Statukseton saamelainen

”Henkistä kärsimystä, kipua ja mitättömyyden tunnetta. Tällaista voi olla ulkopuolella.”

Näin alkaa Lapin Kansassa julkaistu Vesa-Pekka Hiltusen juttu (LK 12.6.2012) inarilaisen Erika Sarivaaran viime viikolla Lapin yliopistossa tarkastetusta väitöstyöstä, aiheena ”statuksettomat saamelaiset”, saamelaisuuden ja suomalaisuuden väliin jätetty ja jäävä väestöryhmä.

Kirjoitin aiemmin saamelaisuuden omintakeisesta määritelmästä, jossa polveutuminen, verisukulaisuus on jätetty toissijaiseksi kielen ja jonkinlaisen kulttuurisen hyväksynnän rinnalla.  Ja että se on johtanut etenkin polveutumisen osalta erittäin sekalaiseen, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon rajattuun väestöön, joka silti kantaa Suomen ja Euroopan alkuperäiskansan statusta.

Erika Sarivaaran väitöstyö, jota en ole ehtinyt vielä saada kokonaisena käsiini, mutta jota julkaistun materiaalin perusteella olen voinut pääosiltaan hahmottaa, valottaa osaltaan tätä saamelaisuuden, suomalaisuuden ja lappalaisuuden rajanvedon kivuliaisuutta.  Tuosta rajanvedosta puuttuu polveutumisen ja siihen liittyvän historiallisen jatkumon pois sulkemisen takia järjellisyys.

Nykyinen saamelaismääritelmä on tarkoitushakuisen valikoiva ja siksi sillä ajaudutaan kaiken aikaa kohti umpikujaa.

Sarivaaralta on vaadittu rohkeutta tarttua aiheeseensa. Sitä todistaa häneen jo ennen väitöstilaisuutta kohdistettu kritiikki, jossa on ollut jopa hyökkäilyn makua. Samoin heti Hiltusen jutun julkaisun jälkeen ja muutama päivä myöhemmin väitöstilaisuusuutisen jälkeen lehden anonyymillä kommenttipalstalla olleet ilkeät kirjoitukset kertovat miten katkerasti ja aggressiivisesti kielisaamelaisuutta puolustetaan. Huomaamatta, ettei Sarivaara ole viemässä keneltäkään hänen saamelaista, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksyttyä identiteettiään.

Seuraavassa otteita Vesa-Pekka Hiltusen jutusta:

–  Yksi tutkittava sanoo: ”Minä en ole mikään”. Jos hän kutsuu itseään saamelaiseksi, se on sodanjulistus. Tilanne on tukala. Hän tuntee olevansa saamelainen, mutta ei voi sanoa sitä julkisesti, Erika Sarivaara poimii esimerkin väitöskirjastaan.
Sarivaara tutkii suomalaisuuden ja saamelaisuuden väliin sijoittuvaa harmaata vyöhykettä. Henkilöitä, jotka kokevat olevansa saamelaisia, mutta jotka eivät ole saaneet saamelaisen statusta.
He ovat siis statuksettomia saamelaisia.
–  Julkinen keskustelu on ollut kovin mustavalkoista. On saamelaiset ja suomalaiset, saamelaiset ja lappalaiset. Kuitenkin saamelaisuuden marginaaliin mahtuu monenlaisia ääniä. Joukko on paljon värikkäämpi kuin tähän saakka on julkisuudessa esitelty.
Keitä ovat he, jotka ovat harmaalla vyöhykkeellä?
Aloitetaan Sarivaarasta itsestään. Hän käy töissä Koutokeinossa ja asuu Inarin kirkonkylällä. Hänessä virtaa vanhemmilta perittyä saamelaisverta. Hän puhuu saamea töissä ja kotonaan lapsilleen.
Mutta hän ei ole saamelainen, virallisesti.
–  Olen hakenut statusta joskus 1990-luvulla, mutta en saanut sitä kielisyistä. Vanhempani eivät puhu saamea, vaikka itse olen ottanut kielen takaisin, hän sanoo.
Toista kertaa hän ei ole statusta yrittänyt hakea.
– On rankka kokemus, kun ei tule hyväksytyksi ja omat sukujuuret eivät kelpaa.
Kokemus oli paitsi kimmoke myös edellytys tehdä aiheesta väitöskirja. Aihe suorastaan edellyttää, että tutkija on itse osa ilmiötä.
–  Ilmiö ei näyttäydy ulkopuolelle, ja aihe on melko näkymätön. Se on tabu, josta vaietaan. Moni valitettavasti kokee hyvin häpeällisenä sen, ettei heillä ole selkeitä hyväksyttyjä juuria.
Sarivaara haastatteli kymmentä statuksetonta saamelaista. Osa löytyi saamelaisalueelta, osa saamelaisalueen ulkopuolelta.
Tutkijan oma tausta auttoi luomaan luottamuksellisen suhteen haastateltaviin. Luottamus on tärkeä, kun aihe on arka.
– Moni pelkää tulevansa yhdistetyksi lappalaisuuteen, joka on demonisoitu julkisuudessa.

