Maaoikeuspuheita vuosien takaa

Veisikö ILO 169-sopimuksen ratifiointi joiltain pohjoisen maankäyttöön ja elinkeinoihin liittyviä oikeuksia?  Toisiko ratifiointi joillekin lisää muut ohittavia oikeuksia? Mihin ILO 169 -sopimuksen ratifioinnilla lopulta tähdätään ja keiden oikeuksista asian yhteydessä on oikeastaan kyse?  Voisiko saamelaiskäräjät olla pohjoisen maiden parempi hallinnoija kuin Suomen valtio ja sen Metsähallitus?

Näitä kysymyksiä on pyöritelty viime aikoina suunnasta jos toisesta ja niitä on pyöritelty jo kymmenien vuosien ajan. Ihan vanhempien lukijoitteni muistin virkistämiseksi ja nuorempien taustatiedon kartuttamiseksi julkaisen tässä vanhan Lapin Kansassa 17.12.1990 julkaistun kokousselostuksen siitä, miten silloinen saamelaisvaltuuskunta linjasi kantaansa tekeillä olleesta saamelaislaista (vähän pitkä, mutta siihen aikaan lehdissä riitti tilaa):

”Saamelaisvaltuuskunta tyytyväinen saamelaislain periaatteeseen
Saamelaislaista sunnuntaina Kiilopäällä varsin vajaalukuisena keskustellut saamelaisvaltuuskunta kannattaa lakiesityksen päätavoitetta, nykyisten Ylä-Lapin valtionmaiden omistus- ja käyttöoikeuden siirtämistä saamelaisille.
Valtuuskunta päätti ottaa kuitenkin lisäaikaa lain yksityiskohtaiseen ruotimiseen. Jo nyt nousi esiin huolia lain mahdollisista haittavaikutuksista saamelaisten omille elinkeinoille sekä valtion saamelaistukien kuihtumisesta.
Valtuuskunnan keskustelun evästi lakimiessihteeri Heikki Hyvärinen lukemalla lakiluonnosta koskevan tuoreimman muistionsa. Sen mukaan lailla pyritään tukemaan ns. lappalaiselinkeinoja, poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä, muuttamalla oikeus niiden harjoittamiseen kaikille kuntalaisille pelkän asuinpaikan perusteella lankeavasta yleisoikeudesta lappalaisten perillisten heidän vanhaan maanomistukseensa liittyväksi oikeudeksi.
Hyvärinen vaati muistiossaan kansalaisten yhdenvertaista kohtelua todeten lappalaisten joutuneen suomalaisessa yhteiskunnassa tilallisiin nähden heikompaan asemaan. Niinpä hänen mielestään lappalaisten perillisille tulisi turvata lainsäädännöllä, ilman oikeudenkäyntejä, heille kuuluva maaomaisuus, samoin kuin aikanaan saamelaisten kotiseutualueen tilallisille.
Suojelualueista Hyvärisen uusimmassa paperissa mainittiin myös vasta muodostetut erämaat. Lakiehdotuksen mukaan valtion mailla olevat suojelualueet siirtyisivät lapinkylien omistukseen, eivät kuitenkaan välttämättä suojelualueina. Muiden kuin luonnonsuojelulain perusteella muodostettujen kansallis- ja luonnonpuistojen kohtaloon joudutaan Hyvärisen mukaan ottamaan vielä kantaa.
Saamelaisvaltuutetuista keskustelun avasi Samuli Aikio. Hän arvioi aihetta ehkä olevan lakiehdotusta pitemmälle meneviin, jyrkempiin päätelmiin ja vaatimuksiin, mutta esitti saamelaisvaltuuskunnalle asian käsittelyn tässä vaiheessa matalan profiilin taktiikkaa – Lapin korkeakoulun malliin.
Aikio piti saamelaislain maankäyttörajoituksia ongelmallisina. Hänestä lailla tulisi antaa saamelaisille mahdollisuus myös modernimpaan maittensa käyttämiseen, vaikka se liittyisi pelkkään harrastustoimintaan.
Nils Henrik Valkeapää arvioi saamelaislakiesityksen etenemismahdollisuuksia Suomen valtion päätöksentekokoneistossa lupaaviksi. Hän piti ainoana mahdollisena kapulana rattaissa saamelaisvaltuuskunnan eripuraisuutta; siihen ei Valkeapään mielestä olisi nyt varaa.
Valkeapää sanoi saamelaislain antavan toteutuessaan saamelaisille paljon, mutta kyseli onko oikein antaa lailla lapinkylissä oikeuksia myös muille kuin saamelaisille. Hänestä loogista ja oikein olisi rajata lapinkyläoikeudet vain saamelaisille.
Valkeapää toivoi saamelaisvaltuuskunnan pitäytyvän lakilausunnossaan vain peruslinjoissa. Moniin yksityiskohtiin voitaisiin kyllä palata myöhemmin lakia sovellettaessa vaikkapa laatimalla asetuksia.
Pekka Aikio myönsi saamelaislakiehdotuksen kompromissiksi, jossa saamelaisten vanhoja maita ei pyritäkään palauttamaan kenellekään henkilökohtaisesti, ei edes suvuille, perimyksiä juovattamalla. Aikio muistutti lain tärkeänä tavoitteena olevan saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon vahvistaminen.
Saamelaislain mahdollisista kielteisistä puolista Aikiokin toi esille maankäyttörajoitukset. Lisäksi hän tuntui pelkäävän, että valtio luistelisi lain varjolla velvollisuuksistaan eli vähentäisi saamelaiselinkeinoihin ja -kulttuuriin varaamiaan tukirahoja.
