Stefan Wallin haluaa tutkia mediaa

Journalisti-lehdessä (3.5.2012) Manu Marttinen kirjoittaa puolustusministeri Stefan Wallinista (r.), joka on pahoittanut mielensä toimittajien kriittisestä kirjoittelusta.

”Hän arvioi Turun Sanomiin 25. huhtikuuta kirjoittamassaan kolumnissa, että suomalaismedia on avoimuuden irvikuva.

Toimittajien taustat on selvitettävä, hän vaatii.”

Marttisen mukaan vaatimus on tuttu. Hänestä Wallinin lista selvitettävistä asioista on kuitenkin yksityiskohtaisempi kuin yleensä:

”Missä järjestöissä päätoimittaja on mukana? Mitä huoneistoja mediatalo omistaa, kuka asuu niissä ja mihin hintaan? Onko muiden henkilökohtaisilla asioilla moralisoivilla toimittajilla itsellään nuhteeton tausta?”

Marttinen jatkaa:

”Kiperiä kysymyksiä, mutta totuusvajeen suomen kieleen lanseeranneen poliitikon vaatimukset avoimuudesta ovat samaa tasoa kuin ryhtyisi etsimään vessapaperia sen jälkeen, kun vatsatauti riehuu jo koko komppaniassa.”

Kollega on oikeassa, mutta niin minusta - kaikesta huolimatta - myös Wallin.

Olen käyttänyt työssäni jonkun joskus keksimää slogania ”ilmaisia lounaita ei ole”, kun olen halunnut kieltäytyä itseeni ja ammattiini kohdistuneista maasutustarjouksista. Niitä on vuosikymmenten aikana tullut milloin mistäkin suunnista, viranomaisista kuntia kuppaaviin yrityksiin.

Pohjoiset kollegani ovat joskus antaneet ymmärtää minun olleen jokseenkin pösilö kun olen kieltäytynyt esimerkiksi osallistumasta Polar Press Clubin itselleen järjestämiin yritysvierailuihin saunailtoineen ja tarjoiluineen. Yleensä näitä vierailuja on järjestetty Rovaniemellä ja silloin isäntänä on ollut joku suuri yritys, vaikkapa Kemijoki Oy.

”Eihän se sido meitä kenenkään mainosmiehiksi”, on minulle opetettu. Eipä kai, mutta tuntuu se kyllä erikoiselta jos sitten kirjoitetaan, kuten on kirjoitettu, jostain ympäristökeskuksen virkamiesten sopan syönnistä samojen firmojen piikkiin - ikään kuin korruptiona.

Myös erilaiset sidokset järjestöihin sun muihin looseihin ovat minusta kyseenalaisia. No, olenhan itsekin kuulunut Inarijärvi-yhdistykseen, josta kunnanjohtaja Reijo Timperi joukkoineen on kyllä jaksanut muistuttaa. Tarkoitan kuitenkin ehkä vieläkin arveluttavampia kytköksiä. Onhan Lapissakin ollut muutamia päätoimittajia ja toimittajia, jotka ovat kuuluneet ja kai vieläkin kuuluvat vapaamuurareihin, hieman ehkä tavallisemmista rotareista ja leijonista puhumattakaan.

Näissä porukoissa olisi toimittajan kuulemma hyvä olla tietojen saannin ja yhteiskuntasuhteiden takia.

Minkä tietojen, eivätkös nämä ole - ainakin vapaamuurarit - salaseuroja, joista saatua tietoa ei nyt voine ainakaan lehteen painaa tai radiosta hölöttää.

Mutta kun siellä looseissa on (muitakin) tärkeitä henkilöitä. Vapaamuurareissa ihan kirkonmiehiäkin, vaikka jonkun tiedon mukaan järjestön ylimmällä 33. tasolla sen jumalaksi paljastuu Lucifer.

Kannatanko siis toimittajien taustojen penkomista? No kannatan, sillä julkista työtä tekevän journalistin pitää olla myös itse julkista riistaa.

Se ei tarkoita, että toimittajan pitäisi pyrkiä olemaan tai edes esittämään olevansa nuhteeton.  Hänen asemansa on kuitenkin rötösten paljastuessa lähempänä tavallista kansalaista kuin valan tehneiden virkamiesten tai lakeja säätävien poliitikkojen.

Näin ainakin minä vähällä maalaisälylläni ymmärrän.

Kun olin tekemässä aikoinaan juttua presidentti Mauno Koivistolle UKK-kansallispuistoon luvatta raivatuista laduista, soitti rajavartiolaitoksen esikunnasta joku tehtävään määrätty upseeri ja kysyi kuinka voin tehdä moisen jutun kun ”olet kuulemma itse kaveri, joka saattaa liikkua kairassa lakeja noudattamatta”.

”Jos minä lähden kairaan tietoisena rikkovani vaikkapa maastoliikennelakia, olen kärähtäessäni valmis maksamaan sen sakon jonka saan. Mutta kun te lähdette kansallispuistoon moottorisahojen ja telakuorma-autojen kanssa, luulette olevanne lakien yläpuolella”, vastasin painostajalle.

Luuri toisessa päässä sulkeutui ja juttuni painettiin Lapin Kansaan.

Veikko