sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Oikeusministeriö kuulee laajasti - mutta rajaten

Oikeusministeriö järjestää Inarin Sajoksessa Runebergin päivänä 5.2.13 kello 17 – 19.30 avoimen kuulemistilaisuuden, aiheena saamelaiskäräjälain tarkistaminen.
Tieto tilaisuudesta on levinnyt lähinnä suusta suuhun menetelmällä, sillä mitään sen kummempaa avointa tiedottamista asiassa ei ole ministeriön puolesta harjoitettu. Joitain tahoja, kuten kunnat, on kutsuttu jo aiemmin päivällä kuultaviksi ja joitain lisäkutsujakin on asiassa ministeriöön yhteyksissä olleille luvattu toimittaa, loput kiinnostuneet saavat mennä paikalle kuuntelemaan.
Ja aika rajattua taitaa kuuleminen olla 2,5-tuntisessa avoimessa tilaisuudessa niiden osalta, joilla siellä on mahdollisuus esittää näkemyksensä. Ministeriön mukaan esitettävät puheenvuorot saavat olla korkeintaan kolmen minuutin mittaisia.
Toki kannanottoja on jo tätä ennenkin lakityöryhmälle voinut lähettää ja jatkossa kai jotain vielä ehtii. Työryhmän toimikausihan ulottuu tämän vuoden toukokuun loppuun.
Työryhmä http://www.om.fi/1330604107388 asetettiin viime elokuussa valmistelemaan ehdotusta saamelaiskäräjistä annetun lain tarkistamiseksi. Työryhmän tehtävänä ”on selvittää saamelaiskäräjistä annetun lain muutostarpeet ja valmistella ehdotus lain tarkistamiseksi tarvittavilta osin”.
Työryhmän työskentelyn pohjaksi on töitä paiskinut nykyisin jo kai virallisesti eläkkeellä oleva entinen lainsäädäntöneuvos Eero J. Aarnio. Hänhän on häärinyt saamelaisasioissa laajalla skaalalla jo saamelaisvaltuuskunnan ajoista ja itsellänikin on ollut joskus mielenkiintoinen tilaisuus kuunnella hänen ”strategialuentoaan” saamelaisvaltuuskunnalle tulevan saamelaisten kulttuuri-itsehallintolain tiimoilta. Toki tuota esitystä ei liene ollut tarkoitettu korvilleni.
Aarnion selvitys liittyy ainakin kunnille lähetettyyn kuulemiskutsuun ja löytyy myös oikeusministeriön verkkosivuilta, edellä olevan linkin alta. Sieltä löytyy myös saamelaiskäräjien hallituksen esitys lain kiireellisimmistä muutostarpeista. Niihin kuuluu muun muassa saamelaismääritelmän rajaaminen siten, että sillä ehkäistäisiin jopa 100 000:n suomalaisen pääsy saamelaiskäräjien äänioikeusluetteloon tuhoamaan saamelaiskulttuuria.
Saamelaismääritelmän rajaaminen, tai laajentaminen vastaamaan historiallista totuutta ja vaikkapa kansainvälisen ILO 169-sopimuksen alkuperäiskansakriteereitä, on Suomelle todellakin laajan kuulemisen kysymys. Mikäli siinä mennään sieltä mistä aita on matalin, on edessä äärimmillään toisen, historiallisen alkuperäiskansan tunnustaminen. Nythän Suomen alkuperäiskansa halutaan määritellä lähinnä kielellisin perustein, subjektiivisen ja kollektiivisen etnisen valinnan nojalla - ihmisen polveutumista ja itseidentifioitumista, samastumista, vähemmän kunnioittaen.
En vielä pysty kovin tarkasti arvioimaan sitä, kuinka saamelaiskäräjälain muutostyö kunnissa hahmotetaan. Eroja näyttäisi kuitenkin olevan ja ainakin siinä, miten tärkeäksi kuulemiseen osallistuminen ja yleensä kuntien tarve lausua asiasta nähdään. Esimerkiksi Inarissa kuuleminen aiottiin hoitaa virkamiespäätöksellä, toisen käden töinä. Uusi kunnanhallitus saattaa ottaa asiaan vielä toisenlaisen kannan ja pohtia tarkemmin sekä kunnan edustajia että kunnan puheenvuoron käyttämistä.
Minusta saamelaiskysymykseen sekä siihen saumattomasti liittyviin maaoikeus- ja elinkeinokysymyksiin pitäisi kunnissa nyt jo viimein havahtua. Kyseessä on kuntalaisia ja kuntia organisaatioina voimakkaasti koskettava asiakokonaisuus, jossa kamreerien tietämys näyttää jäävän monissa asioissa kepoiseksi. Kuntien tulisi tässä asiassa tehdä yhteistyötä yhteisten näkemysten kirjaamiseksi. Ensimmäisenä kannattaisi perehtyä vaikkapa Norjan Finnmarkin tilanteeseen, jotta esimerkiksi ILO-sopimuksen soveltamista siellä ja Suomessa esitettyjä vaatimuksia voitaisiin verrata.
Yleensäkin kuntien tulee vaatia oikeusministeriötä ja miksei koko valtioneuvostoa toimeenpanemaan ILO 169-sopimuksen ratifiointia koskeva vaikutusten selvittäminen. Valtioneuvosto päätti iltakoulussaan laajentaa saamelaisasioiden käsittelyä useamman ministeriön ministeriryhmälle. Tuohon ryhmään tulisi minusta saada mukaan myös kuntaministeri, sillä - kuten Norjassa on nähty ja päätetty -  ILO-sopimuksen soveltamisessa ei voida kävellä kuntien eikä alueiden muun väestön ja paikallisyhteisöjen ylitse.
Ei muuta kuin oikeusministeriön kuulemista kuulemaan.
Toivottavasti Sajoksen eettiset säännöt eivät edellytä osan kuulijoista jättämistä ovien ulkopuolelle.


