Saamelaiskäräjät Scheininin ja RKP:n hobby?

Kävi kuten aikanaan Anneli Jäätteenmäelle eli yllättäen ja pyytämättä pöydälleni on ajelehtinut pari saamelaiskäräjille laadittua taustamuistiota, toinen ihmisoikeusraportoija, Åbo Akademin professori Martin Scheininin ja toinen tohtori Kaisa Korpijaakko-Labban laatima.

Muistioilla otetaan kantaa ja siten ohjeistetaan saamelaiskäräjiä reagoimaan maa- ja metsätalousministeriön esitykseen kymmenhenkisestä, saamelaisten osallistumismahdollisuuksien parantamista valtionmaiden käytössä pohtivasta työryhmästä.

Sellainen ei miellytä muistion laatijoita, mikäli saamelaiskäräjien edustus jäisi vain kolmeen henkilöön. Enemmän pitää saada.

Ja näkemyksiin yhtyy käräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi - ja hänen pitämänsä käräjien hallituksen puhelinkokous.

Saamelaiskäräjien jäsenten ja yleensä saamelaisten parissa on ihmetelty Näkkäläjärven boikottiuhkausta. Muistiot näyttävät osoittavan, että ihmettely pitää suunnata myös noihin taustavaikuttajiin. Kuka lopulta käräjiä ohjaa ja missä tarkoituksessa?

Tätä kirjoittaessani saamelaiskäräjien yleiskokouksen pitäisi olla kai Brysselissä, jossa sitä isännöi Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) meppi Nils Torvalds. Joku kysyikin minulta juuri tänään, muistuttaen myös RKP:n oikeusministeristä Anna-Maja Henrikssonista, onko koko käräjien touhu pelkkä Scheininin ja RKP:n hobby.

Kysyjä oli saamelainen.

Saamelaiskäräjien tilaa kuvaa myös inarinsaamelaisen käräjäedustajan Anu Avaskarin ihmettely.

Hänestä maa- ja metsätalousministeriölle annettu vastaus ja yleensä sen kaltaiset lausunnot tulisi tuoda käräjien täysistunnon päätettäviksi. Avaskarin mielestä Scheininin ja Korpijaakko-Labban kannanotot ovat myös osaa saamelaisväestöä vastaan.

Avaskari huomauttaa, että käräjien vastauksessa ministeriötä syytetään jopa vilpillisestä menettelystä ja siksi hän toivoo käräjäedustajien perehtyvän asiakirjaan ja vaativan hallituksen linjan pikaisesti yleiskokouksen käsittelyyn.

Avaskari ei hyväksy näin merkittävien asioiden käsittelyä pelkästään hallituksen piirissä eikä katso etenkään ministeriöiden syyttelyn edistävän saamelaisten asemaa ja etuja missään olosuhteissa.

Avaskarin mielestä myös oikeusministeriön työryhmän käsittelyssä parhaillaan olevassa saamelaiskäräjälain muutostyössä käräjien edustajat ovat laiminlyöneet muutostarpeista käytyä lähetekeskustelua ja kuulemista. Kun lakityöryhmä kävi Inarissa, työryhmään kuuluvista käräjien edustajista vain Nilla Tapiola oli lähes koko kuulemisen ajan paikalla.

Avaskarin mielestä yhdenvertaisuuden edistämisen pitäisi kuulua myös saamelaiskäräjien arvoihin. Hänestä syrjintää voi olla jo sekin, että käräjien lausunnoissa ei huomioida omia vähemmistöjä.

Saamelaiskäräjien asiantuntijoiden Scheininin ja Korpijaakko-Labban lausunnot lähtevät siitä, että ILO-sopimus 169 koskee Suomessa ainoastaan saamelaiseksi määriteltyä etnistä ryhmää. Sellainen lähtökohta johtaa joidenkin asiantuntijoiden mukaan jo sinänsä perus- ja ihmisoikeusloukkauksiin, koska se estää alkuperäisväestöstä polveutuvia ihmisiä identifioitumasta alkuperäisväestöön. Ehkä tästä syystä käräjien asiantuntijat jättävät kertomatta millaisia saamelaisia koskevia muutoksia voimassaolevaan lainsäädäntöön tulisi tehdä.

Scheinin näyttää lähtevän siitä, että koska saamelaiset todetaan alkuperäiskansaksi, he saisivat itse määritellä omat oikeutensa. Myös perus- ja ihmisoikeuksien määrittäminen tapahtuisi saamelaisten toimesta sen mukaan missä määrin ne haittaisivat saamelaisten elämänmuotoa.