Lainauksen lopussa esiin tuleva saamelaisuuden ja lappalaisuuden kiista on minusta huomionarvoinen puhuttaessa statuksettomista saamelaisista. Lappalaiset eivät ole minun pitkänä havainnointiaikani kyseenalaistaneet missään vaiheessa saamen kielten ja nykyisen saamelaiskulttuurina tunnetun henkisen ja yhteisöllisen kulttuurin olemassaoloa ja sallittavuutta. Kiistan aiheeksi ovat muodostuneet ainoastaan maa-, vesi- ja elinkeino-oikeudet, jotka tunnetaan kummankin osapuolen termistöissä lappalaisoikeuksina, mutta joiden kuulumisen kollektiivisina saamelaiskäräjien vaaliluettelon väestölle lappalaiset kiistävät.

Erika Sarivaaran tutkimat statuksettomat saamelaiset ovat siis ainakin osittain eri väestöä kuin lappalaiset. Näin siksi, että ainakin osalle heistä kiistakapuloina olevilla aineellisilla oikeuksilla ei ole merkitystä saamelaisen identiteetin määrittelyssä. Heille tärkeintä on tulla hyväksytyksi saamelaisiksi eli saada koetulle identiteetilleen virallinen ja yhteisöllinen hyväksyntä.

–  Oma visioni voisi olla se, että statuksettomat saamelaiset saisivat statuksen, ja saamelaiskäräjät saisivat lisää resursseja valtiolta sekä laajemman itsemääräämisoikeuden alueellaan.
Sarivaara patistaisi valtiota myös selvittämään lisää saamelaisuuden harmaata vyöhykettä.
–  Valtion pitäisi järjestää tutkimus, jossa kysyttäisiin ihmisten juuria, kuten on tehty esimerkiksi Uudessa-Seelanissa alkuperäiskansojen kohdalla. Suomessa arviot määristä ovat täysin summittaisia.

Näin pohtii tutkija Lapin Kansassa ja muistuttaa statuksettomien saamelaisten toimineen monissa tapauksissa muun muassa saamen kielten hyväksi, kielten palauttajina.

Pohjoisen maa- ja vesioikeudet ovat olleet saamelaispolitiikan johtajille jo saamelaisvaltuuskunnan ajoista päähänpinttymä, joka on estänyt laajemman pohdinnan saamelaisuudesta ja saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta.

Jo saamelaisvaltuuskunnassa 1980-luvulla vannottiin, ettei pian saatavien maaoikeuksien takia tule päästää saamelaismääritelmää avartumaan. Ja siitä on pidetty kiinni näihin päiviin.

Olisi ehkä aika jo vaihtaa tai ainakin kääntää levyä.

Veikko