maanantai 23. joulukuuta 2013

Keitä saamelaiskäräjät lopulta edustaa?

Itse voin mielestäni tuohon otsikon kysymykseen vuosikymmeniä kestäneen läheltä seuraamisen ansiosta vastata, mutta toivon, että asiaa pysähtyisivät pohtimaan vihdoin hekin, jotka parhaillaan poliittisina päätöksentekijöinä tai poliitikoille asioita valmistelevina virkamiehinä haikailevat saamelaiskäräjien roolin vahvistamista uusissa laeissa ja kansainvälisten sopimusten ratifiointien kautta.
Joudun jälleen kysymään halutaanko epädemokraattiselle, nepotistiselle, sisäistä ja myös ulos suuntautuvaa rasismia harjoittavalle ja aggressiivista vallanhimoa uhkuvalle pienelle erityisetuisuuksia nauttivalle sisäpiirille antaa yhä vain enemmän? Halutaanko Lapin kehitys niin tavallisten saamelaisten, lappalaisten kuin suomalaistenkin hyväksi halvaannuttaa? Halutaanko, että jo aiemmin esiin nostamallani konfliktin tiellä mennään yhä pitemmälle ja että maailmalla ihmisoikeuksien opettajana paistatteleva Suomi on edistämässä omassa pohjoisessaan maan historiallisen alkuperäiskansan kulttuurista kansanmurhaa?
Nuo viimeiset sanat ovat rumia, mutta muistutan muun muassa saamelaiskäräjien pitkäaikaisen puheenjohtajan Pekka Aikion käyttäneen niitä maailmalla omaa politiikkaansa edistääkseen, Suomen mainetta mustaten.
Saamelaiskäräjien viimeisin kokous oli jälleen yksi karu esimerkki siitä, miten suppeissa ympyröissä niin sanottu saamelaisten kulttuuri-itsehallinto lopulta pyörii. Kun siihen lisätään vielä yhtä totuutta edistävä ja edustava saamenkielinen uutisointi Ylessä ja Lapin Kansassa, ei ihme, että kentällä saamelaishallinnosta puhutaan muutaman suvun miniatyyridiktatuurina.
Puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi äimistelee joulublogissaan sitä, että saamelaiskäräjien vaalikauden tärkeimpään kokoukseen saapui 21:sta käräjäedustajasta paikalle vain 15. Kato oli ollut suurta edellisessäkin kokouksessa, jossa erotettiin käräjien pitkäaikainen hallintopäällikkö – toisten mielestä syystä, mutta monien mielestä jo pitkään jatkuneen ajojahdin huipentumana.
Nyt saamelaiskäräjien piti antaa lausuntonsa Riitta-Leena Paunion saamelaiskäräjälakityöryhmän ehdotuksista, muun muassa saamelaismääritelmästä, joten edustakato kuvastanee osaltaan saamelaiskäräjien edustuksellista tilaa.
Näkkäläjärvi moittii osaa paikalla olleistakin ”väärästä” kokouskäyttäytymisestä. Osansa saavat nimillä utsjokelainen Veikko Porsanger ja saamelaiskäräjien varapuheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, jotka menivät äänestelemään vastoin kuin heidän olisi pitänyt aiempien kantojensa perusteella äänestää. Sanila-Aikio kaiken lisäksi Paunion aiemmin yksimielisen työryhmän jäsenenä, joka Näkkäläjärvestä oli erityisen vaarallista.
Saamelaiskäräjien vaalilautakunnalle yhä enemmän subjektiivista valinnanvaltaa antavan saamelaismääritelmäehdotuksen ohella Paunion työryhmä tarjoilee muutosta myös saamelaiskäräjien vaaliin ja kokoonpanoon. Muutoksista huolimatta käräjien kokoonpano jatkuisi edelleen epädemokraattisena, Klemetti Näkkäläjärven edustaman saamelaisryhmän valta-aseman turvaten. Tätä vastaan ovat asettuneet erityisesti Suomen alkuperäisimpiä saamelaisia olevat inarinsaamelaiset, joista osan olemassaolonkin Näkkäläjärvi on halunnut kiistää.
Tälläkään kerralla inarinsaamelaisten voima ei riittänyt vaikuttamaan enempää lausuntoon saamelaismääritelmästä kuin käräjien vaalitavastakaan. Se toki oli tullut esille, että monella pohjoissaamelaisella tai pohjoissaamelaisuuteen assimiloituneella on inarinsaamelaista sukujuurta, joka oikeuttaa heidät mielestään näin päättämään inarinsaamelaisten asioista – vaikkapa keitä heistä yleensä hyväksytään saamelaisiksi. Inarinsaamelaisia kokouksessa edustivat aidosti uutisten mukaan ainakin Anu Avaskari ja Anna Morottaja.
Saamelaiskäräjillä perustettiin tällä kerralla pysyvä ympäristönsuojelusihteerin virka. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin käräjille hankkima määräaikaisen ympäristösihteerin palkkaamiseen tarkoitettu määräraha on nyt saatu pysyväksi ja virkaan varmaan palkataan sitä nyt hoitanut henkilö – tausta ja toiminta sopinevat.
Näkkäläjärven mukaan määräraha on tarkoitettu ”ympäristöasioiden edistämiseen”. Ympäristönsuojelusihteerin tehtäviksi Näkkäläjärvi kertoo muun muassa kaavoitusasiat, kaivoslain toimeenpanon ja biodiversiteettisopimuksen toimeenpanon. On mielenkiintoista seurata etenkin jälkimmäistä toimenkuvan aluetta eli millaisia esityksiä ja ajatuksia sillä saralla tullaankaan saamelaiskäräjien ympäristönsuojelusihteeriltä kuulemaan.
Kaivoslain ”toimeenpanostahan” esimerkkejä onkin jo mapillinen pitkin hallinto-oikeusketjua.
Jatkoajan helmikuun loppuun nyt saanut maa- ja metsätalousministeriön metsähallituslakityöryhmä, jonka pitäisi rakentaa uudistuvaan lakiin erityinen ”saamelaispalikka”, on vääntämässä muun muassa siitä tulisiko metsähallituslaissakin määritellä saamelaiskäräjien asema samanlaisena kuin se on kirjattu kaivoslakiin.
Saamelaiskäräjien johdon taholla vesilain kirjaus olisi vielä toivottavampi.
Kaivoslain ”toimeenpanon” pitäisi minusta saada lainsäätäjien varoituskellot soimaan, mutta kovin kuuroilta osa heistä edelleen vaikuttaa. Metsähallitus on Lapissa niin monitahoinen ja alueita paikoin 90-prosenttisesti hallinnoiva taho, että sen säätäminen Klemetin ja kumppaneiden pyöritettäväksi pysäyttää hankkeen jos toisenkin.
Saamelaiskäräjävaalien äänestysprosentti on ollut pitkään todella alhainen. Saamelaisista yli 60 prosenttia asuu muualla kuin niin kutsutulla saamelaisten kotiseutualueella. Sen vajaasta 4000 saamelaisesta vain kourallinen saa pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta. Kun on seurannut saamelaiskäräjien johdon kannanottoja näyttäisi siltä, että niin ILO 169 -sopimuksen ratifiointi kuin sitä pohjustava lainsäädännön rukkaaminen on tarkoitettu noiden muutaman sadan henkilön aseman vankistamiseen.
Lisänä edunsaajana tietenkin kaikkea saavutettua ”toimeenpanemaan” tarvittava Sajoksen hallintokoneisto.


Veikko

maanantai 9. joulukuuta 2013

Ekokatastrofi Akwé: Kon ohjein?

Suomalaisen porotutkimuksen uranuurtaja ja tutkijan nahkansa myymättä säilyttänyt dosentti ja RKTL:n Kaamasen porotutkimusaseman tutkimuspäällikkö Mauri Nieminen kirjoittaa Lapin Kansan ”Näkökulma” -palstalla (LK 9.12.13) vakavaa asiaa poronhoidosta – ja eritoten nk. saamelaisalueella.
Vaatii tutkijalta rohkeutta arvioida kriittisesti kahta tabua asiaa: poronhoitoa ja saamelaisten luonnon käyttöä.

Nieminen oli viikonpäivät sitten kuultavana, kun uuteen metsähallituslakiin erityisiä saamelaispykäliä sorvaamaan nimitetty maa- ja metsätalousministeriön työryhmä kokoontui Inarissa. Niemisen lisäksi työryhmä kuuli hänen nuorempaa kollegaansa Jouko Kumpulaa ja poroasioissa vielä Suomen porosaamelaisten puheenjohtajana tällä kerralla esiintynyttä Pekka Aikiota.
Niemisen ja Kumpulan viestit pohjoisten erämaa- ja tunturipaliskuntien laidunten tilasta kävivät täysin yksiin. Aikiokin myönsi ”saamelaisen poronhoidon” ongelmat, mutta syytti niistä lähinnä vain suomalaista paliskuntien aitaamista. Hänen ratkaisunsa porolaidunten kestoon oli varsin teoreettinen: tulisi olla mahdollisuus jutata vaikkapa Utsjoen ja Sallan välillä.
Voin kertoa, että yhtä utopistisia asioita on tyrkyllä myös Klemetti Näkkäläjärven johtamalta saamelaiskäräjien työryhmäkokoonpanolta.
Nyt kun edessä on kyseisen lakityöryhmän viimeiseksi tarkoitettu kokous, näyttää siltä, että poronhoidon ja sen ohella nimellisinä elinkeinoina metsästyksen ja kalastuksen edistäminen saamelaisten kotiseutualueella ollaan esittämässä Metsähallituksen julkiseksi hallintotehtäväksi. Se tarkoittaa, että Metsähallitus saa erämaalain, luonnonsuojelulain sekä laatimiensa kansallis- ja luonnonpuistojen hoito- ja käyttösuunnitelmien saamelaiskirjausten ohella uuden työkalun luonnon köyhdyttämisen jatkamiseen. Suorastaan määräyksen.
Nykyisessä metsähallituslaissa ja uuteenkin on tulossa kirjaus siitä, että Metsähallituksen tulee hoitaa, käyttää ja suojella hallinnassaan olevia luonnonvaroja ja että sen sen tulee toimia kestävästi ja tuloksellisesti. En tiedä miten tuo ”kestävästi” on tulkittu, sillä ainakin täällä pohjoisessa, lähestulkoon kauttaaltaan jollain tavoin suojelluilla alueilla, tuo ”kestävyys” ei näy ainakaan luonnon kestävänä käyttönä ja etenkään luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisenä.
Niinpä kun uuden metsähallituslain saamelaispykälien kohdalla on puhuttu kaiken aikaa mm. luonnon monimuotoisuutta ylläpitävän ja edistävän ”saamelaisen perinnetiedon” hyödyntämisestä kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen 8j-artiklasta juonnetulla Akwé: Kon –yhteistyöllä, ei voi kuin ensimmäisten kokemusten perusteella mielessään ihmetellä. Ja pelätä pahinta, sikäli mikäli moisten ohjeistusten soveltaminen jää pelkästään saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen aluetason hommiksi. Ympäristöministeriönhän kuuluisi Metsähallitusta luonnonsuojelun osalta ohjeistaa, mutta lieneekö se ohjeistus jäänyt tällaisten Akwé: Kon –kirjasten tasolle? Ainakin jäljistä voisi jotain sinne päin päätellä.
Joka tapauksessa Akwé: Kon –ohjeistusta on ajettu pitkin matkaa, ellei nyt metsähallituslakiin, ainakin lain perusteluihin erinomaisena kulttuurisena ja luonnon kannalta erinomaisena työskentelymallina.
Ehkäpä tässä käy vielä niin, että tarvitaan kunnollinen kansainvälinen skandaali puhkaisemaan suomalainen biodiversiteettikupla. Tapahtuuko se jonkin kansainvälisen suojelujärjestön masinoimana vai EU:lle tehtynä Natura-kanteluna, sen aika saattaa näyttää.
Tai sitten annetaan vain itse aiheutetun ekokatastrofin hoitaa asia.