Tällainen lausunnon lähestymistapa ja lausunnon sisällön toteuttaminen johtaisivat käytännössä kaaokseen.

Saamelaiskäräjien asiantuntijoiden valitsema lähestymistapa poikkeaa Norjassa sovelletusta ILO-sopimuksen tarkastelusta. Asiantuntijat eivät lausunnoissaan tunnusta myöskään uusimpien tutkimusten tuottamia tuloksia maanomistuksen ja hallinnan kehityksestä Ylä-Lapissa.

Taustatyön sanoma näyttäisi olevan edelleen se, että poliittisella sopimuksella olisi oikeutettua muuttaa todellista historian kirjoitusta ja puuttua ihmisten perustuslailla suojattuihin oikeuksiin.

Muut kuin saamelaiskäräjien asiantuntijat ovat olleet sitäkin mieltä, että Suomi voisi ratifioida ILO-sopimuksen 169 jo voimassa olevan lainsäädännön ansiosta. Käytännön avainkysymyksiksi jäisivät maaoikeuksien sisällön erittely ja alkuperäiskansamäärityksen täsmennys. Ratifiointi ei edellytä saamelaiskäräjien johdon ajamaa maaoikeuksien siirtämistä kollektiivisena käräjien vaaliluetteloon kuuluville

Suomen ja muiden pohjoismaisen saamelaisten oikeudet on tunnustettu perustuslaillisesti. Heidän asemansa alkuperäiskansana mainitaan muun muassa Suomen ja Norjan perustuslaeissa. Saamelaisilla on jo tällä hetkellä samat oikeudet kuin muillakin kansalaisilla. Lisäksi heidän oikeutensa omaan kieleen on tunnustettu, joten kulttuurinen itsehallintolaki turvaa sen mukaisen itsehallinnon.

Alkuperäiskansoja koskevan ratifioinnin kannalta saamelaisilla on tällä hetkellä jo ne käyttöoikeudet, joita ratifiointi edellyttää vähimmäistasona. Suomen saamelaisväestö on jo pitkään elänyt täysin yhdenvertaisessa asemassa valtaväestön kanssa, käytettiinpä mittarina sitten taloudellista, yhteiskunnallista tai oikeudellista asemaa.

Voidaan perustellusti sanoa, että Suomen olosuhteisiin tämä alkukantaisissa oloissa ja alistetussa asemassa elävien alkuperäis- ja heimokansojen turvaksi tarkoitettu sopimus sopii erityisen huonosti.

ILO-sopimuksen 169 ratifioiminen saamelaiskäräjien johdon vaatimalla tavalla olisi omiaan lisäämään eriarvoisuutta ja lisäämään ristiriitoja, ei vähentämään niitä, kuten sinisilmäisen hyväntahtoinen tarkoitus on saattanut monilla asiaan kantaa ottaneilla olla.

Oma lukunsa ovat jotkut Firenzessä tai jossain muualla kaukana asuvat tietoiset hämmentäjät, joille Ylä-Lapin ”muu väestö” on vain oikeudeton ”kolmas pyörä” saamelaiskäräjien ja valtion kädenväännössä ja joiden omaa elämää ja asemaa joku kahinointi pohjoisessa periferiassa ei juuri häiritsisi.

Veikko

Väärinkäsityksiä - vai aiheellisia pelkoja?

”Kansainvälisen työjärjestön ILOn alkuperäiskansasopimus: väärinkäsityksiä ja turhia pelkoja?”

Tuolla otsikolla julkaistiin mediassa lähes tasan kaksi vuotta sitten Lapin yliopiston tutkimusprofessori Timo Koivurovan kirjoitus, jonka lainaan seuraavassa. Kirjoituksissa on kohtia, joihin on hyvä kiinnittää huomiota kuluneen kahden vuoden aikana julkisuudessa ja sen takana esitettyjä vaatimuksia, mielipiteitä ja arvioita peilaten:

”Näyttää siltä, että Kansainvälisen työjärjestön ILO:n vuonna 1989 hyväksymä alkuperäiskansasopimus ei aiheuta paljon iloa ainakaan Lapissa. Tietty osa ILO-sopimuksen arvostelusta johtuu puutteellisesta tiedosta. Moni ei yksinkertaisesti tiedä, mitä nämä kansainväliset sopimukset ovat, ja mitä niiden ratifioinnista seuraa.Toisaalta on myös tosiasia, että sopimuksen ratifioiminen aiheuttaa oikeasti haasteita Suomen oikeusjärjestykselle. Muun muassa YK:n rotusyrjintäkomitea arvostelee saamelaiskäräjälakia liian rajoittavaksi sen suhteen, ketä voidaan pitää saamelaisena. Tärkeää olisi käynnistää dialogi, jossa pyrittäisiin erittelemään, mitkä osat sopimusta ovat todella ongelmallisia ja mitkä eivät. Pyrin tässä kirjoituksessa selventämään tiettyjä väärinkäsityksiä ILO sopimuksesta, joihin olen kansainvälisen oikeuden asiantuntijana törmännyt. Toivon, että tutkijayhteisö osallistuu tähän keskusteluun. Tarvitsemme analyyttisiä puheenvuoroja sopimuksen ratifioinnin vaikutuksista, emme asianosaisten julkisia syytöksiä toisiaan vastaan. 

Miksi tarvitsemme tämäntyyppistä keskustelua nyt? Suomi ja Ruotsi saavat moitteita lähes kaikilta mahdollisilta ihmisoikeuselimiltä säännöllisin väliajoin sen takia, ettemme ratifioi tätä sopimusta. Viimeisinä tähän joukkoon ovat liittyneet YK:n alkuperäiskansaraportoija sekä EU:n parlamentti. Jos joku yksittäinen ihmisoikeusasia huonontaa tällä hetkellä Suomen mainetta ihmisoikeuksia kunnioittavana maana, se on juuri tämä. Koko ajan kehittyvä alkuperäiskansoja koskeva kansainvälisen oikeuden säännöstön määrä ja sisältö ovat johtamassa siihen, että kohta emme enää pohdi ratifioidako vai ei, vaan koska ratifioida. 

Olen kuullut ehdotuksia, että Suomen pitäisi tehdä aloite ILO sopimuksen muuttamiseksi. On totta, että vuoden 1989 ILO sopimus pitkälti korvasi vuoden 1957 edeltäjänsä. Tämä johtui siitä, että vuoden 1957 ILO:n alkuperäiskansasopimus pyrki avoimesti integroimaan alkuperäiskansat valtaväestöön. Tähän ajattelutapaan ei ole palaamista, eikä vuoden 1989 ILO sopimusta olla muuttamassa. On vain kaksi vaihtoehtoa, ratifioida tai ei. 

Mikä tässä ILO sopimuksen ratifioimisessa sitten on vaikeaa? Lehtikirjoittelun pohjalta näyttäisi, että keskeisin ongelma on sopimuksen maankäyttö- ja maanomistus artikla 14. Lehtikirjoittelussa näytetään olettavan, että ILO sopimuksen ratifioinnilla saamelaiset saisivat jonkun määrittelemättömän omistusoikeuden Lapin maihin tai ainakin kotiseutualueensa maihin. On totta, että kun artiklan 14 lukee, vaikuttaa siltä, että maanomistus Lapissa pitää pistää uusiksi.Näin ei näytä käyneen Norjassa, jossa on erittäin vaikutusvaltainen saamelaisväestö. Norja ratifioi sopimuksen ensimmäisenä valtiona maailmassa vuonna 1990 mutta toteutti sopimuksen maaoikeusartiklan hyvin kiireettömästi 15 vuoden prosessin aikana. Pelkästään ILO sopimus ei siirrä kenenkään omaisuutta toiselle. Maanomistus ja -käyttöasiat ovat kansallisen oikeusjärjestyksen ydintä ja ne menevät Suomessa lopulta riippumattoman tuomioistuinlaitoksen ratkaistaviksi. 

Oliko tämä Ruijan laki sitten räätälöity vain saamelaisille? Ei. Norjan valtio antoi Ruijan maan kaikille alueen väestöryhmille, kveeneille, saamelaisille ja norjalaisille. Maanomistuskysymykset pitää jokaisen todistaa komissiomenettelyssä, mikä vie paljon aikaa.ILO sopimusta valvovat virkamiehet ovat ihmeissään siitä, miksi sopimusta luetaan Suomessa kirjaimellisesti pilkkua ja pistettä myöten. Olen kuullut, että Suomi voitaisiin viedä jopa kansainväliseen tuomioistuimeen, jos ILO sopimusta ei pilkuntarkasti noudateta. Näinhän asia ei ole. ILO:n asiantuntijakomitea voi tehdä huomautuksia ja korjauspyyntöjä mutta muuten sopimuksen täytäntöönpanoa lähinnä seurataan työjärjestössä. 