Veikko

jk.
Niin, tuohon saamelaiskäräjien muuttamista pohtivaan työryhmään kuuluvat puheenjohtajana Riitta-Leena Paunio (oikeustieteen lisensiaatti), Sami Manninen (OM:n lainsäädäntöjohtaja), Johanna Suurpää (OM, johtaja), Camilla Busck-Nielsen (OM:n lainsäädäntöneuvos, työryhmän sihteeri), Klemetti Näkkäläjärvi (saamelaiskäräjien puheenjohtaja), Tiina Sanila-Aikio (saamelaiskäräjien I varapuheenjohtaja) ja Nilla Tapiola (saamelaiskäräjien jäsen). Työryhmän pysyvinä asiantuntijoina toimivat Eero J. Aarnio (varatuomari), Mirja Kurkinen (OM:n hallitusneuvos), Tuomas Ojanen (professori, Helsingin yliopisto), Juha Joona (tutkija, oikeustieteen lisensiaatti, Lapin yliopisto) sekä lisäksi ”saamelaiskäräjien myöhemmin nimeämä asiantuntija”, jota ei vielä ole nimetty tai joka on jäänyt ministeriöltä päivittämättä.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Saamelaispolitiikan veteraani ei silittele

Heikki Hyvärinen ja Pekka Aikio johtivat aikoinaan saamelaispolitiikkaa ikään kuin heillä olisi koko saamelaisväestöltä saatu avoin valtakirja. Hyvärinen ei ole poliittisessa vastuussa tekemisistään, vaikka käytännössä kirjoittikin useimmat saamelaisten nimissä annettavat kannanotot ja vastaili erilaisiin lehtikirjoituksiin, jossa hänen tekemisiään kyseenalaistettiin. Saamelaiskäräjien roolina näytti olevan hyväksyä Hyvärisen hengentuotteet - usein vasta sen jälkeen, kun ne oli jo julkaistu tai toimitettu eteenpäin. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle ja perustuslakivaliokunnalle luovutetuissa muistioissa tämän tuosta vaadittiin erityisen saamelaislain pikaista säätämistä, tavoitteena maanomistusolojen muuttaminen ja saamelaisten asettaminen Ylä-Lapin muun väestön yläpuolelle poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta koskevissa asioissa. Eräässä Hyvärisen kirjoittamassa muistiossa saamelaiset esitettiin maahan ja veteen kohdistuvien oikeuksien osalta harhaanjohtavasti ´lappalaisten oikeudenomistajina´.”
Pitkäaikainen saamelaispoliitikko ja Sapmelas-lehden päätoimittaja Jouni Kitti ei silittele kokemaansa ja näkemäänsä, kun kysytään hänen tuntojaan lähestyvän 70-vuotispäivän edellä. Tuo merkkipäivä on torstaina 17.1.2013.
Kitin mielestä harjoitetun saamelaispolitiikan seurauksena ei ole ihme, että lappalaisväestö on noussut puolustamaan oikeuksiaan.
”Lappalaisten vastarintaa mielivallan edessä voidaan pitää aiheellisena ja oikeutettuna. Riidoissa ei siis viime kädessä ole kyse siitä, kuka on saamelainen tai kuka edustaa alkuperäiskansaa, vaan siitä, että saamelaisstatukseen yritetään poliittisella päätöksellä jälkikäteen koplata etuja ja oikeuksia. Niistä pitää päättää erikseen ja puhua asioista oikeilla nimillä, jotta kansanedustajat ymmärtävät päätöksen sisällön ja seuraukset. Mitä Hyvärisen ja Aikion yli 10 vuoden takaisiin vaatimuksiin muuten tulee, ne olivat vaikutuksiltaan kumouksellisimpia, mitä suomalaisessa politiikassa on esitetty sen jälkeen, kun kommunistit omine vaatimuksineen poistuivat takavasemmalle.”
Maa- ja metsätalousministeriössä virkamiesuran tehnyt Kitti on nähnyt saamelaispolitiikan vaikutukset myös valtionhallinnon suunnasta. Yhdeksi esimerkiksi käy porotalous, jossa vastakkain joutuvat porotalouden laidunkriisi sekä heikko kannattavuus ja saamelaisjohdon vaatimukset ns. saamelaisen poronhoidon erityisasemasta. Siinä yhtenä tavoitteena on ollut ulkoistaa valtio puuttumasta poromääriin.
