asiaan perehtymistä ja kannanottoja myös muilta saamelaisalueen kunnilta.
Näkkäläjärven jyrähdys on linjassa hänen oikeusministeriölle antamansa lausunnon kanssa. Siinä hän saamelaiskäräjien hallituksen nimissä toteaa, että ILO-ratifioinnissa osapuolina tulee olla vain saamelaiskäräjät ja Suomen valtio. Näin siitä huolimatta, että Näkkäläjärvi edellyttää saamelaiskäräjien vallan kasvattamista myös kuntien itsehallintoon aiemmin kiinteästi liittyneissä laeissa, esimerkkinä maankäyttö- ja rakennuslaki.
Klemetti Näkkäläjärvi käyttäytyy minusta jo herrakansan Johtajan elkein.
Häntä ei näytä haittaavan edes se, että aiemmin ”yleissaamelaisuuteen” assimiloidut inarinsaamelaiset ja ainakin osa koltista on saamelaiskäräjillä eri mieltä ILO-ratifioinnista käräjien johdon vaatimalla tavalla.
Näkkäläjärven jyrähdystä (YLE 30.5.2012) päivää aiemmin toinen politikoiva saamelaistutkija Janne Saijets kirjoitti Lapin Kansassa kuinka tietämättömyys vaivaa ILO-keskustelua.
”Useissa jutuissa ja mielipiteissä paistaa läpi pelko siitä, että eriarvoisuus väestöjen kesken kasvaisi ILO-sopimuksen ratifioinnin myötä. Pikemminkin kyse on siitä, että saamelaiset nostettaisiin kansana oikeuksiensa puolesta suomalaisten rinnalle ilman sulautumisen uhkaa valtaväestöön. Kyse ei ole erityisoikeuksista, joista jotkut kirjoittajat kyselevät tai siitä, että muun väestön oikeuksia poljettaisiin. Kenenkään perustuslailla turvattuihin oikeuksiin saamelaiskäräjien vaatimukset eivät ole vaikuttamassa. Perustuslain 22§:n mukaan on nimenomaan julkisen vallan tehtävä turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.”
Näin kirjoittaa Janne Saijets ja jo tämänkin johdosta on syytä kysyä eikö ILO-asiaan todella liity muita osapuolia kuin Näkkäläjärven hyväksymät. Onko ylisen Lapin ja Lapinmaan väestön sekä kuntien uskottava laput silmillä mitä joku Klemetti tai Janne julistaa?
On aivan selvää, että oikeusvaltio Suomella on sekä perustuslain että kansainvälisten syrjintää ynnä muiden ihmisoikeuksia koskevien sopimusten mukaan velvollisuus selvittää perin pohjin myös pohjoisen valtaväestön ja etenkin saamensukuisen väestön näkemys ja tilanne tässä asiassa. Ellei niin menetellä, sukeltaa Suomi todella pahasti.
Ja vielä yksi uutinen (YLE 30.5.2012), jonka mukaan Suomi on jo ilmoittanut YK:ssa ratifioivansa ILO 169 -sopimuksen vuonna 2015.  Asiaa kommentoi radiolle pohjoismaisen Saamelaisneuvoston varapuheenjohtaja Niko Valkeapää, joka tietenkin iloitsee moisesta päätöksestä.
Voisivatko vaikkapa Lapin kansanedustajat tai vaikka ihan pääministeri Jyrki Katainen (kok.) tarkistaa oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonilta (r.) kuka ja missä ominaisuudessa tuon päätöksen on tehnyt ja eteenpäin ilmoittanut?
Toki mitään uutta ei olisi se, että oikeusministeriön virkamies on mennyt YK-foorumeille kertomaan vastaavia asioita samaan aikaan kun kotimaassa on luultu meneillään olevan vasta jokin selvitysvaihe. Mutta siksikin olisi ihan hyvä kansalle kertoa kuka ja missä roolissa. Ties vaikka löytyisi joku tuttu nimi takavuosilta ja -vuosikymmeniltä.
Sikäli tuosta Klemetti Näkkäläjärven toiminnasta vielä, että hänhän on roolissaan käsittääkseni virkamies ja virkamiesmenettelyyn kuuluu asioiden perusteellinen selvittäminen ja perusteleminen - niiden eri puolilta. Mitä ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin Näkkäläjärven esittämällä tavalla tulee, ei hän ole vaivannut päätään ratifioinnin mahdollisilla negatiivisilla vaikutuksilla saamelaisiin, puhumattakaan ratifioinnin kohdealueen muusta väestöstä.

Veikko

tiistai 29. toukokuuta 2012

Vain poliitikko ja pöljä syyttävät aseita sokkomurhista

On masentavaa nähdä miten aselain kiristykset ja erilaisilla tekosyillä tapahtuvat aselupien perumiset tai aseiden takavarikot nähdään keinoiksi estää tai ainakin vähentää viime vuosien koulu- ja muita julkisilla paikoilla tehtyjä ampumisia.
Vain poliitikolta ja pöljältä voidaan odottaa vakavassa asiassa näin suppeaa keinovalikoimaa.
Lapin Kansa kertoo (29.5.2012) kuinka Asealan elinkeinonharjoittajat ry:n puheenjohtaja Antti Sukuvaara on turhautunut, eikä vähiten siksi, että asepolitiikkaa käsiteltäessä myyttejä esitetään totena. Sukuvaaran mukaan yksi esimerkki myytistä on väite, jonka mukaan Suomessa olisi väkilukuun nähden kolmanneksi eniten aseita maailmassa ja että edellä olisivat vain Yhdysvallat ja Jemen.
Väite on sveitsiläistutkimuksesta vuodelta 2007 ja perätön.
- Sisäministeriö korjasi väitteen, mutta juuri kukaan ei noteerannut sitä. Nyt myytti on taas esillä, vaikka todellisuudessa Suomessa on 30–35 asetta sataa ihmistä kohden. Se on miltei saman verran kuin esimerkiksi Itävallassa ja Ruotsissa, oikoo Sukuvaara.
Hieman korpesi kun katsoin televisiossa käytyä ampumis- ja asekeskustelua, yhtenä vastaajana sisäministeri Päivi Räsänen (krist.). Hän selviytyi kohtalaisesti, kun ei enää puhunut vain aselain kiristämisestä, vaan myötäili vieressään istuvaa professori Matti Rimpilää, jonka mukaan ongelmat löytyvät syvemmältä yhteiskunnasta, muun muassa olemattomasta sosiaalisuuteen kasvattamisesta.
Sen korpeamisen nostatti tietenkin jokapaikannero Timo Harakka, joka kolumnissaan muistutti poliitikkojen johtajuudesta ja otti esimerkkiä Norjasta:
- Poliitikot eivät toki saa tehtyä tekemättömäksi. He voivat kuitenkin osoittaa johtajuutta, kuten Norjan pääministeri Jens Stoltenberg viime kesänä Utöyan murhien jälkeen.  Vastaavaa on turha odottaa Suomessa. Jossakin muussa maassa pääministeri ilmoittaisi, että Hyvinkään tragedian jälkeen hän symbolisesti luopuu metsästysharrastuksestaan. Jossakin muussa maassa.
Voihan riuttalintu! Mitä yhteyttä metsästyksellä ja Utöyan tai Hyvinkään murhilla on?
Tällaiset ”johtavat journalistit” ne ohjaavat suomalaista keskustelua. Välillä oikeaankin osuen ja asioista jotain ymmärtäen, välillä taas itsensä karkeasti pöljiksi signeeraten.
Kysyn vain kuinka paljon suomalaista mielenterveyttä ja sosiaalisuutta on parannettu ja kasvatettu nimenomaan metsästysharrastuksen ja siihen liittyvän luonnossa olemisen kautta.
Jotta kantaisin oman risuni tähän harakoitten pesään, heitän aselain tiukennuksista käytyyn keskusteluun osin kokemusperäisen näkemykseni, jonka mukaan todellisia asehulluja ja mahdollisesti jonain päivänä sekoavia ramboilijoita ei tulla kaikesta huolimatta seulomaan lupien perumisia ja uusia lupia harkittaessa.
Olen nähnyt tapauksia, joissa tietyssä asemassa olevan henkilön pojalle on myönnetty vaikkapa magnumluokan automaattipistooli, myöntäjänä tuon henkilön kanssa samassa loosissa tai samoissa viranomais- tai reserviläispiireissä oleva poliisiviranomainen. Ja että noita macholupia ei ole varmasti uudelleenarvioitu.  On myös tapauksia, joissa tietyssä asemassa oleva ja ehkä asekuntonsa osalta jo vähän toistaitoinen henkilö on tyrinyt metsällä pahasti, ja että joku huolestunut taho on esittänyt kyseisen henkilön aselupien tarkistamista, mutta poliisi ei ole lotkauttanut korvaakaan. Tyypillä, joka ei tahdo erottaa eduskuntataloa hirvestä ja saattaa käyttäytyä ajoittain tavallisen ihmisen silmin oudosti, voi olla kaapeissaan 15 erilaista luvallista asetta ja ties mitä muuta tappokalustoa. Vaan kun on se asema.
Sen sijaan poromies, jota koetetaan yhdistää heikoin näytöin johonkin metsästysrikokseen, viedään putkaan heti reiluksi kahdeksi viikoksi ja häneltä kerätään aseet takavarikkoon kuukausiksi, kenties vuosiksi huolimatta siitä, että henkilö ihan oikeasti tarvitsisi asetta esimerkiksi myyntiporojen ampumiseen.
Seuraan parhaillaan yhden tällaisen tapauksen etenemistä.
Tällainen viranomaistoiminta aiheuttaa lopulta vain lain kunnioituksen heikkenemistä ja ehkä joissain tapauksissa jopa uhoa hankkia oikeudettomasti menetetyn aseen tilalle laiton.

