Tuli piipahdettua Savukoskella, Lapin ensimmäisillä
metsälappalaispäivillä. Kyseessä oli tapahtuma, josta aiotaan vuosittaista ja
vuoroin historiallisen Kemin-Lapin paikkakunnilla pidettävää Suomen
metsälappalaisen kulttuurin esiintuloa.
Täytyy sanoa, että jo aloitus oli onnistunut! Väkimäärä, reilut
400 osallistujaa, tapahtuman hyvä henki ja tiedollinen anti yllättivät.
Kaikkein sykähdyttävintä oli nähdä nuorten ihmisten, ihan nuorisonkin,
mukanaolo. Se jos mikä lupaa, ettei Suomen metsälappalainen kulttuuri ole
minnekään hiipumassa. Ja etenkään, kun nykyinen varttunut sukupolvi on ryhtynyt
sitä näinkin voimakkaasti elvyttämään.
Metsälappalaisuuden vahvuutena on sen kestävä historiallinen
pohja. Nykyiset metsälappalaiset polveutuvat Suomen Lapin alueen vanhimmista
tunnetuista alkuperäisasukkaista. Monet asuvat edelleen samoilla asuinseuduilla
kuin heidän esipolvensa vuosisatojen ajan. Myös elämäntapa ja perinteiset
elinkeinot nojaavat yhä vahvasti satojen vuosien perinteisiin. Toisin kuin
mediassakin on koetettu välillä tarkoitushakuisesti kuuluttaa,
metsälappalaisuus ei ole Suomesta mihinkään kadonnut vaikka kulttuuriin
kuulunut kieli, keminsaame, onkin käytännössä vaihtunut suomeksi.
Savukosken metsälappalaispäivillä Ruotsin metsäsaamelaisista
luennoinut ja myös Suomen tilannetta hyvin kuvannut tutkijatohtori Tanja Joona muistutti Suomen ja Ruotsin
yhteisestä 300-vuotisesta historiasta, johon osaltaan myös nyky-Suomen lainsäädäntö
vieläkin nojaa. Tuolta ajalta ovat myös ne hallinnolliset alueet, lapit, joista
nykyisen Suomen alueelle sijoittuvat Kemin-Lappi ja osa Tornion-Lappia. Myös
pohjoisessa Ruotsissa ja pohjoisessa Suomessa asuva alkuperäisväestö on Joonan
mukaan geneettisesti yhtä ja samaa alueen asuttajakansaa.
Joonan mukaan Ruotsissa metsäsaamelaisuus on tiedostettua ja
tunnustettua. Metsäsaamelaisuus koetaan tärkeäksi osaksi ruotsalaista
yhteiskuntaa ja muun muassa metsäsaamelaisten asuinalueella toimiva Uumajan
yliopisto sen huomioi.
Ruotsin metsäsaamelaisten tilanne on ollut paljolti sama
kuin meillä Suomessa mitä kielen menetykseen ja myös muuhun valtakulttuurin
puristukseen tulee. Iso ja positiivisempi ero löytyykin siinä, että Ruotsissa
metsäsaamelaiset tunnustetaan virallisesti omaksi kansanryhmäkseen.
Miksei näin voi tapahtua myös Suomessa?
Tanja Joona muistutti, että tosiasiassa Suomi on tunnustanut
metsälappalaiset säätäessään saamelaisista perustuslaissaan.
Saamelaiskäräjälaissa, jossa muun muassa määritellään saamelaisuus, todetaan
kuinka saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena ja ”että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen,
joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto-
tai henkikirjassa”.
Toisin sanoen, metsälappalaisuus, tai synonyymina metsäsaamelaisuus,
on Suomessa lakitasoilla tunnustettu, mutta valtion käytännön sovelluksiin tuo
tunnustus ei ole ulottunut. Ja vain siksi, että vihamielisenä suodattimina tuossa
soveltamisessa on toiminut ja saanut liikaa jalansijaa kapeasti johdettu
saamelaishallinto.
On syytä vakavasti kysyä olisiko nyt jo aika valtion
suunnalta ottaa laki käteen ja samalla tarkastella sitäkin mihin valtion
saamelaiskulttuurille ja –hallinnolle suunnatut miljoonat oikein jakautuvat. Metsälappalaisille
ja kovin niukasti Inarin kalastajalappalaisillekin tuota lain suomaa asemaa ja
mammonaa on liiennyt.
Onko valtio todella niin hampaaton tai saamaton, ettei se
pysty nykyisellä lainsäädännöllä yhdistämään Suomen eri saamelaiskulttuureja
yhteisen pöydän ja hallinnon ympärille? Savukoskellakin nousi keskusteluissa
esille tuo kysymys ja samalla pohdiskelu siitä, pitääkö Suomeen määrittää kaksi
erillistä saamelaisten alkuperäiskansaa.
Toivottavasti metsälappalaisten statuksen virallistamisessa
nyt edetään sinnikkäästi maaliin.
Jk. Savukosken tapahtumassa tulin kokeneeksi positiivisuuden
ohessa myös myötähäpeää kun seurasin paikalle saapuneen muutaman ”riukutohtorin”
puuhailuja ja tilaisuuden aikana tekemiä Facebook-päivityksiä. Niissä paistoi
alaspäin katsominen ja suoranainen häijyys, jonka korokkeena tuntui olevan
henkilön asemoituminen valtasaamelaisuuden verkaan. Myös häntä tykkäilleet
kommentoijat osoittivat samanlaista asennetta, jota voitaisiin väittää rasistiseksi.
Ehkä metsälappalaisten näytteillä olleet lapintakit ja muut
käsityöt eivät olleet yhtä dekoratiivisia tai aitosaamelaisuuden merkillä
leimattuja kuin kymmeniä vuosia valtion tuella askarrelleilla kulttuuripoliiseilla.
Aitoutta ja etenkin tähän päivään ulottuvaa elettyä historiaa niihin moniin
kuitenkin liittyi.
Toivottavasti se aitous ja se historia pysyvät metsäsaamelaisuuden
mukana jatkossakin – ja on tärkeämpää kuin lakin korkeus.