”Porotalouden laidunkriisi ja heikko kannattavuus kuuluvat ammattimaisen porotalouden yhteisiin ongelmiin, joita pitää pyrkiä ratkomaan kokonaisvaltaisesti, siis asettamatta elinkeinon harjoittajia syntyperän tai kielen perusteella eriarvoiseen asemaan. Monissa saamelaiskäräjien hallituksen lausunnoissa vaadittiin saamelaisille poroasioissa Suomen valtiosääntöön kirjatun tasa-arvoperiaatteen vastaista erityisasemaa. Jonkinlaista erotuomaria poroasioissa on joka tapauksessa tarvittu ja tarvitaan jatkossakin. Taitaa vain olla niin, että maailmasta ei löydy tahoa, jota saamelaiset pitäisivät puolueettomana.”
Ihmisoikeuksia tulkitsevaa ja kommentoivaa Martin Scheininiä Kitti ei pidä saamelais-lappalaisasiassa puolueettomana.
”Hänen tulkintojaan saamelaisten perustuslaillisista oikeuksista on metsäkäräjien yhteydessä testattu yli kymmenen vuoden ajan Suomen oikeuslaitoksen kaikilla tasoilla. Saamelaisjohdon mielestä käräjäprosessin lopputulos on varmaankin osoitus suomalaisen oikeuslaitoksen puolueellisuudesta. Minun mielestäni ratkaisu oli sekä puolueeton että oikeuslaitoksen uskottavuuden kannalta ainoa mahdollinen - olen perehtynyt perusteellisesti käsiteltyyn ongelmakenttään ja oikeuden pöytäkirjoihin. Tappio Genevessä - jonne ilmeisesti koko ajan varsinaisesti tähdättiin - lienee kirvellyt saamelaisosapuolta paljon enemmän. Mihin seuraavaksi valitettaisiin? Saamelaisosapuolen ainoa johtopäätös kiville menneistä käräjistä näyttää olevan vaatimus, että vastaavanlaisen käräjöinnin kustannukset on jatkossa maksettava verovaroista - siis käräjien lopputuloksesta riippumatta. Touhua seuratessa on tullut mieleen, että kun eläintieteilijä testaa uusia teorioitaan mittaussarjoilla tai eläinkokeilla, oikeustieteilijän koelaboratoriona on oikeuslaitos. Ei käy kateeksi niitä poromiehiä, jotka ovat antautuneet saamelaisporomiesten nimissä pyöritetyn käräjärumban ´koe-eläimiksi´!”
Kitin mukaan erämaitten ihmiset ovat olleet kautta vuosisatojen alttiita erilaisille manipuloijille, puhutaan siiten vaikka uskonnollisten aatteiden levittämisestä tai yksittäisistä, ihmisiä höynäyttäneistä ´Lisman ministereistä´. Hänestä muualta tulleet, saamelaisten oikeuksilla kannuksiaan kiillottaneet lakimiehet ja oikeustohtorit kuuluvat noihin manipuloijiin, joita ei huolestuta se mihin heidän tekemisensä johtavat.
”Pidän alkuperäistä luontoa ja sen suojelemista niin arvokkaana asiana, että siihen verrattuna saamelaisten ja muidenkin väestöryhmien ikuinen pyrkimys omien etujen ja oikeuksien lisäämiseen on Suomen tapaisessa korkean elintason maassa toisarvoista näpertelyä. Saamelaispoliitikkojen tavoitteena on yhdistää saamelaisten vanhat oikeudet nykyiseen tekniikkaan, elintasoon ja rahantarpeeseen. Minun mielestäni yhtälö on kaikella tavalla mahdoton. Jos halutaan pitää ajatteluani kolonialistisena, niin siitä vain. Opittavaa on vielä paljon, mutta tämänhetkisen arvioni mukaan valtiovalta ja sen toimijana Metsähallitus hallitsee Ylä-Lapin luonnonvaroja ja luonnonsuojelualueita vastuullisemmin kuin saamelaiset tekisivät. Muuhun johtopäätökseen on vaikea päätyä, jos kulkee molemmat silmät auki saamelaisalueen metsissä ja tuntureilla.”
Kitin noin lausuessa mielessä käväisee siellä usein viivähtänyt kysymys millaisten suodattamien läpi ympärillä olevia asioita lopulta katsotaan.  Noita suodattimia voivat olla oman edun ja hyödyn tavoittelu, eksotiikkaan tai johonkin kiilusilmäideologiaan hurahtaminen tai sitten vain halu olla alentuvasti fiksu. Todelliset näkijät ovat karuja tyyppejä, joita ei tee läheskään aina mieli uskoa.
”Kaimani Hannun Jouni (Jouni Kitti) oli muuten siinä Lisman ministerin tapauksessa ainoa, joka näki sen huijarin läpi, mutta häntä ei ajoissa uskottu”, Jouni Kitti naurahtaa.