Veikko


Jk. Tässä pieni jälkilisäys Lapin Kansan PS-palstalta 31.5.2012:
 
"Hyvinkään tragedia nosti esiin Turun ja Joensuun yliopistojen kriminaalipsykologian dosentin Jaana Haapasalon neljän vuoden takaisen jahtipsykoanalyysin.
- Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista,
hän sanoi ja lisäsi, että vanhemmilta on erityisen vastuutonta tarjota aseita alaikäisille ja ottaa heidät mukaansa metsästysretkille. Toimittaja Timo Harakka otti äsken kantaa samaan asiaan blogissaan, missä hän neuvoo pääministeri Jyrki Kataista (kok.) luopumaan symbolisesti metsästysharrastuksestaan Hyvinkään tapahtumien takia.
Näitä viisaita kuunnellessa herää väkisinkin kysymys, onko psykologiksi tai toimittajaksi hakeutuminen ihan normaalia?"
 

maanantai 28. toukokuuta 2012

Ylä-Lapin erämaat ja Akwé:Kon

Uutiset kertovat, että Metsähallitus ottaa Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelmaa uudistaessaan käyttöön alkuperäiskansojen perinteistä tietoa koskevaan biodiversiteettisopimuksen 8j -artiklaan liittyvä Akwé:Kon -ohjeistuksen.
Akwé:Kon on kansainvälinen, biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen sihteeristön laatima ohje hankkeiden vaikutusten arviointiin.  Ohjeistuksen kerrotaan olevan ensisijaisesti menettelytapa tai prosessi, jonka kautta turvataan saamelaisten vaikutusmahdollisuudet hoito- ja käyttösuunnitelman laadinnassa ja etsitään keinoja, joiden kautta kielteisiä vaikutuksia saamelaiskulttuurille voidaan hillitä.
Saamelaiskäräjien mukaan Metsähallitus on ohjeiden soveltamisesta ensimmäinen viranomainen koko maailman mittakaavassa. Tottakai!
Saamelaiskäräjät ja Metsähallitus ovat päätyneet neuvotteluissaan erilliseen työryhmään, joka valmistelee Akwé:Kon -ohjeiden soveltamista. Hammastunturin työryhmään kuuluvat puheenjohtajana puheenjohtajana Heikki Paltto ja muita jäseniä ovat Juhani Länsman, Bigga-Helena Magga, Nina Maarit West ja Inga-Briitta Magga sekä poroisännät Jouni Lukkari, Harri Hirvasvuopio ja Nils-Heikki Näkkäläjärvi.
Metsähallitus haluaa ottaa saamelaisten kulttuurin harjoittamisen edellytykset mahdollisimman hyvin huomioon.
- Ohjeiden testaaminen Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelmatyössä on Metsähallitukselle tärkeää. Merkittävä ero aikaisempaan suunnittelutyöhön on se, että arviointia tehdään koko suunnitelmaprosessin ajan, kun aiemmin arvioitiin valmiin suunnitelman vaikutuksia saamelaiskulttuuriin, kertoo aluepäällikkö Elina Stolt.
- Jos Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelman valmistelu onnistuu hyvin, Akwé:Kon -ohjeiden soveltaminen voidaan ottaa osaksi muiden hoito- ja käyttösuunnitelmien laadintaa ja myös luonnonvarasuunnitelmien laadintaa, pohtii puolestaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi.
Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelman tarkistuksen valmistelu kestää ainakin tämän vuoden ja tarvittaessa työtä jatketaan ensi vuonna.
Vapaaehtoiset ohjeet on nimetty niiden kokonaisvaltaisen luonteen korostamiseksi mohawkin kielen ilmaisulla Akvé:Kon, joka tarkoittaa kaikkea luomakunnassa.
Jostain syystä tulee hieman ironiseksi kun miettii millä ”perinteisellä tiedolla” Ylä-Lapin erämaat on tähän mennessä myllätty sellaiseen kuntoon kuin ne luonnon monimuotoisuuden kehityksen suunnaltaan nykyisin näyttävät.
Jotenkin tuntuu, ettei Metsähallituksellakaan ole enää kaikki mohawkit kanootissa kun se näitä muka-monimuotoisuusasioita virkatöinään muka hoitaa.
Sikäli kun oikein tuota Akwé:Kon-työryhmää tunnen, on siinä melko vähän perimää Hammastunturin erämaan alkuperäisestä saamelaisesta perinnetiedosta, ainakaan ajalta ennen vuoden 1869 suurta kultaryntäystä.

Veikko

lauantai 26. toukokuuta 2012

Sopii vain kuvitella

”Saamelaiskäräjät ei saa kultarahoja” otsikoi Lapin Kansa tämänpäiväisen (LK 26.5.2012) uutisensa tilanteesta, johon uuden kaivoslain mukaisten kullankaivulupien käsittelyssä on saamelaiskäräjien osalta jouduttu.
Saamelaiskäräjät on saanut laissa aseman arvioida kaivulupien asiallisuutta ja niinpä sille on kertynyt jonoon puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven mukaan jo 80 lupahakemusta. Nyt tarvittaisiin Klemetin mukaan 80 000 euroa lisärahaa, jotta hakemukset ehdittäisiin kohtuullisessa ajassa käsitellä, siis nykytilanne jakolaskien tonni per hakemus.
”Kulta jää siis tältä kesältä maahan tai käräjien on tingittävä muusta toiminnasta voidakseen antaa jonossa olevat noin 80 lausuntoa”, kertoo Lapin Kansa.
Uutisen mukaan valtion lisäbudjetista ei löydy saamelaiskäräjien anomaa lisärahaa.
Meillä on tiistaina Tukesin kanssa keskustelu periaatteista ja torstaina tapaan ympäristöministeriön valtiosihteerin, kertoo saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi , joka mielellään niputtaisi yksittäisten lapio- ja konekaivajien tapauksiin myös isommat kaivoshankkeet ja Geologian tutkimuskeskuksen toiminnan Lapissa.
Emme tietenkään hyväksy, että tämä olisi sellainen saamelaiskäräjälain mukainen viranomaisneuvottelu jonka jälkeen Tukes voisi antaa luvat.
Saamelaiskäräjien rahahakemus tuli oikeusministeriöön 3. toukokuuta, ja hallitusneuvos Mirja Kurkisen mukaan lisäbudjettiasiat käsiteltiin jo huhtikuussa. Ministeriöllä on omassa budjetissaan harkinnanvaraa vain noin 170000 euron verran, eikä siitä Kurkisen mukaan lohkea kultarahaa.
Budjettineuvos Juha Majanen valtiovarainministeriöstä sanoo, että kullankaivun asiat pitäisi jotenkin saada käsiteltyä. Lisärahoitusta käräjillä voitaisiin hänen mukaansa katsoa vaikka syksyn lisäbudjeteista.
 Näkkäläjärvi haluaa Lapin Kansan mukaan jäädyttää asiat niin pitkään, että hakemukset saadaan käsiteltyä perusteellisesti.
Niitä lisäbudjettejahan tehdään koko syksyn mittaan, hän sanoo.
Saamelaiskäräjät on uutisen mukaan antanut yhden lausunnon konekaivuhakemuksesta - viidelle hehtaarille Palsinojalla - kahdeksan sivua. Alueella toimiva Ivalon paliskunta ei vastusta hakemusta, mutta saamelaiskäräjät esittää sitä hylättäväksi.
Valtaushakemuksen huono laatu ja karttatiedostojen puutteet aiheuttavat saamelaiskäräjille turhaa lisätyötä hidastaen asian käsittelyä entisestään, käräjien lausunnossa todetaan.
Lausunnossaan ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista Klemetti Näkkäläjärvi on maininnut uuden kaivoslain tyydyttävän maaoikeuksia havittelevaa saamelaiskäräjiä. Sen sijaan suuri nippu lakeja, jopa kuntien kaavoitusmonopolia sekä rakentamista ja siihen liittyvää maankäyttöä koskien pitäisi vielä muuttaa saamelaiskäräjien vallan kasvattamiseksi. Ja että Suomi voisi saada vuoden pestin YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä?
Kaivoslain synnyttämässä tilanteessa voidaan vain kuvitella millainen yhteiskunnallinen vaikuttaja saamelaiskäräjät olisi mikäli sen vaatimukset ILO 169 -sopimukseen liittyen hyväksyttäisiin.
Toki Inarin saamelaiskulttuurikeskuksessa olisi hyvin tilaa saamelaiskäräjien kaivos-, kaavoitus-, rakennus-, poronhoidon-, lohisopimusten-, maastoliikenteen-, matkailun-, metsästyksen-, kalastuksen- (jne) tarkastajille.