Sopimus nimenomaisesti sanoo artiklassaan 34, että sopimus voidaan täytäntöön panna kunkin maan olosuhteiden mukaan joustavasti. Näin tehtiin myös Norjassa. Mitä muuta voidaan odottaa sopimukselta, joka neuvoteltiin yleismaailmalliseksi. Vaikka sen on ratifioinut vain 22 valtiota ympäri maailmaa, yleismaailmalliseksi neuvoteltuihin sopimuksiin rakennetaan aina joustavuutta. Koska alkuperäiskansoja asuttavien maiden olosuhteet poikkeavat toisistaan niin paljon, on luonnollista, että joustavuutta täytyy löytyä. Tätä joustavuutta tarvitaan ennen kaikkea alueilla, joita asuttavat monet väestöryhmät. 

Mihin Suomi ILO sopimuksen ratifioinnilla sitten sitoutuisi? Prosessiin, jossa vähitellen pohdittaisiin miten eri artiklat – ei pelkästään maaoikeudet – voitaisiin Suomessa täytäntöön panna. Tämän tulisi Norjan mallin mukaan tapahtua Suomen omien realiteettien pohjalta Suomessa laaditulla aikataululla. Hyvä puoli asiassa on, että Suomessa on tehty jo paljon selvityksiä ILO sopimuksen ratifiointia silmällä pitäen. Kuten Norjan esimerkki todistaa, mielestäni on perusteetonta liioitella ILO sopimuksen aiheuttamia ongelmia Lapissa, joskin on totta, että sopimuksen täytäntöönpanossa myös haasteita löytyy. 

Mitä Suomi ja Lappi sitten tällä ratifioinnilla saavuttaisi? Emme varmasti halua pilata ihmisoikeusmainettamme maailmalla, missä ikinä päin Suomea nyt asummekaan. Toisaalta, pelkkä ihmisoikeusmaineen kiillottaminen ei voi olla ratifioinnin pontimena. Hyvä puoli sopimuksen ratifioinnissa nähdäkseni on, että näiden asioiden käsittely voitaisiin siirtää päivänpolitiikan ylä – ja ulkopuolelle. Asianosaisten ei tarvitsisi aina odottaa, mitä kulloinenkin hallitus taas tuumii ILO-sopimuksesta.Tärkeintä olisi mielestäni tiedostaa, ettei ILO sopimus ole mikään yksityiskohtainen laki vaan hyvin joustava globaaliksi suunniteltu kansainvälinen sopimus, jonka velvoitteet voidaan ja pitää sovittaa kunkin maan olosuhteisiin soveltuviksi. Norjalta voimme oppia sen, että ILO sopimuksen maaoikeusvelvoitteet voitiin räätälöidä Ruijan kaikkien väestöryhmien, ei pelkästään saamelaisten, etuja suhteellisen hyvin vastaaviksi. Toisaalta kyllä saamelaisilla on Ruijan laissakin erityisasema. Kyse on kuitenkin alkuperäiskansojen oikeuksia edistävästä sopimuksesta. Toinen oppi Norjan mallista on, että Ruijan lailla päätösvaltaa ja maanomistusta todella siirrettiin Oslosta Ruijaan. Lapin näkökulmasta tämäntyyppinen kehitys ei varmasti olisi huono asia.”

Timo Koivurovan asiantuntija-artikkelissa on siis monia huomionarvoisia toteamuksia, muun muassa viittaukset Norjan ILO-ratifiointiin. Professorin kirjoitus on kuitenkin jäänyt Klemetti Näkkäläjärven ja Martin Scheininin kelkasta muutamassa yksityiskohdassa: Esimerkiksi YK:n rotusyrjintäkomiteahan on saatu tänä välissä vaatimaan Suomen saamelaiskäräjälakia rajoittamaan lisää kenet hyväksytään saamelaiseksi ja keitä ei.
Jostain pöydälleni on ajelehtinut Scheininin saamelaiskäräjille työstämä tuore muistio, joka liittyy maa- ja metsätalousministeriön aikeisiin muodostaa saamelaisten osallistumisoikeuksien lisäämistä pohtiva työryhmä. Tuo muistio oli kai jonain perusteena miksi Klemetti päätti boikotoida työryhmää.Martin Scheininin näkemykset ILO-sopimukseen liittyen eivät ole ollenkaan yhtä neutraalin ja objektiivisen oloisia kuin professorikollegansa Koivurovan.Niistä näkemyksistä tarkemmin myöhemmin.

