Metsähallitus linjaa tehoporotalouden turvaamisen luonnon monimuotoisuuden ja -suojelun edelle?

Kilpisjärven biologisen aseman pitkäaikainen johtaja Antero Järvinen ilmaisi äskettäin Helsingin Sanomissa (HS 16.7.2017) huolensa Suomen vanhimman luonnonsuojelualueen, Mallan luonnonpuiston tuhoamisesta.

Otsikolla ”Suomi on tuhoamassa vanhimman luonnonsuojelu­alueensa” Järvinen tökkää kipeästi, mutta mielestäni täysin oikeutetusti suomalaisen luonnon hoitajien, ympäristöministeriön ja Metsähallituksen omaatuntoa – sikäli kun sitä on mistä tökkiä. Ehkäpä pistoksen saisivat Järvisen kirjoituksesta tuntea myös milloin mistäkin asiasta elämöineet luontojärjestöt. Sikäli kun niistäkään enää löytyy ymmärrystä ja rohkeutta puuttua tähän perunkirjoitukseen.

Järvinen kirjoittaa:

”Samaan aikaan kun Suomi juhlistaa satavuotista itsenäistä taivaltaan perustamalla Hossaan uuden kansallispuiston, se on toisaalla tuhoamassa vanhinta luonnonsuojelualuettaan, jo vuonna 1916 perustettua Mallan luonnonpuistoa Kilpisjärvellä. Kyseessä on kaiken kukkuraksi kansallispuistoa tarkemmin suojeltu, tieteelliselle tutkimukselle pyhitetty luonnonpuisto.
Metsähallitus puiston haltijana on suhtautunut hyvin kriittisesti lähes kaikkiin Mallan luontoa vähänkin muuttaviin hankkeisiin. Yhden erikoisen poikkeuksen se kuitenkin tekee vuodesta toiseen: se sallii tuhatpäisen porokarjan rajoittamattoman laidunnuksen pienessä puistossa läpi kesän siitäkin huolimatta, että puiston säännöissä porojen pääsy puistoon on kielletty.
Tutkijat eivät saa poimia puistosta edes yhtä jääleinikkiä, eivätkä maamme johtavat luontokuvaajat saa kuvata niitä. Sen sijaan porot saavat syödä leinikit ja muut harvinaiset tunturikasvit.
Jääleinikkiä esiintyy Suomessa vain Kilpisjärven seudulla. Iso-Mallalla oli aikoinaan maamme upein jääleinikkikasvusto. Kahdessa vuosikymmenessä luvaton ja ylimitoitettu porolaidunnus on hävittänyt jokseenkin kaikki leinikit ja muun kasviloiston.
Saamelaisten harjoittama porojen liikalaidunnus koskee Mallan luonnonpuiston lisäksi koko Käsivarren paliskuntaa, mutta poroilta rauhoitetulla Mallalla rikos luontoa vastaan on ollut räikeintä. Miksi Metsähallitus ja ympäristöministeriö sallivat tämän laittomuuden, miksi ympäristöjärjestöt eivät ole laittaneet tikkua ristiin puiston pelastamiseksi ja miksi porosaamelaiset kohtelevat kotiseutunsa luontoa niin säälimättömästi?”

Ja mitä vastaakaan (HS 20.7.2017) Metsähallituksen luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen:

