Liitän kaikki viisi kirjoitusta tähän
blogiini, jotta kiinnostunut lukija voi hahmottaa miten nämä oppineet,
oikeustieteen tohtori, historian emeritus professori ja saamelaiskäräjien
entinen lakimiessihteeri sanailevat saamelaisten maa-asioista. Keskustelun
juuret ovat paljastuksessa, jonka mukaan oikeusministeriön yhdessä
saamelaiskäräjien johdon kanssa valmisteleman ILO 169 -sopimuksen
ratifiointiehdotuksen maaoikeusartiklaa koskeva ”selitys” eli varauma ei ole
juridisesti sitova. ”Selityksen” mukaan maaoikeusartiklaa 14 ei Suomessa
sovellettaisi, kuten se on kirjoitettu, vaan saamelaiskäräjien itselle vaatima
valtionmaiden omistus ja hallinta jäisi toteutumatta.
”Selityksen” pätemättömyydestä
johtuen saamelaiskäräjien 30.10.2014 tekemä äänestyspäätös, jolla
oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin
ja puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven
junailema ratifiointiehdotus hyväksyttiin käräjillä, oli yhdenlainen näytelmä.
Sen piti hämätä Suomen päättäjät luulemaan, että oli saavutettu
saamelaiskäräjien kannalta vaikeasti hyväksyttävä, mutta kuitenkin jollain
tavoin hyväksyttävä kompromissi. Henriksson ehätti jopa tiedottamaan ”merkittävästä askelesta” puolueensa RKP:n nimissä.
Todellisuudessa virityksen piti
johdattaa Suomi yhä syvemmälle maaoikeuskiistassa. Näin sen jälkeen kun ILO 169
-ratifiointi olisi tehty ja saamelaisjohto, ja ehkäpä RKP sitä edelleen tukien,
olisi voinut sopimuksen sisältöön vedoten jatkaa kahinointia entistä paljon
paremmilta pohjilta.
Vaikea arvioida, mutta käsittikö
Kaisa Korpijaakko-Labba todella niin kuin heti kohta saamelaiskäräjien
päätöksen jälkeen Lapin Kansassa kirjoitti. ”Halvalla menivät saamelaisten
maat” otsikoidussa kirjoituksessaan hän harmitteli elämäntyönsä valumista
moisen kompromissiehdotuksen takia hukkaan ja paljasti myös kaksoisrooliaan
tutkijana ja poliitikkona, jollaisia ”poliitikkotutkijoita” saamentutkimus
tuntuu keränneen enemmältikin. ”En malta jättää sanomatta vanhaa CSV-henkeä
(näyttäkää saamelaisten voima)”, tohtori haikaili. Hänen mielestään tuo
ilmeisesti häntä itseäänkin elähdyttänyt henki oli nyt kuollut.
Tulkitsin Korpijaakko-Labban
vuodatuksen kömpelöksi harhautukseksi, jolla piti vahvistaa Henrikssonin ja
Näkkäläjärven ”kompromissin” erinomaisuutta ratifioinnin vastustajien kannalta.
Taktisesti vielä ihmeellisemmäksi tilanne muuttui, kun firenzeläinen
saamelaisasioiden ylimystöön kuuluva Martin
Scheinin ehätti suoraan ilmoittamaan, että pätemätönhän se Suomen ”selitys”
olisi.
Scheinin olisin uskonut malttavan
pysyä hetken vielä hiljaa, mutta ei.
Korpijaakko-Labba sai Jouko
Vahtolan kommentoimaan saamelaisten maiden menetystä kirjoituksellaan
”Saamelaiset ovat saaneet maansa”. Nyt sitten Korpijaakko-Labba ja Hyvärinen
kävivät oikein kahdestaan todistamaan, ettei Vahtola ymmärrä mistä kirjoitti.
Tuo muiden ymmärtämättömyys on
ollut perinteisesti aina Heikki J. Hyvärisen harmina, sillä hänhän nämä asiat
usein ihan yksin ja ylimielisiesti ymmärtää ja tietää.
Nyt Korpijaakko-Labba jo iloitsee
onnesta onnettomuudessa, Scheininiin vedoten, että Suomen ”selitys” onkin
oikeudellisesti pätemätön ja mahdollistaa siis saamelaisten maaoikeustaistelun
jatkumisen. Hyvärisen kirjoitus on varsinainen ääni kumpujen yöstä. Hänen
mukaansa ”Porosaamelaiset ovat tilattomia”, koska hänen tiedossaan ei ole, että
Lapinmaahan olisi koskaan voitu edes perustaa uudistiloja poronhoidon
harjoittamista varten. Hyvärisen mukaan tilat perustettiin maatalouden
harjoittamiseksi.
Kun katsoo millaisia peltoja ja
karjamääriä taannoisilla Lapinmaan tiloilla oli, ei Hyvärisen selitykselle
löydy kummoista kaikupohjaa. Ja etenkään, kun tietää mistä kaikista elinkeinon
haaroista tilallisten elanto otettiin silloin ja otetaan yhä. Tuohon aikaan
tilojen toimeentulo perustui muutaman lehmän tai lampaan ohella poroihin,
metsästykseen ja kalastukseen sekä keräilyyn. Vasta nyt uudemmalla ajalla ovat
syntyneet sellaiset käsitteet ja perustamisperusteet kuin porotilat,
luontaiselinkeinotilat ja kolttatilat, joissa niilläkään ei kaiketi yhdelläkään
eletä pelkän yhden luontaiselinkeinon varassa.
Kaiken lisäksi Hyvärinen haluaa
kohottaa porosaamelaiset aivan erityiseksi elinkeinoharjoittajien haaraksi poronhoidossa,
jossa hänen mukaansa poronhoitolakikaan ei tunne heidän erityistä oikeuttaan
poronhoitoon.
Heikki J. Hyvärisen ajatuksista
ei löydä tähän aikaan ja tämän ajan tietoon soveltuvaa punaista lankaa. Ehkä se
ainoa onkin luoda asioita tuntemattomille mielikuvaa tuntureilla maattomina
värjöttelevistä sorretuista porosaamelaisista, joita Suomen valtio ei halua
vieläkään kohdella tasa-arvoisesti muuhun väestöön nähden.
Todellisuudessa nykyajan porosaamelainen on
tilallinen ja maallinen siinä missä muutkin saamelaiset ja suomalaiset.
Jouko Vahtolan viimeisin
kirjoitus ansaitsee suorasanaisuudessaan ja objektiivisuudessaan suuret
kiitokset. Noin kirjoittaa tutkija, eikä mikään ”poliitikkotutkija”.
Veikko