Veikko

perjantai 25. toukokuuta 2012

Indigenous people

Saamensukuiset Lapinmaan kanta-asukkaiden jälkeläiset ovat vaatineet ILO 169 -sopimuksen tarkempaa tulkintaa suomeksi selvitettäessä keitä sopimus tarkoittaa ja mitä sen tarkoittaman ryhmän asemalta edellytetään.
ILO 169 -sopimuksen tarkentamista Suomessa haluaa myös saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi käräjien hallituksen nimissä oikeusministeriölle antamassaan lausunnossa.
Kummatkin vaatijat näkevät siis omista lähtökohdistaan ja omia asemiaan perustellakseen aiheelliseksi tarkentaa sopimustekstiä. Edes Näkkäläjärveä ei tunnu vakuuttavan saamelaiskäräjien entisen lakimiessihteerin OTK Heikki J. Hyvärisen muutamaan kertaan tiivistämä perustelu: Kun saamelaiset on saatu kirjatuksi Suomen nykyisen perustuslain 17. pykälään maan ainoaksi alkuperäiskansaksi, ei siinä kannata lappalaisten enää rypistellä; hehän ovat Hyvärisen mielestä suomalaisia talollisia.
Asia on siis hänen mielestään kiveen hakattu.
Kun lukee ILO 169 -sopimuksen käännöksestä jo kauan sitten esitettyjä tulkintoja, joutuu mielessään kysymään millaisella perehtymisellä perustuslain 17. pykälää oikein kirjoitettiin ja perusteltiin.  ILO 169 -sopimuksen määritelmä alkuperäiskansasta kun taitaa olla ainoa juridinen alkuperäiskansan määritelmä.
Sopimuksen suomenkielisessä käännöksessä sen kerrotaan koskevan ”itsenäisissä maissa eläviä heimokansoja, jotka eroavat selvästi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan” sekä ”niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina, koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu…”
Käsiini sattui FM Pertti Alasen kansantajuinen lausunto ”Lappalaiset (saamelaiset) Suomen alkuperäiskansana” vuodelta 1998. Lausunto lienee pyydetty ja sitä on käytetty jonkin harkinnan pohjana ainakin sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä ILO-asioita silloinkin mietittäessä. Alanen on koonnut kahdeksaan liuskaan tuon hetken tuoreinta tulkintaa sekä sopimustekstistä että Suomessa asuvien väestöryhmien muodostumisesta alkuperäisyyskäsitteen kannalta.
ILO-sopimustekstissä alkuperäiskansoja kuvataan englannin adjektiivilla ”indigenous”, josta vastaava substantiivi on ”indigene”. Alasen mukaan sanan suomentamisessa on ongelmia, jotka ”virallinen” suomennus on ohittanut.
”Indigenous” on vakiintuneesti suomennettu ”kotimaiseksi, syntyperäiseksi” tai ”synnynnäiseksi” ja sana englantiin on peräisin latinan sanasta ”indigena” eli ”maassa syntynyt”. Alasen mukaan sivistyssana ”indigenaatti” tarkoittaa syntyperään ja kotipaikkaan perustuvaa oikeutta, kansalaisoikeutta.
Indigenous-sanan synonyymejä ovat englannissa ”aboriginal” (latinasta ab origine eli ”alusta alkaen”) ja ”native” (latinasta nativus eli ”synnynnäinen, luonnollinen”). Aboriginaalin vakiintunut suomennus on ”alkuasukas”.
Kun ”indigenous” on vuonna 1989 käännetty ILO:n suomenkieliseen sopimustekstiin ”alkuperäiseksi”, tarkoituksena lienee Alasen mukaan ollut halu välttää sinänsä täysin korrektia sanaa ”alkuasukas”, mutta myös ”syntyperäistä”, joka olisi ollut täysin adekvaatti eli tarkoin vastaava käännös.
Miksiköhän vältettiin?
Alanen pohtii edelleen mitä ”alkuperäiskansoja” Suomessa voisi olla. Kyse on hänen mukaansa silloin Suomessa syntyneistä eli kirjaimellisesti ”indigenous”-kansoista. Niinpä tällaisiin asioihin näköjään vielä nykyäänkin kantaa ottava Alanen toteaa, etteivät 1200-luvulla Manner-Suomeen rantautuneet ruotsalaiset tai 1500-luvulla tulleet mustalaiset eivätkä muutkaan maahanmuuttajat ole niitä, vaikka heimokansan määritykset sinällään molempiin mainittuihin sopivatkin (eri asia hyväksyvätkö Stefan Wallin ja Eva Biaudet moisen määrityksen - toimittajan huomautus).
Alasen mukaan Suomen alkuperäiskansoina jäljelle jäävät vain suomalaiset ja saamelaiset, joista jälkimmäisistä hänen mielestään olisi luontevaa puhua lappalaisina.
Alanen huomauttaa, että vielä 1960-luvulla julkaistuissa tietosana- ja oppikirjoissa kerrottiin, että suomalaiset muuttivat joskus ajanlaskumme vaihteesta alkaen Karjalan ja Aunuksen kannasta pitkin sekä Suomenlahden yli Suomeen ja levittäytyivät vähitellen kohti pohjoista. Opin mukaan lappalaiset vetäytyivät suomalaisten tieltä pohjoisemmas veroja ja maanvaltaajia pakoon. Teoria perustui lähinnä suomalais-ugrilaisen kielitieteen ajoituksiin ja arkeologiseen asutuskatkosteoriaan.
Seuraavilla vuosikymmenillä nuo minun ”kansakouluhistoriaksi” kuvaamani opit on kuitenkin kumottu niin suomalais-ugrilaisen kielitieteen kuin geneettisen, paleoekologisen (asutushistorian ja varhaisen ihmistoiminnan vaiheita sedimenttikerrostumista analysoivan), historiallisen, antropologisen jne. tutkimuksen yhteispäätelmin: Nykyisin Suomen kansan, suomalaisten, katsotaan syntyneen Suomen alueella, joka ei ole ollut jääkauden jäljeltä autioitunut.
Vuosituhansien kuluessa Suomen alueelle on tullut eri tahoilta väestöryhmiä, jotka ovat aina sulautuneet entisiin. Mitään näistä tulijoista ei voi nykytieteen valossa nimittää ”suomalaisiksi”, vaan suomalaiset samoin kuin muut Suomen heimot, saamelaiset siinä joukossa, ovat kehittyneet täällä. Sisäiset muuttoliikkeet ovat myöhemmin yhtenäistäneet tuota heimojen Suomea.
Se on kuitenkin myös osoitettu, että ensimmäiset asukkaat Suomen nykyiselle alueelle ovat tulleet etelästä ja idästä.
Genetiikasta Pertti Alanen vielä kokoaa, että suomalaiset, saamelaiset ja suomenruotsalaiset eroavat geneettisesti huomattavasti toisistaan. Geneettinen tutkimus ei paljasta kummat ovat Suomen alueella vanhempaa väestöä, suomalaiset vai saamelaiset. Lisäksi Suomen saamelaisryhmät eroavat geneettisiä perimiä tutkineen professori Reijo Norion mukaan geneettisesti suuresti toisistaankin.
Pertti Alanen esittää vuonna 1998 antamansa lausunnon lopuksi, että kirjaimellisesti ”indigenous”-kansoja on Suomessa kaksi: suomalaiset ja saamelaiset. Jos hänestä halutaan painottaa sosiaalisia, taloudellisia, kielellisiä ja kulttuurisia eroja, alkuperäiskansoja voisi olla myös neljä; suomalaiset, inarinsaamelaiset eli järvisaamelaiset, koltat ja porosaamelaiset. Jostain syystä hän jättää aiemmin lausunnossaan viittaamat metsäsaamelaiset huomiotta eli pitäytyy nykyajan ”saamelaisten kotiseutualueessa”.
”Symmetrisyyden vuoksi tulisi perustuslaissa mainita joko kummatkin tai neljä alkuperäiskansaa, tai jättää kokonaan mainitsematta”, lausuu Alanen.
 Hänen mielestään saamelaisten säätäminen Suomen ainoaksi alkuperäiskansaksi on vailla tieteellistä pohjaa
.

 Veikko

tiistai 22. toukokuuta 2012

Siis kuka valvoo Suomea alkuperäiskansa-asiassa?

