Kulttuurin syvin olemus löytyy eurosta?

Saamelaisissa eliittipiireissä on tuosta loukkaannuttu saamelaisuuden hyödyntämisestä matkailumarkkinoinnissa, urheilussa, euroviisuissa ja niin edelleen…

On ollut feikkiasuja, epäaitoja asujen kantajia – tai sitten aitojakaan asuja ei ole osattu kantaa oikealla tavalla. Näin on loukattu pientä ja valtioiden ahdinkoon ajamaa, kulttuurinsa sulauttamista vastaan taistelevaa alkuperäiskansaa.

Luin juuri Lapin Kansasta (LK 17.6.2017) Lapin yliopistossa matkailututkimusta opiskelevan ja saamelaisten matkailuyritysten itsensä harjoittamasta markkinoinnista pro gradu -tutkielman tehneen Ritva Saaren kirjoittaman artikkelin. Se se ei antanut sinällään mitään hämmästyttävää uutta tietoa saamelaiskulttuurin ehkäpä siitä oikeasta esittelystä. Päinvastoin, se vahvisti jo varsin yleisesti esitettyä näkemystä siitä, että kulttuurista ja todellisuudesta viis kunhan eurot satavat oikeaan laariin.

Ritva Saari on joutunut opinnäytteessään toteamaan kuinka saamelaiset itsekin ovat yritystensä mainonnassa nojanneet stereotyyppisiin saamelaiskulttuurin elementteihin, kuten saamelaisvaatteiden, käsitöiden, porojen ja taannoisten saamelaisten asumusten esittelyyn. Saaren mukaan näin rakennetaan ja ylläpidetään etnisiä stereotypioita – ei siis vain kulttuurin ulkopuolisten toimesta.

”Saamelaismies poron kanssa ja suopunkia heittävä saamelaismies ovat yleinen näky. Suopunkia heittävää saamelaisnaista en nähnyt. Kuva kodan vieressä seisovasta saamelaispariskunnasta ja porosta hämmästytti – asuvatko saamelaiset yhä kodassa?
Eivät. Lappilaisena tiedän tämän tosiasian. Tiedän myös, että saamelaiset elävät yhtä modernisti kuin muutkin.
Asia ei kuitenkaan niin itsestään selvä saamelaiskulttuuria tuntemattomille eteläsuomalaisille tai kansainvälisille matkailijoille. Kotakuvat voivat antaa heille harhaanjohtavan käsityksen.”

Noin kirjoittaa Ritva Saari ja noinhan asia on. Olen sen eräänkin kerran matkailijoita tavatessani ja opastaessani nähnyt ja kuullut. Joillekin heistä on vaikea käsittää saamelaisten asuvan pitkässä uudessa omakotitalossa, jossa on kahden auton talli.

Saari vertaa saamelaisyritysten mainontaa Grönlannin matkailun markkinointiin. Siinä on erityisesti korostettu perinteisen ja modernin elämäntavan yhdistämistä.

Ehkä Suomessa postikorttikulttuurin uskotaan edelleen myyvän paremmin. Käytännössähän iänikuisia mielikuvia ylläpitävä saamelaispolitiikkakin syyllistämisineen ja resurssivaatimuksineen on myynyt hyvin. Samoin saamelaisen ”kulttuuriporonhoidon” markkinointi ”suomalaista maatalousporotaloutta” parempana. Miksi siis vaihtaa lypsävää lehmää uuteen ja kenties vähempituottoiseen?

Euroistahan tuossa kaikessa on lopulta raadollisesti vain kysymys.

Saamelaishallinnossa ja sen tuottamassa politiikassa eurot ovat paljolti ja aikoja sitten ajaneet ohi kulttuurin vaalimisesta. Paremminkin kulttuurista on tullut yhä enemmän eurojen hankinnan verkatakkinen väline. Ja itseasiassa varsin suppealle nuo eurot jakavalle eliitille.

