Inarinsaamelainen
Matti Morottaja esitti jo aikanaan
saamelaisvaltuuskunnassa, että inarinsaamelaiset tulisi mainita omana
kulttuurisena ryhmänään tulevassa saamelaislaissa. Se ei miellyttänyt
vuotsolaista Pekka Aikiota, joka
ehätti huomauttamaan ”väärti Matille”, ettei nyt ollut viisasta ruveta
erottelemaan saamelaisryhmiä, vaan tärkeämpää oli että esiinnyttäisiin yhtenä
kansana. Tuohon aikaan kuulin ensimmäisen kerran myös hoettavan ”yleissaamelaisuudesta”,
joka hokema tai mielikuva tuntuu kuuluvan nyt myös uuden, nuoren saamelaissukupolven
puheissa.
Ei
ollut Suomen alueen alkuperäisellä saamelaisuudella omaa asemaa 1970- ja
1980-luvun saamelaispolitiikassa, eikä sitä ole edelleenkään. Tosin taitaa
Tenonlaakson vanha jokisaamelaisuuskin jääneen tuon poronhoitoa kultuurinsa
kulmakivenä mainostavan ”yleissaamelaisuuden” varjoon, mutta inarinsaamelaisuuden
tilannetta voidaan pitää jo osin menetettynä. Kiitos siitä saamelaiskäräjille
ja sitä tukeville, saamelaisuuden stereotypiaa vaaliville tarinaprofessoreille,
niin sanotulle ”tiedeyhteisölle”, sekä vielä Suomen hyväntahtoisen hölmölle
oikeusministeriölle.
Inarinsaamelaisuus
on ollut suomalaisessa saamelaispolitiikassa sekä hyödyke että piikki
valtasaamelaisuuden lihassa. Tietoisuus inarisaamelaisten (tai –lappalaisten)
oikeuksista Suomen saamelaisalueen maihin, vesiin ja niiden käyttöön on ollut
hyödyllinen kassara ”yleissaamelaisille”, poliittisille oikeusvaateille.
Piikiksi taas on tullut tuo jo saamelaisvaltuuskunnassa näennäisen
hyväntahtoisella väärtittelyllä torjuttu inarinsaamelaisten erityisyys – sen
historiallinen alkuperäisyys. Aina kun inarinsaamelaista identiteettiä ja
inarinsaamelaisten oikeudellista asemaa on pyritty korostamaan, pyrkimys on
tavalla tai toisella saamelaisjohdon toimesta torjuttu – tarinaprofessoreiden tukiessa.
Inarinsaamelaisten
kohtalo on ollut viime vuosina taas näkyvämmin esillä muun muassa
metsähallituslain saamelaisosion valmistelun yhteydessä, kun heidät jälleen saamelaiskäräjien
ja kolttien kyläkokouksen edustajien voimin jyrättiin ulos poronhoidon ja
kolttakulttuurin asemaa muutoin painottaneista lainkohdista, ja kun
inarinsaamelaiset saamelaiskäräjävaaleissa eniten ääniä saaneet edustajat
syrjäytettiin kylmästi käräjien hallinnosta. Metsähallituslain saamelaiskäräjien valtaa vahvistamaan ajetut pykälät jäivät onneksi
toteutumatta. Ja sen verran härski käräjävaalien tuloksen vesittäminenkin
painoi, että saamelaiskäräjillä hyväksyttiin muutama inarinsaamelaisia koskeva
rivi käräjien vuosien 2016 -2019 toimintaohjelmaan. Asia pääsi Yle Sápmissa
ihan otsikkoon, vaikka uutinen kertoikin vain kuinka ”saamelaiskäräjät saattaa aloittaa tällä vaalikaudella
inarinsaamelaisten oikeusaseman selvittämisen”.
Joku
saattaa sanoa, että onhan inarinsaamelaisuutta pidetty saamelaisjohdon ja sitä
tukevan saamelaismedian toimesta esillä ja onhan esimerkiksi inarinsaamenkielen
eteen tehty viime vuosina paljonkin – toki ei niinkään paljon juuri
saamelaiskäräjien toimesta. Ja onhan inarinsaamelaisia päässyt tai päästetty mukaan
ihan vallan paikoillekin – vaikkapa saamelaiskäräjien vaalilautakuntaan.
Jos
tilannetta katsoo kriittisesti, on kyse ollut korkeintaan inarinsaamelaisuuden
kuolonsyleilystä. Ei inarinsaamelaisuus ylety todellisille saamelaispolitiikan
tekopaikoille, ei inarinsaamelainen kulttuurikaan todellisuudessa näy eikä saa
sitä huomiota, jota se erityisesti tarvitsisi säilyäkseen. Oikeita
inarinsaamelaisia näyttävät julkisuudessa olevan ne, jotka ovat
assimiloituneet, tai assimiloitu, poronhoidolla esiin nousevaan ”yleissaamelaisuuteen”.