”Mallan alue rauhoitettiin vuonna 1916, jolloin Oulun kuvernöörin päätöksellä kiellettiin kaikki ihmistoiminta alueella. Poronhoidosta ei tuolloin mainittu mitään erikseen.
Vuonna 1938 perustettiin Mallan luonnonpuisto vuoden 1923 luonnonsuojelulain mukaisena yleisenä suojelualueena. Vanhoissa säädöksissä mainitaan, että poronhoito voi jatkua siellä, missä se on ollut ennenkin sallittua. Puiston laajennuksen yhteydessä vuonna 1981 kuitenkin annettiin asetus, jossa poronhoitoa on rajoitettu.
Luonnonpuiston alueella laiduntavien porojen määrä on lisääntynyt 1990-luvulta alkaen. Ilmiön taustalla ovat puistoon kulkemista estävien esteiden puuttuminen ja toisaalta lähiympäristössä lisääntynyt rakentaminen ja liikenne.
Vuonna 2008 Mallan Luonnonpuiston hallinta siirrettiin Metsäntutkimuslaitokselta Metsähallitukselle. Metsähallitus käynnisti alueen hoito- ja käyttösuunnitelman laatimisen. Työn yhtenä tehtävänä oli suunnitella miten porojen laidunnus voidaan estää luonnonpuistossa. Suunnittelun tuloksena Metsähallitus esitti aidan rakentamista suojaamaan puistoa. Saamelaiskäräjät ja Käsivarren paliskunta puolestaan ehdottivat lausunnossaan porovahdin palkkaamista jotta porot eivät liikkuisi Mallalle.
Porolaidunnuksen rajoittaminen alueella on välttämätöntä, kuten ympäristöministeriö lausunnossaan hoito- ja käyttösuunnitelmasta totesi syksyllä 2016.
Porolaidunnuksen rajoittaminen Mallan luonnonpuistossa pyritään ratkaisemaan ensisijaisesti Metsähallituksen sekä Käsivarren paliskunnan ja alueella laiduntavien porojen omistajan kesken sopimalla luonnonpuiston aitaamisesta osittain tai kokonaan tai muulla toimivalla keinolla. Samalla varmistetaan luonnonpuiston luontoarvojen säilyminen.
Laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin ei pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.
Metsähallitus aloitti paikallisen sopimisen keväällä 2017 yhteistyössä Käsivarren paliskunnan, saamelaiskäräjien, ympäristöministeriön, alueella laiduntavien porojen omistajan sekä Helsingin yliopiston kanssa. Ryhmän puheenjohtajana toimii Lapin liiton suunnittelujohtaja.”

Metsähallitus on siis jahnannut vuosikymmenen Mallan luonnonpuiston isäntänä, sovitellen puiston hoito- ja käyttösuunnitelmaa laidunpulaa potevan tehoporonhoidon intressiin. Ympäristöministeriökin on lausunut asiassa jo (!) vuonna 2016, mutta näyttäisi siis siltä, ettei ”laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.”

Jyrki Tolonen kirjoittaa luonnonpuiston luontoarvojen säilymisen varmistamisesta, mutta mitään konkretiaa tuohon suuntaan ei hänen kirjoituksestaan ilmene. Sen sijaan hän näyttää olevan tässäkin tapauksessa rähmällään luontoa kulttuurin nimissä säälimättä kaluavan tehoporotalouden intressin edessä.

Metsähallituslaissa Metsähallitukselle säädetyissä yhteiskunnallisissa velvoitteissa (6 §) lukee: ”Luonnonvarojen kestävän hoidon ja käytön olennaisena osana Metsähallituksen on riittävästi otettava huomioon biologisen monimuotoisuuden suojelu ja tarkoituksenmukainen lisääminen metsien, meren ja muiden luonnonvarojen hoidolle, käytölle ja suojelulle asetettujen muiden tavoitteiden kanssa.”

Mitä tarkoittaa riittävästi? Tuskin vähempää kuin ettei luonnon monimuotoisuus ainakaan heikkene, vaikka nykyisessä tilanteessa riittäväksi voitaisi hyvinkin katsoa monimuotoisuuden elvyttäminen, parantaminen.

Metsähallituslain yhteiskunnallisten velvoitteiden säädös jatkuu kuitenkin seuraavasti: ”Metsähallituksen hallinnassa olevien luonnonvarojen hoito, käyttö ja suojelu on sovitettava yhteen saamelaiskäräjistä annetussa laissa (974/1995) tarkoitetulla saamelaisten kotiseutualueella siten, että saamelaisten kulttuurin harjoittamisen edellytykset turvataan, sekä poronhoitolaissa tarkoitetulla poronhoitoalueella siten, että poronhoitolaissa säädetyt velvoitteet täytetään.”

Tämä on lainkohta, joka Metsähallituksen käytännöissä ajaa mennen tullen lainpykälän alussa olevan biologisen monimuotoisuuden riittävän huomioimisen ylitse. Onko näin todella tarkoitettu? Edellyttääkö saamelaisten kulttuurin turvaaminen luonnon peruuttamatonta köyhdyttämistä? Onko Metsähallituksesta nykyisellään lopultakaan Suomen luonnon ja luonnonsuojelualueiden hoitajaksi?