”Kun ihmetellään miksi saamelaiskäräjät ei halua inarinsaamelaisia vaaliluetteloonsa, on syy selvä. He (saamelaiskäräjillä valtaa käyttävät) haluavat keskenään jakaa ne 15 miljoonaa euroa, jonka valtio tuohon porukkaan vuosittain syytää.
Jako tapahtuu seuraavasti: Jaetaan työpaikat keskenään sukulaisille. Jaetaan kaikki hallintopaikat, lautakunta- ja toimielinpaikat keskenään sukulaisille. Tästä ei anneta periksi hitustakaan ja asiasta on näyttö saamelaiskäräjien kaikista luottamushenkilövalinnoista.
Kaiken tuon jälkeen nämä pääsevät mandaateillaan joka paikkaan antamaan ´saamelaisten lausuntoja´ eri asioista ja hankkimaan silläkin tavoin hyvää itselle ja sukulaisille.
Ollaan siis kaikkien saamelaisten edustajina kaikkialla ruikuttamassa kurjuutta ja syrjintää ja anellaan lisää, totta kai, kaikenlaista hyvää ´vähemmistökansalle´.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa, ja pyöritään alati vain sen ympärillä jättäen kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti ja laskelmoidusti pimentoon.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa ja pyöritään alati vain sen ympärillä ja jätetään kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti, laskelmoidusti ja tahallaan pimentoon. Näin voidaan olla suvereenisti ja ilman uhkaa vallan huipulla johtava saamelaisryhmittymä, johon median ja valtionhallinnonkin mielenkiinto kohdistuu. Ja kierre vaan syvenee!”

Edellä nopotismiin ja harvojen ahneeseen valtapolitiikkaan leipäytynyttä taustakeskustelua eilispäivänä pidetyn saamelaiskäräjien tilinpäätösistunnon jälkeen.

Ehkäpä saamelaishallinnon ja saamelaiskulttuurin kuvioissa olisi enemmänkin uudenlaisista näkökulmista lähtevien tutkimusten, tarkastelujen ja tarkastustenkin paikkoja?

Metsähallitus loukkaa härskisti kansalaisten yhdenvertaisuutta

Metsähallituksen erätarkastajat sakottivat Juutuajoen mielenosoituksen yhteydessä muutamaa joessa uistinta liottanutta tapahtuman osanottajaa. Tarkoitus oli ilmeisesti osoittaa, että valtion erityisliikelaitos noudattaa pilkuntarkasti uutta kalastuslakia, joka asetuksineen avasi sille oivan mahdollisuuden kaventaa paikallisten asukkaiden tähänastista kalastusoikeutta – kansalaisten yhdenvertaisuuteen ”jalosti” vedoten.

Metsähallituksen harjoittama yhdenvertaisuuspolitiikka ei mielestäni kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua – eikä ainakaan suomalaisen oikeusvaltion tai EU-kansalaisia turvaavien ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten valossa. Otanpa tässä esille yhden ihan äskettäin tietooni tulleen tapauksen, jossa kyse oli valtionmaahan kohdistetusta ostotarjouksesta:

Kantainarilainen, inarinsaamelainen henkilö halusi ostaa sukunsa kantatilasta aikanaan isojaossa kruunulle uittomaaksi erotetun jokiniemipalan, jota valtio ei ollut koskaan tarvinnut lunastamaansa tarkoitukseen. Asiaa oli tovi jahnattu Metsähallituksen hallinnossa, kunnes ostotarjouksen tehnyt sai lopulta seuraavan vastauksen:

”Tätä asiaa on pohdittu laajemmalla ryhmällä mutta edelleenkin olemme sitä mieltä että Metsähallituksella ei ole nykyisten maanmyynti- ja maanvuokrauslinjausten eikä paliskuntasopimuksen mukaan mahdollisuutta myydä tuota kyseistä maa-aluetta.
Se, miksi alun perin kerroin, että asiaan täytyy saada paliskunnan lausunto, johtui tuosta nimenomaisesta paliskuntasopimuksesta, jossa mainitaan, että Metsähallituksen pitää pyytää lausunto kaava-alueiden ulkopuolisten maa-alueiden vuokraamisesta ja myymisestä (liitteenä olevan paliskuntasopimuksen kohta 4 Maankäyttö).
En tarkistanut tuota kaavoitustilannetta kuin vasta jälkeenpäin ja totesin, että alue on kuin onkin kaava-aluetta. Kaavaa on päivitetty ihan viime aikoina. Kaava-alueella ei tarvita paliskunnan lausuntoa mutta sielläkin sitoo Metsähallitusta se periaate, että maata voi myydä vain rakentamiseen tai erityiseen käyttöön osoitetuilta alueilta (paliskuntasopimus kohta 4 Maankäyttö).”

