Kaivostoiminnasta saamelaiselinkeino?

Muutaman päivän takainen uutinen kertoi kuinka Rovaniemen hallinto-oikeus oli kumonnut Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin vuosi sitten Inariin myöntämät neljä koneellisen kullankaivun lupaa. Niistä oli valittanut saamelaiskäräjät ja perusteena oli tietenkin kullankaivun haitta saamelaiskulttuurin harjoittamiselle. Luvat oli myönnetty Hammastunturin ja Ivalon paliskunnan alueille Sotajoen, Selperintien, Selperinojan ja Härkäselän alueille. Siis seudulle, jolla kullankaivu on historiallisesti toiminut jo ennen nykyisen saamelaiskultuurin perustaksi mainotun suurporonhoidon tuloa ja asettumista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on iloinnut hallinto-oikeuden päätöksestä pitäen sitä periaatteellisena ennakkoratkaisuna. Ylen saamenuutisten mukaan hän katsoo sen ”yhdenlaiseksi torjuntavoitoksi”, joka osoittaa uuden kaivoslain saamelaiskulttuuria koskevien pykälien toimivan ja että tätä kautta saamelaiskäräjillä alkaa olla asemaa viranomaisena.

Tukes joutuu käsittelemään kullankaivuluvat uudelleen. Näkkäläjärvi uskoo, ettei virasto lähde valittamaan hallinto-oikeuden päätöksestä.

Kaivoslain koestus on sikäli merkityksellinen, että Klemetti Näkkäläjärvi on ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen listannut lain hyväksi esimerkiksi siitä, miten muitakin maankäyttöä ja elinkeinoja koskevia lakeja tulisi ratifiointiprosessissa uudistaa.

Ensimmäisenä pölkylle on menossa laki Metsähallituksesta, jonka muutoksia valmistelevaan työryhmään saamelaiskäräjät ei ensin halunnut lähteä sen mielestä liian pienilukuiseksi ajatellulla edustuksella. Nyt lupaus osallistumisesta on Näkkäläjärveltä bloginsa mukaan saatu, mutta varsinaiseen ILO-valmisteluun hän ei näyttäisi edelleenkään hyväksyvän muita osapuolia kuin valtion ja saamelaiskäräjien edustajat.

Onkin sekin kaameaa, että ylisen Lapin muusta väestöstä huolitaan metsähallituslakityöryhmään kokonaista yksi henkilö – edustamaan siis neljää kuntaa, Lapin liittoa ja myös sellaisia saamelaisia, jotka eivät koe saamelaiskäräjien tavoitteita omikseen.

Omalta osaltani tulen tuota edustamisen jyvitystä näkyvästi protestoimaan – sikäli kun työryhmä lopultakin saadaan aloittamaan ja kutsu siihen Lapin liiton esityksen mukaisesti tulee. Maankäytön todellisuuden esiin tuominen on yksi tuon ”muun väestön” ainokaisen edustajan tehtävistä.  Eli vaikkapa millainen on se saamelainen kulttuuri ja se perinnetieto, jota muun muassa Metsähallitus on samaisen Hammastunturin erämaankin kohdalla halunnut muita käyttäjiä paremmin kuulla ja kunnioittaa.

Luin jokin aika sitten Olli Tammilehdon Voima-lehdessä julkaistua artikkelia, jossa hän kirjoitti keskusteluistaan John Zerzanin kanssa. Tammilehto on tutkija ja vapaa kirjoittaja, jonka aihepiiriä ovat globalisaatio, ekofilosofia, ekologisen kriisin ja ilmastomuutoksen syyt etc. Zerzan on puolestaan nykyajan tunnetuin Yhdysvaltalainen anarkistiteoreetikko etc.

Tammilehdon artikkelista ”Eläinten ja ihmisten kesyttäminen” jäi mieleen kappale, jossa hän kertoo keskustelukumppanilleen kokemuksistaan Siperian pohjoisosien alkuperäiskansojen parissa:

”Hantit, joihin tutustuin Siperiassa, kunnioittavat suuresti poroja. Poro on heille pyhä. Kun he tulivat tutustumaan Suomen porotalouteen, he kauhistuivat tavasta, jolla modernit saamelaiset kohtelevat poroja.”

Tuo tässä irralliseksi ottamani virkahdus tuo minulle mieleen monet vastaavat vertaukset, joita olen vuosien varrella työssäni käytännön luonnonkäyttäjiltä ja monilta asiantuntijoiltakin kuullut.  On kysyttävä, voiko nykyisillä skandinaavisilla ”nomadeilla” olla enää jäljellä rahtuakaan jostain hantilaisesta ajattelusta, koska heidän on poroillaan ja niitä varten tapahtuvalla luonnon käytöllä pyrittävä pitämään yllä länsimaista elintasoa – konetekniikan osalta jopa korkeampaa, kun verrataan tavalliseen lappilaiseen tai vaikka norjalaiseen pohjoisen asukkaaseen.

Kun rahatalous on sitonut alkuperäiskansat utilismiin ja kun helikopterien katsotaan ihan virallisestikin kuuluvan saamelaiseen poronhoitokulttuuriin, lienee oikeutettua kysyä miten sallittavaa ja kulttuurista olisi kaivostoiminta, mikäli sen tuotoista kunnon siivu kilahtaisi säännöllisin väliajoin saamelaishallinnon ja kenties yksityisten saamelaisten poronhoitajien pankkitileille?

Joitain aikoja sitten luin uutisen Norjan saamelaiskäräjien vaatimuksesta saada osa niistä tuloista, joita valtio saa mannerjalustalleen sijoittuvista öljyn- ja kaasunporauksista. En tiedä miten vaatimus on edennyt. Sen muistan, että utsjokelaisten halu saada lapinkylilleen hakattavaa talousmetsää Lemmenjoen kansallispuistosta upotti osaltaan vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksen.

Sen mukaanhan paliskunnittain perustettavien lapinkylien tuli hankkia tuloja alueittensa luonnonvaroista, ja kun ainoaksi nopeasti hyödynnettäväksi luonnonvaraksi todettiin metsät, havahtuivat utsjokelaiset saamelaispoliitikot huomaamaan heillä olevan pelkkiä tunturikoivikoita.

Silloin Suomen vihreät asettuivat vastustamaan luonnosteltua maaoikeuslakia, mutta nykyäänhän siltä suunnalta on suitsutettu tukea ILO 169 -sopimuksen ratifioinnille.

Utsjokelaisilla on Inarin alueella kaksi yhteismetsää, jotka erottuvat nykyisin hyvin ilmakuvista. Lemmenjoen kansallispuiston metsät ovat saaneet olla toistaiseksi rauhassa.
Ongelmana Lemmenjoella on Metsähallituksen viime vuosikymmenten toiminnasta päätellen vain kullankaivu.

Veikko