tiistai 16. toukokuuta 2017

Tarinaprofessoreita ja inarinsaamensyöjiä

Inarinsaamelainen Matti Morottaja esitti jo aikanaan saamelaisvaltuuskunnassa, että inarinsaamelaiset tulisi mainita omana kulttuurisena ryhmänään tulevassa saamelaislaissa. Se ei miellyttänyt vuotsolaista Pekka Aikiota, joka ehätti huomauttamaan ”väärti Matille”, ettei nyt ollut viisasta ruveta erottelemaan saamelaisryhmiä, vaan tärkeämpää oli että esiinnyttäisiin yhtenä kansana. Tuohon aikaan kuulin ensimmäisen kerran myös hoettavan ”yleissaamelaisuudesta”, joka hokema tai mielikuva tuntuu kuuluvan nyt myös uuden, nuoren saamelaissukupolven puheissa.
Ei ollut Suomen alueen alkuperäisellä saamelaisuudella omaa asemaa 1970- ja 1980-luvun saamelaispolitiikassa, eikä sitä ole edelleenkään. Tosin taitaa Tenonlaakson vanha jokisaamelaisuuskin jääneen tuon poronhoitoa kultuurinsa kulmakivenä mainostavan ”yleissaamelaisuuden” varjoon, mutta inarinsaamelaisuuden tilannetta voidaan pitää jo osin menetettynä. Kiitos siitä saamelaiskäräjille ja sitä tukeville, saamelaisuuden stereotypiaa vaaliville tarinaprofessoreille, niin sanotulle ”tiedeyhteisölle”, sekä vielä Suomen hyväntahtoisen hölmölle oikeusministeriölle.
Inarinsaamelaisuus on ollut suomalaisessa saamelaispolitiikassa sekä hyödyke että piikki valtasaamelaisuuden lihassa. Tietoisuus inarisaamelaisten (tai –lappalaisten) oikeuksista Suomen saamelaisalueen maihin, vesiin ja niiden käyttöön on ollut hyödyllinen kassara ”yleissaamelaisille”, poliittisille oikeusvaateille. Piikiksi taas on tullut tuo jo saamelaisvaltuuskunnassa näennäisen hyväntahtoisella väärtittelyllä torjuttu inarinsaamelaisten erityisyys – sen historiallinen alkuperäisyys. Aina kun inarinsaamelaista identiteettiä ja inarinsaamelaisten oikeudellista asemaa on pyritty korostamaan, pyrkimys on tavalla tai toisella saamelaisjohdon toimesta torjuttu – tarinaprofessoreiden tukiessa.
Inarinsaamelaisten kohtalo on ollut viime vuosina taas näkyvämmin esillä muun muassa metsähallituslain saamelaisosion valmistelun yhteydessä, kun heidät jälleen saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustajien voimin jyrättiin ulos poronhoidon ja kolttakulttuurin asemaa muutoin painottaneista lainkohdista, ja kun inarinsaamelaiset saamelaiskäräjävaaleissa eniten ääniä saaneet edustajat syrjäytettiin kylmästi käräjien hallinnosta. Metsähallituslain saamelaiskäräjien valtaa vahvistamaan ajetut pykälät jäivät onneksi toteutumatta. Ja sen verran härski käräjävaalien tuloksen vesittäminenkin painoi, että saamelaiskäräjillä hyväksyttiin muutama inarinsaamelaisia koskeva rivi käräjien vuosien 2016 -2019 toimintaohjelmaan. Asia pääsi Yle Sápmissa ihan otsikkoon, vaikka uutinen kertoikin vain kuinka ”saamelaiskäräjät saattaa aloittaa tällä vaalikaudella inarinsaamelaisten oikeusaseman selvittämisen”.
Joku saattaa sanoa, että onhan inarinsaamelaisuutta pidetty saamelaisjohdon ja sitä tukevan saamelaismedian toimesta esillä ja onhan esimerkiksi inarinsaamenkielen eteen tehty viime vuosina paljonkin – toki ei niinkään paljon juuri saamelaiskäräjien toimesta. Ja onhan inarinsaamelaisia päässyt tai päästetty mukaan ihan vallan paikoillekin – vaikkapa saamelaiskäräjien vaalilautakuntaan.
