Haaviston sovintokomissio

Tuore valtion omistajaohjauksesta vastaava kehitysministeri Pekka Haavisto otti Rovaniemellä vieraillessaan kantaa nelisenkymmentä vuotta ylistä Lappia ja laajemminkin Lapinmaata koetelleeseen saamelais-lappalais-maaoikeuskiistaan.

Se on jälleen kymmenvuotissykliensä mukaisesti kärjistynyt ja tällä kerralla kärjistymistä on poikkeuksellisen voimakkaasti ruokkinut saamelaiskäräjien hallitseva puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ylimielisillä ja jopa pilkallisilla kannanotoillaan. Jotenkin on tullut asioita pitkään seuranneena itseltään kysyneeksi, olisiko entinen pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Aikio erehtynyt moisella tavalla tölmimään? Aikiokin toki kertoili maailmalla Suomen syyllistymisestä kulttuuriseen kansanmurhaan ja yritti luoda näillä tällaisilla tempuillaan ulkoista painetta Suomen harteille, mutta valtion suuntaan hän osasi esiintyä usein juohevasti ja harjoittipa vasemmalla kädellään joskus jonkinlaista diplomatiaa myös paikallisten tahojen ja ihmisten suuntaan.

Samaa ei voi sanoa Aikion silloisista avustajista Heikki J. Hyvärisestä ja Kaisa Korpijaakosta (nykyinen Korpijaakko-Labba), unohtamatta tietenkään suomenruotsalaisella alentumisella pohjoisen ”suomalaisväestöön” suhtautuvaa Martin Scheininiä. Kolmikko vaikuttaa edelleen aggressiivisesti Suomessa harjoitetussa saamelaispolitiikassa, soppaa hämmentäen.

Kirjoitin vain tovi sitten kuinka saamelais- ja maaoikeusasiassa ollaan jälleen pahemman kerran konfliktin tiellä. Pekka Haavisto näyttää huomanneen saman asian ja kuvaili Rovaniemellä Suomen kotoisen etnisen ja maaoikeuskiistan muistuttavan Lähi-Idän kriisiä.

Vaikka täällä eivät raketit olekaan lentäneet eivätkä räjähdevyöt paukkuneet, on tilanne ollut lukkiutunut jo kymmenien vuosien ajan kuten juutalaisten ja arabien mittelöissä. Myös ulkopuolisten mukanaolo on ollut ajoittain yhtä räävitöntä. Vuosien varrella olen kuullut jopa joidenkin ”neuvonantajien” toivoneen jotain väkivaltaista tapahtuvan, jotta poliittinen vaakakuppi saataisiin kallistumaan kunnolla jonkun ryhmittymän puolelle.

Ruutitynnyrillä on ollut kiva leikkiä kun ei sattunut istumaan ihan sen päällä.

Yritän siis sanoa, että Pekka Haavisto on ehkäpä aivan ensimmäisenä ministerinä julkisesti myöntänyt vakavan konfliktin olemassaolon. Täytyy toivoa, että hän kokeneena poliitikkona kertoo näkemyksensä myös valtioneuvostolle, jossa totta vieköön luulisi olevan jo ennestäänkin vastaava tietoa ja näkemystä. On vain ollut ihme ja kumma, ettei asiaa ole sanottu aiemmin ääneen ja että oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja hänen suomenruotsalaisen puolueensa on annettu pelehtiä mielin määrin vakavan asian kanssa.

Toivoisin, että pääministeri Jyrki Katainen ottaisi asiassa jonkun roolin ja pysäyttäisi meneillään olevat ja tilannetta yhä vakavoittavat laki- ja sopimushankkeet. Kataiselle isännän rooli paitsi kuuluisi, myös poliitikkona sopisi, sillä hän ei ole vielä ryvettänyt itseään tässä luvatun maan kahinassa kuten jo niin monet muut johtavat poliitikot ja jotkut presidentitkin häntä ennen.

Istun parhaillaan työryhmässä, jonka tehtäväksi on annettu laatia ”puolenkymmentä” saamelaispykälää uudistettavana olevaan metsähallituslakiin. Tätä ennen jo ehti istua entisen oikeusasiamiehen Riitta-Leena Paunion työryhmä esittämässä saamelaiskäräjälain muutostarpeita. Mikäli työryhmän esitykset toteutuisivat, olisi Lappiin saatu kuntien itsemääräämisoikeutta kaventava ja alueen kehitystä pysäyttävä valituskone ja samalla Suomen alkuperäiskansamääritys kaikkoaisi kauas kansainvälisistä linjoista, yhden jäsenistöään valikoivan etnisen ryhmän aseman vahvistamiseksi.

Järkevintä tässä tilanteessa ja nykyisen, karttuneen tutkimustiedon valossa olisi pysäyttää etupainoisena etenevän lainsäädännön ja sopimusten seitin kutominen. Kataisen hallituksella pitäisi olla rohkeutta yliviivata sen ohjelmaan kirjattu aie ratifioida ILO 169 -sopimus kaudellaan - maksoi tuo sopimus mitä maksoi.

Kataisen sekä kumppanien tulisi edellyttää, että ennen kuin ILO-ratifiointiin seuraavan kerran palataan, Suomen alkuperäiskansakysymys on ratkaistava kansallisesti, mutta kansainvälisesti kestävästi ja ilman kotikutoisten sopimustulkintojen ja -käännösten aiheuttamia hämäyksiä. Tämä voisi johtaa myös ILO 169 -sopimuksen tarkoittaman alkuperäiskansan kotiseutualueen uudelleen rajaamiseen vaikkapa historiallisen Lapinmaan mukaisesti.

Joka tapauksessa pahin ja varmin tapa kärjistää tätä Suomen ”palestiinalaiskysymystä” on painaa siinä päälle oikeusministeri Henrikssonin ja hänen puoluetoverinsa Näkkäläjärven kiireellä ajamaa poliittista ILO-päätöstä ja siihen liittyvää subjektiivisia tulkintoja lisäävää lainsäädäntöä. On hyvä muistaa, että Norjassa ratifioinnin edellyttämiä toimia pohdittiin jälkikäteen 15 vuotta ja tuloksena ollut Finnmarkin laki on sovellettuna edelleen ongelmallinen ja paljolti hyödytön - niin saamelaisten kuin vaikkapa alueen kuntien kannalta.

Suomessa on vaadittu jo useammaltakin taholta erityistä olosuhdeanalyysia, jossa selvitettäisiin mikä on tosiasiassa saamelaisten asema suhteessa valtioon ja sen muihin kansalaisiin ja mikä siis on se tosiasiallinen ongelma, joka tekee saamelaisista ILO 169-sopimuksen suojaa tarvitsevan alistetun heimokansan.

Sellaisia vartenhan moinen sopimus aikanaan saatiin aikaiseksi.

Jos nuo Kataiselle osoittamani ratkaisut saataisiin tässä tilanteessa aikaan, ei Haaviston esittämää sovintokomissiota välttämättä edes tarvittaisi, vaan asiat voitaisiin ratkaista puolueettomaan tutkimukseen ja kansainvälisiin käytäntöihin nojaten. Ja ilman, että vanhojen päsmäröijien annetaan edelleen pyörittää rulettia.

Valtioneuvoston toimia odotellessa Lapinmaassa voidaan jatkaa keskustelua ja väittelyä siitä, keitä lienevät Pekka Haaviston vertauksessa ne luvattuun maahan rientäneet ja ketkä siellä jo aiemmin asuneet.

Pelkillä vertauksilla ei asiassa kuitenkaan päästä kuin syvemmälle konfliktin ytimeen.

Veikko