torstai 30. syyskuuta 2021

Eikö tosiasiallinen yhdenvertaisuus poista koskaan ”positiivista syrjintää”?

Metsähallitus on laatimassa nk. saamelaisten kotiseutualueen luonnonvarasuunnitelmaa vuosille 2022 – 2027. Suunnitelma siis kattaa valtion vesialueet Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnissa sekä Lapin paliskunnan alueella Sodankylän kunnan pohjoisosassa. Oheisen linkin https://www.lausuntopalvelu.fi/FI/Proposal/DownloadProposalAttachment?attachmentId=16366 takaa löytyvä suunnitelmaluonnos on ollut lausunnoilla 20.9. saakka. Myös annetut lausunnot ovat netistä luettavissa. 
Metsähallituksen suunnitelmia lukiessa täytyy nykyään jo välillä tarkistaa, onko eksynyt lukemaan jotain saamelaiskäräjien lausuntoa tai julistusta. Kun niissä esitettyjä toistoja saamelaisten oikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista lähtee vähänkin avaamaan, päätyy varsin stereotyyppiseen näkemykseen saamelaisista poronhoitajina ja saamelaiskulttuurista poronhoitona. Ja lisäksi, ettei tuo kulttuurin harjoittaminen luonnon käyttömuotona alistu minkäänlaisen kestävyyden tai muun kriittisemmän arvioinnin kohteeksi – vaikka olisi kuinka kovaa ja koneellista.
Tosiasiassa saamelaisista vain pieni joukko harjoittaa poronhoitoa – etenkin elinkeinona. Tosiasiassa nk. kotiseutualueella asuu vain ehkä kolmannes Suomen saamelaisista – sikäli kun on uskominen saamelaiskäräjien ym. tietoja, joiden mukaan saamelaisia on Suomessa noin 10 000 ja kun lukua vertaa pohjoisimpien kuntien alueella asuvien saamelaisten määrään. Kun siis puhutaan ja viedään käytäntöön saamelaisten luonnon käyttöön liittyviä oikeuksia, se koskee pientä osaa kaikista saamelaisista, vai koskeeko? Kuitenkin muun muassa tuossa Metsähallituksen suunnitelmaluonnoksessa vilahtelee ainakin viittauksin käsite yhdenvertaisuus, joka ei tietenkään tarkoita konkretiaa suunnitelman tarkoittamien saamelaisten ja sitä koskevan muun väestön ja heidän sidosryhmiensä keskinäisessä hierarkiassa. Viittaan aiemmin käytössä olleeseen käsitteeseen ”positiivisesta syrjinnästä” (kohdistuen alkuperäiskansaan nähden ylivertaisessa asemassa olevaan valtaväestöön tai sen elinkeinoja harjoittavaan tai väärää vaatetusta käyttäviin saamelaisiin) sekä myöhemmin tilalle otettuun ja paremmin myyvään käsitteeseen ”positiivisesta erityiskohtelusta” (joka on käytäntönä samaa kuin edellinen).
Tästä oikeuksien ja ”positiivisen erityiskohtelun” suossa tallustavan luonnonvarojen käytön ja näennäisen suojelun suunnitelmasta annetuissa monissa lausunnoista heijastuu Metsähallituksen toiminnan skitsofreenisuus. Yhdistettynä ehkä joiltain osin aidosti vaivaavaan putkinäköön. Tosin kun puhutaan ”taudin” alkulähteestä, tartuttajasta, voivat jäljitykset johtaa myös laitosta ohjaaviin ministeriöihin, ehkä valtioneuvostoonkin, ja hyvin suurella epäilyllä vaikka Firenzeen, yleisemmin Suomea maailmalla mustamaalaavien ”ihmisoikeustahojen” aherrukseen. Kyse on siis Suomen mainetta suojaavasta hyvekuplasta, jota kukaan ei uskalla puhkaista katsoakseen mitä sen sisältä todellisuudessa löytyy.