Kirjoitin (21.5.2012) kuinka saamelaiskäräjien johto muistuttaa oikeusministeriölle lähettämässään ILO-lausunnossa Suomen saaneen toistuvasti ”kansainvälisiltä valvontaelimiltä” huomautuksia sopimuksen ratifioinnin viivästymisestä. Ja kysyin kuka Suomea tässä asiassa valvoo ja miksi?
Seuraavassa pitkähkö juttuni Lapin Kansasta (LK 18.4.1996), josta osaltaan selviää miten ”kansainvälistä” painetta on synnytetty:
”Suomen hallitus on kiirehtinyt ulkoministeriön ja oikeusministeriön virkamiesten välityksellä YK:ta valmistelemaan ja hyväksymään alkuperäiskansojen oikeusjulistus meneillään olevan kansainvälisen alkuperäiskansojen vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla, eli lähimpien neljän vuoden sisällä. Suomen kannan esitti YK:n työryhmän kokouksessa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Eero J. Aarnio.
Alkuperäiskansojen oikeuksien julistusluonnos pitää sisällään mm. artiklat, joiden mukaan ´alkuperäiskansoilla on oikeus saada takaisin maat, alueet ja luonnonvarat, jotka he ovat perinteisesti omistaneet tai joita he ovat muulla tavoin hallinneet ja käyttäneet´. Sopimusluonnoksen mukaan ´alkuperäiskansoilla on kollektiivinen oikeus päättää myös omasta kansalaisuudestaan omien tapojensa ja perinteittensä mukaisesti´. Alkuperäiskansan kansalaisuus ei heikentäisi sen omistajan oikeutta hankkia niiden valtioiden kansalaisuus, joissa he elävät, mutta se takaisi heille oikeuden ylläpitää ja kehittää poliittista, taloudellista ja sosiaalista toimintaa yli valtioiden rajojen. Em. oikeutta käsittelevä julistusluonnoksen 35. artikla kantaa nimeä "Lex Aikio" esittäjänsä Pekka Aikion mukaan.
Alkuperäiskansan kansalaisuus oikeuttaisi sen haltijan nauttimaan lisäksi mm. valtioiden erityistä suojelua kriisiaikoina. Alkuperäiskansan jäseniä ei saisi värvätä asevoimiinkaan elleivät he ole itse siihen halukkaita.
YK:ssa esittämässään puheenvuorossa Aarnio totesi oikeusjulistusluonnoksen hyväksymisen Suomen osalta useimmilta kohdiltaan ongelmattomaksi. Englanninkielisen puheen vapaan käännöksen mukaan Suomi katsoo maapallon ensimmäisten ihmisten eläneen liian pitkään olosuhteissa, jotka eivät vastaa heidän asemaansa. Suomen mukaan nyt on aika korjata tilanne.
Suomi voi delegaationsa mukaan hyväksyä oikeusjulistuksen ensimmäiset artiklat, joihin kuuluu alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeus taloudellisissa, poliittisissa ja kulttuurisissa asioissa. Suomen mukaan itsemääräämisoikeus tulee rajata sisäisiin ja paikallisiin asioihin. Kulttuuri taas tulee Suomen mukaan käsittää siten, että se sisältää alkuperäisväestölle tyypillisen elintavan käyttää läheisesti hyväksi maata ja luonnonvaroja.
Oikeusjulistusluonnoksen 27. artiklasta, joka koskee maiden takaisin saantia, Suomi totesi asian herättäneen saamelaisalueellaan voimakkaita tunteita ja kuumentunutta keskustelua. Siksi delegaatio esitti, että maaoikeusartikla muotoiltaisiin joustavaksi, jotta se mahdollistaisi riittävän määrän kohtuullisia ja oikeudenmukaisia kansallisia ratkaisuja. Suomen tarkemmat esitykset luvattiin kertoa myöhemmin.
Suomi epäilee myös mahdollisuutta pitää saamelaisalueensa sotilaallisten puolustustoimien ulkopuolella, muttei ota kantaa esimerkiksi alkuperäiskansalaisten vapauttamiseen asevelvollisuudesta.
Alkuperäiskansan kansalaisuutta Suomi tarkasteli eri puolilta, mutta päätyi lopulta toteamaan sen olevan ongelmaton asia. Näin siksi, että Suomessa ahvenanmaalaisilla on jo ollut eräänlainen kaksoiskansalaisuus, jota voitaisiin soveltaa suunnilleen samalla tavalla myös saamelaisiin.”
Ivalolainen Yrjö Mattila toteaa jutussani Suomen päättäjien tulevan alkuperäiskansajulistuksella vedätetyiksi.
”- Suomen poliitikot kirjaavat hallitusohjelmiinsa pyöreitä korulauseita saamelaisten aseman parantamisesta ja ministeriöiden asiaan vihkiytyneet virkamiehet rientävät saamelaispoliitikkojen kanssa tulkitsemaan niitä mielensä mukaan YK:lle, sanoo Mattila.
-Tuskin monikaan kansanedustaja on vaivautunut jälkeenpäin tutkimaan englanniksi kirjoitettujen virkamiesten YK-puheenvuorojen sisältöä, hän epäilee.
Mattila ja muut Ylä-Lapissa aktiivisesti toimivat lappalaisten jälkeläiset ovat perehtyneet viime kuukausina ahkerasti niihin kansainvälisiin sopimuksiin ja -määritelmiin, joihin kiivaassa saamelais-lappalaiskeskustelussa on saamelaiskäräjien ja mm. Lapin läänin maaherran taholta viittailtu.
- Mitään sitovia sopimuksia tai määritelmiä ei ole, mutta niitä ollaan kovaa vauhtia kehittelemässä, Mattila kiteyttää. Hän viittaa esimerkkinä mm. maaherra Hannele Pokan mainintoihin ns. Cobon määritelmästä, jonka mukaan alkuperäiskansa voi itse määritellä ne henkilöt, jotka voivat siihen kuulua ja jota YK:n ihmisoikeuskomitea ´vakiintuneesti´ soveltaisi.
Mattila huomauttaa, että todellisuudessa kyse on yhdestä tutkimuksesta ja siihen liittyvästä alustavasta raportista, jossa on esitetty vaihtoehtoja alkuperäiskansan määrittelystä. Kun Pokka ja muut ovat viitanneet mm. kielen keskeiseen asemaan alkuperäiskansan määrittelyssä, mainitaan kieli mainitussa Cobon esityksessä vasta neljäntenä. Sen edellä ensimmäisenä on esi-isien maiden asuttaminen, toisena yleinen polveutuminen näiden maiden alkuperäisistä asukkaista, kolmantena kulttuuri ja yleensä sen erityispiirteet, viidentenä asuminen tietyssä osassa maata ja kuudentena muut asiaan vaikuttavat piirteet. Näiden jäsenyystuntomerkkien pohjalta tutkimuksen tekijän Jose Martinez Cobon mukaan ´alkuperäiskansat sanovat olevansa itse pätevät päättämään, ovatko ne alkuperäisiä´.
Yrjö Mattilan mukaan Suomessa on oleellista, että alkuperäisyydestä päättävät paljolti väärät henkilöt. Hän viittaa Inarin tilanteeseen, jossa nykyhistorian alkuperäisimpiä asukkaita ovat inarinsaamelaiset ja heihin sukulaissidoksissa olevat lappalaisten jälkeläiset. Inarinsaamelaiset ovat kuitenkin häviävä vähemmistö saamelaiskäräjillä ja lappalaisia ei ole toistaiseksi hyväksytty sinne lainkaan.”
Jutussa Yrjö Mattila ja enontekiöläinen Jouni Eira toivovat Suomen päättäjien perehtyvän tarkkaan eri tahoilla meneillään oleviin hankkeisiin, ennen kuin saamelaislakeja ruvetaan korjailemaan tai uusia säätämään.
”Heidän mielestään Suomen olisi syytä seurata myös erilaisten raportoijien toilauksia, esimerkkinä Ihmisoikeusliiton YK:lle toimittama Suomen rotusortoa käsittelevä informaatio.
Kyseisen raportin tekijöihin kuuluu mm. Inarin metsäkahinoita pyörittävä Martin Scheinin, ja niinpä raportti kertookin saamelaisten oikeuksia häiritsevistä Metsähallituksen hakkuista, kaivosuhista ja ei-saamelaisten henkilöiden aiheuttamasta uhkasta pohjoisessa Suomessa.
Jälkimmäinen uhka on Scheininin ja kumppaneiden mukaan kanavoitunut mm. tiedotusvälineisiin, joista erityismaininnan saa Lapin Kansa. Myös saamelaisalueen kunnat, erityisesti Inari, ovat raportin mukaan kunnostautuneet saamelaisten oikeuksien polkijoina ja vallan väärinkäyttäjinä.
Jouni Eira katsoo lappalaisten esittämisen YK:lle saamelaisvihamielisinä ´ei-saamelaisina´ olevan mitä karmeinta rotusortoa.”
Eli olisiko tämä ”kansainvälinen” valvonta ja aloitteellisuus siis lopulta pienestä piiristä tapahtuvaa kotikutoista lähtöä?

Veikko

Turhat tunturipaljakat ja -koivikot

Ympäristöministeriössä työskennellyt, nyttemmin eläkkeellä oleva ympäristösuojeluneuvos Olli Paasivirta on ollut vuosikaudet innokas kirjoittaja ja ottanut kantaa milloin minkinlaisiin asioihin. Hän on tehnyt esityksiä milloin kotkanpesien häiritsijöiden nappaamisesta kelkkoihin asennettavan, ajajan jälkiä satelliitin kautta jonnekin (Pentagonin?) tietokoneelle tallentavan satelliittipaikantimen avulla, milloin Ylä-Lapin maaoikeuskiistan ratkaisemiseksi.
Paasivirta oli aikanaan valmistelemassa ensimmäistä maastoliikennelakia, joten sitä kautta selittyy hänen myöhempikin kiinnostuksensa moottorikelkkailun valvontaan.
16.5.2012 Olli Paasivirta kirjoitti Lapin Kansassa pohtien tunturipaljakoiden kohtaloa.
Otsikollaan ”Tunturipaljakat vaarassa – haittaako tuo?” Paasivirta toi mieleeni Utsjoen hallamittarituhojen yhteydessä kuulemani ja kirjaamani keskustelun tunturikoivikoiden merkityksestä. Hämmästyin nimittäin melkoisesti kun eräs Kaldoaivin paliskunnan poromies ja samalla vaikutusvaltainen kunnallispoliitikko piti tasan yhdentekevänä jos tunturikoivikot eivät enää hyönteistuhon jäljiltä elpyisikään.  Näinhän on oikeastaan jo käynyt osassa Utsjokea, Paistunturin paliskunnassa, aikaisempien tunturimittarituhojen seurauksena. Syyksi on esitetty muun muassa se, että runsas porokarja syö elpyvät tunturikoivut jo versovaiheessa eli ennen kuin ne ehtivät kasvaa riittävän pitkiksi porojen ulottumattomiin.
Julkisuudessa olleen poromiehen mukaan kuolleiden tunturikoivikoiden alueelle kasvaa valoisuuden lisääntyessä heinää, joka on paljon tärkeämpää porojen kannalta kuin nuo koivikot. Alan miehen näkemys lähti suoraan ja yksinomaan yhden luonnonkäyttömuodon taloudellisesta hyödystä, ei mistään viherpiipertäjien ekologiasta eikä ensinkään luonnon monimuotoisuudesta.
Olli Paasivirta tarkastelee tunturipaljakoiden merkitystä ja tilannetta käynnissä olevan ilmastomuutoksen ja tunturialueiden nykyisen käytön näkökulmista. Hänen mukaansa pohjoisen luonnon monimuotoisuudelle tärkeät tunturipaljakat ovat supistumassa ilmaston lämpenemisen johdosta. Toisin sanoen ne utsjokelaiselle poromiehelle haitalliset tunturikoivikot, kenties mäntykin, voisi tulevaisuudessa nousta kohti lakialueita ja vähentää näin paljakoiden pinta-aloja.
Paasivirta kirjoittaa:
”Karusta ulkomuodosta huolimatta uhanalaisia lajeja on tällä luonnontyypillä peräti 276. Huolimatta viime aikoina alueisiin kohdistuneista muutospaineista kokonaan hävinneitä lajeja on vain kuusi.
Suurimpiin kärsineisiin ryhmiin kuuluvat sammaleet, mutta myös perhoslajeja ja lintuja on useita mukana. Uhanalaisuuden arviointia vaivaa suuresti tutkimuksen eli tiedon puute. Peräti joka viidennen lajin uhanalaisuuden syytä ei ole tiedossa. Monen eliölajin pitkäaikaista seurantaa ei ole tehty ja populaatioselvityksetkin ovat vähäisiä.”
Paasivirta jatkaa:
”Pohjoisissa oloissa luonnon ravintoketjut ovat harvaverkkoisia ja lajimäärä pieni. Ne ovat herkkiä vähäisille, ulkoisten tekijöiden aiheuttamille häiriöille. Yhdenkin lajin tai lajiryhmän poistuminen ketjuuntuu koko ekosysteemissä. Lajien sukupuuttoja rekisteröidään sitä mukaan, kun lajikohtainen tutkimus etenee.
Toiseksi tärkeimmäksi uhanalaisuuden syyksi on noussut kuluminen. Siinä suurin merkitys tunturipaljakoilla on porojen ylilaidunnuksella. Joillakin alueilla matkailu, maastoliikenne, kuten moottorikelkoilla ja mönkijöillä ajaminen sekä rakentaminen vaikuttavat uhanalaisuuteen.”
Paasivirta ennustaa tunturipaljakoiden tulevaisuudesta synkkää kunhan ilmastomuutos vielä tästä etenee. Sen katsotaan uhkaavan nyt jo neljännestä paljakoiden uhanalaisista lajeista.
Ihminen ei voine ilmastomuutokselle enää mitään, sillä tuskinpa se on kokonaan alkanutkaan hänen pössyttelyistään. Eikä taida olla korjausta luvassa myöskään paljakoilla vaikuttaviin ihmisten toimiin, joista poronhoito on kiistatta laaja-alaisin ja voimallisin. Päinvastoin, pohjoisen kansojen katsotaan omaavan jotain sellaista, perinteistä luontotietoutta, josta urbaanin piiperomaailmankin tulisi ottaa oppia.
Ei siis muuta kuin annetaan porojen palkia ja Dunlopin pyöriä?

