Saamelaiskäräjien tuottamassa informaatiossa on kerrottu
pitkin aikaa kuinka poronhoito on saamelaiskulttuurin perusta. Vielä
vuosikymmen pari sitten tuota valta- eli pohjoissaamelaisen saamelaispolitiikan
hokemaa viljeltiin hyvinkin yksioikoisesti. Sen tuloksena jopa Suomessa suuri
eteläinen yleisö, ulkomaalaisista turisteista tai EU-poliitikoista puhumattakaan, kokee mielikuvaa siitä, että kaikki saamelaiset ovat
poronhoitajia.
Nykyisin saamelaiskäräjien ”virallinen” kerronta on hieman
tarkentunut:
”Poronhoito on näkyvin osa saamelaiskulttuuria. Kaikki
saamelaiset eivät saa elantoaan poronhoidosta, mutta sen yhteisöllinen ja
kulttuurinen merkitys on edelleen suurta. Poronhoidon vuotuistapahtumiin,
kesäisiin vasanmerkityksiin ja talvisiin poroerotuksiin, osallistuu yleensä
koko suku. Se on ainoa perinteinen saamelaiselinkeino, joka on yksistään
kannattava. Poronhoidon tuloista noin 14 prosenttia muodostuu valtiollisista ja
EU-tuista. Moni saamelainen harjoittaa poronhoidon yhteydessä pienimuotoista matkailu-
tai jalostustoimintaa. Saamelaisten kotiseutualue kuuluu erityiseen
poronhoitoalueeseen, jossa poroilla on vapaa laidunnusoikeus. Kotiseutualueella
on 13 paliskuntaa ja noin 1250 poronomistajaa, mikä on noin 27 % koko Suomen
poronomistajista. Eloporoja on noin 40 % (78 307) koko Suomen eloporoista ja
vajaa 80 % Lapin eloporoista...”
Niinpä. Kaikki
saamelaiset eivät todellakaan saa elantoaan poronhoidosta! Sanailu edistää
kuitenkin mielikuvaa siitä, että hyvin
suuri joukko saamelaisista elää poroilla. Jos haluttaisiin kertoa oikea
totuus, tekstin pitäisi kuulua tyyliin: vain
muutama hullu prosentti saamelaisista oikeasti elää poronhoidosta.
Jospa kuplan sisältö jäisikin vain tähän. Jokainenhan saa vapaassa
maassa ja maailmassa hakea itselleen identiteetin tai erikoisuuden jatketta ja
rakennusainetta miten haluaa. Tällaisen voi rinnastaa vaikkapa
uskonnonvapauteen.
Saamelaiseen poronhoitokulttuurin käsitteeseen on kuitenkin
ujutettu äärimmäisen harhaanjohtava mielikuva sen kestävyydestä luonnon
kannalta. Tuon mielikuvan mukaan saamelaiset poronhoitajat elävät sopusoinnussa
ja suoranaisessa harmoniassa Äiti maan kanssa, vaalien sen säilymistä tuleville
sukupolvilleen. Ja tuo mielikuva tuntuu läpäisseen Suomen poliittisen
päätöksenteon, toki tilanteesta aivan kuutamolla olevien ministeriöiden
vedättämänä.
Kuuluessani taannoiseen metsähallituslain saamelaispykäliä
kehitelleeseen Pentti Lähteenojan
työryhmään, näin ihan lähietäisyydeltä kuinka pihalla vaikkapa
ympäristöministeriössä ja oikeusministeriössäkin nykypäivän
saamelaiskulttuurista suhteessa luontoon ollaan. Maa- ja
metsätalousministeriössä tietoa ehkä olisi, mutta siellä asialle suljetaan
silmät. Surkein tapaus on tietenkin lakiaan sekä luonnonkäytön ohjauslakeja
käytäntöön tulkitseva ja soveltava Metsähallitus. Sen voisi sanoa suorastaan osallistuvan
nuoleskelevalla, lakiin tai asetukseen perustumattomalla Akwe:Kon -vöyhötyksellään
tuon suuren kuplan paisuttamiseen.
Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman
johtajana pitkän päivätyön tehnyt professori Antero Järvinen on nostanut useammankin kerran esille nykyisen
saamelaisen tehoporonhoidon vaikutuksia. Järvinen on näin tietenkin nostattanut
takajaloilleen paitsi tuon toiminnan harjoittajia, myös heidän aljujaan, todellisuutta romantisoivia
tai nöyristeleviä tiedeyhteisön edustajia. Järvisen tavoin myös toinen
tilanteen perin pohjin tunteva ja sen rehellisesti esiin nostanut Riista- ja
kalatalouden tutkimuslaitoksen, nykyisen Luonnonvarakeskuksen, tutkimuspäällikkö
tohtori Mauri Nieminen on saanut
tuta imperiumin vastaiskuja.
Järvinen ja Nieminen ovat todenneet suoraan nykyisen
tehoporonhoidon synnyttämän tuhon tien. Nieminen on tarkastellut tilannetta
saamelaisaluetta laajemminkin kun taas Järvinen on keskittynyt enemmän hänen työsarkaansa
kuuluneeseen Käsivarteen. Järvisen viimeisimmät ulostulot liittyvät Tapio Nykäsen ja Leena Valkeapään äsken julkaistun kirjan ”Kilpisjärven poliittinen
luonto” arviointiin. Siinä hän harmittelee todellisuuden käärimistä raadollisten
poliittisten taka-ajatusten silkkipaperiin ja vaatii suorin sanoin puuttumista
porojen ylilaidunnukseen. Se tuhoaa ja on jo suurelta osin tuhonnut suurtuntureiden
luonnon - ja myös sen saamelaiskulttuurin.