Tässä tausta-asetelmassa luin mielenkiinnolla Lapin Kullankaivajain Liiton luonnonvarasuunnitelmasta antamaa lausuntoa. Sen laatinut liiton edunvalvoja Antti Peronius on aiemminkin tuonut korkealentoisia oikeuskysymyksiä elävän elämän ja karujen faktojen äärelle. Ja varsin usein hänen argumenttinsa ovat kestäneet myös kullankaivuun liittyen Suomen oikeuslaitosten tutkinnassa. Onneksi oikeuslaitos ei ole ollut itsestäänselvyyksinä toistettujen väitteiden vietävissä (esimerkkinä vaikkapa hiljattainen Käsivarren alueen malminetsintäkeissi). Pitäisikö kuitenkin sanoa ei toistaiseksi, kun luki äsken uutista korkeimman oikeuden (KKO) myöntämästä mitalista tilanteessa, jossa ollaan laatimassa hyvin kiistanalaista saamelaisia ja saamelaisuutta koskevaa lakimuutosta.
Lapin Kullankaivajain Liitto (LKL) esittää, että nyt lausunnoilla ollutta luonnonvarasuunnitelmaa ei hyväksytä, vaan se palautetaan valmisteluun. Liiton mukaan suunnitelman tavoitteeksi on ilmoitettu luonnon arvon vastuullinen kehittäminen yli sukupolvien sekä kestävä yhteiskunnallinen kokonaishyöty. Sen käsitys kuitenkin on, että asetettu tavoite ei tuolla suunnitelmalla toteudu, eikä sitä ilmeisesti ole pyritty tavoittelemaankaan, sillä suunnitelmassa merkittävästi linjataan saamelaisten oikeuksien nostaminen kaikkien muiden maan- ja luonnonkäyttäjäryhmien oikeuksien yläpuolelle. Toinen vahva suunnitelmaan sisäänkirjoitettu linjaus on syventää ja laajentaa alueen suojelua, joka on kaavailtu tehtäväksi kontrolloimalla, hidastamalla ja vaikeuttamalla kaikkea muuta maan- ja luonnonkäyttöä kuin saamelaiskulttuuriin liitettyä porotaloutta. Liiton mukaan porotalouden kielteisistä luontovaikutuksista vaietaan täysin. LKL:n mukaan Pohjois-Lapissa on vaikea ajatella mitään sellaista elinkeinotoimintaa, mikä ei pohjaudu maan- ja luonnonkäyttöön. Rajoittamalla tätä heikennetään alueen taloudellisia tulevaisuuden mahdollisuuksia. Tämä synnyttää kielteisen kehityskulun mikä tosiasiallisesti heikentää myös porotalouden ulkopuolella olevan saamelaisen väestönosan mahdollisuuksia toimeentuloon ja mahdollisuuteen asua alueella.
Perusteluiksi miksi luonnonvarasuunnitelma pitää palauttaa uuteen valmisteluun LKL esittää, ettei ensinnäkään oikeudellista pohjaa saamelaisen väestönosan positiivisen erityiskohtelun automaation luomiselle ole olemassa. Liiton mukaan tämä virheellinen lähtökohta on vääristänyt suunnittelun perusteita ja johtanut käsittämättömään lopputulokseen ja syvenevään epätasa-arvokehitykseen. Toisekseen luonnonvarasuunnitelma ei LKL:n toteuta asetettua päätavoitetta, vaan sen vaikutukset todennäköisesti huonontavat luonnon arvon kehittymistä ja pienentävät kokonaishyötyä – vain pienen poronhoitajapiirin hyödyt kasvavat.
Antti Peronius on todennut, kuinka kolmannes luonnonvarasuunnitelmasta käsittelee saamelaisten positiivisen erityiskohtelun oikeutusta. Vakuuttaminen ei hänen mukaansa onnistu, koska Suomen laista eikä mistään kansainvälisestä sopimuksesta löydy sellaista vaatimusta. Yleinen vaatimus on kaikkien tasapuolinen kohtelu. Peroniuksen mukaan suunnitelmassa on aivan oikein todettu, että Metsähallituksen tulee osaltaan edistää perustuslaissa mainittua saamelaisten oikeutta ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan. Hänestä Metsähallituksen tulee kuitenkin samanaikaisesti huolehtia kaikkien muidenkin ryhmien perusoikeuksien toteutumisesta.
