Uusi metsähallituslaki läpi kuten piti – intohimot seuraavaksi asetuksessa ja metsäriitelyssä

Eduskunta sääti uuden metsähallituslain muotoon, josta kiitän ja kumarran taannoisen Pentti Lähteenojan työryhmän jäsenenä. Jätin tuon työryhmän mietinnöstä eriävän mielipiteen, jota työryhmään neljän muun saamelaisedustajan kanssa kuulunut Klemetti Näkkäläjärvi päivitteli muun muassa pitemmäksi kuin itse mietintö. En tiedä miten pituus asiaan liittyi, mutta koetinpahan vain kuvata mielipiteelläni mitä metsähallituslakiin ehdotetut uudet ”saamelaispykälät” olisivat saaneet käytännössä aikaan.

Eivät hyvää yleisesti saamelaisillekaan, vaan ainoastaan saamelaiskäräjien johdolle lisääntyvän vallan ja etenkin mielivallan käytön mahdollisuutena.

Entinen ja uusi metsähallituslaki sisältävät ilman vetopykäliäkin tukevan saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon sekä mielestäni myös riittävän saamelaiskäräjien kuulemiskäytännön kun tarkoitetaan enää pienen saamelaisten osan harjoittamia perinteisiä saamelaiselinkeinoja. Lisäksi tulevat poronhoidon turvaksi kirjatut kohdat, jotka nekin istuvat varmasti käräjäjohdon kovin yksisilmäiseen, käytännössä vain poronhoidon etuihin ja oikeuksiin maiden käytössä keskittyvään kulttuurikäsitykseen.

Pohjoisten kuntien muu väestö, nykyajan elinkeinoissa ja ammateissa elävät saamelaiset mukaan lukien, ovat saaneet tähän asti ja saavat jatkossakin tulla toimeen Metsähallituksen kanssa ilman sen kummempaa kulttuurisuojaa ja Akwé: Kon erityiskohtelua eli tulla kuulluksi mutta eivät ehkä niinkään huomioiduiksi.

Jotain toivoa voidaan ehkä asettaa uuteen metsähallituslakiin säädetyille pohjoisten kuntien kuntakohtaisille neuvottelukunnille, joita Klemetti Näkkäläjärven joukko niin kovasti vastusti Lähteenojan työryhmässä ja onnistuikin ne pitkälti vesittämään työryhmän mietinnössä. Näissä neuvottelukunnissa on nimittäin nyt mahdollisuus, että myös muiden kuntalaisten ja muidenkin saamelaisten kuin poronhoitajien näkemykset ja tarpeet pääsevät esiin ja ehkä jopa huomioiduiksi.

Mutta eihän tämä tyydytä saamelaisjohtoa, eihän?

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio on ehättänyt jo antamaan lausuntonsa metsähallituslakia neuvottelukuntien osalta soveltavan asetuksen sisällöstä. Virallisesti lausuntoja tulevasta asetuksesta ei ole vielä kaiketi pyydettykään, mutta käräjien johto viittaa metsähallituslain valmisteluun edellisen eduskunnan aikana liittyneeseen johonkin lausuntopyyntöön (Maa- ja metsätalousministeriön lausuntopyyntö MMM004:00/2014) ja päätti kaiketi yrittää nyt etulyöntiä.

Sanila-Aikion allekirjoittamassa lausunnossa keskitytään ainoastaan yhteen ”kulttuuriseen” asiaan, poronhoidon edunvalvontaan. Uuden metsähallituslain mukaan kuntakohtaisten neuvottelukuntien tehtävänä on käsitellä valtion maa- ja vesialueiden sekä niihin kuuluvien luonnonvarojen kestävää käyttöä ja hoitoa. Maa- ja metsätalousministeriö on katsonut, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnissa tulee olla Metsähallituksen, saamelaiskäräjien, kunnan, paliskuntien, kalatalousalueen, valtion metsätalousosakeyhtiön, elinkeinoelämän ja kaupallisten kalastajien edustus. Inarin kuntaan asetettavassa neuvottelukunnassa tulee olla myös kolttien kyläkokouksen edustaja. Siis varsin hyvältä vaikuttava pohja tuleville yhteistyöelimille kunhan mukaan lisätään vielä kunnissa valtionmaihin ja - vesiin kohdistuvien erityisten etuuksien omistajien edustus. He muuten ovat yleisesti saamelaisia.

