PSS:n ja ILO 169:n ratifioinnit joutaa jättää

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio hehkutti edeltäjänsä Klemetti Näkkäläjärven ILO 169 -mahalaskun jälkeen, että jatkossa edetäänkin Pohjoismainen saamelaissopimus kärkenä.
Ja edettiin. Jopa niin salassa, että pienessä piirissä neuvoteltu sopimusluonnos ehdittiin melkein parafoida eli alustavasti allekirjoittaa ennen kuin se vuoti julkisuuteen ja tekelettä päästiin arvioimaan. Luonnoksen puolustajaksi ovat sitten taitaneetkin jäädä julkisuudessa vain sen laatijat ja Sanila-Aikio, jolle luonnoksessa tarjottu ”pohjoismainen” kotikieleen perustuva saamelaismääritelmä näytti erityisesti maistuvan.

Eikä Sanila-Aikio ärähtänyt siitäkään, että oikeusministeri Jari Lindström sittemmin ilmoitti Suomen ennen ratifiointia tarkastavan, että sopimusluonnos ja maan kansallinen lainsäädäntö vastaavat toisiaan. Tässä tarkasteluvaiheessa tullaan ministerin mukaan saamelaiskäräjälain uudistuksen yhteydessä muun muassa säätämään siitä, minkä määritelmän pohjalta hakeudutaan jatkossa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Ilmoituksen taustalla oli Tiinaa rauhoittava tieto, jonka mukaan saamelaisen määritelmä ja oikeus hakeutua saamelaiskäräjien vaaliluetteloon irrotettaisiin toisistaan. Saamelaiskäräjät saisi valikoida äänestäjänsä edelleen vaikkapa tuon pohjoismaisen kieliperusteen mukaan ja ”muut (statuksettomat) saamelaiset” voisivat olla saamelaisia ominaan ja omine perusteineen.

Suomeen siis oltaisiin kaavailemassa Lapin Kansan pääkirjoittajaa lainaten kahden kerroksen saamelaisia.  Se, kummassa kerroksessa kutkin olisivat, lienee mielenkiintoinen asia pohdittavaksi. Inarinsaamelainen Kari Kyrö onkin ehtinyt esittää julki useampikohtaisen kysymyspatterin, jolla halutaan selvittää muodostuvan toisen saamelaisryhmän asemaa. Kuten että olisiko tällä kansanryhmällä oma hallintonsa, omat määrärahansa ja ehkäpä oma hallintopalatsinsa tai ainakin mahdollisuus käyttää yhdenvertaisina Inarin Sajosta. Uudenlainen saamelaisuuden määrittäminen koskettaisi paljolti juuri saamelaiskäräjien äänioikeuden ulkopuolelle jätettyjä ja käräjien päätöksenteossa muutenkin syrjäytettyjä inarinsaamelaisia ja tietenkin myös metsäsaamelaisia.

Koska saamelaiskäräjien toiminnassa on kaiken aikaa ollut rahalla ja vallalla keskeinen ”kulttuurinen” asema, vielä se vääntö nähdään jos noihin samoihin rahkeisiin koetetaan sovittaa toista ryhmää!

Maaoikeudet jäivät saamelaissopimustiedottamisessa ja -keskustelussa Suomessa aluksi syrjään ja varmasti ehkä tarkoituksella. Sopimusluonnoshan avaisi ratifioituna mahdollisuuden loputtomiin vaatimuksiin sen tulkinnoista – myös maiden ja vesien käytön ja hallinnon osalta. Oikeus maihin ja vesiin sekä niiden hyödyntämiseen ja hallintaan putkahti kuitenkin hyvin pian näkyville, aluksi ”pohjoismaiselta taholta” eli Norjan suunnasta. Saamelaissopimuksen perimmäinen tarkoitus ja uhka sen vaillinaiseksi jäämisestä purkautui hyvin pian vaatimuksina olla hyväksymättä koko paperia.

Saamelainen Neuvostoliitto on säilynyt 1970-luvulta näihin päiviin Saamenmaan ideologien haaveissa. Eikä ihmekään kun taustalla nykyisinä ihmisoikeusraportoijina ja -juristeina häärivät samat kommunismin airuet kuin tuolloin, kollektiivisen saamelaisvaltion auringonnousussa. Martin Scheininin ja kumppanien valtaa janoava ideologia ja ihan aito länsimainen rahan ahneus ovat nyt vain löytäneet saamelaiseliitin hallintopalatseissa toisensa.