Kun ostotarjouksen tehnyt oli viitannut olevansa inarinsaamelainen, kommentoitiin Metsähallituksen vastauksessa tätäkin seuraavasti:

”Silläkään ei saa olla eikä ole vaikutusta, että olet, kuten itse mainitsit, inarinsaamelainen. Metsähallituksen tulee valtion organisaationa kohdella kansalaisiaan yhdenvertaisesti. Valtion maan myynti ja vuokraus on ollut aiemmin helpompaa kuin tänä päivänä. Valtion maan myynnin ja vuokrauksen periaatteet ovat tiukentuneet saamelaisten kotiseutualueella kaiken aikaa ja niistä on sovittu paliskuntasopimuksessa. Nykyään sovelletaan valtion maitten myynneissä ja vuokrauksissa paliskuntasopimuksen ehtoja.”

Mikä on tuollainen paliskuntasopimus, joka siis sitoo noinkin vahvasti Metsähallitusta ja jonka otsikko viittaa yhteen valtionmaita käyttävään elinkeinoon ja sen valtion erityisliikelaitosta sääntelevään intressiin?

Kyseessä on sopimus n:o 3498 / 2014, jonka on laadittu tarkemmin lukien Saamelaisten kotiseutualueen paliskuntien, saamelaiskäräjien, kolttien kyläkokouksen ja Metsähallituksen välillä ja jossa on sovittu ”saamelaisten kotiseutualueella noudatettavista metsänkäsittelyohjeista ja toimintatavoista sekä tarkemmasta paikallisesta sopimisesta”.

Äkkiseltään kyseessä näyttäisi olevan lähinnä valtion metsätaloutta koskeva sopiminen, mutta pitkätekstinen sopimus ulottuu ja puuttuu lopulta vähän mihinkin, aina matkailusta kunnan kaavoitustoimintaan. Kyseessä on sopimus, joka kerroksittain loukkaa muiden kuin osapuolina olleiden kansalaisten ja tahojen yhdenvertaisuutta – näiden sopijapuolien hyväksi ja Metsähallituksen lupautuessa loukkaamisen kassaraksi. Sopimuksen allekirjoittajina Metsähallituksen puolelta ovat metsätalouden aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen ja luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen. Näitä allekirjoittajia eivät liene vaivanneet EU- ja Suomen kansalaisia koskevat yhdenvertaisuussäädökset siinä määrin kuin Metsähallituksen erätalouden paikallisia virvelikalastajia jahtaavia pomoja?

Sopimuksessa Metsähallitus sitoutuu kutsumaan vuosittain saamelaisalueen paliskunnat neuvotteluun, jossa käydään palautekeskustelu kuluneen vuoden yhteistyöstä ja käsitellään ajankohtaisia Metsähallituksen ja poronhoidon asioita. Neuvotteluun osallistuvat myös Paliskuntain yhdistyksen, saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustaja.

Vielä erikseen Metsähallitus sitoutuu neuvottelemaan paliskunnittain niiden alueille kohdistuvista toimenpiteistä. Tähän liittyy myös velvoite neuvotella poroisännän kanssa aina ”jos paliskunnan alueelle suunnitellaan merkittävää uutta maankäyttöön vaikuttavaa toimintaa”.

Metsähallitus sitoutuu sopimuksessa kieltämään matkailu- ja luontokuvaustarkoituksiin perustettavat haaskat. Lisäksi se lupaa neuvotella mahdollisista tutkimus-, selvitys- ja suojelutarkoituksessa perustettavista haaskoista.

Maankäytöstä sopimuksessa todetaan, että Metsähallitus myy, vuokraa tai vaihtaa maata pääsääntöisesti vain asemakaava- ja ranta-asemakaava-alueilta tai yleiskaavassa ilman yksityiskohtaisen kaavan laatimisvelvollisuutta suoraan rakennuspaikoiksi tai erityiseen käyttöön osoitetuista paikoista. Kaavoittamattomilta alueilta maata myydään, vaihdetaan tai vuokrataan vain erityisen painavista syistä ja Metsähallituksen tulee pyytää paliskunnalta etukäteen kirjallinen lausunto muista kuin kaavoitetun rakennusmaan luovutuksista.