Veikko

Jk. Kun moitin Metsähallitusta ja sitä ohjaavia ministeriöitä, täytyy huomauttaa, että toki Metsähallituksenkin sisältä löytyy kriittisiä näkökulmia. Monet niistä jäävät taustapuheiksi, mutta joku sanoo niitä myös julki, kuten oheisen linkin takaa löytyvä aluepäällikkö Yrjö Norokorpi Helsingin Sanomien haastattelussa:


http://www.luontoliitto.fi/susiryhma/blogi/lapin-porotalous-uhkaa-susien-lisaksi-alueen-ymparistoa

perjantai 22. marraskuuta 2013

Haaviston sovintokomissio

Tuore valtion omistajaohjauksesta vastaava kehitysministeri Pekka Haavisto otti Rovaniemellä vieraillessaan kantaa nelisenkymmentä vuotta ylistä Lappia ja laajemminkin Lapinmaata koetelleeseen saamelais-lappalais-maaoikeuskiistaan.
Se on jälleen kymmenvuotissykliensä mukaisesti kärjistynyt ja tällä kerralla kärjistymistä on poikkeuksellisen voimakkaasti ruokkinut saamelaiskäräjien hallitseva puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ylimielisillä ja jopa pilkallisilla kannanotoillaan. Jotenkin on tullut asioita pitkään seuranneena itseltään kysyneeksi, olisiko entinen pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Aikio erehtynyt moisella tavalla tölmimään? Aikiokin toki kertoili maailmalla Suomen syyllistymisestä kulttuuriseen kansanmurhaan ja yritti luoda näillä tällaisilla tempuillaan ulkoista painetta Suomen harteille, mutta valtion suuntaan hän osasi esiintyä usein juohevasti ja harjoittipa vasemmalla kädellään joskus jonkinlaista diplomatiaa myös paikallisten tahojen ja ihmisten suuntaan.
Samaa ei voi sanoa Aikion silloisista avustajista Heikki J. Hyvärisestä ja Kaisa Korpijaakosta (nykyinen Korpijaakko-Labba), unohtamatta tietenkään suomenruotsalaisella alentumisella pohjoisen ”suomalaisväestöön” suhtautuvaa Martin Scheininiä. Kolmikko vaikuttaa edelleen aggressiivisesti Suomessa harjoitetussa saamelaispolitiikassa, soppaa hämmentäen.
Kirjoitin vain tovi sitten kuinka saamelais- ja maaoikeusasiassa ollaan jälleen pahemman kerran konfliktin tiellä. Pekka Haavisto näyttää huomanneen saman asian ja kuvaili Rovaniemellä Suomen kotoisen etnisen ja maaoikeuskiistan muistuttavan Lähi-Idän kriisiä.
Vaikka täällä eivät raketit olekaan lentäneet eivätkä räjähdevyöt paukkuneet, on tilanne ollut lukkiutunut jo kymmenien vuosien ajan kuten juutalaisten ja arabien mittelöissä. Myös ulkopuolisten mukanaolo on ollut ajoittain yhtä räävitöntä. Vuosien varrella olen kuullut jopa joidenkin ”neuvonantajien” toivoneen jotain väkivaltaista tapahtuvan, jotta poliittinen vaakakuppi saataisiin kallistumaan kunnolla jonkun ryhmittymän puolelle.
Ruutitynnyrillä on ollut kiva leikkiä kun ei sattunut istumaan ihan sen päällä.
Yritän siis sanoa, että Pekka Haavisto on ehkäpä aivan ensimmäisenä ministerinä julkisesti myöntänyt vakavan konfliktin olemassaolon. Täytyy toivoa, että hän kokeneena poliitikkona kertoo näkemyksensä myös valtioneuvostolle, jossa totta vieköön luulisi olevan jo ennestäänkin vastaava tietoa ja näkemystä. On vain ollut ihme ja kumma, ettei asiaa ole sanottu aiemmin ääneen ja että oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja hänen suomenruotsalaisen puolueensa on annettu pelehtiä mielin määrin vakavan asian kanssa.
Toivoisin, että pääministeri Jyrki Katainen ottaisi asiassa jonkun roolin ja pysäyttäisi meneillään olevat ja tilannetta yhä vakavoittavat laki- ja sopimushankkeet. Kataiselle isännän rooli paitsi kuuluisi, myös poliitikkona sopisi, sillä hän ei ole vielä ryvettänyt itseään tässä luvatun maan kahinassa kuten jo niin monet muut johtavat poliitikot ja jotkut presidentitkin häntä ennen.
Istun parhaillaan työryhmässä, jonka tehtäväksi on annettu laatia ”puolenkymmentä” saamelaispykälää uudistettavana olevaan metsähallituslakiin. Tätä ennen jo ehti istua entisen oikeusasiamiehen Riitta-Leena Paunion työryhmä esittämässä saamelaiskäräjälain muutostarpeita. Mikäli työryhmän esitykset toteutuisivat, olisi Lappiin saatu kuntien itsemääräämisoikeutta kaventava ja alueen kehitystä pysäyttävä valituskone ja samalla Suomen alkuperäiskansamääritys kaikkoaisi kauas kansainvälisistä linjoista, yhden jäsenistöään valikoivan etnisen ryhmän aseman vahvistamiseksi.
Järkevintä tässä tilanteessa ja nykyisen, karttuneen tutkimustiedon valossa olisi pysäyttää etupainoisena etenevän lainsäädännön ja sopimusten seitin kutominen. Kataisen hallituksella pitäisi olla rohkeutta yliviivata sen ohjelmaan kirjattu aie ratifioida ILO 169 -sopimus kaudellaan - maksoi tuo sopimus mitä maksoi.
Kataisen sekä kumppanien tulisi edellyttää, että ennen kuin ILO-ratifiointiin seuraavan kerran palataan, Suomen alkuperäiskansakysymys on ratkaistava kansallisesti, mutta kansainvälisesti kestävästi ja ilman kotikutoisten sopimustulkintojen ja -käännösten aiheuttamia hämäyksiä. Tämä voisi johtaa myös ILO 169 -sopimuksen tarkoittaman alkuperäiskansan kotiseutualueen uudelleen rajaamiseen vaikkapa historiallisen Lapinmaan mukaisesti.
Joka tapauksessa pahin ja varmin tapa kärjistää tätä Suomen ”palestiinalaiskysymystä” on painaa siinä päälle oikeusministeri Henrikssonin ja hänen puoluetoverinsa Näkkäläjärven kiireellä ajamaa poliittista ILO-päätöstä ja siihen liittyvää subjektiivisia tulkintoja lisäävää lainsäädäntöä. On hyvä muistaa, että Norjassa ratifioinnin edellyttämiä toimia pohdittiin jälkikäteen 15 vuotta ja tuloksena ollut Finnmarkin laki on sovellettuna edelleen ongelmallinen ja paljolti hyödytön - niin saamelaisten kuin vaikkapa alueen kuntien kannalta.
Suomessa on vaadittu jo useammaltakin taholta erityistä olosuhdeanalyysia, jossa selvitettäisiin mikä on tosiasiassa saamelaisten asema suhteessa valtioon ja sen muihin kansalaisiin ja mikä siis on se tosiasiallinen ongelma, joka tekee saamelaisista ILO 169-sopimuksen suojaa tarvitsevan alistetun heimokansan.
Sellaisia vartenhan moinen sopimus aikanaan saatiin aikaiseksi.
Jos nuo Kataiselle osoittamani ratkaisut saataisiin tässä tilanteessa aikaan, ei Haaviston esittämää sovintokomissiota välttämättä edes tarvittaisi, vaan asiat voitaisiin ratkaista puolueettomaan tutkimukseen ja kansainvälisiin käytäntöihin nojaten. Ja ilman, että vanhojen päsmäröijien annetaan edelleen pyörittää rulettia.
Valtioneuvoston toimia odotellessa Lapinmaassa voidaan jatkaa keskustelua ja väittelyä siitä, keitä lienevät Pekka Haaviston vertauksessa ne luvattuun maahan rientäneet ja ketkä siellä jo aiemmin asuneet.
Pelkillä vertauksilla ei asiassa kuitenkaan päästä kuin syvemmälle konfliktin ytimeen.

Veikko

tiistai 5. marraskuuta 2013

Identiteetti lakkautettu?

Klemetti Näkkäläjärvi kirjoittaa Lapin Kansassa (LK 5.11.2013) ettei lappalaista kansanryhmää ole olemassakaan.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Konfliktin tiellä

