Suomen metsälappalaiset odottavat oikeutettua tunnustamista

Tuli piipahdettua Savukoskella, Lapin ensimmäisillä metsälappalaispäivillä. Kyseessä oli tapahtuma, josta aiotaan vuosittaista ja vuoroin historiallisen Kemin-Lapin paikkakunnilla pidettävää Suomen metsälappalaisen kulttuurin esiintuloa.

Täytyy sanoa, että jo aloitus oli onnistunut! Väkimäärä, reilut 400 osallistujaa, tapahtuman hyvä henki ja tiedollinen anti yllättivät. Kaikkein sykähdyttävintä oli nähdä nuorten ihmisten, ihan nuorisonkin, mukanaolo. Se jos mikä lupaa, ettei Suomen metsälappalainen kulttuuri ole minnekään hiipumassa. Ja etenkään, kun nykyinen varttunut sukupolvi on ryhtynyt sitä näinkin voimakkaasti elvyttämään.

Metsälappalaisuuden vahvuutena on sen kestävä historiallinen pohja. Nykyiset metsälappalaiset polveutuvat Suomen Lapin alueen vanhimmista tunnetuista alkuperäisasukkaista. Monet asuvat edelleen samoilla asuinseuduilla kuin heidän esipolvensa vuosisatojen ajan. Myös elämäntapa ja perinteiset elinkeinot nojaavat yhä vahvasti satojen vuosien perinteisiin. Toisin kuin mediassakin on koetettu välillä tarkoitushakuisesti kuuluttaa, metsälappalaisuus ei ole Suomesta mihinkään kadonnut vaikka kulttuuriin kuulunut kieli, keminsaame, onkin käytännössä vaihtunut suomeksi.

Savukosken metsälappalaispäivillä Ruotsin metsäsaamelaisista luennoinut ja myös Suomen tilannetta hyvin kuvannut tutkijatohtori Tanja Joona muistutti Suomen ja Ruotsin yhteisestä 300-vuotisesta historiasta, johon osaltaan myös nyky-Suomen lainsäädäntö vieläkin nojaa. Tuolta ajalta ovat myös ne hallinnolliset alueet, lapit, joista nykyisen Suomen alueelle sijoittuvat Kemin-Lappi ja osa Tornion-Lappia. Myös pohjoisessa Ruotsissa ja pohjoisessa Suomessa asuva alkuperäisväestö on Joonan mukaan geneettisesti yhtä ja samaa alueen asuttajakansaa.

Joonan mukaan Ruotsissa metsäsaamelaisuus on tiedostettua ja tunnustettua. Metsäsaamelaisuus koetaan tärkeäksi osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa ja muun muassa metsäsaamelaisten asuinalueella toimiva Uumajan yliopisto sen huomioi.

Ruotsin metsäsaamelaisten tilanne on ollut paljolti sama kuin meillä Suomessa mitä kielen menetykseen ja myös muuhun valtakulttuurin puristukseen tulee. Iso ja positiivisempi ero löytyykin siinä, että Ruotsissa metsäsaamelaiset tunnustetaan virallisesti omaksi kansanryhmäkseen.

Miksei näin voi tapahtua myös Suomessa?

Tanja Joona muistutti, että tosiasiassa Suomi on tunnustanut metsälappalaiset säätäessään saamelaisista perustuslaissaan. Saamelaiskäräjälaissa, jossa muun muassa määritellään saamelaisuus, todetaan kuinka saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena ja ”että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa”.

Toisin sanoen, metsälappalaisuus, tai synonyymina metsäsaamelaisuus, on Suomessa lakitasoilla tunnustettu, mutta valtion käytännön sovelluksiin tuo tunnustus ei ole ulottunut. Ja vain siksi, että vihamielisenä suodattimina tuossa soveltamisessa on toiminut ja saanut liikaa jalansijaa kapeasti johdettu saamelaishallinto.

On syytä vakavasti kysyä olisiko nyt jo aika valtion suunnalta ottaa laki käteen ja samalla tarkastella sitäkin mihin valtion saamelaiskulttuurille ja –hallinnolle suunnatut miljoonat oikein jakautuvat. Metsälappalaisille ja kovin niukasti Inarin kalastajalappalaisillekin tuota lain suomaa asemaa ja mammonaa on liiennyt.

Onko valtio todella niin hampaaton tai saamaton, ettei se pysty nykyisellä lainsäädännöllä yhdistämään Suomen eri saamelaiskulttuureja yhteisen pöydän ja hallinnon ympärille? Savukoskellakin nousi keskusteluissa esille tuo kysymys ja samalla pohdiskelu siitä, pitääkö Suomeen määrittää kaksi erillistä saamelaisten alkuperäiskansaa.

Toivottavasti metsälappalaisten statuksen virallistamisessa nyt edetään sinnikkäästi maaliin.

Jk. Savukosken tapahtumassa tulin kokeneeksi positiivisuuden ohessa myös myötähäpeää kun seurasin paikalle saapuneen muutaman ”riukutohtorin” puuhailuja ja tilaisuuden aikana tekemiä Facebook-päivityksiä. Niissä paistoi alaspäin katsominen ja suoranainen häijyys, jonka korokkeena tuntui olevan henkilön asemoituminen valtasaamelaisuuden verkaan. Myös häntä tykkäilleet kommentoijat osoittivat samanlaista asennetta, jota voitaisiin väittää rasistiseksi.

Ehkä metsälappalaisten näytteillä olleet lapintakit ja muut käsityöt eivät olleet yhtä dekoratiivisia tai aitosaamelaisuuden merkillä leimattuja kuin kymmeniä vuosia valtion tuella askarrelleilla kulttuuripoliiseilla. Aitoutta ja etenkin tähän päivään ulottuvaa elettyä historiaa niihin moniin kuitenkin liittyi.

Toivottavasti se aitous ja se historia pysyvät metsäsaamelaisuuden mukana jatkossakin – ja on tärkeämpää kuin lakin korkeus.