Veikko

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Norjan ILO-ratifioinnin käytännöistä ollaan hiljaa

Suomessa ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista käydyssä, sitä puolustavassa keskustelussa on viitattu tuon tuosta siihen kuinka Norja on ratifioinut sopimuksen jo ajat sitten. Jostain syystä Norjan mallia ei ole juurikaan siinä yhteydessä avattu eli selvitetty miten ratifiointi on vaikuttanut elämään Finnmarkissa tai muualla maassa missä saamelaisia elää.
Odottaisi esimerkiksi viimeksi Suomen suhtautumista ILO-ratifiointiin arvostelleen Martin Scheininin käyttävän Norjaa joka käänteessä esimerkkinään, mutta kovin hänkin on ollut hiljaa.
Seuraavassa suorana lainauksena Jouni Kitin analyysi, jossa Norjan tilannetta verrataan Suomeen ja jossa tiedän taustana olevan Jounin useilla tavoin kokoamaa ja saamaa tietoa:

”Norja tarjoaa erinomaisen esimerkin erityispiirteineen yleissopimuksen ratifioinnista, joka ajoittuu 1990-luvun alkuun. Sopimuksen mukaisia kansallisia lainsäädäntötoimia Norja toteutti vasta noin viitisentoista vuotta myöhemmin säätäessään Finnmarkin lain.
Sen katsotaan nykyisin kaikilla tahoilla epäonnistuneen. Laajalle levinnyt käsitys on, ettei Norjassa ole yleissopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa yleissopimuksen olettamine olosuhteineen. Suurimmat ongelmat ovat tulleet esille eri hallintojärjestelmien (kunnallisen ja erityislain mukaisen) päällekkäisyydessä. Erityislain mukainen päätöksenteko ei ole saavuttanut sille asetettuja tuloksia. Kunnat ovat yksiselitteisesti vastustaneet lakia.
Norjassa oikeudet olivat selvät ratifiointia selvitettäessä.  Keskeisiä lähtökohtia ja ehtoja olivat:
Ei luvattu yhtään uutta oikeutta eikä mitään oikeuksia palautettu eikä näin ole tehty myöhemminkään.
Kenenkään oikeuksia ei heikennetty tai estetty, mikä edellytti laajan saamelaiskäsitteen mukaista lainsäädäntöä tämän aiheuttamatta mitään ongelmia myöhemminkään.
Toteuttava Finnmarkslov säädettiin voimaan vasta vuonna 2007, eikä senkään nojalla luotu uusia oikeuksia.
Ratkaisu on poliittinen ja kiihkoilu estettiin Norjan silloisen pääministeri Gro Harlem Brundtlandin edellyttäessä, että kiihkoilevat saamelaisjohtajat astuvat syrjään. Näin kävikin.