Veikko

Terävät toimittajat

Kun tuossa edellä aloin ihmetellä ammattitovereitteni heikkoa paneutumista asioihin, joista kirjoittaminen vaatisi tietoa ja näkemystä, sattui saman tien silmiini tuoreesta Journalisti-lehdestä toimittaja Johanna Pohjolan kirjoitus ”Lisää syväterävyyttä”.

En malta olla lainaamatta sitä tähän ikään kuin jatkoksi kritiikilleni:

”Olen joskus kansainvälisissä lehdistötilaisuuksissa miettinyt, mikä maailman toimittajia yhdistää.
Vastaus on terävä katse.
Valppaat silmät, jotka eivät uinu, vaan kykenevät pyydystämään uutisen lennosta. Tällaisia silmiä kohtaa journalisteilla niin Euroopassa, Etelä-Amerikassa kuin Aasiassakin.
Parhaimmillaan valppaus ilmenee terävinä kysymyksinä. Suomalaisilla niiden muotoilu on yleensä ytimekäs, mutta eteläamerikkalaisilla tiukatkin kysymykset saattavat polvella ja kestää, ikään kuin toimittaja haluaisi myös vastata itse.
Terävyys ei kuitenkaan aina tarkoita omaperäisyyttä, avarakatseisuutta tai syvällisyyttä. Toimittajien kysymykset ovat usein niitä kaikkein ilmeisimpiä. Valinnat kumpuavat uutistyöstä mutta poikivat samoja näkökulmia kuin kaikilla muilla viestimillä.
Esimerkiksi kun presidentti Sauli Niinistö avasi viime vuonna Inarissa saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen, pressitilaisuuteen osallistui erään saamelaistoimittajan mukaan putkinäköisiä kollegoita.
- Toimittajat jankkasivat vain ILO:n alkuperäiskansasopimuksesta eivätkä osanneet kysyä mistään muusta. Tuntui, että heiltä loppuivat eväät kesken, hän kertoo.
- Presidentiltä olisi voinut kysyä vaikka hänen suhteestaan Lappiin tai saamen kielen ja kulttuurin säilyttämisestä.
Jotkut kysymykset ovat puolestaan niin yksinkertaisia, ettei kukaan älyä tai kehtaa kysyä niitä. Toisessa tilaisuudessa toimittaja sai kehitysministeri Heidi Hautalan mietteliääksi kysymällä, mistä tämä piti työssään eniten.
- Tuota minulta ei ole koskaan kysytty, Hautala sanoi.
Pätevien uutiskysymysten rinnalle tarvitaan herkkyyttä irrottautua niistä.”

Pahimmillaan ”teräväkatseisen toimittajan” sen ”ilmeisimmän” kysymyksen on ideoinut uutispäällikkö tai Facebook-kaveriltaan aiheeseen liittyviä ”taka-ajatuksettomia” vinkkejä saanut päätoimittaja. Näin pakkasi käymään ainakin eräässä Alamedian pohjoisessa lehdykässä niinä viimeisinä aikoina, joina sitä palvelin ja joina välinettä kehitettiin lyhyiden juttujen ja isojen kuvien nykyaikaiseksi tarinajournalismin airueksi. Tuohon kehitystyöhön kuului portaittainen palaveeraaminen eli suunnittelu, josta se maakunnassa toimiva maalaistoimittaja ei ollut aina kärryillä ennen kuin sai päälliköiltä intoa puhkuvan puhelun mitä hänen tulisi sinne infoon mentyään kysyä.

Ja kun ei sitten kysynyt vaan kirjoitti omistaan, oltiin naamat happamina.

Joskus joku Tampereen guru opetti pohjoisen toimittajia esittämään haastateltaville tyhmiä kysymyksiä. Silloin totesin, ettei niitä tarvitse kyllä ruveta asiasta tehden keksimään, kun sellaisia tulee tehneeksi vaikka yrittäisi parastaan.