Veikko

maanantai 21. toukokuuta 2012

Maanvaltauspaperi

Olen kirjoittanut aiemmin Klemetti Näkkäläjärven saamelaiskäräjien hallituksen nimissä oikeusministeriölle antamasta, ILO 169 -sopimuksen ratifiointia koskevasta lausunnosta.
Tarkempi 17-sivuiseen lausuntoon perehtyminen antaa aiheen kirjoittaa lisää. On nimittäin syytä hahmottaa, millaisessa maailmassa, nutukkaat tukevasti irti maasta, saamelaiskäräjien johto elää ja kuinka halveksivasti siellä voidaan suhtautua Lapin muuhun väestöön sekä myös Suomen päättäjiin.
Lausunnossa korostetaan, että ILO-sopimuksen ratifioinnin esteenä on saamelaisilta puuttuva oikeus maahan. Ja että Suomi on saanut toistuvasti ”kansainvälisiltä valvontaelimiltä” huomautuksia sopimuksen ratifioinnin viivästymisestä. Kuka Suomea tässä asiassa valvoo ja miksi?
Lausunnon mukaan ILO-sopimuksen ratifiointi ei vaadi uusia oikeudellisia tai historiallisia selvityksiä, vaan poliittista tahtoa. Edustaako tämä väite realismia edes saamelaisten itsensä kannalta?
Saamelaiskäräjien johto pitää välttämättömänä, että ratifioinnin valmistelu tehdään Suomen valtion ja saamelaiskäräjien hyvällä ja tehokkaalla yhteistyöllä ja että ILO-sopimuksen mukaan ”kaikki neuvottelut täytyy tehdä vilpittömin mielin päämääränä yhteisymmärrys”. Eikö Lappia ja Suomeakin järisyttävän asian käsittelyssä ole muita osapuolia kuin valtion ja saamelaiskäräjien johdon edustajat?
Lausunnon mukaan ratifiointi edellyttää keskeisen saamelaisia koskevan lainsäädännön tarkistamista sekä saamelaiskäräjien, saamenkielisten palvelujen ja saamelaisten perinteisten elinkeinojen rahoituksen lisäämistä. ”Ratifiointi loisi vahvat edellytykset Suomelle hyväksyä pohjoismainen saamelaissopimus ja toimia edelläkävijänä kansainvälisesti alkuperäiskansojen oikeuksien edistäjänä."
Näkkäläjärvi luettelee lakeja ja niihin liittyviä hallinnon uudistamishankkeita, jotka ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyen tulisi avata muutettavaksi ja antaa niissä saamelaiskäräjille valtaa. Niitä ovat poronhoitolaki, kalastuslaki, Tenojoen kalastusta säätelevä valtiosopimus, Näätämöjoen kalastusta säätelevä valtiosopimus, metsähallituslaki, kunnallishallinnon rakenneuudistus, saamelaiskäräjälaki (mm. saamelaismääritelmä), maastoliikennelaki, luonnonsuojelu- ja erämaalaki, maankäyttö- ja rakennuslaki, ympäristövaikutusten arvioinnista annettu laki sekä perusopetuksen yleisiä valtakunnallisia tavoitteita ja tuntijakoa koskeva uudistus. Uusittuun kaivoslakiin käräjät tuntuisi tyytyvän.
Edellä olevan lisäksi saamelaiskäräjien johto pitää selviönä, että saamelaiskulttuurin tosiasiallisen suojan saavuttaminen edellyttää ”positiivisia erityistoimia” ja mahdollisuutta kehittää saamelaiskulttuuria. Aiemmin noista positiivisista erityistoimista on käytetty nimitystä ”positiivinen syrjintä”.
Lausunnon mukaan ”Erityisolosuhteiden joustava huomioiminen ei saa estää sopimuksen tavoitteiden toteutumista, eikä johtaa siihen, että saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksia siirrettäisiin myös valtakulttuurin edustajille asuinpaikan perusteella. ILO 169-sopimuksen on ratifioinut 22 valtiota, pohjoismaista ainoastaan Norja ja Tanska. ILO-sopimuksen ratifiointiprosessin yhteydessä voi olla hyödyllistä tutustua muiden maiden kokemuksiin sopimuksen ratifioinnista, mutta sellaisenaan muiden valtioiden mallit eivät Suomen erityisolosuhteisiin sovellu."
Mikä lieneekään saamelaisjohdon puolelta nähtynä se syy, miksei esimerkiksi Norjan tilannetta voitaisi soveltaa sellaisenaan Suomeen?
Painottaessaan useampaankin kertaan maan- ja luonnonvarojen omistuksen ratkaisevaa merkitystä alkuperäiskansan kulttuurin säilymiselle, saamelaiskäräjien johto muistuttaa vielä lausuntonsa lopussa, ettei ILO 169 -sopimus salli minkäänlaisia poikkeavia (lieventäviä?) varaumia, sopimus tulee ratifioida sellaisenaan tai sitten jättää ratifioimatta.
Ja mitä Suomi saamelaiskäräjien johdon kanssa ILO- sopimuksen ratifioidessaan saa?
Paitsi jo edellä mainitun aseman ”edelläkävijänä kansainvälisesti alkuperäiskansojen oikeuksien edistäjänä”, Suomi voisi saavuttaa käräjien mukaan nopealla ratifioinnilla ”ulkopoliittista uskottavuutta” ja kenties vielä ”paikan YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2013–2014.
Näillä maininnoilla saamelaiskäräjien vaaliluettelossa olevaa etnistä ryhmää ja siitäkin käytännössä yhtä osakulttuuria edustava saamelaiskäräjien johto tekee kauppaa maista ja mannuista. Ohi Lapinmaan muun väestön.
Meneekö halvalla, mutta menköön?

Veikko

Jk. Saamelaiskäräjien johto muistuttaa ILO-sopimuksen ratifioinnin olevan Suomelle myös tärkeä sisäpoliittinenkin kysymys. Olen samaa mieltä, vaikkakin ehkä eri lähtökohdista.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Perinnekö velvoittaa?