Suomessa tilanne ei ole selkeä: Palautettavien oikeuksien käsitykselle ei ole tieteellistä tukea. Pikemminkin kyse on siitä, että valtion vastustuksen vuoksi vasta viime vuosina on laajemmin siirretty vanhojen tilojen asiakirjaperusteiset perinteiset poronhoito-, kalastus-, metsästys- ja muut oikeudet kiinteistörekisteriin Inarin ollessa edelläkävijä. Silti valtio ei ole tehnyt mitään osoittaakseen omien oikeuksiensa alkuperän, joka on olennainen osa ILO-selvitystyötä.
Suomessa valtio ei ole tunnustanut koko alkuperäisyyttä lappalaisille vastoin laajaa tieteellistä näyttöä. Suomen perustuslain asiaa koskeva säännös on tarkentamatta.
Suomessa valtio ei ole hyväksynyt tieteellisen tutkimuksen tuloksia vastoin yleistä ihmisoikeusperiaatetta.
Suomessa ei ole yhtenäisiä eikä vailla syrjintää olevia ratifiointiedellytyksiä nykyisessä valmistelussa.

Lappalaisten asutushistoria ja oikeudet ovat sekä valtiolta että saamelaiskäräjiltä tunnustamatta. Saamelaismääritelmään ei ole tehty tutkimustulosten mukaisia korjauksia. Itseidentifikaatio eli jokaisen oikeus samaistua alkuperäiskansaan ja sen mukaiseen elämiseen on sivuutettu määritelmästä vastoin yleissopimusta. Mitään oikeuksia ei voida palauttaa muille kuin niihin asiakirjojen perusteella oikeutetuille, olivat he sitten lappalaisia tai saamelaisrekisteriin merkittyjä lappalaisia. Näin ei voida tehdä senkään vuoksi, että nämä oikeudet eivät ole enää valtion yksin disponoitavia. Valtio ei voi näyttää kalastus- tai poronhoito-oikeuttaan.

Suomen tie on sen oma tie: Se on edennyt Ruotsista erillään noin 200 vuotta ja Norjasta paljon enemmän, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia onkin. Suomen tien olennaisia edellytyksiä on lappalaisten kaikkien oikeuksien tunnustaminen, lappalaisten alkuperäisyyden tunnustaminen ja tutkittuun tietoon nojaaminen, mikä ei näytä olevan Suomessa helppoa. Vasta sitten voidaan puhua ihmisoikeusvaltiosta. Ja vasta sitten on mieltä puhua alkuperäiskansojen yleissopimuksen ratifioinnista.
Senkin rinnalla valtion on näytettävä kiistattomasti omat omistuksensa kiistanalaisilla alueilla. Yleissopimuksen ratifiointi johtaa väistämättä siihen sen vuoksi, että ratifiointi edellyttää perinteisten oikeuksien alueiden tarkkaa määrittelyä, ja sen vuoksi, ettei yleissopimuksen mukaan kenenkään yksityisiä oikeuksia voida ratifioinnilla vähentää tai heikentää tai uusia oikeuksia luoda.
Ratifiointi edellyttää näistä jo yleissopimuksen valvontajärjestelmän vuoksi tarkkoja selityksiä. Muutoin siitä tulee sovelletulla alueella kaiken kehityksen pysäyttävä vieraiden hallitsema mekanismi. Yleissopimuksen tätä puolta koskevaa mekanismia ei ole Suomessa oikein ymmärretty.