LKL:n lausunnon mukaan suunnitelmassa on aivan oikein todettu, että tällä erityiskohtelulla ei muiden paikallisten asemaa tai elinkeinojen toimintamahdollisuuksia heikennetä – eikä tietysti saakaan heikentää, mutta ei myöskään saa rakentaa uudenlaista epätasa-arvoa, mikä jää mainitsematta. Suomen laissa ja kansainvälisessä sopimuksessa mainitaan erityiskohtelu, mutta sitä on tarkoitettu käytettäväksi vain silloin, kun alkuperäiskansan edustajat eivät kykene osallistumaan itseään koskevaan päätöksentekoon tai vaikuttamiseen heikon osaamisen, kulkuolosuhteiden, taloudellisen aseman tms. johdosta. Tällöinkin erityiskohtelu on tarkoitettu annettavaksi vain tasa-arvon saavuttamiseen saakka.
LKL:n mielestä tässä suunnitelmassa näkyy taustalla saamelaiskäräjien argumentaatio, minkä mukaan saamelaisille kuuluvat kaikki ne oikeudet, mitkä suomalaisillekin kuuluvat ja sen lisäksi saamelaisalueella vielä jotakin muuta erityistä. Tämä perustellaan kielellisiin oikeuksiin liittyvillä kulttuurisilla oikeuksilla ja jos kulttuuri käsitetään laajasti kaikkena ihmisen tekemisenä, niin se voidaan laajentaa koskemaan ihan kaikkea. 
Tämä tulkinta on kuitenkin lausunnon mukaan virheellinen. Muista poikkeavaa erityiskohtelua voidaan toteuttaa määräaikaisesti ja aina vain tarkoin rajatuissa yksittäistapauksissa poikkeaman korjaamiseen, kunnes tasa-arvoisuus toteutuu. Mitään jatkuvatoimista automaattia erityisen positiivisen kohtelun mahdollistamiseksi millekään kielelliselle tai etniselle ryhmälle ei voida rakentaa, sillä tasa-arvoinen kohtelu on kuitenkin kaiken hallinnoinnin lähtökohtainen lähestymistapa.
Väärä ajatus saamelaisille kuuluvista erityisistä oikeuksista perustuu Peroniuksen arvion mukaan saamelaiskäräjien edunvalvonnan tarkoituksenmukaiseen virhetulkintaan. Suomen oikeuslähteet ja kansainväliset sopimukset lähtevät siitä, että erityiskohtelua annetaan vain, jos sitä tarvitaan nostamaan alkuperäiskansan oikeuksien taso muun väestön tasalle – jos esimerkiksi alkeellisissa oloissa asuva väestö ei yksinkertaisesti kykene osallistumaan yhteiskunnalliseen elämään. Suomessa tällaista epätasa-arvoa ei ole.
Voimassa olevan lainsäädännön pohjalta erityiskohtelua voidaan harjoittaa sellaisessa tilanteessa, missä tunnistetaan kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien toteutumatta jääminen. Silloinkin korvaavan toiminnan tulee kohdistua itse ongelma-asian ratkaisemiseen eikä milloinkaan laajoihin yleisiin oikeuksiin, niin kuin luonnonvarasuunnitelman kaltaisessa laajassa suunnitelmassa väkisinkin tehdään. Tämä saamelaiskäräjien argumentaatiosta rakennettu ajattelu (samat oikeudet ja ekstraa päälle) ei perustu Peroniuksen selvityksen mukaan mihinkään lakiin. Mikäli sellaista halutaan rakentaa, tulee hänen mukaansa lakeja muuttaa. Missään oikeuslähteessä (laissa tai asetuksessa tai hallituksen esityksessä) ei mainita yleistä, pysyvää positiivista erityiskohtelua, minkä kaltaista menettelyä tämä luonnonvarasuunnitelma on luomassa. Tämän kaltaisen erityisoikeuksien automaatin rakentamiselle ei ole olemassa minkäänlaista perustetta.
Peroniuksen mukaan kokonaan toinen täysin erillinen kysymys on se, mistä laista lopulta johdetaan erityisten maan- ja luonnonkäyttöön liittyvien oikeuksien olemassaolo nimenomaan saamelaisalueella. Ilmeisesti ainoa sitä tukeva lain kohta on hänen mukaansa metsähallituslaissa oleva viittaus kulttuurin toteutumisen oikeuden varmistamisesta nimenomaan saamelaisalueella. Saamelaiskäräjälaissa ei ole olemassa mitään erityistä aluerajausta muuten kuin saamelaiskäräjien organisoitumiseen liittyen. Saamelaisella on perustuslain mukainen erityinen oikeus ylläpitää kieltään ja kulttuuriaan kaikkialla – mutta mistä syntyy rajaus toteuttaa vaikkapa eräilyyn liittyvää kulttuuria erityisesti vain saamelaisalueella?