Kysymyksiä riittää ja niitä nousee esiin sitä mukaa kuin Metsähallituksen selityksiä rupeaa pohtimaan. Näyttää siltä, että Metsähallitukselle saamelaiskulttuuri on yhtä kuin suurporonhoito, tehoporotalous. Vai miten se huomioikaan vaikkapa inarinsaamelaisten kalastukseen perustuvan kulttuurin? Vastaukseksi voisi nostaa Metsähallituksen käräjöinnit sen vastustaessa inarisaamelaista pääsemästä nykyaikaisella tavalla perinteiselle kalajärvelleen (poronhoidossa maastoajoneuvot ja helikopterit sisältyvät kulttuuriin). Tai että Metsähallitus pyrkii myymään kasvavassa määrin kalastuslupia inarinsaamelaisten perinteisille kalavesille.

Eipä toteuta Metsähallitus lakiaan yhdenvertaisesti saamelaiskulttuurien osalta, eikä muutoinkaan kansalaisia ja heidän elinkeinojaan kohtaan. Se kyllä vetoaa velvoitteeseen kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta kaventaessaan pohjoisen paikallisten asukkaiden kalastusoikeutta ja muuttaessaan sitä maksulliseksi, myydessään erälupia ja niin edelleen. Mitä enemmän esimerkkejä ottaa, sitä sekavammaksi Metsähallituksen linja – jos sellaista onkaan – hahmottuu.

Väitän, että metsähallituslaki yhdessä luonnonsuojelulain ja EU:n direktiivien kanssa antaisi Metsähallitukselle rahkeet olla pororengin sijasta isäntä Mallan luonnonpuistossa, tai kansallispuistoissa, tai erämaa-alueilla, mutta siitä ei näköjään siihen ole. Eikä taida olla ympäristöministeriöstä Metsähallituksen ohjaajaksi? Ja tuskin poliittisista päättäjistäkään, joita pelottaa jo leimautuminen alkuperäiskulttuurin viholliseksi jos avaa suunsa kritisoidakseen luonnon käytön kestämättömyyttä?

Mallan voisivat siis pelastaa vain tiukan linjan luonnonsuojelijat, joilla riittäisi tekemistä koko pohjoisimman Suomen luonnontilan esiin nostamisessa ja luonnon monimuotoisuuden puolustamisessa.

Kuvat Iso-Mallan jääleinikkiesiintymältä vuosilta 1983 (ei poroja) ja 2017 (paljon poroja). Kuvat: Antero ja Leena Järvnen.

Mistä ja mitä Morottajan sukupuu kertoo Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta?

Julkaisen ohessa Jouni Kitin kirjoituksen, jossa hän kommentoi Anja Akujärven Morottaja-suvusta tekemää selvitystä ja osaltaan taustoittaa Inarin alkuperäisväestön kohtelua viime vuosikymmenten saamelaispolitiikassa.

”Olin vuonna 1999 mukana Ivalossa saamelaiskäräjien kokouksessa käsittelemässä 1128 henkilön hakemusta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemisestä. Olin tyrmistynyt siitä, että vaikka kolmen päivän ajan tutustuimme huolellisesti hakijoiden selvityksiin, kaikki lappalaisperusteella hakeneet hylättiin. Suurin osa hakijoista polveutui Olof Morottajasta. Hylkäävä päätös tehtiin siitäkin huolimatta, vaikka hakijat olivat suurelta osin serkkuja ja sukulaisia jo ennestään vaaliluetteloon merkittyjen kanssa. Ainoana mukana olleista käräjien jäsenistä jätin eriävän mielipiteen. Sen jälkee kun Anja Akujärven laatima sukuselvitys Morottaja-nimisestä lappalaissuvusta (1996 ja 1998) on tullut tunnetuksi, käsitykset Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta ovat heittäneet häränpyllyä. Anja Akujärven laatima selvitys on mielestäni työkalu, joka oikein tulkittuna auttaa ymmärtämään edellisiä sukupolvia koskeneita perusasioita, kuten selviytymistä vaikeissakin olosuhteissa. Inarin kunnan alue on siitä mielenkiintoinen, että siellä on asunut tuhansien vuosien ajan saamelaisia vaihtelevia määriä. Ensimmäinen uudisasukas saapui niinkin myöhään kuin vasta 1758 Kittilästä. Talo jäi kuitenkin autioksi ja se jaettiin 1800-luvun alkupuolella neljään eri osaan. 1820-luvulla alkaneen uudisasutuksen mukana levisi karjatalous Inariin ja monet kalastajasaamelaisistakin perustivat uudistalon ja hankkivat karjaa. Suomalaiset uudisasukkaat ja alueelle 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muuttaneet porosaamelaiset perustivat talonsa kalastajasaamelaisten kuten Morottajasuvun vanhoille veromaille. Asutuksen myötä monet Ivalon ja sen lähikylien ympäristön kylissä asuvista kalastajasaamelaisista vaihtoivat kielensä, elämäntapansa ja joissakin tapauksissa myös identiteettinsä.Inarinjärven länsirannalla asuneesta Morottaja-suvusta polveutuvat nykyiset suvut Akujärvi, Kiviniemi, Huhtamella ja Kyrö. Myös Karisaaret, Reistolat ja Hietajärvet ovat vaihtaneet nimensä Morottajista. Suurimmat kalastaja saamelaissuvut ovat T.I. Itkosen mukaan Valle, Aikio, Saijets, Morottaja ja lisäksi pienemmistä suvuista Kuuva, Paltto, Musta ja Mujo.Inariin muutti porosaamelaisia vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla saamelaisen perherekisteri kortiston mukaan:Tulija, tulovuosi, mistä tuli:                                                                                                 