Eroja maiden välillä on siten ainakin seuraavalla tavalla:
1. Suomen lähtötilanne on tyystin toinen.
2. valtion asenne ja asetelma on ollut tyystin toinen.
3. Suomessa lappalaisten asema on tunnustamatta alkuperäisyys mukaan lukien; käynnissä erottelu yhdistämisen ja yhdenmukaisen kohtelun sijaan ilman että sen riskejä ja vaaroja on arvioitu.
4. kummassakaan ei ole yleisiä palautettavia oikeuksia lappalaisten oikeuksia lukuun ottamatta (osin myös asiakirjojen mukaisia oikeuksia nauttivien saamelaisten).
5. valtion valmistelu on ollut suorastaan rasistista ja liian poliittista vastoin tosiseikkoja; Suomessa on asian kannalta olennaisia tutkittuja tietoja, joita voidaan pitää kiistattomina niiden toistumisen ja kattavuuden kautta.
6. ratifioinnin rinnalla esimerkiksi sitä olennaisempi poronhoidon kestävyys on kokonaan ratkaisematta; ongelma on siirtynyt Norjaankin Finnmarkin laista huolimatta.

Melkoinen paradoksi vallitsee. Suomessa ei ole saamelaisten oikeuksien palauttaminen esteenä ratifioinnille, sillä tällä vaatimuksella ei ole tieteellistä, tutkimuksellista eikä oikeushistoriallista perustaa eikä yleissopimus sitä edellytä. Sen sijaan Suomen valtion on ensin ja ennen ratifiointia tunnustettava lappalaisten alkuperäisyys, heille on vahvistettava alkuperäiskansan asema ja edellytykset Suomessa, heidän oikeutensa on tunnustettava ja valtion on selvitettävä, millä säädöksillä se on ottanut lappalaisilta heidän oikeutensa historian kulussa, jotta he ovat osa ratifiointia ja sen sitovuutta. Vaatimuksia tukee korkeimman hallinto-oikeuden tuorein oikeuskäytäntö, joka kuvastaa myös tutkimuksen ja yleisen tietämyksen kasvua.
Tätä kautta korostuu se, ettei mitään ratkaisuja voida tehdä kestävästi asiassa ilman suuren yleisön hyväksyntää ja ilman lappalaisten oikeuksien tunnustamista. Asiaa ei voida johtaa poliittisilla periaatepäätöksillä. Tarvitaan uusia olosuhdeselvityksiä, valtion ihmisoikeuksien tunnustamistoimia ja väestöryhmien olosuhteiden vertailua.”

Näin siis Jouni Kitti, joka on perehtynyt Norjan tilanteeseen myös paikan päällä eri tahoja kuullen.


Veikko

torstai 3. tammikuuta 2013

Martin Scheinin yksinoikeudella?