 Ei voi kuin ihmetellä mihin tilanteeseen Suomen alkuperäiskansa-asiassa on ajauduttu ja yhä syvemmälle ollaan haluamassa. Oikeusvaltiona ja maailmanparantajana paistatteleva Suomi on sysäämässä pohjoisensa arvaamattomiin vaikutuksiin johtavan etnisen konfliktin tielle.
Tuo valtion tietoinen rooli tässä syvän ihmisoikeusloukkauksen sisältävässä asiassa on sen pitkä historia ja sen tuottama tieto ja tietoisuus huomioiden käsittämätön.
Viittaan siis tuoreeseen saamelaiskäräjälakityöryhmän ehdotukseen, jota kiitellyt suomenruotsalainen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson lähtee varmasti kiireen vilkkaa hyödyntämään ja saattamaan esitetyt muutokset nopeasti lakiehdotukseksi ja monissa suurissa asioissa painiskelevan valtioneuvoston vasemmalla kädellä hyväksyttäväksi. Kun ehdotetut lakimuutokset ehtivät eduskuntaan, ollaan jo kovin pitkällä ja kiireisinä saamaan vaikeasti hahmotettavaan ILO 169 -asiaan liittyvä episodi nopeasti pois silmistä.
Poissa silmistä, poissa mielestä?
Ensimmäiset reaktiot täällä kentällä entisen oikeusasiamiehen Riitta-Leena Paunion johtaman työryhmän esityksistä ovat olleet tyrmistyneitä. Paunion ohella ihmettelyä käytöksestään on saanut osakseen oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Sami Manninen, joka vielä saamelaiskäräjien lausuntovaiheiden aikana muun muassa lakityöryhmän käydessä kuulemassa Inarissa oli vahvastikin sitä mieltä, että polveutuminen pitää säilyttää ja säilyneekin yhtenä keskeisenä alkuperäiskansaan kuulumisen, tässä tapauksessa saamelaisuuden kriteerinä. Nyt lakityöryhmän lausunnossa ei näy jälkeäkään Mannisen miehekkäistä näkemyksistä ja kentälle on kantautunut taustatietoja oikeusministerin häneen kohdistamasta ”omistajaohjauksesta”.
Jos sisäpiireistä kerrottu tieto pitää paikkansa, ei se anna järin luotettavaa kuvaa suomalaisen lainsäädännön selkärankaisuudesta.
Polveutuminen liittyy kauttaaltaan maailmalla alkuperäiskansojen määrittelyyn. Suomessa se ollaan perusteena poistamassa ikään kuin haluttaisiin varmistaa muutaman myöhään Suomen alueelle asettuneen tai täällä jopa vasta saamelaistuneen suvun ja sen adoptiojäsenten vallan säilyminen saamelaishallinnossa. Kymmenien vuosien kokemusten perusteella voin sanoa, että nyt esitetyt saamelaisen määrittelyperusteet tulevat johtamaan saamelaispolitiikan voimasuhteet huomioiden yhä rankempaan mielivaltaan.
Minusta Metsä-, kalastaja- ja tunturisaamelaiset ry:n varapuheenjohtaja Tuomas Keskitalo kiteyttää tuoreessa Ylen haastattelussa hyvin näköpiirissä olevan tilanteen. Hänen mukaansa suurin osa saamelaisista jäisi nyt saamelaiskäräjien vaaliluettelon ulkopuolelle ja että tulkintaongelmat saamelaisuuden määrittelyssä yhä vain lisääntyisivät.
Kun kielestä oltaisiin pitämässä edelleen kovin kiinni saamelaisuuden määrittelyssä, viittaa Keskitalo hyvin nykyisen oikeusvaltio Suomen tekemisiin:
”Lappalaiskriteerin poistaminen on hyvin suuri miinus. On todella erikoista, että ensin kieli on riistetty ja nyt sitä vaaditaan, jotta hyväksytään saamelaiseksi. Se on todella harmi.
Tietenkin toive olisi, että tätä saamelaismääritelmää ei tulla lakiin laittamaan. Minun puolestani voitaisiin pitää nykyinen määritelmä ja tulkita sitä oikein, siinä on minun toiveet ja terveiset päättäjille.”
Saamelaiskäräjälakityöryhmän ehdotukseen sisältyy muutama muukin konflikteja ruokkiva asia, joita saamelaiskäräjien edustajat työryhmässä ovat puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven linjaamina vaatineet. Niin sanotun saamelaisalueen kuntien ja kansalaisten kannalta merkittävä on esitys saamelaiskäräjien aseman vahvistaminen lausunnonantajana ja ”yhteistyötahona”. Käräjät olisi pääsemässä kuntien kaavoitusasioissa, maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisessa ja ties missä ”saamelaiskulttuurin harjoittamiseen ” liittyvissä asioissa siihen asemaan, missä se jo on esimerkiksi uuden kaivoslain soveltamisessa. Käytännössä muutama saamelaishallinnon virkamies voisi pysäyttää monta arkistakin prosessia – tai ainakin viivyttää niitä jopa vuosilla.
Tästä tavasta puuttua asioihin on jo nyt harjoitusnäyttöjä. Esimerkkinä vaikkapa netissä kiertänyt, käräjien ensimmäisen varapuheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion päättämä ja allekirjoittama lausunto Utsjoen Aittisuvannolle eli Tenon rannalle haetusta yksityismaan ranta-asemakaavasta. Sanila-Aikio nosti lausunnollaan esille kaavan mahdolliset haitat Paistunturin ja Kaldoaivin paliskuntien saamelaiselle poronhoidolle. Näin siitä huolimatta, että asemakaava-alue sijaitsee Paistunturin paliskunnan rajaesteaidan ulkopuolella ja paikalta on kilometreittäin matkaa Kaldoaivin paliskuntaan. Minulle tuli lausuntoa katsoessa mieleen, että ehkäpä kaavaa hakeneen yrittäjän henkilö ei sattunut miellyttämään saamelaiskäräjien johtoa eli olivatko jatkossa pärstäkerroin tai vaikka henkilökohtainen kateus linjaamassa yhä enemmän käräjien kannanottoja?
Tällä kerralla Utsjoen kunta sai vielä jättää saamelaiskäräjien merkillisen lausunnon omaan arvoonsa, mutta ehkäpä jo pian kunnanhallituksen pöydälle ilmaantuu se täällä päin jo puhuttu ”punainen puhelin”?
Minä saan kuulla saamelaiskäräjälakityöryhmän ehdotusten merkityksistä ensi perjantaina 8.11., jolloin maa- ja metsätalousministeriön metsähallituslakiin ”saamelaispykäliä” sorvaava työryhmä kokoontuu Inarin Sajoksessa. Ensimmäisessä kokouksessa Klemetti Näkkäläjärvi ja Sami Manninen lupasivat kertoa silloin jo valmiina olleesta, mutta vielä julkistamattomasta ehdotuksestaan.
Keskeistä työryhmän kannalta tukee olemaan herrojen esitys siitä, mitä käräjälakiin esitetyn neuvottelu- ja yhteistyövelvoitteen vahvistamisen tulisi merkitä muassa metsähallituslain sisällössä.
Ei ole vaikeaa arvata millaisia näkemyksiä tulemme kuulemaan.
Toivon, että sidosryhmäni sekä myös maa- ja metsätalousministeriö ja Metsähallitus ottaisivat härkää (munaton koirasporo) sarvista ja edellyttäisivät jo asioista puhumista niiden oikeilla nimillä.
Muuten tästä ei tule tolkkua ennen totaalista törmäystä.
Eräs keskeinen toimenpide tässä käsittämättömässä vyörytyksessä olisi puhaltaa peliä poikki edellyttämällä jo moneen kertaan esitetyn ja vaaditun olosuhdeselvityksen tekemistä. On katsottava mikä todellisuudessa mahtaa olla saamelaisten ja heidän elinkeinojensa asema eli onko yleensä perusteita puhua enemmästä yhdenvertaisuudesta sanan todellisessa merkityksessä? Onko peräti mahdollista niin, että jokin saamelaisten ryhmä on elinkeinoineen ja siihen peilaavine kulttuureineen noussut muihin saamelaisiin ja etenkin yleisesti Suomen kansalaisiin nähden aivan erityiseen, ylempään asemaan, jossa pelkkä äänekäs vaatiminen ilman sen kummempia saantoja riittää vain vahvistamaan tuota asemaa?
Jos ja kun metsähallituslakia täydentävässä työryhmässä pyritään - toivottavasti edes hieman - pohtimaan asioita muutamaa teknistä lakipykälää syvemmältä, tulisi uhrata hetki sillekin ajatukselle, mikä asema nykyisenlaisella saamelaiskäräjillä on lopulta valtionmaiden ja -vesien käytön jonain päättävänä, ohjaavana tai edes lausuvana osapuolena? Kun käräjien itsevaltaiseksi säädetty johto ei edusta nyt eikä varmasti tulevaisuudessakaan alueen alkuperäisintä väestöä, kun käräjien johdolta puuttuu kaiken lisäksi näyttö laillisesta saannostaan valtionmaihin ja -vesiin ja kun julkisuudessa on kuultu ja nähty miten tuo pieni eliitti suhtautuu alueen muuhun väestöön ja heidän todennettaviin oikeuksiinsa, onko syytä edistää tällaista valtauspolitiikkaa, jossa jossain vaiheessa kupit menevät pahasti nurin?
Ensimmäisessä työryhmän kokouksessa pöytään jaettiin ympäristöministeriön tuottama Akwé: Kon -loppuraportti Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelmassa pilottina tapahtuneesta ohjeiston soveltamisesta. Sittemmin on käynyt ilmi, ettei Suomessa saati maailmalla ole vielä sovittu saati päätetty miten tuota biodiversiteettisopimukseen ja sen 8j-artiklaan liittyvää paikallisyhteisöjen perinnetiedon kuulemista tulee soveltaa.
On myös esitetty, että ympäristöministeriön julkaisema Akwé: Kon -käännös olisi virheellinen ja jopa tahallisesti virheellinen. Viimeksi tähän asiaan on kiinnittänyt huomiotaan suomenruotsalainen kollegani Gunnar Pettersson ”Hirvasrumpu”-blogissaan. Minusta asiaa ei voi enää ohittaa ilman että se selvitetään.
Tässä Petterssonin tekstistä suoraan lainattuna tuon 8j-artikla (tai 8(j)-artikla) englanniksi:
“(j) Subject to its national legislation, respect, preserve and maintain knowledge, innovations and practices of indigenous and local communities embodying traditional lifestyles relevant for the conservation and sustainable use of biological diversity and promote their wider application with the approval and involvement of the holders of such knowledge, innovations and practices and encourage the equitable sharing of the benefits arising from the utilization of such knowledge, innovations and practices;”
…Ja sitten virallinen suomenkielinen käännös, sellaisena kuin se sisältyy asetukseen 78/1994:
”(j) kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti kunnioittaa, suojella ja ylläpitää alkuperäiskansojen ja paikallisten yhteisöjen sellaista tietämystä, keksintöjä ja käytäntöä, joka sisältyy biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön kannalta merkityksellisiin perinteisiin elämänmuotoihin ja edistää ja laajentaa niiden soveltamista mainittujen yhteisöjen luvalla ja myötävaikutuksella sekä rohkaista tietämyksestä, keksinnöistä ja käytännöstä saadun hyödyn tasapuolista jakoa,”
Näin ollen alkuperäistekstin kohta "indigenous and local communities" (suom. sisäsyntyiset/maassa kehittyneet ja paikalliset yhteisöt) on suomennoksessa muuttunut sisällöltään muotoon "alkuperäiskansat", englanniksi ”indigenous peoples”. Tällaisella suomennoksella sopimuskohta 8j on käytännössä kytketty ILO 169-sopimukseen alkuperäiskansojen oikeudesta ja kytkeminen on siis tapahtunut suomennosta tehtäessä. Englanninkielisen alkuperäistekstin muotoilussa on ilmeisesti ntietoisesti vältetty muotoilua "indigenous peoples".
Vaikka Akwé: Kon -ohjeistusta ei olla vastoin Metsähallituksen aluejohtajan Jyrki Tolosen toivomusta liittämässä uuteen metsähallituslakiin, näin uskon, on ohjeistus tuotu joka tapauksessa lakityöryhmän pöytään eli sitä kautta lakityötä halutaan kytkeä ILO 169 -sopimuksen ratifiointiprosessiin.
Tämä Akwé: Kon -episodi on minusta kuvaava esimerkki siitä, miten käärmettä on ajettu ja ajetaan pyssyyn jos minkinlaisilla käännöksillä ja väännöksillä. Kun maa- ja metsätalousministeriön saamelaistyöryhmä asetettiin ja aloitti työnsä, linjasi työryhmän puheenjohtaja Pentti Lähteenoja, ettei työryhmän työ liity mitenkään ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin. Ihmettelin tuossa tilanteessa miksi sitten yleensä olemme laatimassa tehtäväksi annettuja saamelaispykäliä, ja etenkin, kun taustalla on ministeriön taannoinen, hyvinkin toisen suuntainen ja minusta suoraselkäinen ILO-kannanotto.
Vielä kappale Akwé: Kon -ohjeista:
Niiden tavoitteena on edistää nimenomaan luonnon monimuotoisuutta ajatuksella, että paikallisyhteisöillä on sitä säilyttävää tai peräti edistävää perinteistä tietoa ja osaamista.
Osoittaako sitä esimerkiksi niin sanottu saamelainen poronhoito - tai mitä uusnomadismia se lieneekään?
Kun edellä mainitsemani Jyrki Tolonen katsoi muiden kuin saamelaisten kuulemisen kuittautuvan Metsähallituksen hoito- ja käyttösuunnitelmien ja luonnonvarasuunnitelmien laadinnassa normaalin sidosryhmätyöskentelyn kautta, hän unhohti Akwé: Kon -ohjeistuksen liittyvän pelkästään luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen. Siitä ei erityisesti tässä 8j-merkityksessä kysytä muilta kuin saamelaiskäräjien nimeämiltä Akwé: Kon -työryhmiltä ja jälki on sen mukaista.
Jos vain niin sanottu saamelainen poronhoito saa lausua käytännössä viimeisenä sanana ja omista intresseistään lähtien mikä on luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja mikä kenties ei, ollaan jälleen sillä alussa mainitulla konfliktin tiellä.

Veikko

lauantai 26. lokakuuta 2013

Erään haastattelun anatomia

Saamelaiskäräjien puheenjohtajalla Klemetti Näkkäläjärvellä on hätä.
Tästä ei jää epäselvyyttä kun lukee verkosta hänen 22.10. Ylen saamenuutisissa olleen haastattelunsa ”Kolonialismin haamut kummittelevat käsitekiistassa”. Näkkäläjärven hätä kumpuaa samoista asioista kuin aiemminkin Lapin maaoikeusasioissa ja ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin kiirehtimisessä: hätä siitä, että poliittinen päätöksenteko saataisiin pysymään historiallisen totuuden ja kansainvälisten sopimusten tulkinnan edellä.
Kiirettä saattaa alkaa pidellä!
Ylen uutisen ingressi kuuluu:
”Enontekiön ja Inarin kunnat ovat vaatineet ympäristöministeriötä selvittämään biodiversiteettisopimuksessa käytetyn "paikallinen yhteisö" -käsitteen merkityksen. Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ihmettelee kuntien vaatimusta ja näkee siinä merkkejä kolonialismin haamuista.”
Ja uutinen edelleen näin:
”Inarin ja Enontekiön kunnat ovat vaatineet ympäristöministeriötä ryhtymään välittömiin toimenpiteisiin selvittääkseen, mitä tai mitkä ovat ne paikalliset yhteisöt, joiden perimätietoa Suomen valtio on sitoutunut YK:n biodiversiteettisopimuksella suojelemaan. Kunnat ovat ihmetelleet, miksi käsitteen katsotaan koskevan vain saamelaisia ja saamelaista poronhoitoa, vaikka alueella asuu myös saamelaisrekisteriin kuulumattomia ihmisiä.
Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ihmettelee kuntien vaatimuksia. YK:n biodiversiteettisopimuksen paikallinen yhteisö -käsite koskee hänen mukaansa Suomessa vain saamelaisia.
´Asiassa ei ole mitään epäselvyyttä. Ei 8j-artiklan yhteydessä voi olla kyse muista kuin saamelaisista. Paikallinen yhteisö ei tarkoita tässä yhteydessä kaikkia paikallisia. Artiklan velvoitteet koskevat Suomessa vain alkuperäiskansa saamelaisia ja siitä on ollut puhe jo monta kertaa. Inarin ja Enontekiön kunnat tietävät kyllä, mistä on kyse´, sanoo Näkkäläjärvi.”
Uutisen jatkuessa Näkkäläjärvi vilauttaa jo pilkkakirvestäänkin:
”Klemetti Näkkäläjärvi pitää Enontekiön ja Inarin kunnan lausuntoja ihmeellisinä. Tilanne naurattaa häntä.
´Tällaiset asenteet ja saamelaisten alituinen vastustaminen on ikävää, mutta suoraan sanottuna tilanne naurattaa minua. On hyvin silmiinpistävää, että kunnat ovat yhtäkkiä kiinnostuneita poronhoidosta. Tähän asti poronhoitoa on pidetty jarruna ja esteenä sekä Inarissa että Enontekiöllä. Nyt kunnat ovatkin huolissaan suomalaisesta poronhoidosta, eikä se heidän mielestään häiritsekään muita elinkeinoja.
Nämä kunnat eivät halua antaa minkäänlaista tunnustusta saamelaisyhteisölle. Kaikki ovat muka tasa-arvoisia, mutta jos saamelainen vaatii kulttuurinsa huomioonottamista, niin se ei olekaan hyväksyttävää ja rikkoo muiden kuntalaisten oikeuksia. En ymmärrä näin ihmeellistä ajattelutapaa´.
Näkkäläjärvi muistuttaa, että saamelaisilla on lain mukaan oikeus positiiviseen erityiskohteluun.
´Yhdenvertaisuuslakiin on selvästi kirjoitettu, että jos jollain vähemmistöllä ei ole mahdollisuutta saavuttaa samanlaista tasa-arvoa kuin valtaväestö, voidaan tilannetta parantaa erityistoimenpiteillä´, sanoo Näkkäläjärvi.”