Tohtori Rauna Kuokkasen hiljattainen blogikirjoitus kelpaa hyväksi esimerkiksi saamelaissopimuksen taka-ajatuksista ja pettymyksestä niiden mahdolliseen kariutumiseen. Kuokkanen, kuten muutkin saamelaisnationalistit, kokevat suurena pettymyksenä sen, ellei saamelaissopimuksella suoraan ja välittömästi tunnustettaisi saamelaisten oikeutta käyttämiinsä maihin vaan se jätettäisiin kunkin pohjoismaan kansallisen lain varaan. Tuollaisella tunnustamisella toki mentäisiin jo ehkä ILO 169 -sopimuksen perusteita pitemmälle, lähdetäänhän niissäkin tällaisten asioiden kansallisista ratkaisuista. Toki niissäkin kirjaimellisesti tulkiten voidaan päätyä tunnustamiseen, esimerkkeinä Tanska suhteessa Grönlantiin ja Norja omistuksestaan Norjan Finnmarkin tunturialueeseen.

Kun pohjoismaista saamelaissopimusta sekä Suomessa myös ILO 169 -sopimusta ruvetaan valtioneuvoston, valiokuntien ja eduskunnan piireissä tarkastelemaan, on tuo molemmilla asiakirjoilla meillä ajettu perimmäinen tarkoitus selkeästi tiedostettava. Mikään ”kansallinen” osaratkaisu ei tule lopettamaan kymmenien vuosien ajan kestänyttä kärhämöintiä.

Suomessa suomenkielisen saamelaissopimusluonnoksen julkistamista pantattiin odottamaan Leena Heinämäen tutkimusryhmän raporttia, jonka tekijät lienevät olleet myös tietoisia luonnoksen valmistelun vaiheista ja sisällöstäkin.

Heinämäen raportin piti tuoda lisätietoa Suomen mahdollisen ILO 169 -ratifioinnin perusteiksi ja siltä todella nyt näyttää; sekavuus sen kun vain lisääntyi. Heinämäki pyrkii antamaan kuvaa siitä, että hän käsittelee kriittisesti myös saamelaiskäräjien linjauksia, mutta ”suurissa linjoissa” hän niitä poliittisesti tukee. Esimerkiksi jopa hämäyksestä sopisi Heinämäen lehtihaastattelun (Helsingin Sanomat) lausahdus maaoikeuksien tunnustamisesta. Tutkijan mielestä ILO 169 -sopimuksen ratifioiminen ei tarkoittaisi maiden ja vesien omistusoikeuden siirtämistä saamelaiskäräjille, mutta niin ”kansainvälisesti vertaileva” kuin työn piti ollakin, hän jättää huomiotta kuinka noin on jouduttu tekemään ILO 169 -sopimuksen ratifioineissa Norjassa ja Tanskassa. ILO 169 -sopimuksen 14. artiklan mukaan alkuperäiskansan oikeus sen perinteisesti asuttamiin maihin on tunnustettava.  Ja kun Suomessa on lähdetty siitä, että kansainvälisiä sopimuksia noudatetaan ja tulkitaan sanamuotonsa mukaisesti, olisi selvää, että valtio joutuisi ratifioinnin tapahduttua luopumaan maanomistusoikeudestaan. Tätä ei Heinämäen näköjään kannattanut tuoda esille ennen tuota mahdollista ratifiointia?

Heinämäki siis tukee vaatimuksia ILO 169 -sopimuksen ratifioimista, mutta ei nosta maaoikeuksien osalta esille sitä keiltä tai oikeammin jo keiden esivanhemmilta nuo oikeudet on tosiasiallisesti viety ja keiden toimesta. Suomen saamelaiskiistan keskeinen ongelma jää Heinämäen osalta kokonaan huomiotta. Tässä hän selkeästi toimii vain saamelaisjohdon politiikan jatkeena. Muutenkin koko tutkimusraportti muistuttaa monin paikoin enemmän mielipidekirjoitusta.

Kuten kollegani Gunnar Pettersson mainiosti omassa bologissaan kannusti pääministeri Juha Sipilää upottamaan enempää vatuloimatta pohjoismainen saamelaissopimusluonnos kansainvälisesti, kansallisesti ja saamelaisten asioiden edistämisen osalta kelvottomana, samaa voin suositella Heinämäen tutkimuksen perusteella ja aiemmat oikeusministeriön piilottamat maaoikeustutkimukset muistaen ILO 169 -ratifioinnista.

Ellei vastuuministeriöstä löydy kykyä rehelliseen vallitsevan tilanteen tarkasteluun ja sitä varmentaviin toimeksiantoihin, joutaa tällaiset tyhjän jappasemiset jättää.