Luin Lapin Kansasta (30.12.12) Oula-Antti Labban toimittaman Martin Scheininin haastattelun, jossa hän moitiskeli ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyviä ja asiassa keskeisimpien ministeriöiden lausuntoja ”moninkertaisiksi väärinymmärryksiksi”.
Ei voi kuin ihmetellä sitä, mikä yksinoikeus mielestäni hyvinkin jäävillä professori Scheininillä tuntuu olevan moiseen analysointiin? Missä vaiheessa maakuntalehti pyytää jotain toistakin kansainvälisen oikeuden ja -sopimusten tuntijaa esittämään arvioitaan samasta asiasta? Hyvä haastateltava saattaisi olla aiemminkin mainitsemani professori Pertti Eilavaara. Hänellä ei ole vastaavaa jääväävää historiaa vallinneen saamelaispolitiikan palkollisena ja asianajajana ja tieto näyttäisi hakkaavan mennen tullen Scheininin urautuneet näkemykset.
Kun luin Scheininin sanomiset, tuli ensimmäisenä mieleen onko hän mahtanut laisinkaan edes lukea uusimpia Lapin maaoikeuksiin, ILO 169 -sopimuksen tulkintaan ja alkuperäiskansan määrittelyyn liittyviä väitöstutkimuksia.
Lapin Kansassa Scheinin lähtökohta on yksinkertainen: Koska saamelaiset on tunnustettu alkuperäiskansaksi, ei ILO 169 -sopimuksen ratifioinnille ole mitään estettä. Ei siis mitään selvityksiä eikä vaikutusarvioita, ei epäselvyyttä siitä, onko saamelaiskäräjien vaaliluettelon mukainen etninen ryhmä yleissopimuksen edellyttämä alkuperäiskansa.
Scheininin jutustelu menee tyystin ristiin Helsingissä 30.11.2012 pidetyssä ihmisoikeusseminaarissa videolähetyksessä esiintyneen Lee Swepstonin sanomisten kanssa.  Swepston on ILO- yleissopimuksen valmistelun keskeinen asiantuntija, jonka mukaan jokainen yleissopimusta valmisteleva maa joutuu määrittelemään mikä on sen alueella asuva alkuperäiskansa ja mikä ei ole. Tarvitaan siis selvitys - ja etenkin kun uusi tutkimus sitä vaatii - eli kysymys on kaikkien mahdollisesti osallisten ryhmien perus- ja ihmisoikeuksista sekä tietenkin myös aineellisista oikeuksista.
Alkuperäiskansojen yleissopimuksella ei ole missään määritelty uusiksi minkään valtion historiaa. Ja miten niin voitaisiinkaan tehdä?
ILO 169 -yleissopimus ei voi tuoda saamelaisille tai muillekaan mitään subjektiivisia oikeuksia johonkin toiseen ryhmään ja heidän oikeuksiinsa nähden. Voinen mukailla näkemääni Jouni Kitin Swepstonin sanomisten pohjalta laatimaa analyysia, jonka mukaan sopimus ei voi viedä, vähentää tai heikentää kenenkään nyt olevia tai myöhemmin todettavia oikeuksia.  Koko yleissopimus ei siis koske kenenkään yksityisiä oikeuksia, vaan että valtio luopuu sille kuuluvasta vallasta päättää joistakin asioista. Ei kuitenkaan lainkäytöstä eikä lainsäädäntövallasta.
Valtion on siis ILO-ratifiointia harkitessaan määriteltävä muun muassa ensin, mitä oikeuksia ja asema lappalaisvähemmistöllä on nykytutkimusten mukaan. Se voi merkitä, että lappalaisten osallistumisoikeutta on laajennettava. Tämä voi johtaa siihen, että kyse on kokonaan muusta kuin saamelaiskäräjiä koskevasta järjestelmästä.
Paitsi ettei yleissopimus voi viedä keneltäkään oikeuksia jonkun toisen hyväksi, ei se myöskään synnytä kokonaan uusia oikeuksia. Tämä konkretisoitui Norjassa sen ratifioidessa sopimuksen. Toisaalta sopimus luo valtiolle erityisperusteen palauttaa oikeuksia kaikille niille, jotka ovat niitä valtion toimesta joskus menettäneet. Tarvitaan siis tältäkin osin lisäselvityksiä ja ehkä paljonkin. Ja nuo selvitykset kustantaa valtio.
On kyllä ollut mielenkiintoista seurata jo pitkään kuinka ihmisoikeusasiantuhtijana ja YK:n ihmisoikeusraportoijana askarteleva Martin Scheinin on edistänyt aktiivisesti Suomessa perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaa prosessia.
Siitä on nimittäin kysymys, jos Lapissa etniseen saamelaiseen ryhmään rajaten historiallisesti heitä vanhempi alkuperäinen väestö, lappalaiset - tai jos halutaan käyttää määritystä statuksettomat saamelaiset - ajettaisiin historiallisilla asuinalueillaan tuon historian ulkopuolisiksi.
Tuollaiseen vedätykseen ei Suomella ihmisoikeuksia maailmalle julistavana valtiona ole yksinkertaisesti varaa.

Veikko


Jk. Kun kirjoitan etnisestä saamelaisesta väestöryhmästä ja toisaalta lappalaisista tai statuksettomista saamelaisista, on huomioitava, että saamelaiskäräjien vaaliluettelossa on ehkä runsaastikin alkuperäisimpään lappalaisväestöön kuuluvia ihmisiä.