Katkerat kaunaajat

Joskus huomaa olevansa merkittävämpi henkilö kuin mitä itse tiedostaa.

Kirjoitin edellä lähestyvästä Inarin kirkkovaltuuston kokouksesta, jossa jo toistamiseen katsotaan savustetaanko toinen seurakuntapastori Anitta Kuusinen työstään vain löydetäänkö seurakunnan näennäiseen rahapulaan jokin toinen, inhimillinen ratkaisu.

Kerroin olleeni Inarijärvellä ja kuulleeni netissä asiasta käydystä aggressiivisesta keskustelusta sekä saaneeni siinä osani Aniksen puolustamisesta.

Tulin eilen reippaan tuulen tuivertaessa maihin ja tehtyäni vielä sen jälkeen yhden rahtiajon järvelle, pääsin kunnon yhteyksille katsomaan mitä missäkin on kirjoitettu ja keskusteltu.

Nimettömänä kirjoittaminen avaa näköjään hyvät edellytykset purkaa kaunoja ja suunnata keskustelua jopa sivuraiteille jos se tuntuu ajavan tarkoitusta. Joku – ilmeisesti yksittäinen henkilö – on keskittynyt Lapin Kansan tunturipappiuutisen nettikommenteissa kääntämään huomiota minuun. Olen hänestä milloin sepitellyt kirkkoherrasta negatiivisia uutisia, milloin purkanut katkeruuttani siitä, että vaikka sain Oulun hiippakunnan suurimman henkilökohtaisen äänimäärän edellisissä seurakuntavaaleissa, en voinut toteuttaa aikomuksiani vaan törmäsin demokratiaan.

Mitä sepittämiseen tulee, on kirkkoherra testannut ainakin 15 vuoden ajan lähes jokaista häneen jotenkin liittynyttä uutistani kantelemalla niistä milloin päätoimittajalle, milloin julkisen sanan neuvostoon, tai sitten uhannut käräjillä. Yritystä ajojahtiin on riittänyt, mutta tulokset jääneet olemattomiksi.

Jos siis olisin jotain sepittänyt, olisi minulle kertynyt jo vähintään mapillinen erilaisia ojennuskirjeitä, langettavia päätöksiä ja tuomioita. Saldo jää kuitenkin siihen yhteen, jolla mitattiin paljonko maksaa papin kunnia.

Kirkkovaltuustokokemukseni oli sikäli onnistunut, että pystyin toteuttamaan kaikki vaalilupaukseni eli tuomaan seurakunnan tiedottamisen edes jotenkin näkyville nettiin ja kirjoitinhan heti ensimmäiseen kokoukseen aloitteen myös Inarin hautausmaan valaisemisesta. Aloitteen ensimmäiseksi allekirjoittajaksi pyysin Laila Aikion, joka oli kertomansa mukaan yrittänyt turhaan jo parina vaalikautena saada valoja kirkkoherran vastustaessa. Tuossa vaiheessa, kun olin vetänyt äänilläni kirkkovaltuustoon koko kepulaisten ehdokaslistan, riitti vielä sen verran selkään taputtelijoita, että aloitteet menivät laitaa lukien myös läpi.

Sitten alkoi se ”demokratia” purra ja todellakin tunsin hyvin nopeasti puukon pistot lapaluitteni välissä. Pahin mokani lienee ollut se, että menin valtuuston puheenjohtajana moittimaan kirkkoherraa, joka oli uhannut erään kirkkovaltuuston kokouksen pöytäkirjantarkastuksen aikana eli kokouksen lopussa kirkkovaltuutettu Pekka Pekkalaa käräjillä, ellei tämä pitäisi suutaan soukemmalla. Pekkala oli moittinut jotain kirkkoherran menettelyä.

Eli siitäpä se kirkollispoliittinen alamäkeni alkoi, mutta en suinkaan ole noin vähistä katkera, ainoastaan viisastunut – kuten joku näkyy netissäkin uskovan. Eli että Kepu pettää aina?

Jälkeenpäin on ollut ihan hauskakin seurata, kuinka muutamat selkään taputtajat ja kirkkoherran silloiset erottajat ovat nykyään hänen vahvimpia tukijoitaan kirkkoneuvostossa ja -valtuustossa.  Ehkä hieman on käväissyt säälikin.

Mitä pyyntöihin kunnallis- ja seurakuntapolitiikkaan lähdöstäni tulee, täytyy sanoa, että veto ei ole tällä hetkellä kumpaankaan suuri.  Ainakin olen oppinut sen, että ryhmän jossa olisin mukana, tulisi sopia ja sitoutua jo ennen vaaleja kunnolla tärkeimmistä vaalikautensa linjauksista ja tavoitteista.

Joku sanoo, ettei sellainen ole demokratiaa vaan ryhmäkuria.  Minä näen eron ryhmäkurilla ja sopimisella.

Jos jostain ei synny sopua, asia jää kunkin sydämessään päätettäväksi. Ja jos sopua ei tunnu jollekin ehdottoman merkittävässä asiassa syntyvän, hän voi jäädä jatkamaan omillaan tai hakeutua johonkin sopivampaan ryhmään.

Äänestäjien tulisi joka tapauksessa vaatia ehdokkaita ja heidän ryhmiään kertomaan ennakkoon nykyistä perusteellisemmin se, mihin he ja ne tulevalla kaudellaan sitoutuisivat. Nykyään tuntuu riittävän, että kehuu olevansa inhimillinen tai piispan kaveri – tai että on kuntalaisen asialla.

Veikko

Jk.  Niin, joku kysyi siellä verkossa Inarin kirkon saatananpalvojajahdista. Se näkyy olleen Iltalehdessä 14.4.2004. Tekijöinä toimittajat Saga Wiklund ja Sanni Grahn. En tunne kumpaakaan, mutta juttu ei vaikuta sepitetyltä.