Veikko

Kärsimätön lumiukko

Lehtien pääkirjoitusten pitäisi heijastella niiden virallista linjaa. Toimituksissa niille tosin monesti naureskellaan teksteinä, joissa taiteillaan tärkeinä koettamatta sanoa silti mitään. Pääkirjoitukset ovat myös päätoimittajien tai pääkirjoitustoimittajien pakkopullaa. Niitä on koetettava tehdä jämerän ajankohtaisina - ilman että useinkaan oltaisiin sen syvällisemmin perillä aiheeseen liittyvistä faktoista.

Ollaan pihalla kuin lumiukko.

Lapin Kansan pääkirjoittaja ilmoitti saamelaisten kansallispäivän 6.2. kunniaksi, että vastuun väistelyn ILO-sopimusasiassa on loputtava ja heti. Hän tiesi, että Lappi on saanut tarpeekseen selvityksistä ja vaati oikeusministeriötä paljastamaan korttinsa.

Siis mitä?

Pääkirjoittajan mukaan ILO-sopimukseen liittyviä selvityksiä on tehty liikaa. Tässä hän on saamelaiskäräjien puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven ja hänen pulkkaansa istuneen oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin kanssa samaa mieltä.  Oikeammin pääkirjoittaja olisi voinut vaatia oikeusministeriä ja hänen ministeriötään perehtymään teettämiinsä sekä muihin uusiin tutkimuksiin ja tekemään niistä ihan itsellisesti johtopäätöksensä. Kirjoitus osoittaa, ettei sen laatija ole ilmeisesti itsekään käynyt läpi noita ”selvityksiä”, joista hän kertoo Lapin saaneen tarpeekseen. Asia vahvistuu myöhemmin kirjoitusta lukiessa.

Pääkirjoittaja jatkaa omituisesti kuntavaalien tuloksesta. Vaalit eivät hänen mukaansa muuttaneet asetelmia ILO 169 -sopimuskiistan suhteen, koska saamelaisalueen kunnat eivät halua edelleenkään ”siirtää kunnan valtaa saamelaisille”.

Aivan käsittämätön  päätelmä  ja ajatus siitä, että kunnallinen itsehallinto pitäisi maan pohjoisimmassa kolkassa siirtää yhdelle, sielläkin pienenä vähemmistönä olevalle etniselle ryhmälle – tai oikeammin sen edustajaksi itsensä katsovalle organisaatiolle.

Pääkirjoittajan mukaan kunnat lisäksi vaativat saamelaismääritelmän laajentamista niin, että saamelaisiksi hyväksyttäisiin kaikki paikalliset, jotka ovat saamelaista sukua ja pitävät itseään saamelaisina. Hän ei huomaa tai tiedä, että saamelaiskäräjien johto haluaa nimenomaan kaventaa nykyistä myös polveutumisen huomioivaa saamelaismääritelmää pelkästään kieliperusteiseksi ja saamelaiskäräjien vaalilautakunnan subjektiivisen ”ryhmähyväksynnän” varaan. Pääkirjoittaja ei ehkä huomaa sitäkään, että saamelaiskäräjien johto vaatii kumottavaksi kansalaisten mahdollisuuden valittaa sen vaalipäätöksistä korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Pääkirjoittaja tietää ILO 169 -sopimuksen tarkoittavan suojata alkuperäiskansojen elämäntapaa ja perinteisiä elinkeinoja.  Sopimushan on vanha ja se laadittiin ja sittemmin tarkistettiin suojaamaan heimoasteella eläviä ja valtioissa ilman tasavertaisia oikeuksia eläviä alkuperäisväestöjä. Sellaisia alkuasukkaita, jotka polveutuvat alueitaan ikiajoista asuttaneista ihmisistä ja jotka ovat säilyttäneet muun muassa kulttuurinsa erityispiirteitä. Myös kieli mainitaan määrityksen loppupäässä, mutta se ei ole ollut missään maailmalla keskeinen kriteeri.

Ja jos olisi, miten alkuperäiskansoiksi hyväksyttäisiin useimmat maailman nykyiset alkuperäiskansat, Amerikan intiaaneista Australian aboriginaaleihin?

Pääkirjoittaja tietää, tai on tietävinään, että Suomessa ILO-ratifiointi ”parantaisi saamelaisten maaoikeuksia”.  Keiden saamelaisten? Matkailuyrittäjien tai viranhaltijoiden, vai pelkästään saamelaisten poronhoitajien? Jälkimmäisiä on Suomen saamelaisista ehkä noin kaksi prosenttia.