Pekka Aikiokin oli optimisti Suomen päättäjien suhteen todeten maan johdon itse asiassa jo tunnustaneen – ensimmäisen kerran selväsanaisesti – saamelaisten maanomistuksen. Hän tarkoitti presidentti Mauno Koiviston ja ministeri Matti Puhakan allekirjoittamaa lausuntoa kansainväliselle työjärjestö ILO:lle, jossa lausunnossa todetaan, että ´Suomen tulisi liittyessään ILO-yleissopimukseen turvata saamelaisille voimassa olevaa lainsäädäntöämme laajemmin heidän perinteisesti asumiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia´.
Samuli Aikio huomautti samaiseen ILO-lausuntoon viitaten, että myös saamelaislaissa olisi rohjettava todeta saamelaisten aikovan todella hyödyntää maittensa luonnonvaroja, eikä pelkästään puhua saamelaisyhteismaan hoidosta.
Kalastaja ja koltat huolissaan
Veikko Aikio siirsi keskustelua saamelaislain yksityiskohtiin kysyen, miten kaavailtujen lapinkylien yhdenvertaisuus luonnonvarojen hyödyntämisessä toteutuisi kun kaikkien kylien alueella ei olisi edes metsiä hakattaviksi.
Käytännön luontaiselinkeinossa, kalastajana, toimiva Aikio ihmetteli vielä joutuisiko hän Inarijärvellä anomaan luvat oman lapinkylänsä ulkopuolisilta kolmelta, neljältäkin kylältä voidakseen harjoittaa ammattiaan nykyisessä laajuudessaan. Aikio kyseli myös muiden luontaiselinkeinonharjoittajien toimintamahdollisuuksista, saattaisihan monen poronhoito ja muu toiminta, metsästys ja kalastus, sijoittua useamman lapinkylän alueelle. Aikio epäili vaikeuksia syntyvän tilanteissa, joissa jotkut lapinkylien osakkaat ryhtyvät vastustamaan toisen kylän osakkaiden laskemista mailleen.
Kolttajäsen Matti Sverloff epäili hänkin kaavaillun kaavaillun lapinkyläjaon mielekkyyttä. Hän kysyi eikö kyläjakoa voitaisi ajatella Inarin-Utsjoen alueella aidolta historialliselta pohjalta. Sverloffiin mukaan 1500-luvun tietojen perusteella Utsjoen lapinkylä käsitti suunnilleen Utsjoen kunnan nykyisen alueen ja Inarin lapinkylä vastasi pitkälle Inarin kunnan nykyistä aluetta ulottuen vielä nykyisen Sodankylänkin alueelle.
Sverloff samoin kuin toinen koltta, Sinikka Semenoja, pahoittelivat heimonsa pirstoutumista ehkä viiteen lapinkylään, mikäli saamelaislaki toteutuisi. Käytännössä saamelaislaki tekisi lopun myös kolttien 1500-luvulta säilyneestä kyläkokousinstituutiosta, joka Semenojan mukaan on oikeastaan ainoa elossa oleva saamelaishallinnon jäänne.
Koltet kiinnittivät huomiota myös saamelaislain vaikutukseen kolttien suomalaisten puolisoiden asemaan. Kun kolttalain mukaan koltiksi hyväksytään heidän suomalaiset puolisonsa, veisi saamelaislaki ensisijaisena lakina tämän oikeuden ja tekisi puolisoista äänivallattomia saamelaiskäräjillä.
Aikion, Sverloffin ja Semenojan ohella kaavaillun lapinkyläjaon mahdollisiin harmeihin viittasi myös Hans Nuorgam. Pekka Aikio ja Samuli Aikio olivat hekin valmiit myöntämään, että lapinkyläjako oli vielä heikosti kypsytelty käytäntöä ajatellen. Samuli Aikio varoitteli kuitenkin minkään työryhmän vaatimista kyläorganisaatiota lähemmin pohtimaan, koska tässä vaiheessa siitä tehtäisiin jonkinlainen valtiollinen komitea. Kun asia otettaisiin esille vasta lain läpimenon jälkeen, voitaisiin kyläjako miettiä saamelaiskäräjien nimeämässä työryhmässä saamelaisten kesken.
Saamelaisvaltuuskunnan puheenjohtaja Matti Morottaja pohti mm. saamelaisten ymmärtämättömyydessään pilkkahinnalla suomalaisille myymien yksityistilojen takaisin lunastamista. Morottaja ei nähnyt tässä vaiheessa paikkaa pakkolunastuksille, mutta heitti ajatuksen saamelaiskäräjien käyttöön saatavasta rahastosta sekä etuosto-oikeudesta, joiden avulla saamelaiskäräjät voisi ostaa kaupaksi tulevat tilat saamelaisten entiset tilat ja myydä ne edelleen saamelaisille.
Saamelaisvaltuuskunta päätti pyrkiä laatimaan lopullisen lakilausuntonsa tammi-helmikuun vaihteeseen mennessä eli ylittänee annetun määräajan parilla, kolmella viikolla. Valtuuskunta ei pyydä sisäasiainministeriöltä erillistä jatkoaikaa, koska ministeriö on luvannut valtuuskunnalle vapauden edetä omaan tahtiinsa. Kuntien jatkoaika-anomuksiin ministeriö ei ole ottanut sen sijaan kantaa.
Saamelaisvaltuuskunnan sunnuntaisesta keskustelusta puuttui seitsemän kahdestakymmenestä valtuutetusta. Poissa olivat Jouni Kitti, Ilmari Tapiola, Kaarin Suomenrinne, Uula Guttorm, Irja Seurujärvi-Kari, Simo Jefremoff ja Johannes Helander".

