Kaivoslain kokemus nostaa kissan pöydälle

Käsillä ovat hetket, jolloin valtioneuvosto joutuu pohtimaan mitä tehdään oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin yhdessä puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven kanssa ajamille saamelaiskäräjälain uudistamiselle ja ILO 169 - sopimuksen ratifiointiehdotukselle.

Koska edellä mainituille henkilöille sekä taustana olevalle Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) johdolle ei ehdotusten seuraamuksilla näytä olevan mitään merkitystä, jää vastuullinen ajattelu hyvään lainsäädäntöön oleellisesti liittyvine vaikutusten arviointeineen muiden poliitikkojen ja heitä avustavien virkamiesten tehtäväksi. Jopa oikeuskanslerin olisi syytä tarkistaa ehdotukset etukäteen.

Keskityn nyt yhdellä esimerkillä kertomaan miten muutamaan lakiin ennakoiden säädetyt, saamelaiskulttuurin suojaksi tarkoitetut säädökset ovat johtaneet saamelaiskäräjien johdon harjoittamaan mielivaltaan ja härskiin haitantekoon. Jos vastaava yhteistyövelvoite säädettäisiin yleisenä viranomaisia ja julkisyhteisöjä määräävänä pykälänä saamelaiskäräjälakiin ja lisäksi vielä maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpon hyllyttämään metsähallituslakiin – johon myös vaaditaan erityistä kulttuurin heikentämiskieltopykälää – jouduttaisiin tilanteeseen, jossa Pohjois- ja Ylä-Lapin kehitykselle voisi sanoa maiden käyttöön nojaavien elinkeinojen, vaikkapa matkailun, osalta soromnoo. Myös kuntien toimintaa säädeltäisiin mielivaltaisesti Inarin kirkonkylässä sijaitsevasta miljoonalinnakkeesta. Esimerkiksi kuntien alaa olevan maankäyttö- ja rakennuslain soveltamiseen on sieltä ilmaistu kovin halukkuutta.

Tämä esimerkkini koskee kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n soveltamista ja erityisesti Inarin alueella jo ennen suurporonhoidon saapumista harjoitetun kullankaivun osalta.

Tuon 38 §:n mukaan lupaviranomaisen tulee saamelaisten kotiseutualueella selvittää yhteistyössä saamelaiskäräjien, alueen paliskuntien, alueen hallinnasta vastaavan viranomaisen tai laitoksen ja hakijan kanssa malminetsintäluvan, kaivosluvan tai kullanhuuhdontaluvan mukaisesta toiminnasta aiheutuvat vaikutukset saamelaisten oikeudelle alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä harkita haittojen vähentämiseksi ja estämiseksi tarvittavat toimenpiteet.

Kaivoslain 50 §:n mukaan malminetsintälupaa ja kullanhuuhdontalupaa ei saa myöntää, jos luvan mukainen toiminta yksin tai yhdessä muiden vastaavien lupien tai alueiden muiden käyttömuotojen kanssa olennaisesti heikentäisi saamelaisten kotiseutualueella edellytyksiä harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja taikka muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria.

Nämä mihin tahansa ”muutoin”-haittaan valitusmahdollisuuden avaavat pykälät ovat johtaneet käsittämättömään sarjavalittamiseen, jonka on mahdollistanut ministeri Henrikssonin saamelaiskäräjille aluksi väliaikaisena hankkima, nyttemmin jo kai vakinaistettu vuotuinen määräraha. Noiden kullanhuuhdontalupien haun hyydyttäneiden valitusten kaava on ollut sama: noin kymmenen sivua, jossa puoli sivua asian yksilöintiä ja muu yleistä toistoa. Niinpä esimerkiksi jokien pohjista pienimuotoisilla imurilaitteilla kultaa huuhtovien lupahakemuksia koskevissa valituksissa on puhuttu kaivinkoneiden ongelmista, mönkijää omistamattoman kullankaivajan luvasta valitettaessa mönkijöiden haitasta luonnolle ja niin edelleen. Yleensä vaaditaan ehdotonta kieltoa kaikelle kullankaivuun liittyvälle toiminnalle.

Kuvaavaa valitusprosesseissa on siis se, ettei saamelaiskäräjien puolelta ole edes neuvotteluin yritetty selvittää mistä kulloisessakin lupahaussa on käytännössä kyse. Laissa puhuttua yhteistyötä ei siis ole käytännössä valittajan puolelta harjoitettu. Siitä huolimatta valitukset ovat menestyneet niin Rovaniemen hallinto-oikeudessa kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessa (KHO). Näin vuoden 2012 lupahakemuksia on edelleen KHO:n palauttamana Tuvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin käsittelyssä.