Jos tilannetta katsoo kriittisesti, on kyse ollut korkeintaan inarinsaamelaisuuden kuolonsyleilystä. Ei inarinsaamelaisuus ylety todellisille saamelaispolitiikan tekopaikoille, ei inarinsaamelainen kulttuurikaan todellisuudessa näy eikä saa sitä huomiota, jota se erityisesti tarvitsisi säilyäkseen. Oikeita inarinsaamelaisia näyttävät julkisuudessa olevan ne, jotka ovat assimiloituneet, tai assimiloitu, poronhoidolla esiin nousevaan ”yleissaamelaisuuteen”. Jos väestönsä etua ajava Inarin kunta on ottanut jossain yhteydessä kantaa inarinsaamelaistenkin puolesta, sen on syytetty sekaantuneen saamelaiskäräjille kuuluviin asioihin.
Oma lukunsa tuossa inarinsaamelaisuuden hävittämisessä on suhtautuminen saamelaisuuden ulkopuolelle jätettyihin statuksettomiin inarinsaamelaisiin, historiallisemmin inarinlappalaisiin. He ovat samaa sukua ja usein samaa perhettäkin kuin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon jossain vaiheessa hakeutuneet – tai päässeet – inarinsaamelaiset. Nämä statuksettomat omaavat ja omistvat muiden inarisaamelaisten tavoin alueensa erityiset etuudet, mutta saamelaisjohdolle he ovat kulttuurinsa menettäneitä, suomalaistuneita tai ihan suomalaisia ”pääväestön” edustajia, joiden päästäminen saamelaiskäräjille johtaisi saamelaiskulttuurin tuhoon.
Inarinsaamelainen Aune Kuuva kirjoitti 3.5.2017 inarilaisessa Inarin historiasta puuttuvasta lappalaisten kaudesta. Siitä, kuinka professori Veli-Pekka Lehtolan johdolla kirjoitettu historiateos kertoo vain saamelaisista, ei historian tuntemista lappalaisista. Kommentoin tuota historian vääntämistä seuraavassa Inarilaisessa, Kuuvan kirjoitusta kiitellen. Kuinka ollakaan tuohon samaan lehteen ehätti selittämään saamelaisuuden ja lappalaisuuden määritelmiään myös professori Lehtola. Hieman yksinkertaiseksi tarinoimansa Pieran (kuka lienee hän ollut – jos on ollutkaan) esimerkillä ”tavallista saamelaista Aunea” opettaen professori kirjoitti ”yleistyneestä” ja omakielisestä saamelainen-nimityksestä ja että saamelainen tarkoitti aiemmin lappalaisiksi nimiteltyjä henkilöitä. Lehtola kertoo kuitenkin uudesta lappalaisten nimityksen omineesta ryhmästä, joka on pyrkinyt käsitteitä hämärtämällä saamaan asialleen uskottavuutta. ”Asialla” Lehtola tarkoittanee näiden lappalaisten asiakirjoihinsa nojaten vaatimia oikeuksia.
Kun saamelaisjohto muun muassa aiemman puheenjohtajansa Klemetti Näkkäjärven suulla kiisti lappalaisten olemassaolonkin viittaillen joistain joulutontuista, Lehtola katsoo Suomessa olevan kahdenlaisia lappalaisia: sekä saamelaisiksi yleistyneitä että joitain muita (joulutonttuja?). Professorin selitys menee sikäli tarinaperinteen puolelle, että hänen tulisi saadakseen asialleen uskottavuutta selittää vielä miksi Aune Kuuvan mainitsemista perheensä muista jäsenistä, jotka eivät aikanaan ruksanneet itseään taannoisessa kyselyssä saamelaisiksi, tuli tuon takia noita statuksettomia Näkkäläjärven viittaamia joulutonttuja?
Inarinsaamelaisuuteen kohdistuvaa poliittista ja saamelaispoliittista kolonisaatiota on tehty vuosikymmenten aikana monin tavoin ja yksi uudenaikainen tapa on erilaisen mielikuvia suuren yleisön keskuudessa ja poliittisessa päätöksenteossa muokkaavan disinformaation tuottaminen. Viime päivinä on ihmetelty muun muassa muutamilla sivustoilla ja muissa materiaaleissa olevaa saamelaiskielten karttaa, jossa inarinsaamelaisuus on jäänyt enää pieneksi saarekkeeksi kovin suureksi kasvaneen koltan ja tietenkin vielä suuremman pohjoissaamen sisälle. Vaikka kartat kertovat kielialueista – toki niistäkin virheellisesti – ne antavat mielikuvan myös eri saamelaisryhmien alueellisesta asettumisesta ja asemasta.

Liitin tuonne kirjoitukseni loppuun noiden kielialuekarttojen jatkeeksi myös muutaman historiallista asuttamista koskevan karttakuvan.