Kirjoituksestani tulee nyt pitkä, mutta minusta tämä saamelaiskäräjien puheenjohtajan haastattelu on syytä tarkoin tallentaa ja käydä joissain yhteyksissä läpi.
Näkkäläjärvi pitää yksiselitteisenä sitä, että monimuotoisuussopimuksessa oleva 8j-artikla tarkoittaa Suomessa vain saamelaisia; hän on hiljattaisessa Montrealin kokouksessa kertonut saamelaisten olevan Euroopan Unionissakin ainoa alkuperäiskansa, jota asiaa tosin en tiedä EU:n vahvistaneen.
Kun käräjien varapuheenjohtaja Heikki Paltto esitti samaisesta Montrealin kokouksesta kertoneessa saamenradion uutisessa 8j-artiklasta juontuvan Akwé: Kon -ohjeistuksen säätämistä saamelaisia tarkoittaen lakiin, kyselin asiasta muutamilta tahoilta valtion suunnasta.
Muun muassa näin minulle vastasi Akwé: Kon -ohjeistuksen käyttöä jo Suomessa suositelleen ympäristöministeriön luonnonsuojelujohtaja Ilkka Heikkinen:
”Luonnon monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen artikla 8j:n englanninkielisessä versiossa käytetään ilmaisua ´indigenous and local communities´. Suomenkielisessä sopimustekstissä käytetään ilmaisua ´alkuperäiskansojen ja paikallisten yhteisöjen´. Suomessa on laissa määritelty saamelaisten asema alkuperäiskansana. Tältä osin ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö yleissopimuksen artiklaa 8j tulisi soveltaa Suomessa saamelaisiin ja, etteikö Akwé:Kon vapaaehtoisia ohjeita voitaisi soveltaa saamelaisiin. Sen sijaan on epäselvää, onko Suomessa yhteisöjä, joihin artikla 8j:tä voitaisiin rinnasteisesti soveltaa. Tähän ei ainakaan maamme lainsäädäntö tällä hetkellä anna selvää linjausta. Myös itse yleissopimuksen piirissä käsite ´local communities´ on jossain määrin epäselvä. Asiasta on sopimuksen asiantuntijakokouksessa tuotettu selvitystä ja tarvetta selvitykseen on edelleenkin. Suomi on tuonut tätä koskevan tarpeen esille viimeksi viime viikolla pidetyssä yleissopimuksen asiantuntijaryhmän kokouksessa Montrealissa.”
Suomi ei ole – saati sitten että maailmalla oltaisi – selvitetty vielä mitä ja keitä paikallisia ja heidän yhteisöjään moinen 8j-artikla tarkoittaisi. Ympäristöministeriö on kuitenkin se taho, joka on määritysasiaa laittanut työryhmän muodossa liikkeelle saamelaisten osalta; työryhmää on luonnollisesti johtanut Klemetti Näkkäläjärvi.
Olisikohan jo aika saattaa selvitys loppuun ja ainakin pysäyttää toistaiseksi Näkkäläjärven kolonialistinen vyörytys laidunten valtaamiseksi?
Minusta Enontekiön kunnanjohtaja Mikko Kärnä ottaa blogissaan hyvin kantaa Näkkäläjärven haastatteluun ja tuohon 8j-artiklan tulkintaan:
”CBD:n määritelmän mukaisesti paikalliset yhteisöt voidaan määritellä yhteisöiksi, joilla on pitkä suhde maahan ja veteen, joilla ne ovat perinteisesti asuneet tai joita ne ovat käyttäneet. Paikallinen yhteisö on ihmispopulaatio erillisellä ekologisella alueella, joka on suoraan riippuvainen sen biodiversiteetistä ja luonnontuotteista ja joka on hankkinnut perinteistä tietämystä seurauksena tästä riippuvaisuussuhteesta. Sopimuksen soveltaminen on kuitenkin aina jokaisen valtion oma kansallinen ratkaisu.
Suomi ei ole vielä selvittänyt, mitä tällaisia yhteisöjä maassamme on. Esimerkkeinä voidaan mainita vaikkapa paliskunnat sekä erilaiset kyläyhteisöt, joissa luontaiselinkeinoilla, kuten metsästyksellä ja kalastuksella, on yhä edelleen suuri merkitys ihmisten toimeentulon kannalta. On suorastaan ylimielistä väittää, että saamelaiskäräjät ainoana tahona pitäisi hallussaan perinteistä tietoa, joka liittyy esimerkiksi riista- ja kalakantojen kannanvaihteluihin tai porolaitumiin.
Esimerkkejä tällaisesta tiedosta on koko maassa. Saaristossa on perinteistä tietoa merilintujen metsästyksestä, paliskunnissa tietoa laidun- ja petoasioista, Ylä-Lapin riekon ansapyytäjillä on perinteistä tietoa riekon elintavoista ja Väylänvarren kyläyhteisöillä perinteistä tietoa niille tärkeästä lohesta. Keneltä on pois, mikäli myös tällaisen perinteisen tiedon suoja tunnustetaan?
Biodiversiteettisopimuksella ja sen asianmukaisella tulkinnalla voitaisiin mielestäni turvata rikas ja laaja biodiversiteettiin liittyvä kulttuuriperintö maanlaajuisesti. Sillä voitaisiin osoittaa paikallisille yhteisöille niille kuuluvaa sananvaltaa niissä kysymyksissä, jotka suoraan koskettavat yhteisöjen elinalueita.
Toivon, että kansanedustaja Simo Rundgrenin perustuslakivaliokuntaan edennyt toimenpidealoite saamelaisalueen olosuhdeselvityksestä käynnistää toimenpiteet, joilla myös tämä kysymys selvitetään perinpohjaisesti.”
Minua kyllä harmittaa se vastaus, jonka Akwé: Kon -kyselyyni sain Metsähallituksesta ja joka vastaus siellä delegoitiin aluejohtotasolle.
Aluejohtaja Jyrki Tolosen käsitys oli varmasti hänen ja ehkä Metsähallituksenkin kannalta perusteltu, mutta aika monta kysymyksiä herättävää ja erityisesti esiin nostettua olosuhdeselvitystä tukevaa asiaa siihen liittyi. Muun muassa näin vastasi Tolonen:
”Yhdenvertaisuuslaki antaa mahdollisuuden yhdenvertaisuussuunnitelman mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun silloin, kun tavoitteena on tosiasiallinen yhdenvertaisuus. Nykyisen lainsäädännön perusteella ainoastaan kolttalain mukaan on koltta-alueella asuvilla koltilla etnisellä perusteella muuta väestöä parempia etuja valtion alueiden luonnonvarojen käyttöön. Perinteisesti luontaiselinkeinojen harjoittajat ovat monen säädöksen perusteella etusijalla muuhun paikalliseen väestöön verrattuna. Elinkeinon harjoittamiseen perustuva positiivinen erityiskohtelu kohdistuu muuta väestöä enemmän saamelaisiin, koska pääosa luontaiselinkeinon harjoittajista on saamelaisia. Metsähallitus voi toteuttaa luonnonvarojen käyttöoikeuksien suhteen positiivista erityiskohtelua etnisellä perusteella vain laeissa määritellyllä tavalla. Tämä on todettu myös Metsähallituksen yhdenvertaisuussuunnitelmassa.
Lainsäädännössä on hyvin laajalti määrätty saamelaiskulttuurin edellytysten huomioon ottamisesta. Erityismainintoja on mm. perustuslaissa, porotalouden ja luontaiselinkeinojen rahoituslaissa, luonnonsuojelulaissa, erämaalaissa, yhdenvertaisuuslaissa, maankäyttö- ja rakennuslaissa sekä metsähallituslaissa. Metsähallitus hallinnoi 90 prosenttia saamelaisten kotiseutualueesta. Olisi perin outoa, jos Metsähallituksella ei olisi ´oikeutta´ erilaisissa maan- ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä suunnitteluprosesseissa kuulla ja neuvotella myös erikseen saamelaisten kanssa, kun Metsähallitus joka tapauksessa osallistaa erilaisten neuvottelukuntamenettelyjen lisäksi muita sidosryhmiä erittäin laajasti.
Akwé: Kon -ohjeet ovat olleet Metsähallitukselle hyvä työkalu saamelaisten kulttuurin harrastamisen edellytysten tunnistamisessa. Ei olisi ollenkaan outoa eikä tarpeetonta, jos Metsähallitus velvoitettaisiin tämän tyyppiseen menettelyyn myös tulevalla metsähallituslailla.”
Metsähallituksen mukaan yhdenvertaisuus ei siis tarkoita yhdenvertaisuutta, ei edes elinkeinojen sisällä.

Vielä pieni siteeraus Klemetti Näkkäläjärven haastelusta kunnissa kummittelevista kolonialismin haamuista:
”Näkkäläjärvi on törmännyt samanlaisiin asenteisiin biodiversiteettisopimusta kohtaan myös muualla maailmassa. Viimeksi asia tuli hänen mukaansa esille pari viikkoa sitten Montrealissa pidetyssä kansainvälisessä biodiversiteettityöryhmän kokouksessa.
´Esimerkiksi Ranskassa perustuslaki estää puhumasta alkuperäiskansoista ja paikallisyhteisöistä, ja pitkälti samanlainen tilanne on Kanadassa ja Iso-Britanniassa. Ne ovat niitä kolonialismin haamujen varjoja´.”
Jos katsoo Inarin alueen vanhoja käräjäkirjoja ja niillä käsiteltyjä riita-asioita, voi Klemetti Näkkäläjärven puheita lukiessa tulla omituisiin ajatuksiin.
Kolonialismia on varmasti monenlaista riippuen siitä kuka sitä milloinkin ja missä tarkoituksessa määrittää.


Veikko

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Akwé: Kon säädetään metsähallituslakiin?

”Suomen saamelaiskäräjät sai Montrealissa pidetyssä biodiversiteettikokouksessa tunnustusta 8(j)-artiklan toimeenpanosta. Saamelaiskäräjät ja Metsähallitus ovat ensimmäisenä maailmassa soveltaneet alkuperäiskansojen perimätiedon suojaavat Akwé: Kon -ohjeet käytäntöön.”
Näin kertoo Ylen saamenradio. Uutisesta ei käy ilmi kuka ja miten tunnustuksen antoi ja millainen oli tarkemmin saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen kokouksessa järjestämä yhteisesiintyminen.
Yksi konkreettinen esitys tai ajatus uutisesta löytyy: Sen esittäjä on käräjien varapuheenjohtaja Heikki Paltto, joka pitää tärkeänä, että saamelaisia koskeva Akwé: Kon -ohjeistus kirjataan lakiin.
Ei tarvinne pitkään pohtia mihin lakiin nyt ainakin tuo ensi kokemusten mukaan saamelaisille poronomistajille erilaisissa Metsähallituksen luonnonvara- sekä hoito- ja käyttösuunnitelmissa sananvaltaa antava intiaanikielistä otsikkoa kantava säädös kirjattaisiin. Ehkä sitä ennakoi jo metsähallituslain saamelaisoikeustyöryhmän ensimmäisessä kokouksessa esitelty Hammastunturin erämaan Akwé: Kon loppuraportti.
Hienon näköinen kirjanen hienoine lupauksineen ja toiveineen.
Joudun kuitenkin kyseisen työryhmän ainoana sen työn kohdealueelta olevana ”muun väestön” edustajana kysymään, miten moinen Akwé: Kon on oikein ujuttautunut jo näinkin syvälle valtionhallinnon käytännön toimenpiteisiin.
Hammastunturin osalta joudun kyllä toteamaan, että siinä saamelaista perinteistä tietoa suunnitteluun tuonut Akwé: Kon -työryhmä oli kovin yksipuolisesti saamelaisistakin muodostettu. Silti se sai huomattavan suuren lausunto- ja vaikuttamisoikeuden.
Kun Metsähallitus Hammastunturin Akwé: Kon -loppuraportissa ilmoittaa käyttävänsä ohjeistusta "mielellään myös tulevaisuudessa" saamelaisten kotiseutualueella ainakin luonnonvarasuunnitelmien ja hoito- ja käyttösuunnitelmien laadinnassa, on mielestäni biodiversiteettisopimuksen 8(j)-artiklan ja Akwé: Kon -ohjeistuksen tarkoittamat paikalliset yhteisöt syytä kansainväliset kriteerit tarkoin tutkien selvittää. Nyt ainoastaan on katsottu, että artikla ja ohjeet koskevat saamelaisia (käytännössä saamelaiskäräjiä ja sen vaalilautakunnan ja hallituksen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksymiä henkilöitä) sekä Metsähallituksen käytännön soveltamisesta johtuen lähinnä vain saamelaisia porotalouden harjoittajia tai saamelaisia poronomistajia.
Metsähallituksen menettelyyn on kiinnitetty huomiota mm. pohjoisen kunnissa, niiden tuoreissa lausunnoissa, ja sitä on kritisoitu myös alueen erityisperusteisten oikeuksien omistajien taholta sekä alueen alkuperäisimpiin asuttajiin kuuluvien lappalaisten, myös osittain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvien kalastajasaamelaisten (inarinsaamelaiset) taholta. Kun saamelainen poronhoitaja voi varsin huoletta ajella erämaassa kenenkään häneltä siellä ajelustaan kyselemättä, tiedän tapauksia, joissa inarinsaamelainen ei-poromies on joutunut hakemaan tietoimituksen päästäkseen sukunsa ja perheensä ylimuistoisesti käyttämälle kalajärvelle Metsähallituksen vastustaessa hakemusta.
Koska Metsähallitusta ohjeistaneessa ympäristöministeriössä ja Metsähallituksessa pitäisi olla tiedossa Pohjois-Lappia raastava etninen konflikti saamelaisuuden määrittelystä, kuka on alueen alkuperäiskansaa ja mikä yleensä on historialliseen totuuteen perustuva saamelaisalue, on tämän konfliktin lietsomista lähteä tässä vaiheessa laatimaan väestöä jakavia päätöksiä ja ohjeistuksia, elleivät ne perustu kokonaisvaltaisempaan asioiden selvittämiseen ja säätämiseen.
On selvää, että saamelaiskäräjien porosaamelaisuutta edustavan johdon taholta on tavoiteltavaa viedä asioita omista intresseistä lähtien eteenpäin ja mahdollisimman pitkälle tilanteessa, jossa on luotu myös painetta ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseksi poliittisin perustein.
Tässä vaiheessa haluan siis tietää miten ympäristöministeriö on päätynyt Akwé: Kon ohjeissaan (OH 1/2011) toteamaan niiden tarkoittavan ainoastaan saamelaisia? Millainen asiantuntijoiden käyttö ja millainen hallintomenettely ohjeista päättämiseen ja niiden laatimiseen on sisältynyt?
Metsähallituksen haluan vastaavan kysymykseen miten sen taholla on päädytty pilotoimaan maailman mitassa Akwé: Kon -ohjeistusta nyt todetulla, suppealla tavalla eli koskemaan vain saamelaisia ja käytännössä vain porotaloutta harjoittavien saamelaisten "yhteisöä"?
Viittaan tässä yhteydessä vielä Metsähallituksen Lemmenjoen kansallispuistoa koskevaan hoito- ja käyttösuunnitelmaan, jossa poronhoito linjataan suojelualueella saamelaisen kulttuurin tärkeimmäksi perustaksi, mutta saman suunnitelman historiaosassa kerrotaan (aivan oikein) suurporonhoidon olevan alueella myöhäinen tulokas ja että alun perin kansallispuisto on ollut inarinsaamelaisten pyyntialuetta.
Soveltamisen ongelmaa tasavertaisuuden ja ihmisoikeuksien osalta pahentaa vielä esiin tullut Metsähallituksen kansalaisia eriarvoistava yhdenvertaisuussuunnitelma (1821/01/2004). Sen osalta kysyn samaa kuin edellä eli mihin olemassa olevaan lainsäädäntöön perustuu kyseisen suunnitelman "positiivinen erityiskohtelu" (aiemmin käytössä on ollut termi "positiivinen syrjintä")?
Myös edellä mainittujen ohjeistusten ja suunnitelmien istuminen Suomen yhdenvertaisuuslain ohella YK:n alkuperäiskansajulistuksen 46. artiklaan olisi mielenkiintoista ympäristöministeriön ja Metsähallituksen taholta kuulla.