Ja mitä sellaisia oikeuksia saamelaisilta yleistäen puuttuu, joita muilla Suomen kansalaisilla on? Ei mitään, ja tosiasiassa esimerkiksi pohjoisen valtionmaiden käytössä saamelaisten perinteisten elinkeinojen harjoittajat ovat olleet jo pitkään muita paremmassa asemassa. Mukaan lukien vaikkapa saamelaiset matkailuyrittäjät tai vaikka saamelaiset metsurit, joiden ihmisoikeudet ilmisoikeusraportoija Martin Scheininkin on todennut ihan julkisesti olevan maankäytössä heikommat kuin saamelaisten poronhoitajien.

Lapin Kansan pääkirjoittaja osoittaa olevansa lumiukko ILO 169 -sopimuksen sisällöstä ja on tuskin sitä ajatusalta lukenutkaan.

ILO 169 sopimus nimenomaan pyrkii palauttamaan ja tasaamaan sellaisia oikeuksia, jotka on jossain vaiheessa joiltain viety, ei luomaan uusia ja muuta väestöä parempia oikeuksia. Eikä varsinkaan sellaisia, jotka mitätöivät toisten perustuslaillisia tai yksityisoikeudellisia oikeuksia. Nimenomaan tuollaista ”positiivista syrjintää” Klemetti Näkkäläjärvi on esikuntineen niin sanottujen ”saamelaisten kollektiivisten oikeuksien” nimikkeellä ollut vaatimassa.

On kysymys yhden itsensä valinneen ja itseään sääntelevän ryhmän halusta päättää mitä muut saavat täällä pohjoisessa tehdä. Mukaan lukien kunnat.

Yhden hyvän kysymyksen Lapin Kansan kasvoton lumiukko esittää: Mikä muuttuu jos ILO 169 -sopimus ratifioidaan?

Siinäpä vielä yksi selvitys, joka on todella tekemättä.  Ja tuohon selvitykseen kytkeytyy vielä ILO-tulkinta Suomen alkuperäiskansasta ja 169 -sopimuksen piiriin kuuluvasta alueesta, Lapinmaasta.

Kuten olen kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten sopimusten tuntijoihin viitaten aikaisemminkin todennut, Suomi voi ratifioida ILO-sopimuksen hutiloiden tai - kuten Meksiko teki - pitkään ja hartaasi tekemisiään ILO:n vaatimusten mukaisesti paikaten.

Tuskin Suomen päättäjät nykyisen tiedon valossa miksikään lumiukoiksi alkavat.

Veikko

Kunnilla hyvin yhtenevät kannanotot saamelaiskäräjälakiin

Oikeusministeriön saamelaiskäräjälain ja - asetuksen tarkistamista pohtiva työryhmä kuuli tänään Inarissa saamelaisalueen kuntia ja myöhemmin illalla erilaisia muita yhteisöjä sekä kansalaisia. Seuraavana päivänä, jolloin vietetään saamelaisten kansallispäivää, työryhmä ilmeisesti paneutuu muutostarpeisiin saamelaiskäräjien kesken.

Eduskunnan entisen oikeusasiamiehen Riitta-Leena Paunion johdolla toimiva työryhmä sai kunnilta hyvin yhtenevät kannanotot saamelaiskäräjien johdon esittämiin, käräjien vaikutusvallan lisäämiseen tähtääviin vaatimuksiin. Kunnilta tuli yksimielinen ei myös vaatimukselle kaventaa saamelaisuuden määritelmä käytännössä yksinomaan kieliperusteiseksi ja että saamelaiskäräjien vaaliluetteloon pääsy edellyttäisi viime kädessä myös niin sanottua ryhmähyväksyntää eli käräjien vaalilautakunnan suostumusta.

Tuohon ryhmähyväksyntään liittyy myös vaatimus siitä, ettei saamelaiskäräjien vaalilautakunnan tai hallituksen päätöksestä voisi valittaa nykyiseen tapaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Moisen vaatimuksen toteutumisen kunnat tuomitsevat kansalaisten oikeusturvan loukkauksena.

Utsjoelta työryhmälle ei ehditty valmistella kirjallista kannanottoa, mutta valtuuston puheenjohtaja Aulis Nordberg toi silti hyvin esille saamelaiskunnan ja sen kuntalaisten tuntoja. Nordbergin mukaan Utsjoellakin mielipiteitä risteilee saamelaiskäräjien lakkauttamisesta alkaen.