Keskustelussa saamelaisuudesta ja siihen ILO 169 -sopimuksen perusteella liitettävistä maa- ja vesioikeuksista ovat olleet kevään aikana esillä erityisesti saamelaiskäräjien jatkava puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ja käräjien hallituksen uusi jäsen Pirita Näkkäläjärvi.
Myös oikeustieteen tohtori Kaisa Korpijaakko-Labba on kirjoitellut asiassa - kylläkin enemmän etelän ihmisiä ja päättäjiä valaistakseen.
Tässä kun eläkeläisenä harjoitan eläkeläisen harrastuksia eli pengon vanhoja asioita niistä joitain nykypäivään heijastavia taustoja löytääkseni, törmään näköjään samoihin sukunimiin ja nimiinkin jo 1970-luvun puolella ja edelleen heti vuodesta 1985 Inarin-Utsjoen alueelle Käsivarren puolelta muutettuani.
Jos olen siis pitkään seurannut ja hämmentänyt näitä pohjoisen maa- ja vesioikeuskiistoja, on niissä pitkä perinne myös pääroolien esittäjillä. Osalla siis jo periytyen toisessa polvessa.
Kun Enontekiöllä käytiin vesipiirirajankäyntitoimituksia helmikuussa 1979, esiintyi siellä varatuomari Oula Näkkäläjärvi vaatien toimitusten keskeyttämistä lainvastaisina. Hänen mukaansa valtio oli toimituksilla loukkaamassa perustuslain mukaista omaisuudensuojaa. Näkkäläjärvi perusteli toimitusinsinööri Kalevi Routalalle vaatimustaan rakennuskaaren 3. luvun 28 §:n säännöksellä, jonka mukaan vanhastaan maanjakotoimitukset olivat kiellettyjä lapinkylissä.
Näkkäläjärven maaoikeudelle jättämässä kirjelmässä edelleen vaadittiin, että mikäli toimitusta jatkettiin, tuli Enontekiölle muodostaa kolme vesioikeudellista kylää, joiden rajat määrätään vanhojen lapinkylien rajojen mukaan. Kaikki vesialueet tuli lisäksi vahvistaa jakamattomalla yhteisomistuksella lapinkylille ilman minkäänlaisia rasitteita.
No eihän Näkkäläjärven vaatimus mennyt silloin läpi ja seurasi valitusprosessi korkeimpaan oikeuteen asti. Näkkäläjärven Enontekiön lapinkyliä koskevassa KKO-valituksessa oli mukana toistasataa saamelaista, osa Inarissa asuvia, ja Utsjoen osalta 24 saamelaista.
Valituksessa vedottiin Kaisa Korpijaakon selvityksiin, joita tukivat OTK Heikki J. Hyvärisen selvitykset. Saamelaisoikeuksien asiantuntijoiksi korkeimpaan oikeuteen nimettiin lisäksi pari professoria, Heikki Ylikangas ja Antero Jyränki.
Kun tulin siis 1985 Inariin, siellä jatkettiin korkeimman oikeuden vuonna 1984 tekemän päätöksen mukaisesti pohjoisten kuntien vesipiirirajankäyntejä.
Tuossa heinäkuun lopussa pidetyssä aloituskokouksessa toimitusinsinöörinä toimi Yrjö Meltaus ja paikalla oli luonnollisesti papereineen myös Oula Näkkäläjärvi.
Näkkäläjärvet muuttivat Inariin vuonna 1932, jolloin heidän ensimmäinen asentopaikkansa sijaitsi nykyisen Hammastunturin erämaan Kulpakkojärvillä.
Lapinkylien ja niissä asuneiden lappalaisten oikeuksilla riittää siis edelleen kysyntää ja perinteiset oikeuksien vaatijat ovat hyvin edustettuina.
Mutta erikoista on sekin, että Käsivarressa Nils Matti Vasaran tokkakuntaa vastaan viime vuosina otellut Kaisa Korpijaakko-Labba on joskus taistellut valtiota vastaan Vasaran suvun vanhoilla oikeuksilla. Tällainen ihme tapahtui huhtikuussa 1983, kun Muoniossa käräjöitiin Äkäsjärven ylimuistoisista kalastusoikeuksista Metsähallituksen ja paikallisten vanhojen sukujen edustajien kesken.
Metsähallitus oli nostanut jutun kahdeksaa Äkäsjärven ranta-asukasta vastaan syynä sen mielestä luvaton kalastus.
Silloinen Kaisa Korpijaakko viittasi syytettyjen esi-isiin, Samuli Paulaharjun tuhkalappalaisiksi nimeämiin nutteihin,vasaroihin, sieppeihin ja suikkeihin, jotka olivat asuttaneet Äkäsjärven ympäristöä ja joille jälkeläisineen oli Korpijaakon tutkimusten mukaan syntynyt ylimuistoinen, perustuslain mukaisen omaisuudensuojan omaava nautintaoikeus.
Nyt noita vasaroiden ja muiden alkuperäisten lappalaisten jälkeläisiä olivat Äkäsjärvellä asuvat rauhalat, maunoset , mäkikokot ja niin edelleen.
Korpijaakko kertoi käräjöinnin yhteydessä selvittäneensä saamelaisten oikeudet maihinsa ja vesiinsä 1700-luvulle saakka ja että oikeudet ainakin siihen asti olivat olemassa. Tutkijan mukaan tarvittavien asiakirjojen etsiskely saattoi vaikeutua nykypäivää lähestyttäessä.
Myöhemmin asiakirjat ovat tainneet löytyä, mutta sikäli kun olen oikein käsittänyt, ainakaan Korpijaakko-Labba ei tunnu löydöistä kovin ilahtuneen.

Veikko

perjantai 18. toukokuuta 2012

Se on median syy, ettei kirkkoherraan luoteta

Seurasin perjantaina surullista näytelmää Ivalon kirkon alakerrassa, seurakuntasalissa.
Kirkkoherra Jouko Lepistö  pasteeraili rajavartiolaitoksen virkapuku päällä ja välillä suorastaan piruillen kertomassa melkoiselle joukolle seurakuntalaisia, kuinka on välttämätöntä saattaa seurakunnan talous tasapainoon lakkauttamalla toisen seurakuntapastorin eli tunturipappi Anitta ”Anis”  Kuusisen virka. Lisäksi lumeeksi myös pitkään opiskelu- ja virkavapaiden takia tyhjillään ollut diakonin virka.
Näin saavutettaisiin reilun 100 000 euron pysyvä säästö seurakunnan toimintamenoihin, ja vaikka pidetyn tunturipapin potkujen seurauksena seurakunnasta eroaisikin 200 – 300 seurakuntalaista, se tarkoittaisi keskimääräisen kirkollisveron mukaan vain reilun 40 000 euron hävikkiä verotuloissa.
Seurakuntaelämä on näköjään ensiksi ekonomiaa ja sen jälkeen tunnetta, sekin kävi ilmi kun tulkitsi itselleen kirkkoherran tueksi tiedotustilaisuuteen Oulun tuomiokapitulista saatuja piispa Samuel Salmea ja lakimiesasessori Osmo Rahjaa. Piispa haki tukea kirkkoherran taloustilannekatsaukselle Suomen evankelisluterilaisen verottajakirkon yleisestä talouden alamäestä sekä siitä taloudellisesta epävarmuudesta, joka heijastuu myös valtiontalouteen Kreikan, Espanjan ja Italian talouksien horjumisen takia.
Ja Anitta Kuusisen uhraamalla ainakin Inarin seurakunta pelastuu?
Kysyin kuinka pitkälle pastorin saneeraamalla Inarin seurakunta uskoo pärjäävänsä tilanteessa, jossa se on menettänyt vuodesta 1995 noin 1500 jäsentä. Heistä aiemman tunturipappikahinoinnin seurauksena 120, joiden eroamisten hintalappu seurakunnalle oli toki ”vain” vajaat 26 000 euroa.
Eipä uskaltanut kirkkoherra ennustaa, eivätkä tietenkään tuomiokapitulinkaan viisaat
Kun Lepistö ilmoitti itse aikovansa nostaa seurakunnalta palkkaa ja laskuttaa kulujaan vielä vuoteen 2020 asti - alussa hän tosin lupasi olla virassa vuoteen 2070, mutta muisti sitten kai olevansa kuolevainen hänkin - ehtinee kirkonpalvelijamme katsella ympärilleen vielä muutamankin kerran kenet laittaisi seuraavaksi kilometritehtaalle. Ei siis liene ollut yllätys, että seurakunnan työsuojeluvaltuutettu, inarilainen suntio ehätti kertomaan kuinka mainio henki seurakunnan työyhteisössä vallitseekaan. Yhtä  ongelmatyöntekijää lukuun ottamatta.
Tulkitsin puheenvuoron kollegiaaliseksi nuolaisuksi, jollaiseen susilaumassakin on tarvetta alfauroksen miellyttämiseksi.
Seurakuntalaiset sanoivat suoraan, että kirkkoherraa kohtaan tunnetaan luottamuspulaa. Vaikka kukaan ei sitä suoraan sanonut, tiedän monen tietävän mielestään sen suurimman syyn mikä on saanut kirkkoherran jahtaamaan Kuusista. Toivon, että jos ja kun Anis kertoo tuon syyn joskus julki, myös tuomiokapitulissa asia uskottaisiin.
Lepistö käänsi maininnat luottamuspulasta median syyksi ja että hänestä on tehty virheellisesti siellä naispappeuden vihaaja.  Minäkään en siis usko, että kyse on yleensä naispappeudesta eli siinä kirkkoherra puhunee jopa totta. Syy on siis henkilökohtaisempi ja se liittyy Aniksen tapaan sanoa asioita niin kuin ne ovat.
Kun vähän veistin tilaisuuden lopulla median olevan tietenkin syyllinen tähänkin tilanteeseen, kehotti kirkkoherra pilkallisesti minua katsomaan vain peiliin.
Siispä katson ja mitä näenkään:
Siellä on mies, jolla on tukkaa ja ryhtiä enemmän kuin kirkkoherralla ja joka katsoo ihmisiä reilusti silmiin luimuilematta.
Uskon myös vakaasti, että jos tuo kaveri, joka ei juurikaan käy kirkossa, joutuu sen takia joskus helvettiin, on siellä saunomassa muutama kirkonmieskin. Jos taas muutamat kirkonmiehet pääsevät taivaaseen, jonka ovat väittäneet olevan olemassa, on siellä silloin nuotin vierestä veisaamassa myös tuo peilin kaveri.
Toisaalta epäilen tokko vapaamuurareina ja ties missä muissa kummallisissa kuvioissa puuhailevat papit itsekään uskovat mihinkään taivaisiin.
Palaan tähän Inarin seurakunnan tilanteeseen vielä paremmalla ajalla.