Näin Järvinen kirjoittaa (Lapin Kansa 31.8.2016):
"Ylilaidunnukseen puututtava heti
Kirja ´Kilpisjärven poliittinen luonto´ (Lapin
Kansa/Pohjolan Sanomat 25.8. ja 26.8.) avasti Pandoran lippaan , josta ponnahti
esiin maankäyttökysymys ja ylilaidunnus. Onko oikein ja kohtuullista, että koko
Käsivarsi, jossa sijaitsevat maamme ainoat suurtunturit ja niiden omaleimainen
luonto kasveineen ja eläimineen, uhrataan tehoporotaloudelle? Kuuluuko
alkuperäiskansankin kunnioittaa Äiti maata?
Minulla on ollut suru seurata Käsivarren saamelaiskulttuurin
alamäkeä yli 40 vuotta.
Merkittävä tekijä tuhon tiellä on ollut porojen
ylilaidunnus, eettinen, ekologinen ja ekonominen ongelma, jonka saamelaiset
ovat itse aiheuttaneet, mutta jonka ratkaisemiseen he eivät ole toistaiseksi
halunneet osallistua. Nyt alkaa olla viimeinen hetki tehdä jotain.
Saamelaisten on otettava ohjat omiin käsiinsä ja
ensitöikseen karistettava hartioiltaan etelän hyväntahtoiset hölmöt, jotka
sanovat, että poro kuuluu tunturiluontoon, mutta eivät tiedä, että paliskunnan
porotiheys on satakertainen luonnontilaan verrattuna.
Vuosituhansien kuluessa tunturiluonto on kokenut monenlaisia
luonnollisia muutoksia, joiden kanssa se on sopeutunut elämään.
Koskaan aikaisemmin se ei ole joutunut tehoporotalouden
pahoinpitelemäksi. Se on puolustuskyvötön.
Pakon sanelemana Kilpisjärven biologiselle asemalle on
langennut epämiellyttävä tehtävä toistuvasti varoittaa ylilaidunnuksen
kielteisistä luonto- ja kulttuurivaikutuksista, koska lukuisat tahot, joille
asia olisi oikeasti kuulunut ja joilla olisi mahdollisuus siihen puuttua, eivät
ole hoitaneet tehtäviään 25 vuoteen, vaan ovat antaneet ongelman kärjistyä.
Kaikkialla maailmassa ollaan luopumassa ekologisesti
kestämättömistä maankäyttömuodoista ja panostetaan vastuulliseen
ruuantuotantoon.
Helsingin yliopistossa aloittaa 2017 toimintansa uusi
kestävän kehityksen tutkimus- ja koulutuslaitos, Helsinki Sustainability
Science Center.
Toivon, että sekin kantaisi kortensa kekoon Käsivarren
kriittisen ekologisen tilan pikaiseksi parantamiseksi.
Ilman saamelaisten osallistumista talkoisiin porot tappavat
sekä tunturiluonnon että -kulttuurin.
ILO-sopimukseen tai ikivanhoihin valtakunnanrajoihin
vetoaminen on kohtalokasta harhaanjohtamista, koska se ei millään tavalla auta
ongelman ratkaisemista."
Noin siis Antero Järvinen ja toivon hänen tavoin, että viimeistään
Helsingin yliopistosta löytyisi sellaista tosiasioihin rohkeasti katsovaa ja
tilanteesta suoraan sanovaa tutkimusmoraalia, jota valitettavasti näyttää nykyisellään
vaikkapa Luonnonvarakeskuksesta ja Lapin yliopiston Arktisesta keskuksesta
puuttuvan.
Ja sen päivän haluaisin nähdä kun jokin saamelaiskäräjien
Metsähallituksen pyynnöstä sen luonnonkäyttösuunnitelmien tekoon nimittämä
Akwe:Kon -työryhmä toteaa poronhoidon aiheuttaman luonnon köyhtymisen ja
tuhoutumisen olevan uhkana perinteisen saamelaiskulttuurin harjoittamiselle ja
säilymiselle.
Noiden Akwe:Kon -ryhmien kun pitäisi tuoda nykyaikaiseen maiden ja vesien käytön suunnitteluun luonnon monimuotoisuutta säilyttävää ja
edistävää alkuperäiskansan ”perinteistä tietoa” raadollisen ja rahallisen edunvalvonnan sijasta.

Kesätokan jälkeä Käsivarren kärjen maisemassa.
Sammallahden fb-sivuilla mainostettu, poroilta aidattu Tirronkangas.
Suomen ja Norjan rajaa Kaldoaivin paliskunnan alueella vuodelta 2007. Jäkälää ei "luonnollisesti" näy ja suurin huomio kiinnittyy raja-aitaan asettuvaan tunturikoivun "puurajaan". Kuvassa nähdään mm. se miten tunturikoivikko on elpynyt Norjan puolella taannoisen tunturimittarituhon jäljiltä.
Lapin Kansa toivoo maa- ja metsätalousministeriöltä työryhmää ylilaidunnusongelman äärelle. Jo poromäärien tarkistaminen parikymmentä vuotta sitten olisi ollut jotain, mutta silloin se jäi ja on sittemminkin jäänyt.