Jos väestönsä etua ajava Inarin kunta on ottanut jossain yhteydessä kantaa
inarinsaamelaistenkin puolesta, sen on syytetty sekaantuneen saamelaiskäräjille
kuuluviin asioihin.
Oma
lukunsa tuossa inarinsaamelaisuuden hävittämisessä on suhtautuminen
saamelaisuuden ulkopuolelle jätettyihin statuksettomiin inarinsaamelaisiin,
historiallisemmin inarinlappalaisiin. He ovat samaa sukua ja usein samaa
perhettäkin kuin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon jossain vaiheessa
hakeutuneet – tai päässeet – inarinsaamelaiset. Nämä statuksettomat omaavat ja
omistvat muiden inarisaamelaisten tavoin alueensa erityiset etuudet, mutta
saamelaisjohdolle he ovat kulttuurinsa menettäneitä, suomalaistuneita tai ihan
suomalaisia ”pääväestön” edustajia, joiden päästäminen saamelaiskäräjille
johtaisi saamelaiskulttuurin tuhoon.
Inarinsaamelainen
Aune Kuuva kirjoitti 3.5.2017
inarilaisessa Inarin historiasta puuttuvasta lappalaisten kaudesta. Siitä,
kuinka professori Veli-Pekka Lehtolan
johdolla kirjoitettu historiateos kertoo vain saamelaisista, ei historian
tuntemista lappalaisista. Kommentoin tuota historian vääntämistä seuraavassa
Inarilaisessa, Kuuvan kirjoitusta kiitellen. Kuinka ollakaan tuohon samaan
lehteen ehätti selittämään saamelaisuuden ja lappalaisuuden määritelmiään myös
professori Lehtola. Hieman yksinkertaiseksi tarinoimansa Pieran (kuka lienee hän ollut – jos on ollutkaan) esimerkillä ”tavallista
saamelaista Aunea” opettaen professori kirjoitti ”yleistyneestä” ja
omakielisestä saamelainen-nimityksestä ja että saamelainen tarkoitti aiemmin lappalaisiksi nimiteltyjä henkilöitä. Lehtola
kertoo kuitenkin uudesta lappalaisten
nimityksen omineesta ryhmästä, joka on
pyrkinyt käsitteitä hämärtämällä saamaan asialleen uskottavuutta. ”Asialla”
Lehtola tarkoittanee näiden lappalaisten asiakirjoihinsa nojaten
vaatimia oikeuksia.
Kun
saamelaisjohto muun muassa aiemman puheenjohtajansa Klemetti Näkkäjärven suulla kiisti lappalaisten olemassaolonkin
viittaillen joistain joulutontuista, Lehtola katsoo Suomessa olevan
kahdenlaisia lappalaisia: sekä saamelaisiksi yleistyneitä että joitain muita (joulutonttuja?).
Professorin selitys menee sikäli tarinaperinteen puolelle, että hänen tulisi saadakseen asialleen uskottavuutta selittää
vielä miksi Aune Kuuvan mainitsemista perheensä muista jäsenistä, jotka eivät
aikanaan ruksanneet itseään taannoisessa kyselyssä saamelaisiksi, tuli tuon
takia noita statuksettomia Näkkäläjärven viittaamia joulutonttuja?
Inarinsaamelaisuuteen
kohdistuvaa poliittista ja saamelaispoliittista kolonisaatiota on tehty
vuosikymmenten aikana monin tavoin ja yksi uudenaikainen tapa on erilaisen mielikuvia
suuren yleisön keskuudessa ja poliittisessa päätöksenteossa muokkaavan
disinformaation tuottaminen. Viime päivinä on ihmetelty muun muassa muutamilla
sivustoilla ja muissa materiaaleissa olevaa saamelaiskielten karttaa, jossa
inarinsaamelaisuus on jäänyt enää pieneksi saarekkeeksi kovin suureksi
kasvaneen koltan ja tietenkin vielä suuremman pohjoissaamen sisälle. Vaikka
kartat kertovat kielialueista – toki niistäkin virheellisesti – ne antavat
mielikuvan myös eri saamelaisryhmien alueellisesta asettumisesta ja asemasta.
Liitin
tuonne kirjoitukseni loppuun noiden kielialuekarttojen jatkeeksi myös muutaman historiallista asuttamista koskevan
karttakuvan.