Näin lappalaisten maita ja oikeuksia niihin jaeltiin vuonna 1990.

Veikko

Kaivostoiminnasta saamelaiselinkeino?

Muutaman päivän takainen uutinen kertoi kuinka Rovaniemen hallinto-oikeus oli kumonnut Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin vuosi sitten Inariin myöntämät neljä koneellisen kullankaivun lupaa. Niistä oli valittanut saamelaiskäräjät ja perusteena oli tietenkin kullankaivun haitta saamelaiskulttuurin harjoittamiselle. Luvat oli myönnetty Hammastunturin ja Ivalon paliskunnan alueille Sotajoen, Selperintien, Selperinojan ja Härkäselän alueille. Siis seudulle, jolla kullankaivu on historiallisesti toiminut jo ennen nykyisen saamelaiskultuurin perustaksi mainotun suurporonhoidon tuloa ja asettumista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on iloinnut hallinto-oikeuden päätöksestä pitäen sitä periaatteellisena ennakkoratkaisuna. Ylen saamenuutisten mukaan hän katsoo sen ”yhdenlaiseksi torjuntavoitoksi”, joka osoittaa uuden kaivoslain saamelaiskulttuuria koskevien pykälien toimivan ja että tätä kautta saamelaiskäräjillä alkaa olla asemaa viranomaisena.

Tukes joutuu käsittelemään kullankaivuluvat uudelleen. Näkkäläjärvi uskoo, ettei virasto lähde valittamaan hallinto-oikeuden päätöksestä.

Kaivoslain koestus on sikäli merkityksellinen, että Klemetti Näkkäläjärvi on ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen listannut lain hyväksi esimerkiksi siitä, miten muitakin maankäyttöä ja elinkeinoja koskevia lakeja tulisi ratifiointiprosessissa uudistaa.

Ensimmäisenä pölkylle on menossa laki Metsähallituksesta, jonka muutoksia valmistelevaan työryhmään saamelaiskäräjät ei ensin halunnut lähteä sen mielestä liian pienilukuiseksi ajatellulla edustuksella. Nyt lupaus osallistumisesta on Näkkäläjärveltä bloginsa mukaan saatu, mutta varsinaiseen ILO-valmisteluun hän ei näyttäisi edelleenkään hyväksyvän muita osapuolia kuin valtion ja saamelaiskäräjien edustajat.