Tässäkin luonnonvaraprojektissa käytetty Akwe:kon menettely on Peroniuksen mukaan pieni esimerkki sisään rakentuneesta epätasa-arvosta. Siinä näennäisesti osallistetaan laaja joukko, mutta laajan keskustelevan ryhmän takana on pieni erillinen saamelaisten työryhmä, jonka vaikutus on suuri. Metsähallituksen Akwe:kon hallinnoiduissa alueiden hoito- ja käyttösuunnitteluissa saamelaisten työryhmä on käytännössä käyttänyt veto-oikeutta. Toisin sanoen sidosryhmien päätyöryhmä ideoi ja esittää asioita, joista seuraavassa kokouksessa kerrotaan, että Akwe:kon erillistyöryhmä ei niitä hyväksynyt – perusteluna aina se, että suunniteltu asia heikentää saamelaiskulttuurin harjoittamisen edellytyksiä. Tarkemmin perusteluja ei yleensä avata, eikä keskustelua osapuolten välille synny, koska useasti saamelaiset jäsenet eivät ole yleiskokouksessa läsnä ja muut eivät saa seurata erillistyöryhmän keskustelua.
Menettely synnyttää Peroniuksen mukaan epätasa-arvon tunnetta, kun lisäksi Metsähallitus maksaa osallistumisen kulut Akwe:kon ryhmäläisille, mutta ei pääryhmän työskentelyyn osallistuville. Kaikki tämä voi olla ymmärrettävää hyvin alkeellisissa oloissa elävän heimokansan jäsenten suojaamiseksi ja osallistumisen mahdollistamiseksi, mutta onko sen kaltainen menettely tarpeen Suomen kaltaisessa maassa, missä valtion hyvin rahoittama saamelaiskäräjät jo hoitaa tällaisia asioita, LKL kysyy.
Perusteluiksi kritiikkiinsä luonnonvarasuunnitelman tavoitteista LKL viittaa saamelaiskäräjien toimiin poronhoidon nimissä kullankaivukiistoissa. Saamelaiskäräjät on sarjatuottanut kullanhuuhdontaan liittyviä muistutus- ja valitusdokumentteja (noin 100 hallinto-oikeusvalitusta ja kymmenkunta valitusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen), joissa on viljelty julistuksenomaisesti sitä, kuinka saamelainen poronhoito on luontosidonnaista ja perustuu mm. laidunkiertoon, luonnonlaitumiin, luonnon kunnioittamiseen yms. hyviin asioihin. Näillä argumenteilla saamelainen poronhoito erotetaan jostakin muusta, mitä on samoissa paliskunnissa tapahtuva suomalaisten poronhoito tai suomalaisten paliskuntien vastaavissa luonnonolosuhteissa tapahtuva poronhoito.
Peroniuksen mukaan taustalla lienee ajatus, että saamelaisella poronhoidolla on jotakin sellaista erityistä kulttuurista arvoa, mitä jollain toisella poronhoidolla ei ole. Näiden väitteiden tai ylipäätään porotalouden toimintatapoihin liittyvien erojen todenperäisyyttä on vaikea arvioida. Tämänkaltainen saamelaisen porotalouden erityisyyden näkökulma on luonnonvarasuunnitelmaluonnoksessa nytkin kritiikittömästi omaksuttu. Samoin sanallakaan ei viitata porojen ylilaidunnuksen aiheuttamaan jättiläiskokoiseen ekologiseen muutokseen, mikä on merkittävin nimenomaan saamelaisalueella ja minkä aiheuttamaa ristiriitaa mm. ympäristön kulumiseen ja petopolitiikkaan liittyvien tavoitteiden kanssa pitäisi nimenomaan tämän kaltaisessa suunnitelmassa LKL:n mukaan pohtia.