Mutta mitä siis kirjoittaa Tiina? Hänen mielestään edellä mainitulla tavalla saamelaiset olisivat saamelaiskäräjien kautta edustettuina neuvottelukunnissa ainoastaan 1/8 tai 2/9 osuudella koko neuvottelukunnan kokoonpanosta. Ja kun neuvottelukunnat antaisivat lausuntojaan enemmistöpäätöksillä, ei saamelaiskäräjillä olisi käytännön vaikutusvaltaa alueen maankäyttöön liittyvissä kysymyksissä.

”Saamelaisten ja saamelaiskäräjien perustuslailla turvattu asema on neuvottelukuntien kokoonpanon yhteydessä rinnastettu elinkeinoelämän etujärjestötason kanssa, mikä ei ole hyväksyttävää”, kirjoittaa Sanila-Aikio.

Lisäksi hänen mukaansa kokonaan neuvottelukuntien ulkopuolelle jäisi saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluva Lapin paliskunnan alue, tullaanhan neuvottelukunnat perustamaan vain nk. saamelaisalueeseen kokonaan kuuluviin kuntiin.

Sanila-Aikion mukaan saamelaiskäräjät ei voi missään tapauksessa hyväksyä moista esitystä (toisaalta saamelaiskäräjät ei ole sitä mitenkään käsitellytkään). Käräjien nimissä Tiina esittääkin, että ”alueen saamelaisilla on oltava neuvottelukuntien kautta tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa alueen maankäytön suunnitteluun. Lisäksi alueiden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden perusteella Lapin paliskunnan aluetta varten on perustettava oma neuvottelukuntansa ottaen huomioon perustuslaissa turvattu ihmisten ja alueiden yhdenvertaisen kohtelun periaate”.

Ja edelleen: ”Mikäli taas saamelaisten perustuslaillisia oikeuksia ei ole tässä yhteydessä tarkoituskaan ottaa huomioon, on maa- ja metsätalousministeriön oikaistava lainvalmisteluaineistosta ilmenevä, julkisuuteenkin annettu harhaanjohtava tieto siitä, että nyt käsiteltävällä lailla ja asetuksella esitetyssä muodossaan neuvottelukuntien myötä parannettaisiin saamelaisten asemaa, sillä näin ei asia ole”.

Sanila-Aikio edellyttää, että asetuksella neuvottelukunnat velvoitettaisiin huomioimaan toiminnassaan, ettei saamelaiskulttuurin harjoittamisedellytyksiä saamelaisten kotiseutualueella heikennetä. Miten tuo velvoitteen täyttyminen todettaisiin, se jäisi ehkä Tiinan ja kumppaneiden harkittavaksi.

Sanila-Aikio muistuttaa, että ”Metsähallitus on jo soveltanut saamelaisten kotiseutualueelle sijoittuvissa hankkeissaan niin sanottua Akwé: Kon -menettelyä paikallisen saamelaisväestön osallistamiseksi kulloinkin kyseessä olevan hankkeen suunnittelu- ja vaikutustenarviointiprosessiin. Menettelyä sovellettiin ensimmäisen kerran Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelman valmistelun yhteydessä ja menettelystä on tähän asti saatu sekä saamelaiskäräjien että Metsähallituksen näkemyksen mukaan positiivisia kokemuksia”. Sanila-Aikion mukaan ”sama hyväksi ja toimivaksi käytännössä osoitettu toimintamalli sopisi hyvin saamelaisväestön osallistamiseen myös metsähallitusasetuksen tarkoittamissa tehtävissä”. Hän esittääkin, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnat muodostettaisiin vastaavalla tavalla kuin Akwé: Kon -menettelyssä tähän asti toimineet työryhmät. ”Näin siis määräaikaisten Akwé: Kon -työryhmien (ts. neuvottelukuntien) muodostamisen yhteydessä Saamelaiskäräjät nimeäisi työryhmään tai neuvottelukuntaan saamelaisten edustajat. Muiden mainittujen intressiryhmien osallistaminen voitaisiin hoitaa vastaavasti kuin kunnallisten ja maakunnallisten kaavoitusprosessien yhteydessä tähänkin asti, erikseen omana menettelynään”.