Veikko


lauantai 5. lokakuuta 2013

Viedään kuin litran mittaa?

Näin tekee mieli kysyä kun on viime päivinä joutunut taas paneutumaan sellaiseen käsitteeseen kuin Akwé: Kon.
Siis tuo intiaanikielinen asia vie ja vietynä on asiaa ensimmäisenä maailmassa edistämään ehättänyt Metsähallitus. Se, että Metsähallitusta viedään vaikuttaa rajoittaen pohjoisten kuntien asukkaiden elämään – ehkä saamelaisia poronhoitajia lukuun ottamatta.
Akwé: Kon tuli oikein korostetusti esille muutama päivä sitten Helsingissä pidetyssä, saamelaisten osallistumismahdollisuuksien lisäämistä valtionmaiden käytön päätöksenteossa pohtivan työryhmän ensimmäisessä kokouksessa. Tuon maa- ja metsätalousministeriön työryhmän tulisi raapaista vajaassa kolmessa kuukaudessa esityksensä uusittavaan metsähallituslakiin tarvittavista ”saamelaispykälistä”.
Niitä tarvitaan työryhmän puheenjohtajan Pentti Lähteenojan mukaan ehkä ”vain” puolenkymmentä. Saamelaiskäräjien puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven mukaan saamelaisten (lue saamelaiskäräjien) asema tarvitsee kohennusta uuden kaivoslain tyyliin ainakin kuntien monopolina olleessa kaavoituksessa sekä maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisessa. Metsähallituslaissa pääpaino näyttäisi olevan myös ”saamelaisen poronhoidon” edellytysten vahvistamisessa – sekä maankäytön oikeuksien että valtion budjettirahoituksen osalta.
Palaan työryhmäkommentteihini toisaalla, mutta tuosta ”akwekonista”, että tämän saman viikon lopulla se marssi vastaan Inarin kunnanhallituksen esityslistalla, jossa yhtenä asiana on kunnan lausunnon antaminen Hammastunturin erämaan uusitusta hoito- ja käyttösuunnitelmasta. Lausuntoa pyytää suunnitelman vahvistaja eli ympäristöministeriö.
Kunnan teknisen johtajan Arto Leppälän valmistelemassa lausuntopohjassa todetaan, että hoito- ja käyttösuunnitelman ”Laatimisprosessissa Metsähallitus on testannut vapaaehtoisia Akwé: Kon-ohjeita ensimmäisenä Suomessa ja koko maailmassa. Ohjeet on tarkoitettu sellaisten hankkeiden kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalivaikutusten arvioinnille, joita aiotaan toteuttaa alkuperäiskansa- ja paikallisyhteisöjen pyhillä paikoilla ja niiden asuttamilla tai käyttämillä maa- ja vesialueilla tai jotka todennäköisesti vaikuttavat näihin”.
Edelleen lausuntopohjassa todetaan, että ”Metsähallitus on tulkinnut Akwé: Kon - ohjeita hyvin suppeasti siten, että niiden mukainen arviointi on suoritettu arvioitavan hankkeen kannalta rajautuen hankealueeseen eikä hankkeen alkuperäiskansa- ja paikallisyhteisöihin kohdistuvia kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalivaikutuksia ole selvitetty koko hankkeen vaikutuspiirin, myös hankealueen ulkopuolelle suuntautuvien vaikutusten osalta, kuten Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät”.
Leppälä jatkaa: ”Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät, että suunnitelmien ja hankkeiden laatimisen tulisi perustua alkuperäiskansojen tarpeisiin ja näkemyksiin. Metsähallituksen tulkinnan mukaan paikallisyhteisöjen kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalivaikutuksia ei tarvitse selvittää. Yhdistyneiden kansakuntien alkuperäiskansojen oikeuksista annetun julistuksen 46 artiklassa edellytetään, että julistusta on tulkittava noudattaen oikeudenmukaisuuden, kansanvallan, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, tasa-arvon, yhdenvertaisuuden, hyvän hallinnon ja vilpittömän mielen periaatetta, joten Akwé :Kon -ohjeitakin on tulkittava edellä mainitun 46 artiklan mukaisesti suhteessa saamelaiskäräjälain määrittelemään alkuperäiskansaan sekä paikallisyhteisöihin”.
Kuten Akwé: Kon -käsitteeseen aiemmin perehtymätön lukija voi havaita, on olemassa jokin kansainvälisen biodiversiteettijulistukseen liittyvä alkuperäiskansoihin viittaava vapaaehtoinen suositus, jota on lähdetty Suomessa ensimmäisenä maailmassa soveltamaan ja käytännössä ensimmäisenä tuon kunnian on saanut Hammastunturin erämaa. Oleellista vielä on se, että Metsähallituksen luontopalvelujohtaja Rauno Väisänen lupaa valtion tulevan luonnonvarayhtiön käyttävän mielellään menetelmää myös tulevaisuudessa. Näin hän toteaa Hammastunturin erämaasuunnitelman Akwé: Kon -loppuraportissa.
Ja mitäköhän moinen ohjeistus sitten käytännössä erämaa-alueelle näyttäisi tuovan?
Yhdessä saamelaiskäräjälaissa jo määrätyn neuvotteluvelvoitteen, erämaalain saamelaiskulttuuri- ja poronhoitopykälän sekä Metsähallituksen omaksuman yksipuolisen soveltamiskäytännön kanssa erämaan käyttäminen muuhun kuin ”saamelaiseen poronhoitoon” yhä vain kapenee.
Hoito- ja käyttösuunnitelmassa erämaa on jaettu kahteen osaan: syrjäosaan ja luontomatkailualueeseen. Jälkimmäinen eli hieman käytöltään väljemmin rajoitettu alue käsittää Ivalojoen ja sen eteläpuoliset alueet Saariselän lähistöllä. Se tarkoittanee, ettei Inarin kirkonkylän matkailu tule tulevaisuudessa tarvitsemaan tukialueita Hammastunturin erämaan suunnassa?
Hoito- ja käyttösuunnitelma kieltää koiravaljakkotoiminnan sekä kaivoslain 9§:n mukaisen malminetsinnän ennen kuin valtausoikeus/malminetsintälupa on ratkaistu kaivoslain mukaisessa lupamenettelyssä. Leppälä toteaa lausuntopohjassaan aivan oikein, ”ettei kieltojen aiheuttamia sosiaalisia vaikutuksia esimerkiksi Inarin alkuperäiskansa- ja paikallisyhteisöjen työllisyyteen ole selvitetty Akwé: Kon -ohjeiden mukaisesti”.
Leppälä viittaa hyvin paikallisyhteisöihin, joita minusta on muitakin kuin Inariin 1850-luvusta lähtien muuttanut alkuperäiskansan ryhmä. Tämän ryhmän ja sen kulttuuriin kuuluvan suurporonhoidon edustus näyttäisi muodostaneen Hammastunturin pilottihankkeessa sen ”perinteisen tiedon” työryhmän, jonka ääni on hyvin kuulunut suunnitelman laadinnassa.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Metsähallituksella erityinen syrjintäohjelma?

Provosoiva otsikko, mutta moinen ajatus nousi mieleeni kun lueskelin joitain Metsähallituksen laatimia luonnonsuojelu- ja erämaa-alueiden käyttöä koskevia julkaisuja. Itse asiassa vasta nyt tulin huomanneeksi, että valtion liikelaitoksella, jonka tehtäviin kuuluu – myös viranomaisasemassa – hoitaa luonnonsuojelu- ja muita käytännössä vastaavia alueita sekä valvoa ja säädellä yleensä valtionmailla tapahtuvaa toimintaa, on olemassa ihan virallinen yhdenvertaisuussuunnitelma, johon sisältyy saamelaisia koskeva ohje ”positiivisesta erityiskohtelusta”.
Aiemmin tuosta termistä käytettiin nimitystä ”positiivinen syrjintä”.
Metsähallituksen kansalaisia eriarvoistava yhdenvertaisuussuunnitelma (1821/01/2004) on vuodelta 2006 (3.5.2006) ja esimerkiksi Lemmenjoen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa sen kerrotaan perustuvan yhdenvertaisuuslakiin (21/2004), työministeriön suosituksiin 9.9.2004. sekä eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan yhdenvertaisuuslain eduskuntakäsittelyssä antamaan mietintöön (TyVM 7/2003 vp – HE 44/2003 vp) viranomaisten velvollisuudesta edistää yhdenvertaisuutta.
Metsähallitus viittaa mietinnön kohtaan, jonka mukaan ”Erityistä huomiota tulee kiinnittää saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana ja saamelaiskulttuurin tärkeimmän aineellisen perustan eli poronhoidon turvaamiseen”. Ja edelleen, että ”Viranomaisten tulee suunnitelmallisesti edistää saamelaisten mahdollisuuksia harjoittaa poronhoitoa ja hankkia sillä toimeentulonsa”.
Lemmenjoen kansallispuiston kohdalla viittaus poronhoitoon saamelaiskulttuurin tärkeimpänä aineellisena perustana tuntuu sikäli erikoiselta, että samaisen hoito- ja käyttösuunnitelman toisessa kohdassa, jossa kerrotaan alueen historiasta, Lemmenjoen alueen kerrotaan olleen aikoinaan inarinsaamelaisten pyyntialuetta ja että suurporonhoito on tullut sille varsin myöhään Utsjoen ja Norjan suunnista.
Tarkkaan ottaen tuossa historiaosiossa lukee näin:
”Lemmenjoen kansallispuiston alue oli vanhastaan kalastajasaamelaisten, nykyisten inarinsaamelaisten kalastus- ja metsästysmaita. Villipeuran pyynnistä on vieläkin nähtävillä pyyntikuoppajärjestelmien jäänteitä monissa paikoissa puiston jokivarsilla ja järvikannaksilla. Peuranpyynti menetti merkitystään 1800-luvulla, kun peurakanta taantui ja poronhoito levisi Lemmenjoellekin. Alueen väestörakenne muuttui, kun Utsjoelta tulleet porosaamelaiset eli tunturisaamelaiset ja etelästä tulleet suomalaiset asettuivat Inariin.”
Kun katsoo tänään laajalti kulunutta ja lukemattomien maastoliikenneurien verkottamaa Lemmenjoen kansallispuistoa, täytyy todeta, että Metsähallitus on toteuttanut omaa ”yhdenvertaisuussuunnitelmaansa” tinkimättömästi, yhteen puiston käyttömuotoon puuttumatta. Sen sijaan kun ajatellaan vaikkapa alueen alkuperäisimpiä käyttäjiä, inarinsaamelaisia, heilläkään ei ole asiaa mennä puistoon mönkimään tai veneilemään minkään erityiskohtelun oikeutuksella, elleivät satu jostain syystä asumaan aivan puiston rajalla ja harjoittamaan kulttuuriinsa alun perin kuulumatonta suurporonhoitoa.
Metsähallitus on siis noudattamassa kirjaimellisesti yhdenlaisia lausumia, mutta ohittaa käytännössä muita. Hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi eräiden uusien luonnonsuojelualueiden perustamisessa valtionmaille todetaan että ”…kansallispuistoja suunniteltaessa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, ettei luonnonsuojelualueiden perustamisella loukata paikallisen väestön oikeuksia tai rajoiteta sen toimeentulon mahdollisuuksia”.
Väitän, että tätä loukkaamista on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvastikin.
Yhdenvertaisuuslakia (21/2004) sovelletaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa ja silloin kun on muun muassa kysymys itsenäisen ammatin tai elinkeinon harjoittamisen edellytyksistä tai elinkeinon tukemisesta. Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Lakiin on tehty lisäys erilaisesta kohtelusta (14.11.2008/690). Sen mukaan syrjintänä ei pidetä: 1) yhdenvertaisuussuunnitelman mukaista menettelyä, jolla pyritään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseen käytännössä; 2) tavoitteeltaan oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua, joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin; 3) ikään perustuvaa erilaista kohtelua silloin kun sillä on objektiivisesti ja asianmukaisesti perusteltu työllisyyspoliittinen taikka työmarkkinoita tai ammatillista.
Olisiko syytä kysyä, harjoittaako Metsähallitus valtionmailla ja vaikkapa Lemmenjoella paikalliseen väestöön kohdistettuna ”oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua”?
Ihan oma kysymyksensä liittyy Metsähallituksen tehtäviin luonnonsuojelualueiden hoitajana, luonnonsuojelun kannalta.
Lemmenjoen kansallispuiston kohdalla hoito- ja käyttösuunnitelmassa todetaan, että kansallispuiston tärkein tehtävä on suojelu ja ”koska suojelutehtävä on ensisijainen, muut toiminnat on sopeutettava siten, ettei suojelu vaarannu”.