Lisäksi on sovittu, että paliskunnalta pyydetään etukäteen lausunto tai paliskunnan pyytäessä neuvotellaan kaikista kaava-alueiden ulkopuolelle suunnitelluista rakennuslupaa vaativista rakennushankkeista sekä matkailuyrittäjien reiteistä. Neuvotteluvelvollisuus koskee myös Metsähallituksen omia hankkeita. Matkailu- ja ohjelmapalveluyritysten käyttöoikeussopimukset pyritään ohjaamaan samoille reiteille. Erikseen paliskunnan kanssa sovituilla yrittäjäreiteillä ilmoitetaan jokaisesta safarista paliskunnalle erikseen.

Ja edelleen, että maastoliikennelupiin lisätään teksti porojen tokkarauhan kunnioittamisesta ja niihin liitetään kartat rajoitusalueista.

Metsähallitus rajaa vielä luovuttamiensa maiden omistajien oikeutta kirjaamalla luovutuskirjaan merkinnän alueen sijaitsemisesta poronhoitoalueella ja että maanomistajalla tai vuokramiehellä ei ole oikeutta saada korvausta porojen aiheuttamista vahingoista.

Metsähallitus sitoutuu, ettei se pane erityisellä poronhoitoalueella vireille rakennusmaan kaavoitusta sellaisilla porotalouden kannalta keskeisillä alueilla, jotka eivät liity ennestään rakennettuihin alueisiin. Jos kuitenkin jo alueella oleva maankäyttö edellyttäisi asemakaavoitusta, on ennen sen laatimista sovittava asiasta paliskunnan kanssa. Lisäksi Metsähallitus pyytää alueen paliskunnalta lausunnon ennen kuin se uusii jo aiemmin tekemiään maiden vuokrasopimuksia.

Sopimukseen sisältyy myös maa-ainesten ottoa koskeva neuvotteluvelvoite sekä lupaus olla myöntämättä malminetsintälupia saamelaisalueelle. Samoin suurten sähkölinjojen käyttöoikeussopimukset alistetaan paliskuntien kanssa käytäville neuvotteluille. Lupametsästyksen mitoittamisessa Metsähallitus lupaa huomioida alueen poronhoito ja sitoutuu tarvittaessa neuvottelemaan metsästysrajoituksista.

Sopimus ei kajoa juurikaan asioihin, joissa poronhoidon tulisi huomioida muita käyttäjiä tai vaikkapa turvata luonnon monimuotoisuutta. Porojen ruokinnasta todetaan kuitenkin, että Metsähallitus ja paliskunnat sopivat yhdessä niistä luonnonsuojelualueiden ja tarvittaessa erämaa-alueiden kohteista, joissa poroja ei tulisi ruokkia. Metsätalousalueilla porojen ruokinta ei edellytä sopimista ennakkoon. Lisäksi mainitaan siitä, että ruokintaa ei saisi harrastaa käytössä olevilla tai lähiaikoina käyttöön tulevilla metsäautoteillä eikä muillekaan teille saisi tuoda kokonaisia heinäpaaleja.

Tuosta ei-saisi-ei-pitäisi -sopimisesta tulee mieleeni jokin aika sitten käyty keskustelu, jossa aiheena oli maastoliikenne ja siinä muun muassa mönkijöiden luvan- ja lainvastainen käyttö maastossa ja jopa suojelualueilla.

Metsähallituksen edustajien taholta todettiin että ”kyllä meillä on tiedossa kuinka mönkijöillä ajellaan paljon muutenkin kuin niissä välttämättömissä poronhoitotöissä, mutta kun siihen on niin vaikea puuttua”.

Mutta eipä ole vaikea puuttua jos vaikka minä menen ajelemaan kansallispuistoon mönkijälläni ilman tiukkaan kirjoitettua lupaa. Tai jos se joku toinen liottaa Juutuajoen rannassa uistinta ihan vain mieltä osoittaakseen – eikä satu olemaan kukaan niistä neljästä, joilla tuona päivänä oli maksettu lupa kalastaa Alakoskessa.

Ne neljä netistä maksulliset luvat päältä lunastanutta olivat Poca Hontas, Robin Hood, Pertti Eräreikä ja Hessu Hopo.