Veikko

Saamensukuiset: Polveutumisen kuuluttava saamelaismääritelmään

Inarinmaan Lapinkyläyhdistys vastustaa saamelaiskäräjien hallituksen pyrkimystä kaventaa nykyistäkin saamelaismääritelmää pelkästään kieleen sekä käräjien vaalilautakunnan ja -hallituksen harkintaan perustuvaksi.
Lapinkyläyhdistys otti helatorstaina kantaa saamelaiskäräjien puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven viikon takaiseen lausuntoon oikeusministeriölle, joka on jostain syystä huomannut tarpeen tarkastella saamelaiskäräjälain uudistamistarvetta. Toisin kuin YK:sta Suomelle tulleet parikin huomautusta saamelaismääritelmän suppeudesta antaisivat olettaa, käräjälain muutoksella taidetaan tähdätä edelleen kaventamaan saamelaisuuden määrittelemistä.
Näin ainakin saamelaiskäräjien nykyinen johto vaatii. Nykyiseen lakiinhan sisältyy pieni mahdollisuus hakea saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kieliperusteen lisäksi myös polveutumisella kalastaja- tai metsälappalaisista. Tuo mahdollisuus halutaan Klemetin ja kumppaneiden mukaan poistaa ja siihen liittyen myös kaventaa niin sanotun itseidentifikaation eli samastumisen merkitystä.
Saamensukuiset lappalaisoikeuksien omistajat katsovat saamelaiskäräjien johdon pyrkivän kansainvälistä oikeutta ja ILO 169 -sopimuksen perusteita halveksien rajaamaan heidät tarkoin ulos saamelaiskäräjien vaaliluettelosta, jossa oleville se vaatii ILO-sopimuksen mukaisia alkuperäiskansan maa-, vesi- ja elinkeino-oikeuksia.
Kyseessä on paisuteltu uhka jopa 100 000 ”suomalaisen” rynnistämisestä saamelaisiksi sen jälkeen, kun korkein hallinto-oikeus (KHO)kumosi viime käräjävaalien edellä vaalilautakunnan ja käräjien hallituksen hylkäävät päätökset neljän henkilön osalta. Ainakin muutamalla heistä oli haun perusteena maagista vuosilukua 1875 vanhempia todisteita lappalaisista juuristaan. Tuolla vuosiluvullahan on yritetty tehdä tyhjäksi lappalaisten jälkeläisten pääsy vaaliluetteloon, onpa käräjien entinen lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen halunnut tulkita lain tekstiä sitenkin, että henkilön pitäisi olla itse merkitty kalastaja- tai metsälappalaiseksi mikäli hän mieli päästä mukaan alkuperäiskansaan.
Saamensukuiset muistuttavat oikeusministeriölle osoittamassaan lausunnossa ILO-sopimuksen alkuperäiskansamäärityksen keskeisimmistä kriteereistä, joita ovat polveutuminen, alueensa yhtäjaksoinen pitkäaikainen asuttaminen, kulttuuristen erityispiirteiden säilyttäminen ja itseidentifikaatio. Kielelläkin on merkitystä.
Koska saamelaiskäräjien johto vaatii keskeisten määritysten poistamista, se saamensukuisten mielestä osoittaa halveksivansa kansainvälistä oikeutta ja tähtää saamen kansan kahtiajakoon ja sen poronhoitoa harjoittavan pienen osan pyrkimyksiin suorittaa etnistä puhdistusta saamelaisten keskuudessa.
Lapinkyläyhdistys viittaa muun muassa maa- ja metsätalousministeriön ja Paliskuntain Yhdistyksen ILO-lausuntoihin ja yhtyy niihin saamelaisuuden määrittelyn sekä saamelaisalueen maantieteellisen rajauksen tarkistamisen osilta. Kummassakin noissa lausunnoissa nostettiin esille saamelaisalueen mahdollisesti liian suppea rajaus kolmeen pohjoisimpaan kuntaan ja lisäksi Lapin paliskuntaan.
Lapinkyläyhdistys torjuu saamelaiskäräjien johdon vaatimuksen siitä, että käräjien vaalilautakunta ja -hallitus olisivat jatkossa ainoat portaat ratkaistaessa keitä hyväksytään vaaliluetteloon ja keitä ei. Yhdistyksen lausunnon mukaan Suomessa on riippumaton, moniportainen oikeuslaitos, jonka ylintä laintulkintaa ovat korkein oikeus( KKO) ja KHO. Saamelaisten kotiseutualue kuuluu yhdistyksen mukaan kiinteästi Suomeen ja kaikille maassa, myös saamelaisten kotiseutualueella asuville, on taattava asioissaan riippumattoman oikeuslaitoksen laintulkinnan turva.
Lapinkyläväki keskusteli saamelaiskäräjien johdon ja sen asiantuntijana toimivan Heikki J. Hyvärisen kauhumaalailuista, joihin on kuulunut muun muassa lapinkyläyhdistysten leimaaminen rasistiksi sekä lappalaistoiminnan kärkinimiin vuosikymmenet kuuluneen Yrjö Mattilan leimaaminen nimellään saamelaisten julkiseksi viholliseksi.
Mattilan mukaan saamensukuisten lappalaisoikeuksien omistajien ei pidä provosoitua heihin kohdistuvasta panettelusta, vaan edistää asiaansa edelleenkin historiallisin ja oikeusperustein, ovathan saamelaiskäräjien johdon havittelemat oikeudet joka tapauksessa heillä.
Ivalossa pidetty lapinkyläkokous oli kuitenkin sitä mieltä, että Mattilan on vietävä pahimmat herjat tutkintaan, koska ne loukkaavat hänen lisäkseen koko saamensukuista, Inarissa inarinsaamelaista sukujuurta olevaa yhteisöä.
Yrjö Mattila muistutti, että lappalaisten puolelta on vuosien saatossa tarjottu useammankin kerran vastaantuloa eli asettumista yhteisen pöydän äärelle keskustelemaan alkuperäis- ja maaoikeuskysymyksiin liittyvistä erimielisyyksistä. Saamelaiskäräjien puolelta neuvottelupöytä on aina jyrkästi torjuttu eikä oikeusministeriökään ole ollut kiinnostunut yhteistyöstä.

Veikko

Jk.
Saamensukuiset on siis uusi käsite, synonyyminä statuksettomat saamelaiset. Kun etninen ryhmä nimeltä saamelaiset tavoittelee itselleen etnisyytensä perustein vanhoja, periytyviä lappalaisoikeuksia, ovat lappalaiset nyt ehkä päättäneet kaapata osan saamelaisnimitykseen vuosikymmenten aikana kertyneestä tunnettuudesta itselleen.
No, tätä ennenkin ovat rintamalinjat olleet hieman sikin sokin, onhan ollut henkilöitä, jotka ovat yhtä aikaa sekä saamelaisia että lappalaisoikeuksien omistajia. Lisänä kolttien mahdolliset ”suomalaiset” puolisot, jotka kolttalain mukaan luetaan myös heimon jäseniksi.
Eipä ainakaan uusi käsite tilannetta sen sekavammaksi tee, ehkä paremminkin muistuttaa kansainvälisestä polveutumisen painotuksesta alkuperäiskansamäärittelyssä.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Kaikkien spekulaatioiden äiti

Keskustelin muutamien asioista tavallisesti perillä olevien tahojen kanssa, aiheena kuinka ollakaan saamelaiskäräjien johdon ajama saamelaiskäräjälain muutos ja vaatimus ILO 169 -sopimuksen ratifioimisesta.
Sain kuulla, että muutama päivä sitten heittämäni arvio kahteen alkuperäiskansaan – kielikansaan ja ILO-kansaan – päätymisestä käynnissä olleen kiistan seurauksena saattaa olla jopa todennäköinen.
Lähteitteni mukaan oikeusministeriössä on itse asiassa jo valmiina lakimuutosesitys, jolla saamelaisen määritelmää kavennettaisiin Klemetti Näkkäläjärven ja hänen esikuntansa esittämällä tavalla. Lakimuutoksella estettäisiin pääsy saamelaiskäräjien vaaliluetteloon polveutuminen ja samastuminen ratkaisevina tekijöinä. Kieli ja käräjien vaalilautakunnan hyväksyminen nousisivat ratkaiseviksi, kuten niitä on pyritty tähänkin asti varsin onnistuneesti korkeimman hallinto-oikeuden viime päätökseen asti soveltamaan.
Syväkurkkujen mukaan oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) kyllä arastelee esittää moista lakimuutosta, mutta hän tuskin voi enää muutakaan lähdettyään ajamaan puolueensa ja saamelaiskäräjien johdon yhdessä sorvaamaa vaalilupausta. Niin lakinainen kuin onkin.
Viime viikon neuvotteluissa Näkkäläjärvi  ja Henriksson kävivät läpi tulevaa menettelyä.
Kun lakimuutos tulee, se voi kyllä tyssätä hallitukseen, mutta viimeistään eduskuntaan vietynä mukaan astuu kysymys Suomen Lapin historiallisesta alkuperäiskansasta, lappalaisista. Tässä vaiheessa on asiantuntijoiden mukaan kaksi raidetta, joko torjua lakimuutos tai hyväksyä se saamelaismääritelmän osalta Näkkäläjärven ja hänen kannattajiensa haluamalla tavalla sekä liittämällä oheen lausuma lappalaisista omana alkuperäisenä väestönä. Se olisi käytännössä lappalaisten tunnustaminen ja avaisi tien lappalaisuuden määrittelemiselle sekä mahdollisuudelle jatkaa ILO 169 -ratifioimiseen tähtääviä selvityksiä.
Keskustelemieni tahojen mukaan ei siis ole estettä, mikäli saamelaiskäräjien johto haluaa rajata saamelaisuuden pienelle kieliperusteiselle ja itse yksin hyväksymälleen ryhmälle. Sille ei kuitenkaan voida mennä ratifioimaan kansainvälisen ILO 169 -sopimuksen mukaisia maa- ja vesioikeuksia. Sopimus palvelisi tällöinkin käytännössä vain ehkä muutamaa sataa poronhoitoa harjoittavaa ihmistä.
Tilanne saattaa johtaakin siihen, että Suomi pyrkii tällä syyllä laistamaan lopullisesti ratifioinnin, elleivät lappalaiset ryhdy sitä myöhemmin vaatimaan.
Tavallisesti asioista perillä olevien tahojen mukaan nyt luonnosteltu saamelaiskäräjälain muutos on viemässä suomalaista saamelaismääritelmää irralleen pohjoismaisesta määrittelystä ja siksikin siinä on vahva tarkoitushakuisuuden ja syrjinnän leima.
Tällä hetkellä ei ole varmuutta, haluaako oikeusministeri Anna-Maja Henriksson edes tavata Lapin historiallisen alkuperäiskansan edustajia ennen kuin vie lakimuutosesityksensä eteenpäin.