Veikko

tiistai 24. syyskuuta 2013

Katselin vanhoja kirjoituksia

Katselin tuossa vanhoja arkistoimiani kirjoituksia ja uutisia aihepiiristä, johon joudun ensi viikosta alkaen paneutumaan. Eteen tuli arvostamani luontokuvaajan ja ennen muuta kriittisen luonnonsuojelijan Veikko Vasaman puheenvuoro Inarin Siidassa syyskuussa vuonna 2001 pidetyssä erämaaseminaarissa.
Tuolloin oli tuoreena keskustelun ja huolenaiheena maaherra Hannele Pokan saamelaistoimikunnan mietintö Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnan järjestämisestä. Vasama otsikoi kirjoituksensa: ”Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä – erämaiden uudet uhkakuvat”:
”Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.
Paatsjoen sillan maalaaminen nosti Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen valtakunnallisiin uutisotsikkoihin keväällä 1987 ja pettymys erämaalain sisältöön purkautui suorana toimintana kesällä 1991. Siihen väliin mahtuu hirvittävä määrä Erämaaliikkeen nimissä tehtyä vähemmän näyttävää kansalaistoimintaa, johon aikanaan aktiivisesti osallistuin.
Erämaaliikkeen tavoitteena oli erämaa-alueita koskeva lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto. Olisiko toive toteutunut, jos olisimme saaneet erämaakomiteassa tukea potentiaalisilta liittolaisiltamme eli poromiehiltä, saamelaispoliitikoilta ja ennen kaikkea luonnonsuojeluliitolta? Oman arvioni mukaan olisi. Mutta kun Erämaaliike jäi yksin vastustamaan hakkuita, ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen saattoi puolustella hakkuut sallivaa erämaalakia vetoamalla komitean yksimielisyyteen.
Valtiovallan edustajat opettivat kädestä pitäen meille nykyisiin verrattuna kovin harmittomille metsätalouden kriitikoille, että perinteinen kansalaistoiminta ja perusteellinen paneutuminen asiakysymyksiin ei kannata. Talaskankaalla ja muissa myöhemmissä metsäkiistoissa suora toiminta ja varsinkin ulkomaankortilla pelaaminen tuottivat paljon paremman lopputuloksen.
Erämaaliike kuopattiin kesällä 1991 ja hyvin on kuopassa pysynyt. Ainakin minulle kyseessä oli määräaikaiseksi tarkoitettu projekti, jossa en olisi yhtään kauemmin jaksanutkaan. Meitä luonnonsuojelijoita on Lapissa niin vähän ja tehtävää niin paljon, että jatkuva rähinöinti yhden asian ympärillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Toisaalta kannattaa muistaa, että metsien suojelutilanne Pohjois-Lapissa on vähintäänkin tyydyttävällä tasolla ja kertaluokkaa parempi kuin maan muissa osissa.
Mitä luonnonsuojelijan näkökulmasta kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Minun mielestäni erämaille kuuluu hyvää, ainakin mitä metsätalouteen tulee. Poikkeuksena on kuitenkin Kessi, joka tosin erämaakomitean mielestä ei erämaata ollutkaan. Alkuperäisiä hakkuusuunnitelmia on merkittävästi karsittu ja hakkuita toteutettu tietääkseni vain yhdessä leimikossa Tolosjoen varressa ja sielläkin niin siististi, että edes Harald Helanderilla ei ollut huomauttamista muuhun kuin asian periaatteelliseen puoleen. Erämaaluonnon tämänhetkiset uhkakuvat eivät mielestäni liity metsätalouteen, vaan saamelaispoliitikkojen valtapyrkimyksiin.
Pian erämaalain säätämisen jälkeen käynnistyivät saamelaisporomiesten ja Metsähallituksen väliset metsäkäräjät, jotka ovat työllistäneet oikeuslaitoksen kaikkia tasoja. Julkisista käräjäasiakirjoista kuka tahansa voi todeta, että luonnonsuojelulla ei ole minkäänlaista roolia saamelaisten metsäkäräjöinnissä. Perimmäisenä tavoitteena on ´saamelaisille mahdollisesti kuuluvan omaisuuden turvaaminen´. Oikeusprosessissa poroa on käytetty välikappaleena tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.
Kiistaa on käyty Metsähallituksen hakkuista saamelaisalueen ns. valtionmailla. Lapin paliskunnan kanteeseen marraskuulta 1998 sisältyy uusi näkökulma, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia Ylä-Lapin luonnossa liikkuvia. Haasteasiakirjan sivulla 24 sanotaan näin: ´Uusimpana poronhoidon maankäyttökilpailijana viimeisten parin - kolmen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut voimakkaasti kasvussa oleva matkailu ja eräretkeily erityisesti paliskunnan tunturialueella Saariselällä. Pääosin retkeily tapahtuu UK-kansallispuiston sisällä ja se näyttää tekevän tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.´ Mainittakoon, että laki Urho Kekkosen kansallispuistosta määrittelee luonnonsuojelun puiston tärkeimmäksi tavoitteeksi. Perinteisen (?) poronhoidon ja eräretkeilyn edellytysten turvaaminen mainitaan samanarvoisina tavoitteina.
Retkeilijöiden syyttäminen laitumien kulumisesta on osoitus suhteellisuudentajun puutteesta ja saamelaispoliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Minua pelottaa mahdollisuus, että pelkästään oikeuksiaan korostava ja luonnonsuojeluratkaisuihin sitoutumaton kansalaisryhmä saisi määräysvaltaansa Ylä-Lapin ns. valtionmaat.
Joulukuussa 2001 mietintönsä luovuttaneen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan hahmottelemassa Ylä-Lapin valtionmaiden hallintomallissa ehdotetaan perustettavaksi saamelaisten kotiseutualueen luonnonhoitoalueen johtokunta. Sen päätösvaltaan siirtyisi mm. tähän asti ympäristöministeriölle kuulunut erämaa- ja luonnonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmien sekä järjestyssääntöjen hyväksyminen. Ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen kunnat saisivat nimetä johtokuntaan saman määrän jäseniä; puheenjohtajan nimittäisi valtioneuvosto. Toimikunnan saamelaisjäsenet vaativat eriävässä mielipiteessään johtokuntaan yksinkertaista saamelaisenemmistöä.
Saamelaispolitiikan todelliset tavoitteet eivät tule esiin juhlapuheissa tai keskusteluissa väärtien kanssa. Niitä on vaivauduttava etsimään arkistojen kätköistä. Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.”
Pian nähdään onko Veikko Vasaman reilun kymmenen vuoden takainen huoli yhä ajankohtainen.

Veikko

maanantai 9. syyskuuta 2013

Maaoikeusneuvostoa perustamaan?

Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen asettama työryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu valmistella ehdotus saamelaisten osallistumisoikeuksien lisäämiseksi valtion maa- ja vesialueiden käyttöä koskevassa päätöksentekomenettelyssä saamelaisten kotiseutualueella, aloittaa työnsä 1.10.2013.
Metsähallituslain uudistamiseen liittyvä ehdotus on tarkoitus saada valmiiksi todella lyhyessä ajassa eli joulukuussa tänä vuonna. Suunnitelman mukaan työryhmä pitäisi vain neljä kokousta, joista Helsingissä pidettävän aloituksen jälkeen marraskuussa kaksi kokousta Saariselällä sekä joulun alla päätöskokous Helsingissä.
Mitään lausuntokierrosta ei maa- ja metsätalousministeriöstä ole luvattu, mutta sen sijaan luvataan Saariselän kokousten yhteydessä kuulla ”laajasti” eri intressiryhmiä.
Mitä tuo laaja kuuleminen käytännössä tulee olemaan, sitä en vielä tarkemmin tiedä. Omalta osaltani tulen laajaa kuulemista luonnollisesti edellyttämään, olenhan työryhmässä ainoa alueen niin sanotun ”muun väestön” edustaja. Sidostahojani ovat minut työryhmään nimenneet Lapin liitto ja kunnat, joiden lisäksi työryhmätyöhön liittyen olen saanut yhteydenottoja useilta muilta alueen väestöä edustavilta tahoilta, myös saamelaisilta.
Asettamispäätöksen mukaan työryhmä voi kuulla muitakin asiantuntijoita kuin asettamispäätöksessä nimetyt saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen asiantuntijat. Myös tätä kuulemista aion tarvittaessa edellyttää, etenkin, jos päädytään keskustelemaan esimerkiksi ILO 169 -sopimuksen tulkinnoista sekä kun keskustellaan työryhmän työn ydinkohtana olevasta osallistumismahdollisuuksien parantamisesta suhteessa nykytilanteeseen ja sen todellisuuteen.
Työryhmän pohjaehdotuksena on tehdä mahdollinen ehdotus Metsähallituksen yhteyteen perustettavasta toimielimestä, jossa valtionmaiden käyttöön liittyviä kysymyksiä käsiteltäisiin. Millainen tuon toimielimen sananvalta olisi ja miten eri tahot siinä olisivat edustettuina, siitä minulla ei ole etukäteisarviota. Voin ainoastaan julkisuudessa aiemmin kuulluista kannanotoista arvioida millaisia vaatimuksia esimerkiksi saamelaiskäräjien taholta tullaan esittämään; saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on muun muassa todennut uuden kaivoslain tyydyttävän saamelaishallintoa ja toivonut sille vastaavaa vaikuttamisen asemaa muissakin tulevissa lainsäädäntö- ja -uudistushankkeissa.
Eräs pohja alkavalle työlle on epäilemättä maaherra Hannele Pokan työryhmän vuonna 2001 valmistunut mietintö. Myös tuossa erittäin erimielisessä mietinnössä tavoitteena oli aikaansaada saamelaisalueelle jonkinlainen saamelaishallinnon vahvasti miehittämä maaoikeusneuvosto.
Vaatimukset ja myös ongelmat tullevat olemaan paljolti samat, mutta Pokan toimikunnan ajoista tilanne on uuden tutkimustiedon valossa muuttunut sekä saamelaisalueen että saamelaisuuden määrittelyn osalta, samoin kun katsotaan käytännön kehitystä nykyisten saamelaisten elinkeinorakenteessa ja jo pelkästään asumisessa saamelaisalueella tai sen ulkopuolella. Eräs ydinkysymys tulee minusta olemaan se, keille ja kuinka monelle nyt kaavailtuja lakiuudistuksia ollaan lopulta laatimassa.
Tarve ILO 169 -keskustelun yhteydessä esille nousseesta olosuhdeanalyysista on huutava.
Voidakseni edustaa mahdollisimman hyvin sidostahojani, pyrin pitämään ne ajan tasalla työn etenemisestä samalla kun toivon niiden aktiivisuutta työryhmän suuntaan. Marraskuussa tapahtuviin kuulemisiin kannattaa panostaa.
Olen myös pyytänyt tähän aloitusvaiheeseen työryhmän tehtävään liittyviä evästyksiä. Koska kysymys on metsähallituslaista, erityisen tärkeää on saada työryhmään vertailevia näkemyksiä Metsähallituksen käytännöistä huomioida eri väestöryhmät ja elinkeinot sen hallinnoidessa valtion maita ja vesiä.
Lakityöryhmän puheenjohtajana tulee toimimaan osastopäällikkö, ylijohtaja Pentti Lähteenoja maa- ja metsätalousministeriöstä. Jäseniä ovat apulaisosastopäällikkö Liisa Saarenmaa ja hallitusneuvos Timo Tolvi maa- ja metsätalousministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Sami Manninen oikeusministeriöstä, hallitusneuvos Satu Sundberg ympäristöministeriöstä, hallitusneuvos Tuula Manelius työ- ja elinkeinoministeriöstä, puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi, hallituksen jäsen Petra Magga-Vars ja poromies Ilmari Tapiola saamelaiskäräjiltä, Tiina Sanila-Aikio kolttien kyläkokouksesta sekä Veikko Väänänen Lapin liiton valitsemana sen ”muun väestön” edustajana. Lisäksi työryhmään kuuluvat sihteereinä lainsäädäntöneuvos Susanna Paakkola ja esittelijä Anna Siljamäki maa- ja metsätalousministeriöstä sekä pysyvinä asiantuntijoina Anna Morottaja saamelaiskäräjiltä ja lakiasiantuntija Tommi Nieppola Metsähallituksesta.
Saamelaiskäräjiltä siis käytännössä neljä porotalouden edustajaa kun mukaan ottaa käräjien varapuheenjohtaja Sanila-Akionkin viitetaustan. Eipä siis ihme, että myös saamelaisten taholta on päälleni asteltu vastuuta tuoda työryhmässä esille nykyisten saamelaisten nykyaikaa maankäytön tarpeista.
Laitanpa tähän loppuun pari uutislinkkiä työryhmän perustamisen vaiheista sekä muistutukseksi miten aikanaan Pokan työryhmän maaoikeusneuvoston perustamisessa kävi.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Yhdessä eteenpäin – yksien ehdoilla?