Onkin sekin kaameaa, että ylisen Lapin muusta väestöstä huolitaan metsähallituslakityöryhmään kokonaista yksi henkilö – edustamaan siis neljää kuntaa, Lapin liittoa ja myös sellaisia saamelaisia, jotka eivät koe saamelaiskäräjien tavoitteita omikseen.

Omalta osaltani tulen tuota edustamisen jyvitystä näkyvästi protestoimaan – sikäli kun työryhmä lopultakin saadaan aloittamaan ja kutsu siihen Lapin liiton esityksen mukaisesti tulee. Maankäytön todellisuuden esiin tuominen on yksi tuon ”muun väestön” ainokaisen edustajan tehtävistä.  Eli vaikkapa millainen on se saamelainen kulttuuri ja se perinnetieto, jota muun muassa Metsähallitus on samaisen Hammastunturin erämaankin kohdalla halunnut muita käyttäjiä paremmin kuulla ja kunnioittaa.

Luin jokin aika sitten Olli Tammilehdon Voima-lehdessä julkaistua artikkelia, jossa hän kirjoitti keskusteluistaan John Zerzanin kanssa. Tammilehto on tutkija ja vapaa kirjoittaja, jonka aihepiiriä ovat globalisaatio, ekofilosofia, ekologisen kriisin ja ilmastomuutoksen syyt etc. Zerzan on puolestaan nykyajan tunnetuin Yhdysvaltalainen anarkistiteoreetikko etc.

Tammilehdon artikkelista ”Eläinten ja ihmisten kesyttäminen” jäi mieleen kappale, jossa hän kertoo keskustelukumppanilleen kokemuksistaan Siperian pohjoisosien alkuperäiskansojen parissa:

”Hantit, joihin tutustuin Siperiassa, kunnioittavat suuresti poroja. Poro on heille pyhä. Kun he tulivat tutustumaan Suomen porotalouteen, he kauhistuivat tavasta, jolla modernit saamelaiset kohtelevat poroja.”

Tuo tässä irralliseksi ottamani virkahdus tuo minulle mieleen monet vastaavat vertaukset, joita olen vuosien varrella työssäni käytännön luonnonkäyttäjiltä ja monilta asiantuntijoiltakin kuullut.  On kysyttävä, voiko nykyisillä skandinaavisilla ”nomadeilla” olla enää jäljellä rahtuakaan jostain hantilaisesta ajattelusta, koska heidän on poroillaan ja niitä varten tapahtuvalla luonnon käytöllä pyrittävä pitämään yllä länsimaista elintasoa – konetekniikan osalta jopa korkeampaa, kun verrataan tavalliseen lappilaiseen tai vaikka norjalaiseen pohjoisen asukkaaseen.

Kun rahatalous on sitonut alkuperäiskansat utilismiin ja kun helikopterien katsotaan ihan virallisestikin kuuluvan saamelaiseen poronhoitokulttuuriin, lienee oikeutettua kysyä miten sallittavaa ja kulttuurista olisi kaivostoiminta, mikäli sen tuotoista kunnon siivu kilahtaisi säännöllisin väliajoin saamelaishallinnon ja kenties yksityisten saamelaisten poronhoitajien pankkitileille?

Joitain aikoja sitten luin uutisen Norjan saamelaiskäräjien vaatimuksesta saada osa niistä tuloista, joita valtio saa mannerjalustalleen sijoittuvista öljyn- ja kaasunporauksista. En tiedä miten vaatimus on edennyt. Sen muistan, että utsjokelaisten halu saada lapinkylilleen hakattavaa talousmetsää Lemmenjoen kansallispuistosta upotti osaltaan vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksen.

Sen mukaanhan paliskunnittain perustettavien lapinkylien tuli hankkia tuloja alueittensa luonnonvaroista, ja kun ainoaksi nopeasti hyödynnettäväksi luonnonvaraksi todettiin metsät, havahtuivat utsjokelaiset saamelaispoliitikot huomaamaan heillä olevan pelkkiä tunturikoivikoita.

Silloin Suomen vihreät asettuivat vastustamaan luonnosteltua maaoikeuslakia, mutta nykyäänhän siltä suunnalta on suitsutettu tukea ILO 169 -sopimuksen ratifioinnille.

Utsjokelaisilla on Inarin alueella kaksi yhteismetsää, jotka erottuvat nykyisin hyvin ilmakuvista. Lemmenjoen kansallispuiston metsät ovat saaneet olla toistaiseksi rauhassa.
Ongelmana Lemmenjoella on Metsähallituksen viime vuosikymmenten toiminnasta päätellen vain kullankaivu.

Veikko