Veikko

maanantai 14. toukokuuta 2012

Kuinka saamen kansa keksittiin?

Jouni Kitti on toimittanut julki näin otsikoidun kirjoituksensa, jossa hän pitkään saamelaispolitiikassa mukana olleena ja sitä syvältä saamelaisvaltuuskunnan ajoilta tuntien arvostelee tiukasti saamelaiskäräjien johdon yhä ajamaa kapeaa saamelaisuuden määritelmää ja siitä hänen mukaansa johtuvaa Lapin historiallisen alkuperäisväestön syrjintää. Osansa saa myös politiikkaa kritiikittä tukenut tutkimus:
 ”Saamelaisista on viimeisten vuosien aikana kirjoitettu paljon. Vuosikymmenten ajan on vaadittu, että valtion on palautettava takaisin sen saamelaisilta varastamat maat. Nämä saamelaiskäräjien vaatimukset eivät ole kuitenkaan edenneet alkua pitemmälle, koska tutkimukset ovat osoittaneet, että vaatimuksilla ei ole mitään perustetta.
Tällaiset väitteet ovat olleet katteettomia, suurta huijausta, koska saamelaiset ovat muodostuneet saamelaismääritelmän perusteella alueen todellisesta alkuperäisväestöstä, lappalaisista. Tosiasiassa saamenkielinen väestö Suomessa on joutunut historian kuluessa vaihtamaan puhumansa kielen suomeksi. Sen sijaan pohjoisimmassa Lapissa saamen kieli säilyi pisimpään lähinnä tiettömyyden ansiosta. Se ei olisi elävä nyt ilman valtion panostuksia.
1948 asetettiin saamelaisasiain komitea valmistelemaan ´saamen kansan paluuta kotimaahansa´ eli turvaamaan alueella alkuperäisväestön taloudelliset ja kielelliset oikeudet. Maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille ei puhuttu mitään. Ylä-Lappia pidettiin neitseellisenä maana, joka odotti, että sen alkuperäiskansa - saamen kansa - saattaisi sen uuteen kukoistukseen. Maan katsottiin kuuluvan siellä asuvalle saamenkieliselle väestölle siitäkin huolimatta, että osa oli tullut alueelle vasta vajaat 100 vuotta sitten, osa vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Lappalaisuudesta vaiettiin jostain syystä.
Mistä tämä tällainen yksiviivainen tulkinta saamelaisten historiasta on lähtöisin? Tarinaa alkoivat sepittää menneisyyden lahjakkaat rekonstruoijat 1940-luvun lopulla, ja sitä on jatkunut näihin päiviin. Heidän mielikuvituksensa tuotti erilaisista tiedon sirpaleista saamen kansan katkeamattoman syntytarinan, jolla ennen pitkää ei ollut mitään tekemistä sittemmin myös tutkitun ja havaitun todellisuuden kanssa. Saamelaisuuden historiankirjoitus käsittääkin tältä osin useita eri lähestymistapoja.
Ne historialliset löydökset, jotka ovat ristiriidassa lineaarisen menneisyyskäsityksen kanssa, ovat käytännöllisesti jääneet vaille huomiota. Kansallinen välttämättömyys on saanut saamelaiskäräjien poliittisen johdon torjumaan ristiriidat ja faktoihin perustuvat poikkeamat vallitsevasta suuresta kertomuksesta siitä, miten Saamenmaa on muodostunut. Siinä on etnisyys keskeistä, ei todellinen asutushistoria eikä todellinen polveutuminen.
Kummallista yksipuolisuutta ovat tuottaneet ns. saamen kansan historian ja kulttuurin tutkimukselle omistautuneet tutkimuslaitokset, jotka ovat toimineet vailla yhteyttä yleisen historian laitoksiin. Ei edes juridinen keskustelu siitä, kuka on saamelainen, ole häirinnyt saamelaisten menneisyyttä koskevan tiedon tuottajia. Heidän mielestään saamelainen on kuka tahansa, jonka vanhemmista tai isovanhemmista jompikumpi on puhunut äidinkielenään saamen kieltä.
Tämä osoittaa, miten hatarin perustein on muodostettu saamen kansa, jonka vielä väitetään olevan ainoa alkuperäisväestö Suomessa. Jos sitä vertaa vaikkapa juutalaisuuteen, niin juutalainen on kuka tahansa, joka polveutuu kaksituhatta vuotta sitten maanpakoon pakotetusta kansasta. Tosiasiassa sekin on historiallisesti väljä tulkinta.
Saamelaisten poliittisten johtajien tarpeiden valtuuttamat menneisyyden tutkijat eivät ole osallistuneet myöskään 2000-luvun alussa Oulun yliopiston käynnistämiin tutkimushankkeisiin, joissa osoitettiin, ettei saamen kieleen perustuvalla etnisyydellä ole mitään tekemistä Lapin maanomistusta ja hallintaa koskevassa kehityksessä. Useimmat saamelaiskäräjiä lähellä olevat ovat edustaneet muita oppialoja tai yliopistomaailman ulkopuolisia näkökulmia.
Saamelaista menneisyyttä pohtivat historiasta irrotetun saamelaismääritelmän pohjalta sosiologit, kielitieteilijät, politiikantutkijat, kirjallisuudentutkijat, arkeologitkin. Lapin ja Suomen historiaa tutkivat laitokset ovat osallistuneet väittelyyn pelkillä aroilla ja konservatiivisilla puheenvuoroilla vailla tutkimuspohjaa. Miten tähän on todella päädytty?
Edellä olleen perusteella voidaan sanoa, että saamelainen kansallinen ja poliittinen historia on tullut tiensä päähän. Oulun yliopiston tutkimuksissa esille tulleet seikat asettavat jokaiselle rehelliselle historioitsijalle kysymyksiä, jotka hätkähdyttävät. Voidaanko epäonnistuneen saamelaismääritelmän nojalla lappalaisista muodostettua saamen kansaa todella pitää yksin Suomen alkuperäisväestönä?
1900-luvun alussa vaikuttaneet historioitsijat eivät ajatelleet niin. Puhuttiin lappalaisista ja lapin kieltä puhuvasta väestöstä. Vasta 1970-luvulla ilmaantui oikeustietieteilijöitä, joilla oli kansallinen näkemys saamelaisista ja heidän oikeuksistaan. Se oli kuitenkin enemmän hurmokseen ja vasemmistosävytteiseen ideologiaan perustuva näkemys. Siitä pitäen saamelaiset historioitsijat ja kulttuurintukijat ovat toistaneet näitä saamelaisnationalistisia totuuksia, jotka kuuluvat myös kansalliseen opetussuunnitelmaan.
2000-luvun alussa nämä saamelaiskansallisten myyttien peruskivet alkoivat järkkyä, kun Oulun yliopiston suorittamissa tutkimuksissa ilmeni monen jo asiakirjojen perusteella tietämä asia, ettei saamelaismääritelmällä ole mitään tekemistä Lapin maanomistusta ja -hallintaa koskevassa kehityksessä, eikä ole mitään näyttöä siitä, että nykysaamelaiset olisivat juuri se ryhmä, jolle valtion saamelaisilta varastamat maat tulisi palauttaa. Lyhyesti sanottuna saamelaiskäräjien poliittisen johdon historian harhautusyritys paljastui näin.
Kaikista esiin tulleista tosiasioista huolimatta saamelaiskäräjien identiteettipolitiikka perustuu edelleen yksipuoliseen käsitykseen historiasta. Tämä jos mikä ruokkii lappalaisiin kohdistuvaa syrjintää, jolla pyritään pitämään saamelaiset erossa lappalaisista ja muusta väestöstä. On inhimillisesti hämmentävää, että jonkun poliittinen ohjelma perustuu erottamiseen eikä yhdistämiseen.
Vajaat kaksikymmentä vuotta perustamisensa jälkeen saamelaiskäräjät kieltäytyy ymmärtämästä itsensä alkuperäisväestöä lappalaisia edustavaksi itsehallintoelimeksi. Se esiintyy röyhkeästi koko Suomen alkuperäisväestöä saamelaisia edustavana itsehallintoelimenä, vaikka lappalaiset ovat saamelaisten kanssa arkisissa yhteyksissä tekemisissä päivittäin mitä moninaisissa yhteyksissä.
Toisin sanoen rajaton etnokratia oikeuttaa saamelaiskäräjät syrjimään omaa alkuperäisväestöään vetoamalla valheelliseen myyttiin Suomen ainoasta oikeasta alkuperäiskansasta. Se myytti on keksitty, jotta lappalaisten omistamien maiden hallinta saataisiin siirretyksi saamelaiskäräjille. ”
Siinä Jouni Kitin kuvausta ja näkemystä. Omana kommenttinani tähän voinen lausua, että niin pitkään kuin olen saamelaisvaltuuskunnan ja -käräjien kokouksia ja lausuntoja seurannut, niissä on puhuttu saamelaisille kollektiivisesti kuuluvista lappalaisoikeuksista.
Kun on tullut puhetta lappalaisista, heidän olemassaolonsa on haluttu kiistää.

Veikko