Kuinka saamen kansa keksittiin?

Jouni Kitti on toimittanut julki näin otsikoidun kirjoituksensa, jossa hän pitkään saamelaispolitiikassa mukana olleena ja sitä syvältä saamelaisvaltuuskunnan ajoilta tuntien arvostelee tiukasti saamelaiskäräjien johdon yhä ajamaa kapeaa saamelaisuuden määritelmää ja siitä hänen mukaansa johtuvaa Lapin historiallisen alkuperäisväestön syrjintää. Osansa saa myös politiikkaa kritiikittä tukenut tutkimus:

 ”Saamelaisista on viimeisten vuosien aikana kirjoitettu paljon. Vuosikymmenten ajan on vaadittu, että valtion on palautettava takaisin sen saamelaisilta varastamat maat. Nämä saamelaiskäräjien vaatimukset eivät ole kuitenkaan edenneet alkua pitemmälle, koska tutkimukset ovat osoittaneet, että vaatimuksilla ei ole mitään perustetta.

Tällaiset väitteet ovat olleet katteettomia, suurta huijausta, koska saamelaiset ovat muodostuneet saamelaismääritelmän perusteella alueen todellisesta alkuperäisväestöstä, lappalaisista. Tosiasiassa saamenkielinen väestö Suomessa on joutunut historian kuluessa vaihtamaan puhumansa kielen suomeksi. Sen sijaan pohjoisimmassa Lapissa saamen kieli säilyi pisimpään lähinnä tiettömyyden ansiosta. Se ei olisi elävä nyt ilman valtion panostuksia.

1948 asetettiin saamelaisasiain komitea valmistelemaan ´saamen kansan paluuta kotimaahansa´ eli turvaamaan alueella alkuperäisväestön taloudelliset ja kielelliset oikeudet. Maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille ei puhuttu mitään. Ylä-Lappia pidettiin neitseellisenä maana, joka odotti, että sen alkuperäiskansa - saamen kansa - saattaisi sen uuteen kukoistukseen. Maan katsottiin kuuluvan siellä asuvalle saamenkieliselle väestölle siitäkin huolimatta, että osa oli tullut alueelle vasta vajaat 100 vuotta sitten, osa vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Lappalaisuudesta vaiettiin jostain syystä.

Mistä tämä tällainen yksiviivainen tulkinta saamelaisten historiasta on lähtöisin? Tarinaa alkoivat sepittää menneisyyden lahjakkaat rekonstruoijat 1940-luvun lopulla, ja sitä on jatkunut näihin päiviin. Heidän mielikuvituksensa tuotti erilaisista tiedon sirpaleista saamen kansan katkeamattoman syntytarinan, jolla ennen pitkää ei ollut mitään tekemistä sittemmin myös tutkitun ja havaitun todellisuuden kanssa. Saamelaisuuden historiankirjoitus käsittääkin tältä osin useita eri lähestymistapoja.

Ne historialliset löydökset, jotka ovat ristiriidassa lineaarisen menneisyyskäsityksen kanssa, ovat käytännöllisesti jääneet vaille huomiota. Kansallinen välttämättömyys on saanut saamelaiskäräjien poliittisen johdon torjumaan ristiriidat ja faktoihin perustuvat poikkeamat vallitsevasta suuresta kertomuksesta siitä, miten Saamenmaa on muodostunut. Siinä on etnisyys keskeistä, ei todellinen asutushistoria eikä todellinen polveutuminen.

Kummallista yksipuolisuutta ovat tuottaneet ns. saamen kansan historian ja kulttuurin tutkimukselle omistautuneet tutkimuslaitokset, jotka ovat toimineet vailla yhteyttä yleisen historian laitoksiin. Ei edes juridinen keskustelu siitä, kuka on saamelainen, ole häirinnyt saamelaisten menneisyyttä koskevan tiedon tuottajia. Heidän mielestään saamelainen on kuka tahansa, jonka vanhemmista tai isovanhemmista jompikumpi on puhunut äidinkielenään saamen kieltä.

Tämä osoittaa, miten hatarin perustein on muodostettu saamen kansa, jonka vielä väitetään olevan ainoa alkuperäisväestö Suomessa. Jos sitä vertaa vaikkapa juutalaisuuteen, niin juutalainen on kuka tahansa, joka polveutuu kaksituhatta vuotta sitten maanpakoon pakotetusta kansasta. Tosiasiassa sekin on historiallisesti väljä tulkinta.