Inarin Sajoksessa oltiin tänään ”saamelaisten yhdenvertaisuuden” asialla. Näin kerrottiin sisäasiainministeriön mediatiedotteessa tämän kaksipäiväisen Boahttevuohta-konferenssin ohjelmasta ja aiheesta; Sajoksen tilaisuus liittyy sisäasiainministeriön YES6-hankkeeseen ja sen järjestelyissä on oltu yhteistyössä ainakin oikeusministeriön ja joidenkin järjestöjen kanssa.
Sajoksen konferenssi ei siis etsinyt ratkaisuja saamelaisten keskinäisen yhdenvertaisuuden parantamiseksi, vaikka moinen keskinäinen ongelma nousikin aloituspäivänä moneen kertaan puheenaiheeksi. Konferenssin tarkoituksena oli silotella puheita ja ajatuksia yhdensuuntaisiksi ILO 169 sopimuksen ratifioinnille Suomen valtion, pohjoisen kuntien ja etenkin niiden asukkaiden suuntiin. Konferenssin toisena päivänä pohditaan vielä muun muassa median vaikutusta ja vastuuta ”oikean” sanoman saattamiseksi kipeäksi muodostuneessa ILO-asiassa.
Mielenkiintoista nähdä miten etenkin median suhteen onnistutaan. Ainakin ensimmäiset verkko-otsikot liputtivat ”vastuullisuutta” tyyliin ”Suomessa liian dramaattista keskustelua ILO-sopimuksesta”.
Itse en päässyt Sajokseen paikan päälle muutamien yhteensattumien takia, mutta hieman viiveellä saatoin seurata päivän antia illemmalla verkosta http://new.livestream.com/sapmi/boahttevuohta uutislinkin kautta. Päivän mittaan tilaisuudesta sinkoili myös muita viestejä, joten tuskinpa asiat olisivat auditorion penkissä sen paremmin valjenneet.
Sisäasiainministeriön tiedotteessa puhuttiin saamelaisista EU:n ainoana alkuperäiskansana. Ehkäpä jossain vaiheessa näen sellaisen dokumentin, jolla EU-komissio tai parlamentti on tuon tunnustuksen antanut. Konferenssin avannut vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet puhui jo minusta oikeammin Suomen ainoasta alkuperäiskansasta, joka pitää paikkansa sikäli, että saamelaiset on tunnustettu Suomen perustuslaissa ainoina alkuperäiskansaksi.
Biaudet sanaili Sajoksessa minusta aika tavalla kieli keskellä suuta, jonka luen joihinkin hänen aiempiin esiintymiinsä verraten positiiviseksi asiaksi. Sinällään kovin paljon uutta ei vähemmistövaltuutetun puheenvuoroihin sisältynyt, mutta yhden hyvän avauksen hän esitti: Suomessa pitäisi vihdoin ruveta puhumaan ja pohtimaan käytännön vaikutusten tasolla siitä, mitä ILO 169 toisi tullessaan.
Voin kuvitella, että Biaudet ajatteli käytännön tasolle siirtymisen palvelevan ILO-sopimuksen ratifioinnin puolustajia ja ratifioinnin vaikutusten vähättelijöitä. En tiedä mahtaako esimerkiksi saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi kannattaa moista kovinkin laajaa ja käytännön kysymyksiin paneutuvaa ennakkokäsittelyä. Hänen vaatimuksensa ILO-sopimukseen liittyen kun eivät anna lainkaan aihetta vaikutusten vähättelyyn, luettakoon niistä vaikkapa saamelaiskäräjälain uudistamista pohtivalle työryhmälle annetuista lausunnoista ja monista muista vastaavista.
Ehkäpä asiantuntijoiden ja median kannattaisi perehtyä siihen, mistä ”liian dramaattinen” ILO-keskustelu on saanut siipensä.
Saamelaiskäräjien johdon ohella sen päällimmäiset asiantuntija-avustajat ja ideologit, entinen lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen ja Ylä-Lapin kiistoja milloin minäkin asiamiehenä pyörittänyt nykyinen YK:n ihmisoikeusraportoija Martin Scheinin, eivät hekään taida perustaa mistään etukäteisselvityksistä.
Hyvärinen moitti Sajoksessa perinteiseen tapaansa sekä huonon saamelaismääritelmän lakiin jättäneen Suomen eduskunnan että huonoa saamelaismääritelmää väärin tulkitsevan Suomen korkeimman hallinto-oikeuden. Hänestä saamelaisuuden rajaamisessa ei ole mitään ongelmaa kunhan toimitaan hänen ja saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ehdoin. Scheinin puolestaan oli sitä mieltä, että ILO-sopimus voidaan ensin ratifioida ja sen jälkeen ryhtyä katsomaan millaisia vaatimuksia saamelaiset voisivat esittää valtionmaiden omistuksesta ja sitä myöten tietenkin elinkeino-oikeuksista.
Scheinin kertoi hiihdelleensä joskus Enontekiön Kalmakaltiolta Angeliin päin ja pohtineensa josko ainakin Inarin läntiset alueet voisivat olla potentiaalista saamelaisten maata. Toinen vastaava yhteismaa voisi olla Käsivarsi.
Toisin sanoen, ensin ratifioitaisiin ILO 169 ja sitten ruvettaisiin jatkamaan ikuista kamppailua maista ja elinkeinoista?
Sekä Hyvärinen että Scheinin edustavat Klemetti Näkkäläjärven tavoin näkemystä, jonka mukaan ILO 169:n ratifioinnissa on olemassa vain kaksi osapuolta: saamelaiskäräjät ja Suomen valtio. Scheinin oli sikäli hellempi, että edellytti valtion tarjoavan ylisen Lapin muulle väestölle jonkinmoisen kädenojennuksen mielten rauhoittamiseksi. Jotain investointeja tai sillai...
Sajoksen konferenssin alustajiin kuuluneet Tromssan yliopiston tutkija Mattias Åhren ja YK:n työjärjestö ILO:n entinen asiantuntija Lee Swepston kertoivat Sajoksessa ILO 169 sopimuksen käytännön merkityksistä Norjassa ja yleisemmin maailmalla. Asiantuntijoiden viesti oli, että Suomen tilanne on omansa ja että ratkaisuja tehdään kunkin maan tilanteen ja lainsäädännön pohjilta. Swepstonille ainakin saamelaisten keskinäisten identiteettiongelmien esiin nouseminen saattoi olla avartavaa, Åhrenhan niihin lienee jo hyvinkin perehtynyt. Åhren katsoi, että Suomessa saamelaisuuden määritelmää tulisi tarkentaa.
Sajoksen aloituspäivän aktiivisia keskustelijoita olivat inarinsaamelainen saamelaiskäräjien jäsen ja Inarin kunnanvaltuuston puheenjohtaja Anu Avaskari, inarinsaamelainen lapinkyläaktiivi Kari Kyrö sekä Enontekiön kunnanjohtaja Mikko Kärnä. Heidän ja muutamien muidenkin kautta tuli yhteneväistä viestiä siitä, mitä ristiriitoja saamelaiskäräjien johdon ILO-vaatimuksiin liittyi.
Mikä olisi se alkuperäiskansa, jota ILO 169 sopimuksella aiottaisiin suojata? Ja mikä olisi se maantieteellinen alue, jolle sopimuksen soveltaminen maankäytön osalta rajattaisiin? Oma lukunsa olisi vielä sopimuksen soveltamiselle oleellisen olosuhdeanalyysin tekeminen siitä, missä määrin Suomen alkuperäiskansa oli oikeuksissaan jäljessä maan valtaväestöstä eli mitä mahdollista ”positiivista erityiskohtelua” alkuperäiskansaan tulisi soveltaa.
Aiemmin muuten tuosta ”positiivisesta erityiskohtelusta” käytettiin ilmaisua ”positiivinen syrjintä” – syrjintä siis kohdistuen valtaväestöön.
Termit ovat uusiutuneet, vaatimukset niiden taustalla eivät.

Veikko


Jk: Sajoksessa tuli esiin sellainenkin mahdollisuus, että Suomessa ja EU:ssa saattaa olla jossain vaiheessa toinenkin alkuperäiskansa, ellei saamelais-lappalaiskysymyksessä päästä yhteisen pöydän ääreen ja yhdessä eteenpäin ja jolloin Suomi joutuu tunnustamaan historiallisen Lapinmaansa historiallisen alkuperäisväestön omaksi alkuperäiskansakseen.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Maaoikeuspuheita vuosien takaa