Kullankaivajille valitusprosesseista on aiheutunut noin 20 000 euron kustannukset. Käytännössä prosessi kulkee näin: 1) Hakemus Tukesille jatkoluvasta (noin 10 sivua), 2) Tukesin käsittely (sisältää neuvottelupyynnön saamelaiskäräjille) ja lisätietopyynnöt, 3) Tukesin päätös myöntää kolmen vuoden jatkolupa (noin 10 sivua), 4) Saamelaiskäräjien valitus Rovaniemen hallinto-oikeuteen (noin 10 sivua), 5) Hakijoiden vastine hallinto-oikeudelle (noin 7 sivua), 6) Hallinto-oikeuden päätös palauttaa asia Tukesille (noin 23 sivua), 7) Tukesin ja hakijoiden valitus KHO:lle (asiamiehen käyttäminen, noin 8 sivua), 8) KHO:n vastaselityspyyntö saamelaiskäräjille ja käräjien vastaus (noin 12 sivua), 9) Vastaselitys saamelaiskäräjien vastaselitykseen (16 sivua), 10) KHO:n päätös palauttaa asia takaisin Tukesille.

KHO ei ole ottanut kantaa saamelaiskäräjien valituksissa esitettyihin väitteisiin hakijoiden toiminnan vaikutuksista kulttuuriin, luontoon, maisemaan tai muihin sellaisiin asioihin. Ei, vaikka näin KHO:n päätöstä onkin koetettu julkisuudessa tulkita.

KHO:n mukaan kaivosviranomaisen on selvitettävä kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n mukaisia asioita, vaikka saamelaiskäräjät ei selvittelyyn osallistuisikaan. KHO:n päätös on tältä osin hyvin raju eikä vastaa yleistä hallintomenettelyä. Päätös avaa saamelaiskäräjille yhteisen yhteistyövoitteen säätämisen jälkeen erinomaisen mahdollisuuden puuttua mihin tahansa asiaan jälkikäteen, ilman että sen edustajien tarvitsisi ravata missään yhteistyöneuvotteluissa kuntien tai muiden julkisyhteisöjen kanssa. Itse asiassa tätä jälkikäteistä puuttumista on jo kokeiltu Inarin kunnanvaltuuston hyväksymän Rahajärven ranta-asemakaavan valituksella.

KHO ei ottanut kantaa siihen, millainen viranomaisen ”kulttuuriselvittelyn” tulisi olla. Niinpä myös tämä avaa mahdollisuuden valittamiseen siitä, onko tehtykään selvitys ollut kyllin oikeaoppinen. Siihen oikeus otti kannan, että saamelaiskäräjien on saatava vaatimuksensa mukaisesti kaikki asioihin liittyvä materiaali paperilla, vaikka se olisi saatavissa netistä julkisista tietokannoista ja ajantasaisena.

Ehkäpä jatkossa kaikki materiaalit tulee toimittaa käräjille vielä kolmelle saamelle käännettyinä!

Kullanhuuhdonnasta vielä sen verran, että tälle vuodelle tehdyistä kullankaivulupahakemuksista antamissaan lausunnoissa saamelaiskäräjät näyttäisi vain tiukentaneen otettaan. Käräjät vaatii kullankaivajien laavuille rakennuslupamenettelyä, lapiokaivulle ympäristölupamenettelyä kullanhuuhdontaluvan lisäksi, saamelaiskäräjät lausuu myös porotalouteen liittyvistä asioista ohi paliskuntien ja esimerkiksi Kutturan alueen kullankaivuasioista on kuultava myös kolttien kyläkokousta. Kutturan seutu on aika kaukana koltta-alueelta.

Kun näitä esimerkkejä katsoo, täytyy ihmetellä oikeusvaltio Suomen lainsäädäntöä ja samalla muistaa vanha kansanhokema, ettei se ole hullu joka pyytää, vaan se joka antaa.

Kullankaivajat ovat saaneet maistaa ensimmäisenä yhteistyövelvoitteen ja kulttuurin heikentämiskieltopykälän mahdollistamaa mielivaltaa. Pääsevätkö muutkin siitä pian osallisiksi, siitä päättää lähiaikoina osaltaan Alexander Stubbin hallitus ja sen perään eduskunta.

Kullankaivajien kohdalla lyhyen aikaa voimassa ollut uusi kaivoslaki on pysäyttänyt työt kymmeniltä kultapaikoilta. Metsähallitus on rähmällään saamelaiskäräjien edessä kaivoslakiin liittyvissä asioissa, eikä tiedetä miten vastaavat pykälät vesi- ja ympäristölaissa tulevat sovellettaviksi.

Kaivoslakiin saatiin heinäkuussa tänä vuonna muutos, joka jatkossa mahdollistaa jatkoluville toimenpideluvan antamisen ja estää olemassa olevan toiminnan katkeamisen.

Täytyy vain arvailla millainen rumba esitetyn metsähallituslain säätämisestä näillä kokemuksilla seuraisikaan – vielä ILO -sopimuksen ratifioinnilla höystettynä.

Tai millainen konflikti tästä koko sotkusta saattaa vielä syntyä.

Veikko