Mikäli Akwé: Kon -menettelyä ei voitaisi hyväksyä kunnallisten neuvottelukuntien kokoonpanon pohjaksi, esittää Sanila-Aikio joka tapauksessa saamelaisten edustajien määrän kasvattamista kolmeen edustajaan kussakin kunnallisessa neuvottelukunnassa, minkä lisäksi tulisi jokaisesta neuvottelukunnan toimialueella sijaitsevasta paliskunnasta olla neuvottelukunnassa oma edustajansa.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajan esitys lähtee siis siitä, että saamelaiskäräjien johdolle annettaisiin oikeus valita kuntien neuvottelukuntiin tulevat saamelaisedustajat. Lisäksi poronhoidon vahva asema tulisi varmistaa vielä paliskuntien suhteettomuuteen menevällä edustuksella; Inarissakin esitys tarkoittaisi seitsemää paliskuntien edustajaa. Muista saamelaiskulttuurien tai nykyaikaisen saamelaisen elämänmuodon intresseistä lausunnossa ei erikseen mainita.

Vielä Tiina Sanila-Aikio muistuttaa, ettei neuvottelukuntajärjestelmä missään tilanteissa korvaa saamelaiskäräjälain 9 §:n mukaisten neuvottelujen merkitystä saamelaisten näkemysten huomioon ottamisessa.

Edustavuusvajetta poteva saamelaiskäräjät - tai paremminkin sen vielä kapea-alaisempi johto - haluaa siis pitää kaikki mahdolliset saamelaisia koskevat langat käsissään ja käyttää yksinvaltaisesti heidän ääntään.

Metsähallituslaki oli saamelaiskäräjien johdolle varmasti karvas pettymys, pidettiinhän sen kimpussa yllä sellaista mediamylläkkää, että oudompi saattoi luulla kyseessä olevan jonkin saamelaislain laatiminen. Todellisuuteen joutui julkisuudessa palauttelemaan jopa eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Jari Leppä. Toisaalta käräjäjohdon jyvä on ollut kaiken aikaa säädettynä myös pitemmälle eli ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseen ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen synnyttämiseen. Mellakka ei siis olisi loppunut vaikka Lähteenojan pykälät metsähallituslakiin olisi saatukin.

Nyt hälinää pyritään pitämään yllä metsähallituslain lämpimiltä tuomalla julkisuuteen lain syynä ja seurauksena alkavia metsänhakkuita. Täytyy sanoa, että kovinpa hätäisiä ovat nämä ulostulot olleet, mutta viime aikojen somekeskusteluja seuranneena täytyy myös myöntää, että helposti näyttää mikä tahansa tällainen pöty sopivaan maaperään uppoavan.

Aiemmin blogissani on joku kommentoija jo kertonut kuinka Greenpeacen maajohtaja on ollut pohjoisessa päivittämässä metsätilannetta saamelaisaktivistien ja mahdollisesti joidenkin paliskuntien edustajien kanssa. Ehkäpä Muddusjärven paliskunta on seuraava, jota tarvitaan kassarana joidenkin saamelaisjohtajien vihjaamissa uusissa metsäriidoissa.

Sikäli jos ja kun noita uusia kiistoja nostatellaan, on minusta aika laajentaa esimerkiksi Akwé: Kon -ajattelun taustana olevaa, alkuperäiskansojen perinteiseen tietoon nojaavaa luonnon kestävän käytön ja monimuotoisuuden edistämisen tarkastelua ”porometsistä” yleisemmin porolaitumiin ja sitä kautta poronhoidon kestävyyteen. Olen odottanut mielenkiinnolla Akwé: Kon -työryhmiltä ensimmäistä luonnon monimuotoisuuden edistämiseen laaja-alaisesti tähtäävää esitystä, mutta toistaiseksi nuo esitykset ovat painottuneet enemmän elinkeinolliseen edunvalvontaan.

Uusi metsähallituslaki vanhan lain tavoin mahdollistaa Metsähallitusta vaalimaan ja edistämään valtionmailla ja -vesillä luonnon monimuotoisuutta, mutta onko se toiminut lain edellyttämällä tavalla? Liittoutumalla johonkin Akwé: Kon -ohjeistukseen, Metsähallitus näyttää itse asiassa ajautuneen yhdenlaisen utilismin takuumieheksi.

Kuntakohtaiset neuvottelukunnat laajapohjaisina eivät vie tilannetta nykyisestä ainakaan huonompaan suuntaan.