Erik Pekanpoika Angeli             1862       Enontekiöltä          Inarin lappalaisen Aikion vävy

Jouni ja Aslak Aikio                  ?            Utsjoelta

Matti Erkinpoika Eira                 1873       Enontekiöltä          Aikion vävy, perusti tilan

Johan Davitinp. Högman           1865       Utsjoelta

Elin Antinpoika Högman            1889       Utsjoelta               

Karin Iivarintr Högman               1889       Utsjoelta

Aslak Niilonp. Jomppanen        1878       Utsjoelta                vaimo Inarin Sarre-sukua

Anders Antinp. Jomppanen       1881       Utsjoelta

Briita Antintr. Jomppanen          1878       Utsjoelta

Hannu Antinp. Kitti                    1881       Utsjoelta                Kitit tulleet Norjasta 1700-

Klemetti Antinp. Kitti                 1881       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko

Jouni Antinp. Kitti                     1881       Utsjoelta               

Ella Klemetintr. Kitti                  1880       Utsjoelta

Niilo Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta                kaikki lähisukulaisia              

Antti Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta               

Hans Hansson Kitti                   1880       Utsjoelta

Michel Lantto                            1888       Enontekiöltä

Nils Petteri Länsman                 1865       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko

Piera Pieranp. Länsman            1880       Utsjoelta                ed. veli takaisin Utsjoelle 1893

Niilo Magga                                            Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1897

Heikki Heikinp. Magga              1961       Enontekiöltä         

Niilo Nikodemus                       1899       Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1878

Isak Isakinp.Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          Lisma

Anni Isakintr Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          edellisen sisar

Juho Sp. Näkkäläjärvi               1933       Enontekiöltä          vaimo Marit Sara

Niila Sara                                               Sodankylästä        Lismaan edellisen sukulainen

Jouni Antinp. Panne                  1884       Utsjoelta

Iivari Antinp. Panne                   1880       Utsjoelta

Matti Pietarinp. Ponku               1893       Sodankylästä        tullut Norjasta ja Ruotsista 1876