Olipa porotalous kulttuurisesti erityistä tai ei, siihen liittyy kuitenkin LKL:n mukaan vakavampi ongelma eli sen huono tulontuottokyky. Tilastot osoittavat, että lihanmyyntitulo ei riitä kattamaan tuotantokuluja, vaikka oman työn hinta määriteltäisiin kuinka alhaiselle tasolle. Tuet ja korvaukset nostavat kokonaistuloksen niukasti plussan puolelle. Muille koituvat sivukustannukset ovat suhteessa tuottoon lisäksi valtavat – esimerkiksi porokolareihin liittyvät vakuutuskorvaukset nousevat samaan suuruusluokkaan lihanmyyntitulojen määrän kanssa.
Jos alueen kaikki maan- ja luonnonkäyttö alistetaan porotaloudelle siten kuin luonnonvarasuunnitelmaluonnoksessa kuvataan, päädytään LKL:n vääjäämättä katastrofiin. Näin juuri siksi, että Pohjois-Lapissa on mahdotonta keksiä elinkeinoa, mikä ei liittyisi maan- ja luonnonkäyttöön ja millä ei ole minkäänlaista konfliktia porotalouden kanssa. Peronius huomauttaa, että saamalaisväestön poismuutto saamelaisalueelta on suhteessa jopa suurempaa kuin muun väestön poismuutto. Suurin osa saamelaisista siis asuu kotiseutualueen ulkopuolella – kotiseutualueen väestössä painottuu vanhempi sekä vanheneva väestönosa. Tämä johtuu siitä, että vain pieni osa saamelaisesta väestöstä saa toimeentulonsa porotaloudesta ja porotalouden ehdoilla toimiminen aiheuttaa taloudellisen elämän mahdollisuuksien kaventumista myös suurimmalle osalle saamelaisesta väestöstä.
Luonnonvarasuunnitelman pohjalta halutaan LKL.n mielestä vahvistaa tällaista kehitystä. Liitto arvioi, ettei tilanne tuota lopulta mitään hyvää edes porotaloudesta tulonsa saavalle pienelle saamelaiselle väestönosalle. Toki lyhyellä tähtäimellä saadaan muun luonnonkäytön laidunaluekulutus ehkä hieman pienenemään ja ”ylimääräisten” poistuessa enemmän vapauksia paimentamiselle. Lopulta tämäkään ei korjaa poronhoidon kiistämättömiä perusongelmia. 
LKL:n lausunnossa viitataan vielä Norjan pohjoisimman osan maankäytön ratkaisuun, jossa mikään maan- ja luonnonkäyttöhanke ei saa lupaa aluehallinnolta, mikäli porotalouden kanssa ei ole sovittu kompensaatiosta. Kysymyksessä on taloudellinen korvaus, minkä menettelyn kautta aivan kaikki on sallittua, kunhan vain paliskunnalle maksetaan tarpeeksi. Norjan pienistä paliskunnista monet ovat muuttuneet kompensaatiota periviksi liikeyrityksiksi ja porotalouden harjoittaminen on niille sivutoimintaa. 
Suomalaisen silmin Norjan tilanne muistuttaa suojelurahajärjestelmää. Lopputulos on Peroniuksen mielestä kuitenkin onnettomuus Finnmarkille, vaikka sitä kehuvat harvat käytännöstä hyötyvät. Suomessa ei ole samanlaista paikallistason ja väliportaan tason luvitusta, eikä ole samanlaisia luontoon perustuvia siirrettäviä immateriaalioikeuksia, kuin Norjassa. Sama malli ei ole siis suoraan siirrettävissä tänne. LKL:n käsitys on kuitenkin se, että Akwe:kon menettelyä pyritään laajentamaan ja siihen pyritään jatkossa sisällyttämään Norjan mallin mukainen luonnonkäytön maksullisuus.
Metsähallitus tuskin haluaa julkisesti ilmoittautua edistämään tällaista kehityskulkua, mutta nyt käsiteltävänä olevan luonnonvarasuunnitelman myötä se LKL:n mukaan tahattomasti niin tekee.
Tarkennuksena edellä mainittuun Akwe:Kon menettelyyn täytyy todeta, että vastaavia Akwe:Kon työryhmiä on ruvettu perustamaan myös muiden kuin saamelaiskäräjien nimittäminä. Tällainen kantainarinsaamelaisten paikallisyhteisö on antanut lausuntonsa käsillä olleesta luonnonvarasuunnitelmasta ja nähtäväksi jää, saako se Metsähallitukselta yhdenvertaisen kohtelun kuin nuo sen palkanmaksussa mukana olevat ryhmät.