Saamelaiskäräjien yleiskokous junttasi ehdokkaansa Juha
Sipilän ja hänen hyvän ystävänsä Antti Pentikäisen innovoimaan, saamelaisten
sortoa selvittävään ja hyvittävään totuus- ja sovintokomissioon – jonka yksi
pohjamalli on saatu, oliko se jostain Kanadan alkuperäiskansojen asuntola- ja
muuta sortoa käsitelleestä prosessista.
Saamelaisten asuntolakohtelu on ollut päällimmäisenä
Suomenkin totuus- ja sovintoprosessista puhuttaessa ja sitä vaadittaessa.
Toisin sanoen, Suomen saamelaisten sorto näyttäisi kulminoituvan juuri 1950- ja
1960-lukuihin, ulottuen ehkä jopa vielä 1970-luvulle? Sitäkö ennen saamelaiset elivät
onnellisina alkuperäiskansan elämää ilman lukutaitoa ja ilman kielestä ja
kulttuurista pois pakottamista? Sitäkö ennen Sompion ja muiden alueiden
lappalaisten noitarumpuja ei hävitetty eikä kieltään puhuvia lappalaisia
istutettu jalkapuissa?
Ilmeisesti ei, koskapa niitä Sompion metsäsaamelaisia
ei liene enää olemassakaan, vaikka sieltä löydetty ja säilynyt noitarumpu
taitaa olla Inarin saamelaismuseon yksi arvokkaimmista aarteista. Eikä vanhoilla
jalkapuurangaistuksista kertovilla asiakirjoillakaan ole merkitystä, koska ne
koskevat vääriä alkuperäisasukkaita ja ovat joka tapauksessa väärältä ajalta,
ennen oikeiden nykysaamelaisten asutus- ja kulttuurihistoriaa.
Sillä sikäli, kun saamealaiskäräjien sovintokomissaareiksi
valitsemiin henkilöihin voi viitata, Heikki J. Hyvärisen mukaan saamelaisten
maaoikeudellinen historia alkaa vuodesta 1875 ja toinen alku löytynee kolttien
osalta 1940-luvun lopulta, jolloin he halusivat tulla asutetuiksi sodissa
menetetyltä Petsamon alueelta nykyisen Suomen alueelle Inariin. Kolttien edustajaa
Irja Jefremoffia tosin ei valinnut saamelaiskäräjien yleiskokous, vaan hänet on
nimennyt kolttien kyläkokous. Kolmas ehdokas Miina Seurujärvi lienee paikallisesti
näistä komissaareista tuntemattomin ja värittömin, vaikka on hänkin toiminut inarinsaamen
oppimateriaalityöntekijänä, ensimmäistä kautta Inarin kunnanvaltuuston vihreänä
valtuutettuna ja lehtiartikkelien mukaan Green Peacen yhteistyökumppanina ”porometsien”
suojelussa. Seurujärven tehtävänä lienee korvata Suomen alkuperäisimpien
saamelaisten, inarinsaamelaisten, edustus totuus- ja sovintoprosessissa, koskapa
saamelaiskäräjillä vahvan äänimandaatin omaavat inarinsaamelaiset eivät nauti kylliksi
pohjoissaamelaisen käräjäjohdon ja sen peesaajien arvostusta. Hajalle
revityille inarinsaamelaisille saamelaisyhteisön sisäinen sorto on nykypäivää,
mutta tämä sorron laji ei sisältyne tekeillä olevan prosessin agendalle. Ja
metsäsaamelaisiahan ei nykyisen saamelaisjohdon mielestä ole enää olemassakaan.
Valtion puolelta totuus- ja sovintoprosessin painoarvoa
kuvaa se, että saamelaiskäräjien yleiskokouksen komisaarikäsittelyyn
osallistuivat ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja oikeusministeri Anna-Maja
Henriksson (r.), tosin he vain etäyhteyksin. Haaviston mukaan nyt on alkamassa komission
yhteensovittaminen ja hänen mukaansa ehdokkailta odotetaan taitoa kohdata ja
kuunnella toisia ihmisiä sekä myös monipuolista kokemusta ja osaamista
vastuullisista tehtävistä. Henrikssonin mukaan kyseessä on nyt Suomen
historiassa laatuaan ensimmäinen prosessi. Hänen mukaansa ilman ymmärrystä ja
tietoa menneisyyden tapahtumista on vaikea rakentaa uudelta pohjalta
luottamusta valtion ja saamelaisten välille.
Nythän sitä oikeaa, luotettavaa tietoa ”menneisyydestä”
sitten varmasti valtion eväiksi saadaan?
Olen keskustellut tuoreeltaan saamelaiskäräjien kokouksen
jälkeen muutamien saamelaisten kanssa ja heidän kommenttinsa ovat olleet jossain
hämmästyksen, pettymyksen ja vihaisuuden lajeissa. On kysytty, pitääkö Suomen
nyt pyytää koltilta anteeksi, kun se rakensi heille talvikylän ja sinne vieläpä
koulun kolttaparkoja suomalaisiksi assimiloimaan? Ja ainakin heikkoa sotamenestystä
Suomen tulisi pyytää anteeksi, menetettiinhän Neuvostoliitolle laajat kolttien
sukumaat ja he saivat tilalle vain joitain rääsikköjä inarinsaamelaisten
mailta. Kuin jotkut karjalaiset ja rintamamiehet jossain etelämpänä.
Sitä eniten ihmeteltiin, etteikö inarinsaamelaisten
satojen vuosien päähän ulottuva ”pakkosivistäminen” kielestä pois pakottavine jalkapuurangaistuksineen
tunnu olevan enää nykyisen Suomen ”ymmärtämisen” arvoinen. Ei myöskään heidän pyyntikulttuurinsa
tallominen alueelle tungettujen porokarjojen jalkoihin.
Itse en voi kuin ihmetellä miksi Suomen alkuperäiskansa-asioita
ei voitu lähteä selvittämään historiaan enemmän ja pitemmälle nojaten, vieläpä
nykyaikaa valottavalla olosuhdeselvityksellä täydentäen. Se toki olisi edellyttänyt
koko prosessilta komissaareineen vahvempaa pohjaa, sillä nyt taidetaan
raapaista vain kapeasti ja enemmän tarinapohjalta.
Tähän liittyen eräs inarinsaamelainen muisteli taannoista,
selvitysmies Antti Pentikäisen aivan liikutuksiin saanutta kuulemistilaisuutta.
Muistelijan mielestä joillekin karuista kokemuksistaan kertoneille olisi kannattanut
myöntää jokin Oscar-palkinto.
En ollut näkemässä, mutta Pentikäisen sykähdyttäviä näkemyksiä olen kyllä lukenut.