Saamelaisten poliittisten johtajien tarpeiden valtuuttamat menneisyyden tutkijat eivät ole osallistuneet myöskään 2000-luvun alussa Oulun yliopiston käynnistämiin tutkimushankkeisiin, joissa osoitettiin, ettei saamen kieleen perustuvalla etnisyydellä ole mitään tekemistä Lapin maanomistusta ja hallintaa koskevassa kehityksessä. Useimmat saamelaiskäräjiä lähellä olevat ovat edustaneet muita oppialoja tai yliopistomaailman ulkopuolisia näkökulmia.

Saamelaista menneisyyttä pohtivat historiasta irrotetun saamelaismääritelmän pohjalta sosiologit, kielitieteilijät, politiikantutkijat, kirjallisuudentutkijat, arkeologitkin. Lapin ja Suomen historiaa tutkivat laitokset ovat osallistuneet väittelyyn pelkillä aroilla ja konservatiivisilla puheenvuoroilla vailla tutkimuspohjaa. Miten tähän on todella päädytty?

Edellä olleen perusteella voidaan sanoa, että saamelainen kansallinen ja poliittinen historia on tullut tiensä päähän. Oulun yliopiston tutkimuksissa esille tulleet seikat asettavat jokaiselle rehelliselle historioitsijalle kysymyksiä, jotka hätkähdyttävät. Voidaanko epäonnistuneen saamelaismääritelmän nojalla lappalaisista muodostettua saamen kansaa todella pitää yksin Suomen alkuperäisväestönä?

1900-luvun alussa vaikuttaneet historioitsijat eivät ajatelleet niin. Puhuttiin lappalaisista ja lapin kieltä puhuvasta väestöstä. Vasta 1970-luvulla ilmaantui oikeustietieteilijöitä, joilla oli kansallinen näkemys saamelaisista ja heidän oikeuksistaan. Se oli kuitenkin enemmän hurmokseen ja vasemmistosävytteiseen ideologiaan perustuva näkemys. Siitä pitäen saamelaiset historioitsijat ja kulttuurintukijat ovat toistaneet näitä saamelaisnationalistisia totuuksia, jotka kuuluvat myös kansalliseen opetussuunnitelmaan.

2000-luvun alussa nämä saamelaiskansallisten myyttien peruskivet alkoivat järkkyä, kun Oulun yliopiston suorittamissa tutkimuksissa ilmeni monen jo asiakirjojen perusteella tietämä asia, ettei saamelaismääritelmällä ole mitään tekemistä Lapin maanomistusta ja -hallintaa koskevassa kehityksessä, eikä ole mitään näyttöä siitä, että nykysaamelaiset olisivat juuri se ryhmä, jolle valtion saamelaisilta varastamat maat tulisi palauttaa. Lyhyesti sanottuna saamelaiskäräjien poliittisen johdon historian harhautusyritys paljastui näin.

Kaikista esiin tulleista tosiasioista huolimatta saamelaiskäräjien identiteettipolitiikka perustuu edelleen yksipuoliseen käsitykseen historiasta. Tämä jos mikä ruokkii lappalaisiin kohdistuvaa syrjintää, jolla pyritään pitämään saamelaiset erossa lappalaisista ja muusta väestöstä. On inhimillisesti hämmentävää, että jonkun poliittinen ohjelma perustuu erottamiseen eikä yhdistämiseen.

Vajaat kaksikymmentä vuotta perustamisensa jälkeen saamelaiskäräjät kieltäytyy ymmärtämästä itsensä alkuperäisväestöä lappalaisia edustavaksi itsehallintoelimeksi. Se esiintyy röyhkeästi koko Suomen alkuperäisväestöä saamelaisia edustavana itsehallintoelimenä, vaikka lappalaiset ovat saamelaisten kanssa arkisissa yhteyksissä tekemisissä päivittäin mitä moninaisissa yhteyksissä.

Toisin sanoen rajaton etnokratia oikeuttaa saamelaiskäräjät syrjimään omaa alkuperäisväestöään vetoamalla valheelliseen myyttiin Suomen ainoasta oikeasta alkuperäiskansasta. Se myytti on keksitty, jotta lappalaisten omistamien maiden hallinta saataisiin siirretyksi saamelaiskäräjille. ”

Siinä Jouni Kitin kuvausta ja näkemystä. Omana kommenttinani tähän voinen lausua, että niin pitkään kuin olen saamelaisvaltuuskunnan ja -käräjien kokouksia ja lausuntoja seurannut, niissä on puhuttu saamelaisille kollektiivisesti kuuluvista lappalaisoikeuksista.

Kun on tullut puhetta lappalaisista, heidän olemassaolonsa on haluttu kiistää.

Veikko