Veisikö ILO 169-sopimuksen ratifiointi joiltain pohjoisen maankäyttöön ja elinkeinoihin liittyviä oikeuksia?  Toisiko ratifiointi joillekin lisää muut ohittavia oikeuksia? Mihin ILO 169 -sopimuksen ratifioinnilla lopulta tähdätään ja keiden oikeuksista asian yhteydessä on oikeastaan kyse?  Voisiko saamelaiskäräjät olla pohjoisen maiden parempi hallinnoija kuin Suomen valtio ja sen Metsähallitus?
Näitä kysymyksiä on pyöritelty viime aikoina suunnasta jos toisesta ja niitä on pyöritelty jo kymmenien vuosien ajan. Ihan vanhempien lukijoitteni muistin virkistämiseksi ja nuorempien taustatiedon kartuttamiseksi julkaisen tässä vanhan Lapin Kansassa 17.12.1990 julkaistun kokousselostuksen siitä, miten silloinen saamelaisvaltuuskunta linjasi kantaansa tekeillä olleesta saamelaislaista (vähän pitkä, mutta siihen aikaan lehdissä riitti tilaa):
Saamelaisvaltuuskunta tyytyväinen saamelaislain periaatteeseen
Saamelaislaista sunnuntaina Kiilopäällä varsin vajaalukuisena keskustellut saamelaisvaltuuskunta kannattaa lakiesityksen päätavoitetta, nykyisten Ylä-Lapin valtionmaiden omistus- ja käyttöoikeuden siirtämistä saamelaisille.
Valtuuskunta päätti ottaa kuitenkin lisäaikaa lain yksityiskohtaiseen ruotimiseen. Jo nyt nousi esiin huolia lain mahdollisista haittavaikutuksista saamelaisten omille elinkeinoille sekä valtion saamelaistukien kuihtumisesta.
Valtuuskunnan keskustelun evästi lakimiessihteeri Heikki Hyvärinen lukemalla lakiluonnosta koskevan tuoreimman muistionsa. Sen mukaan lailla pyritään tukemaan ns. lappalaiselinkeinoja, poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä, muuttamalla oikeus niiden harjoittamiseen kaikille kuntalaisille pelkän asuinpaikan perusteella lankeavasta yleisoikeudesta lappalaisten perillisten heidän vanhaan maanomistukseensa liittyväksi oikeudeksi.
Hyvärinen vaati muistiossaan kansalaisten yhdenvertaista kohtelua todeten lappalaisten joutuneen suomalaisessa yhteiskunnassa tilallisiin nähden heikompaan asemaan. Niinpä hänen mielestään lappalaisten perillisille tulisi turvata lainsäädännöllä, ilman oikeudenkäyntejä, heille kuuluva maaomaisuus, samoin kuin aikanaan saamelaisten kotiseutualueen tilallisille.
Suojelualueista Hyvärisen uusimmassa paperissa mainittiin myös vasta muodostetut erämaat. Lakiehdotuksen mukaan valtion mailla olevat suojelualueet siirtyisivät lapinkylien omistukseen, eivät kuitenkaan välttämättä suojelualueina. Muiden kuin luonnonsuojelulain perusteella muodostettujen kansallis- ja luonnonpuistojen kohtaloon joudutaan Hyvärisen mukaan ottamaan vielä kantaa.
Saamelaisvaltuutetuista keskustelun avasi Samuli Aikio. Hän arvioi aihetta ehkä olevan lakiehdotusta pitemmälle meneviin, jyrkempiin päätelmiin ja vaatimuksiin, mutta esitti saamelaisvaltuuskunnalle asian käsittelyn tässä vaiheessa matalan profiilin taktiikkaa – Lapin korkeakoulun malliin.
Aikio piti saamelaislain maankäyttörajoituksia ongelmallisina. Hänestä lailla tulisi antaa saamelaisille mahdollisuus myös modernimpaan maittensa käyttämiseen, vaikka se liittyisi pelkkään harrastustoimintaan.
Nils Henrik Valkeapää arvioi saamelaislakiesityksen etenemismahdollisuuksia Suomen valtion päätöksentekokoneistossa lupaaviksi. Hän piti ainoana mahdollisena kapulana rattaissa saamelaisvaltuuskunnan eripuraisuutta; siihen ei Valkeapään mielestä olisi nyt varaa.
Valkeapää sanoi saamelaislain antavan toteutuessaan saamelaisille paljon, mutta kyseli onko oikein antaa lailla lapinkylissä oikeuksia myös muille kuin saamelaisille. Hänestä loogista ja oikein olisi rajata lapinkyläoikeudet vain saamelaisille.
Valkeapää toivoi saamelaisvaltuuskunnan pitäytyvän lakilausunnossaan vain peruslinjoissa. Moniin yksityiskohtiin voitaisiin kyllä palata myöhemmin lakia sovellettaessa vaikkapa laatimalla asetuksia.
Pekka Aikio myönsi saamelaislakiehdotuksen kompromissiksi, jossa saamelaisten vanhoja maita ei pyritäkään palauttamaan kenellekään henkilökohtaisesti, ei edes suvuille, perimyksiä juovattamalla. Aikio muistutti lain tärkeänä tavoitteena olevan saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon vahvistaminen.
Saamelaislain mahdollisista kielteisistä puolista Aikiokin toi esille maankäyttörajoitukset. Lisäksi hän tuntui pelkäävän, että valtio luistelisi lain varjolla velvollisuuksistaan eli vähentäisi saamelaiselinkeinoihin ja -kulttuuriin varaamiaan tukirahoja.
Pekka Aikiokin oli optimisti Suomen päättäjien suhteen todeten maan johdon itse asiassa jo tunnustaneen – ensimmäisen kerran selväsanaisesti – saamelaisten maanomistuksen. Hän tarkoitti presidentti Mauno Koiviston ja ministeri Matti Puhakan allekirjoittamaa lausuntoa kansainväliselle työjärjestö ILO:lle, jossa lausunnossa todetaan, että ´Suomen tulisi liittyessään ILO-yleissopimukseen turvata saamelaisille voimassa olevaa lainsäädäntöämme laajemmin heidän perinteisesti asumiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia´.
Samuli Aikio huomautti samaiseen ILO-lausuntoon viitaten, että myös saamelaislaissa olisi rohjettava todeta saamelaisten aikovan todella hyödyntää maittensa luonnonvaroja, eikä pelkästään puhua saamelaisyhteismaan hoidosta.
Kalastaja ja koltat huolissaan
Veikko Aikio siirsi keskustelua saamelaislain yksityiskohtiin kysyen, miten kaavailtujen lapinkylien yhdenvertaisuus luonnonvarojen hyödyntämisessä toteutuisi kun kaikkien kylien alueella ei olisi edes metsiä hakattaviksi.
Käytännön luontaiselinkeinossa, kalastajana, toimiva Aikio ihmetteli vielä joutuisiko hän Inarijärvellä anomaan luvat oman lapinkylänsä ulkopuolisilta kolmelta, neljältäkin kylältä voidakseen harjoittaa ammattiaan nykyisessä laajuudessaan. Aikio kyseli myös muiden luontaiselinkeinonharjoittajien toimintamahdollisuuksista, saattaisihan monen poronhoito ja muu toiminta, metsästys ja kalastus, sijoittua useamman lapinkylän alueelle. Aikio epäili vaikeuksia syntyvän tilanteissa, joissa jotkut lapinkylien osakkaat ryhtyvät vastustamaan toisen kylän osakkaiden laskemista mailleen.
Kolttajäsen Matti Sverloff epäili hänkin kaavaillun kaavaillun lapinkyläjaon mielekkyyttä. Hän kysyi eikö kyläjakoa voitaisi ajatella Inarin-Utsjoen alueella aidolta historialliselta pohjalta. Sverloffiin mukaan 1500-luvun tietojen perusteella Utsjoen lapinkylä käsitti suunnilleen Utsjoen kunnan nykyisen alueen ja Inarin lapinkylä vastasi pitkälle Inarin kunnan nykyistä aluetta ulottuen vielä nykyisen Sodankylänkin alueelle.
Sverloff samoin kuin toinen koltta, Sinikka Semenoja, pahoittelivat heimonsa pirstoutumista ehkä viiteen lapinkylään, mikäli saamelaislaki toteutuisi. Käytännössä saamelaislaki tekisi lopun myös kolttien 1500-luvulta säilyneestä kyläkokousinstituutiosta, joka Semenojan mukaan on oikeastaan ainoa elossa oleva saamelaishallinnon jäänne.
Koltet kiinnittivät huomiota myös saamelaislain vaikutukseen kolttien suomalaisten puolisoiden asemaan. Kun kolttalain mukaan koltiksi hyväksytään heidän suomalaiset puolisonsa, veisi saamelaislaki ensisijaisena lakina tämän oikeuden ja tekisi puolisoista äänivallattomia saamelaiskäräjillä.
Aikion, Sverloffin ja Semenojan ohella kaavaillun lapinkyläjaon mahdollisiin harmeihin viittasi myös Hans Nuorgam. Pekka Aikio ja Samuli Aikio olivat hekin valmiit myöntämään, että lapinkyläjako oli vielä heikosti kypsytelty käytäntöä ajatellen. Samuli Aikio varoitteli kuitenkin minkään työryhmän vaatimista kyläorganisaatiota lähemmin pohtimaan, koska tässä vaiheessa siitä tehtäisiin jonkinlainen valtiollinen komitea. Kun asia otettaisiin esille vasta lain läpimenon jälkeen, voitaisiin kyläjako miettiä saamelaiskäräjien nimeämässä työryhmässä saamelaisten kesken.
Saamelaisvaltuuskunnan puheenjohtaja Matti Morottaja pohti mm. saamelaisten ymmärtämättömyydessään pilkkahinnalla suomalaisille myymien yksityistilojen takaisin lunastamista. Morottaja ei nähnyt tässä vaiheessa paikkaa pakkolunastuksille, mutta heitti ajatuksen saamelaiskäräjien käyttöön saatavasta rahastosta sekä etuosto-oikeudesta, joiden avulla saamelaiskäräjät voisi ostaa kaupaksi tulevat tilat saamelaisten entiset tilat ja myydä ne edelleen saamelaisille.
Saamelaisvaltuuskunta päätti pyrkiä laatimaan lopullisen lakilausuntonsa tammi-helmikuun vaihteeseen mennessä eli ylittänee annetun määräajan parilla, kolmella viikolla. Valtuuskunta ei pyydä sisäasiainministeriöltä erillistä jatkoaikaa, koska ministeriö on luvannut valtuuskunnalle vapauden edetä omaan tahtiinsa. Kuntien jatkoaika-anomuksiin ministeriö ei ole ottanut sen sijaan kantaa.
Saamelaisvaltuuskunnan sunnuntaisesta keskustelusta puuttui seitsemän kahdestakymmenestä valtuutetusta. Poissa olivat Jouni Kitti, Ilmari Tapiola, Kaarin Suomenrinne, Uula Guttorm, Irja Seurujärvi-Kari, Simo Jefremoff ja Johannes Helander".
Näin lappalaisten maita ja oikeuksia niihin jaeltiin vuonna 1990.

Veikko

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kaivostoiminnasta saamelaiselinkeino?

Muutaman päivän takainen uutinen kertoi kuinka Rovaniemen hallinto-oikeus oli kumonnut Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin vuosi sitten Inariin myöntämät neljä koneellisen kullankaivun lupaa. Niistä oli valittanut saamelaiskäräjät ja perusteena oli tietenkin kullankaivun haitta saamelaiskulttuurin harjoittamiselle. Luvat oli myönnetty Hammastunturin ja Ivalon paliskunnan alueille Sotajoen, Selperintien, Selperinojan ja Härkäselän alueille. Siis seudulle, jolla kullankaivu on historiallisesti toiminut jo ennen nykyisen saamelaiskultuurin perustaksi mainotun suurporonhoidon tuloa ja asettumista.
Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on iloinnut hallinto-oikeuden päätöksestä pitäen sitä periaatteellisena ennakkoratkaisuna. Ylen saamenuutisten mukaan hän katsoo sen ”yhdenlaiseksi torjuntavoitoksi”, joka osoittaa uuden kaivoslain saamelaiskulttuuria koskevien pykälien toimivan ja että tätä kautta saamelaiskäräjillä alkaa olla asemaa viranomaisena.
Tukes joutuu käsittelemään kullankaivuluvat uudelleen. Näkkäläjärvi uskoo, ettei virasto lähde valittamaan hallinto-oikeuden päätöksestä.
Kaivoslain koestus on sikäli merkityksellinen, että Klemetti Näkkäläjärvi on ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen listannut lain hyväksi esimerkiksi siitä, miten muitakin maankäyttöä ja elinkeinoja koskevia lakeja tulisi ratifiointiprosessissa uudistaa.
Ensimmäisenä pölkylle on menossa laki Metsähallituksesta, jonka muutoksia valmistelevaan työryhmään saamelaiskäräjät ei ensin halunnut lähteä sen mielestä liian pienilukuiseksi ajatellulla edustuksella. Nyt lupaus osallistumisesta on Näkkäläjärveltä bloginsa mukaan saatu, mutta varsinaiseen ILO-valmisteluun hän ei näyttäisi edelleenkään hyväksyvän muita osapuolia kuin valtion ja saamelaiskäräjien edustajat.
Onkin sekin kaameaa, että ylisen Lapin muusta väestöstä huolitaan metsähallituslakityöryhmään kokonaista yksi henkilö – edustamaan siis neljää kuntaa, Lapin liittoa ja myös sellaisia saamelaisia, jotka eivät koe saamelaiskäräjien tavoitteita omikseen.
Omalta osaltani tulen tuota edustamisen jyvitystä näkyvästi protestoimaan – sikäli kun työryhmä lopultakin saadaan aloittamaan ja kutsu siihen Lapin liiton esityksen mukaisesti tulee. Maankäytön todellisuuden esiin tuominen on yksi tuon ”muun väestön” ainokaisen edustajan tehtävistä.  Eli vaikkapa millainen on se saamelainen kulttuuri ja se perinnetieto, jota muun muassa Metsähallitus on samaisen Hammastunturin erämaankin kohdalla halunnut muita käyttäjiä paremmin kuulla ja kunnioittaa.
Luin jokin aika sitten Olli Tammilehdon Voima-lehdessä julkaistua artikkelia, jossa hän kirjoitti keskusteluistaan John Zerzanin kanssa. Tammilehto on tutkija ja vapaa kirjoittaja, jonka aihepiiriä ovat globalisaatio, ekofilosofia, ekologisen kriisin ja ilmastomuutoksen syyt etc. Zerzan on puolestaan nykyajan tunnetuin Yhdysvaltalainen anarkistiteoreetikko etc.
Tammilehdon artikkelista ”Eläinten ja ihmisten kesyttäminen” jäi mieleen kappale, jossa hän kertoo keskustelukumppanilleen kokemuksistaan Siperian pohjoisosien alkuperäiskansojen parissa:
”Hantit, joihin tutustuin Siperiassa, kunnioittavat suuresti poroja. Poro on heille pyhä. Kun he tulivat tutustumaan Suomen porotalouteen, he kauhistuivat tavasta, jolla modernit saamelaiset kohtelevat poroja.”
Tuo tässä irralliseksi ottamani virkahdus tuo minulle mieleen monet vastaavat vertaukset, joita olen vuosien varrella työssäni käytännön luonnonkäyttäjiltä ja monilta asiantuntijoiltakin kuullut.  On kysyttävä, voiko nykyisillä skandinaavisilla ”nomadeilla” olla enää jäljellä rahtuakaan jostain hantilaisesta ajattelusta, koska heidän on poroillaan ja niitä varten tapahtuvalla luonnon käytöllä pyrittävä pitämään yllä länsimaista elintasoa – konetekniikan osalta jopa korkeampaa, kun verrataan tavalliseen lappilaiseen tai vaikka norjalaiseen pohjoisen asukkaaseen.
Kun rahatalous on sitonut alkuperäiskansat utilismiin ja kun helikopterien katsotaan ihan virallisestikin kuuluvan saamelaiseen poronhoitokulttuuriin, lienee oikeutettua kysyä miten sallittavaa ja kulttuurista olisi kaivostoiminta, mikäli sen tuotoista kunnon siivu kilahtaisi säännöllisin väliajoin saamelaishallinnon ja kenties yksityisten saamelaisten poronhoitajien pankkitileille?
Joitain aikoja sitten luin uutisen Norjan saamelaiskäräjien vaatimuksesta saada osa niistä tuloista, joita valtio saa mannerjalustalleen sijoittuvista öljyn- ja kaasunporauksista. En tiedä miten vaatimus on edennyt. Sen muistan, että utsjokelaisten halu saada lapinkylilleen hakattavaa talousmetsää Lemmenjoen kansallispuistosta upotti osaltaan vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksen.
Sen mukaanhan paliskunnittain perustettavien lapinkylien tuli hankkia tuloja alueittensa luonnonvaroista, ja kun ainoaksi nopeasti hyödynnettäväksi luonnonvaraksi todettiin metsät, havahtuivat utsjokelaiset saamelaispoliitikot huomaamaan heillä olevan pelkkiä tunturikoivikoita.
Silloin Suomen vihreät asettuivat vastustamaan luonnosteltua maaoikeuslakia, mutta nykyäänhän siltä suunnalta on suitsutettu tukea ILO 169 -sopimuksen ratifioinnille.
Utsjokelaisilla on Inarin alueella kaksi yhteismetsää, jotka erottuvat nykyisin hyvin ilmakuvista. Lemmenjoen kansallispuiston metsät ovat saaneet olla toistaiseksi rauhassa.
Ongelmana Lemmenjoella on Metsähallituksen viime vuosikymmenten toiminnasta päätellen vain kullankaivu.


Veikko