Saamelaiskäräjien johdon vaatimus polveutumiseen ja alueen pitkäaikaiseen asuttamiseen viittaavan ”lappalaiskohdan” poistamisesta saamelaiskäräjälain saamelaisuutta määrittelevästä kolmannesta pykälästä siis torjuttiin kuntien taholta. Paitsi että polveutumisen ohittaminen poikkeaa kansainvälisestä alkuperäiskansamääritelmästä (ILO -169 -sopimus), se kuntien mielestä edelleen kärjistäisi pohjoisissa kunnissa saamelaisuudesta ja saamelaisoikeuksista jo pitkään vallinnutta erimielisyyttä.

Myös Utsjoella nähdään Aulis Nordbergin mielestä polveutuminen yhtenä keskeisenä kriteerinä saamelaisuutta määriteltäessä ja ettei kieli voi olla siinä määrittelyssä yksinomainen kriteeri.

Kunnista Enontekiö oli paneutunut selvästi perusteellisimmin kannanottonsa valmisteluun. Kunta kiinnitti työryhmän huomiota siihenkin, että saamelaiskäräjälakia tarkasteltaessa tulisi kiinnittää huomiota myös saamelaisalueen maantieteelliseen ulottuvuuteen. Uusin tutkimus kun vahvistaa lapinkyläjärjestelmän ulottuneen Utsjoelta Kuusamoon ja noiden lapinkylien asukkaiden jälkeläiset kulkevat edelleen keskuudessamme.

Enontekiön kannanotossa huomautettiin, että mikäli saamelaisuuden ja saamelaisalueen määrittelyitä ei voida tehdä tässä saamelaiskäräjälain tarkistuksessa, on Suomen ryhdyttävä välittömästi toimiin lapinkylien väestöstä polveutuvien ihmisten oikeusaseman ja saamelaisia vastaavan kulttuuri-itsehallinnon tunnustamiseksi ja mahdollistamiseksi erillisellä lainsäädännöllä.

Se lie Suomelle ainoa mahdollisuus mikäli se aikoo ratifioida ILO 169 -sopimuksen ilman työläitä myöhempiä korjausliikkeitä.

Kunnilla ei ole halua saati suostumusta luovuttaa kunnallisen itsehallinnon osia saamelaiskäräjien määräysvaltaan tai sen veto-oikeuden piiriin. Kun saamelaiskäräjien johto vaatii laissa kunnille ja muille viranomaistahoille määrätyn neuvotteluvelvoitteen muuttamista yhteistyövelvoitteeksi, vaatimus tyrmätään. Käytännössä tuo yhteistyövelvoite antaisi saamelaiskäräjille monissa keskeisissä asioissa oikeuden ohjailla asioiden valmistelua ja halutessaan viivyttää esimerkiksi kaavoitusten toteutumista vielä siitäkin, mihin nykyinen yleinen valitusoikeus usein johtaa. Saamelaiskäräjien mielestä esimerkiksi oikeansuuntaisesta lainsäätämisestä käy uusi kaivoslaki, josta ainakin kullankaivajat ovat saaneet heti tuoreeltaan karua tuntumaa.

Inarin Sajoksessa pidetyt kuulemiset jatkuivat kuntien edustajien tapaamisen jälkeen yleisellä kuulemistilaisuudella, jossa etukäteen luvattiin pitää vain kolmen minuutin puheenvuoroja, mutta jossa väen vähyyden takia sallittiin lopulta pitkätkin puheet.

Erittäin hyviä puheenvuoroja, joista myöhemmin varmasti lisää. Erityiset maininnat minusta ansaitsevat Inarinsaamelaiset ry:n, Metsä- kalastaja- ja tunturisaamelaiset ry:n ja myös Peltojärven lapinkylän mieskolmikon puheenvuorot. Saamelaisia nykyradikaalejakin kuultiin ja hyvä niin. Tulipahan työryhmälle selväksi sekin, missä äärimmillään täällä pohjoisen perukoilla mennään.

Mitä äärimmäisyyksiin ja niistä johtuviin uhkiin tulee, illan kuulemistilaisuuteen oli joku taho hankkinut paikalle pari siviilipukuista poliisia ja vielä järjestyksenvalvojan liiviä kantavan kylän miehen kokoustilan oven pieltä vahtimaan.

Järjestys säilyi ja olisi kai säilynyt ilman moisia turvatoimiakin.

Veikko