Johan Perinp. West                  1864       Utsjoelta

Uula Lassinp. West                   1901       Utsjoelta

Näitä muuttajia koskevat asiakirjatiedot osoittavat yksiselitteisesti, ettei heitä voida pitää Inarin alkupperäisväestönä.Inarin kalastajasaamelaisten vanhoista asuinpaikoista löytyy tietoja tuomioasiakirjoista ja maakirjoista. Enimmäkseen joudutaan kuitenkin tyytymään perimätietoihin. Aikio-suku on aikoinaan asunut Pohjois-Inarissa, myöhemmin Könkäänjärvellä. Kuuva-suvun asuinalueita ovat olleet Alajärvi, Ivalon joensuu ja myöhemmin suku on levinnyt Suolisvuonon suuntaan, Muttusjärvelle ja Peltojärvelle. Mattus-sukua löytyy Länsi-Inarista ja Pohjois-Inarista. Morottaja nimiset saamelaiset asuivat aikoinaan Inarijärven eteläpuolella mm. Koppelossa, Veskoniemessa, Akujärvellä, myöhemmin heistä osa on levittäytynyt muualle päin Inaria. Pieni Mujo suku asui 1700-luvulla Etelä-Inarissa, nyt Paksumaassa. Musta niminen suku asui Nellimin suunnalla, Paksuvuonossa, Riutulassa ja Paadarjärvellä. Paadar-sukuun kuuluvat ihmiset Lusmaniemessä, Riutulassa ja myöhemmin heistä osa on hajaantunut muualle Inaria. Paltot ovat alualkaen asuneet Inarinjärven pohjoisrannalla, Partakossa ja Nitsijärvellä. Saijets-suvun alkukoti on alunperin ollut Juutuanjoen eräässä saaressa. Sarret ovat aikoinaan asuneet Juutuanjoen luusuassa Solojärvellä, Sikkavaarassa, Menesjokisuussa. Kaikista eniten on hajaantunut Valle-suku. Vielä 1700-luvun aikan Vallet asuivat Iijärvellä ja Paatsjoella, mutta myöhemmin hekin ovat hajaantuneet pitkin Inaria. Jo aikoja sitten hävinnyt Sauva-suku asui luultavasti kunnan pohjoisosissa.  Morottaja-suku näyttää asuneen jo 1500-luvulta lähtien Ivalonjoki suulla ja sen ympäristössä, josta se on levinnyt vähitellen muualle Inariin lähes nykyisten kaikkien maarekisterikylien alueelle.Kukin Morottaja-suvun jälkeläisten sukupolvi on kasvanut ja elänyt aikansa olosuhteissa, tästä hetkestä paljon poikkeavissa toisenlaisissa olosuhteissa. Niinpä suvun historiaan syventyminen lisää ymmärtämystä eri sukupolvien ja heidän tekemiään valintojaan kohtaanSuvun tarinoita tallennettaessa kannattaa olla tarkkana nimien, ammattien ja vuosilukujen suhteen. Niiden avulla voi hakea lisätietoa monesta kiinnostavasta henkilöstä. Vuosiluvuista puolestaan voi hakea monia mielenkiintoisia asioita. Jo syntymävuodesta näkee millaisissa historiallisissa tilanteissa ja olosuhteissa itse kukin Olof Morottajan jälkeläinen on kasvanut ja varttunut aikuiseksi, onko nuoruus osunut poliittisesti vaikeisiin aikoihin esim. vuosien 1751, 1809, 1852 ja 1889 rauhanjärjestelyihin ja rajasopimuksiin, tai vaikkapa pahoihin nälkä- tai tautivuosiin. Joskus havaitaan, että joku tapahtuma on vaikuttanut lumipallon tavoin suvun jäsenten elämään hyvässä ja pahassa. Joskus on voinut käydä niinkin, että alkuperäinen tapahtuma on saattanut jäädä huomaamatta, mutta sukupuuta tarkasteltaessa se tulee kuitenkin esiin ja auttaa ymmärtämään monia asioita paljon paremmin.Olof Morottajan jälkeläisten elämänteitä tutkittaessa huomataan, että kalastus ja metsästys on kulkenut sukupolvelta toiselle ikään kuin geeneissä. Myös tiettyjen nimien kulkeminen suvussa on mielenkiintoinen ilmiö. Olofin jälkeläisten käänteitä tutkittaessa huomataan miten joiden kohdalla hänen jälkeläisillä on ollut tapana pysyä samoilla seuduilla koko ikänsä, myöhemmin jotkut tosin ovat muuttaneet alueen ulkopuolelle esimerkiksi Norjaan.Olof Morottajan jälkeläisiin liittyvä runsas aineisto paljastaa siis sen tosiasian, että monet asiat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Kyseessä ovat pohjimmiltaan Olofin jälkeläisten valinnat ja ratkaisut. Vaikka suvun tarinassa voi nähdä jatkumon, jokainen on kuitenkin joutunut tekemään nämä ratkaisunsa yksilönä. Lappalaisuuskin on kulkenut niin geeneissä kuin perinteessä. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut rasistista, vaan siihen on kuulunut toisten ihmisten kunnioittaminen. Toisia ihmisiä alaspäin katsova asenne, halveksinta, syrjintä ja vihan kylväminen voi ulospäin näyttää vahvan ihmisen merkiltä. Todellisuudessa nämä asenteet lähtevät omasta arkuudesta, alemmuuden tunteesta - jolle harvoin on mitään todellisia perusteita - ja sosiaalisesta epävarmuudesta. Uskotaan, että oma asema on jollain tavoin uhattuna jos ei ole ihmisiä joille voi osoittaa että he istuvat alemmalla orrella.Tämä koskee myös tarvetta erotella saamelaiset eri karsinoihin, aitoihin saamelaisiin ja epäaitoihin wannabe-saamelaisiin. Anja Akujärven Morottaja-sukua koskeva sukuselvitys osoittaa, että lappalaiset eivät ole saamelaisuutta ole tarvinneet eivätkä tarvitse vastaisuudessakaan toisten saamelaisten syrjintään. He ovat suhtautuneet maailmaan ja erilaisiin ihmisiin avoimesti, olivatpa nämä minkä sortin saamelaisia tai muita porukoita tahansa. Morottaja-sukuun kuuluvat ovat ymmärtäneet oman historiansa ja heille yksinkertainen totuus siitä riittää.Saamelaiskäräjien poliittisen johdon linjausten mukaan nämä tilansa sukumaalleen perustaneet Morottajat ja monet muut inarinsaamelaiset eivät enää olisikaan oikeita alkuperäisasukkaita eikä heitä siitä syystä tulisi hyväksyä saamelaisrekisteriin. Tähän on todettava, että saamelaiskäräjät ei ole tuomioistuin, joten tällaiset kysymykset on ratkaistava tuomioistuimessa. Toisaalta nykyinen saamelaismääritelmä osoittaa huonoa lainvalmistelua kun ei ole kyetty ennakoimaan saamenkielelle kielteisiä vaikutuksia.Lopuksi on vielä todettava, että Morottaja-sukua koskeva selvitys on tähän mennessä laajin asiakirja, jonka perusteella voidaan myös kalastaja -ja metsäsaamelaisuutta tarkastella objektiivisesti. Tähän asti tarkastelu on ollut valikoivan subjektiivista. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta on arvioinut kapeiden kriteereiden pohjalta hakijan saamelaisuutta mikä on johtanut esim. monien Morottaja-suvusta polveutuvien hakijoiden hylkäämiseen. Vasta Korkein Hallinto-Oikeus on arvioinut hakijan objektiiviset kriteerit, mikä on johtanut siihen, että monet Morottaja-sukuun kuuluvat onkin lopulta hyväksytty käräjien vaaliluetteloon merkittäväksi. Tällainen menettely on kuitenkin ehdottomasti liian kankea ja byrokraattinen. Sellainen on myös perus ja ihmisoikeuksien vastainen.Lopuksi totean, että sukututkimuksen kannalta tärkeintä on saada testejä niistä sukuhaaroista, joiden keskinäinen sukulaisuus menee kirkonkirjojen taakse tai jopa asiakirjojen taakse. Suuri apu DNA:sta on suvun kantaseuduilta muualle muuttaneiden sukuhaarojen yhdistymisestämisestä. Koska vanhoissa veroluetteloissa ei suuremmin muuttotietoja ole, perustuvat muutot monesti olettamuksiin: kun samanniminen mies katoaa toisaalla ja ilmestyy toisaalta, ei silti voida olla täysin varmoja siitä onko kyseessä sama henkilö.DNA-testien avulla, kunhan Morottajista ja monesta muusta lappalaissuvusta saadaan laaja vertailupohja, on, mahdollista löytää sukukartalta niillekin sukuhaaroille joita ei asiakirjojen perusteella voi yhdistää. Testejä tarvittaisiin mahdollisimman paljon varsinkin Inarin vanhojen lappalaissukujen sukuhaaroista, jotta voidaan luoda DNA:n avulla vahvistettu sukupuu ja saada eri sukujen irrallaan olevat sukuhaarat yhdistettyä. Pelkkä DNA testi ei kuitenkaan yksinomaan riitä, vaan sen tulokset on yhdistettävä perinteiseen asiakirjalähtöiseen sukututkimukseen. Jos DNA tukee joidenkin sukuhaarojen yhdistämistä, on tämä yhteys löydettävissä asiakirjoista. Näin saadaan selville eri sukujen asutushistorialliset suunnat. Tällainen työ odottaa tekijäänsä erityisesti metsäsaamelaisten alkuperäisyyttä koskevassa keskustelussa.Lopuksi totean, että Anja Akujärven panos ja moniosaaminen yhteiskunnan hyväksi ansaitsee kiitokset.

Jouni Kitti”