Puolueellisen saamentutkimuksen puolustuspuhe

Arktisen keskuksen johtaja, tutkimusprofessori Timo Koivurova julkaisi Lapin Kansassa (LK31.5.2016) mielestäni huteran ja samalla paljastavan alakertakirjoituksensa ”Saamentutkimuksen puolueellisuudesta”. Se oli selkeästi yhdenlainen puolustuspuhe, jolla oli tarkoitus perustella miksi saamentutkimus on sellaista kuin on – siis puolueellista.

Koivurova haluaa viestittää, ettei ”ihmistieteessä”, johon hän saamentutkimuksen karsinoi, ole esimerkiksi luonnontieteisiin verrattuna jotain yhtä totuutta. Minulle tuo selitys ontuu heti kertalukemalla, sillä juurihan saamentutkimuksessa on hyvin laajalti ja myös kritiikittömästi hyväksytty tuota yhtä totuutta. Ne harvemmat kriittiset tutkijat, joita aihepiiriin on uskaltautunut, on pyritty lyttäämään varsin härskistikin eli heidän osaamisensa kyseenalaistaen.

Sen sijaan ”oikean saamentutkimuksen” tutkimukset ja väitöksetkin ovat läpäisseet osin todella helposti – olivat ne sitten millaisia hillasuo- tai nomaditarinoita tahansa.

Koivurova kirjoittaa:

”Ei siis ole mitään yhtä Arktisen keskuksen tai Lapin yliopiston saamentutkimusta. On olemassa kasvava joukko tutkijoita, sekä saamelaisia että muita, jotka työskentelevät aiheen parissa ja ovat keskenään erimielisiä. Tämä johtaa parempiin ja parempiin ja peremmin perusteltuihin tutkimuksiin, mikä on tieteellisen kehityksen näkökulmasta ideaalitila.”

Onhan se näkökulma tuokin, mutta ei minusta vastaa sitä odotusarvoa, joka yliopistoissa tapahtuvalle tutkimukselle voidaan asettaa. Minusta yliopiston ja Arktisen keskuksen ei kuuluisi olla mikään tupperwarekerho tai politikoivien aktivistien suojatyöpaikka. Laitoksen johdon luulisi ensimmäisenä edellyttävän, että taloissa tehtävällä tutkimuksella on reaalimaailmassa ymmärrettävä todellisuus- ja totuuspohja. Ja ihan senkin takia, että kyse on yliopistojen arvostuksesta ja sitä kautta jopa tarpeellisuuden arvioimisesta.

Kun Koivurova väittää yhteisön sisäisen kritiikin johtavan parempiin ja paremmin perusteltuihin tutkimuksiin, on sitä Lapin yliopiston ja Arktisen keskuksen saamentutkimuksen kohdalla vaikea havaita. Minua ihmetyttää se ”lähdekritiikittömyys”, jota nimenomaan saamentutkimuksen kohdalla on tapahtunut. Sen kyllä vielä jotenkin käsittää, että Koivurovan mainitsemat saamelaiset tutkijat pitkälti politisoituneina voivat värittää ja valikoida aineistojaan, mutta että samaan sortuvat myös niin sanotut ulkopuoliset.

Kun viitataan vaikkapa johonkin Erkki Pääkköseen, ei voi kuin hänen paikoin mielipidekirjoitukseksi luokittuvaa väitöstyötään lukeneena ihmetellä missä mahtaa lymyillä viittaajien kriittisyys.

Yleensäkin saamentutkimuksen suuri ongelma näyttää olevan haastamisen väistäminen. Lähdetään mieluummin sovittamaan tutkimus vallinneeseen saamelaispolitiikkaan, sen luomaan alkuperäiskansakäsitykseen sekä jopa saamelaispolitiikan tekijöiden kirjoittamaan tee-se-itsehistoriaan. On huomattu, että tuolla tavalla päästään matalimmalta aidan ylitse – tai paikoin ettei aitaa ole ollenkaan. Jos heittäydyt kriittiseksi tai peräti objektiiviseksi, saat kimppuusi elämäntyönsä saamelaispolitiikan varaan rakentaneiden tai sitä politiikkaa luomassa olleiden vanhojen emeritusten kerhon ja pahimmillaan otsaasi rasistin leiman.

Toki Lapin yliopiston ja Arktisen keskuksen ”oikeaoppiselle” saamentutkimukselle löytyy tilaustakin. Näitä kestotilaajia näyttäisi löytyvän saamelaispolitiikan tekijöiden ohella muun muassa oikeusministeriöstä, mikäli sen virkamieskunnan tai taannoisten ministerien toiminta voidaan saamelaispolitiikan teosta erottaa. Jos tilattu tutkimus ei jostain syystä ole istunut ajettuun politiikkaan, se on koetettu vaieta tai vähätellen lytätä. Ja vaatimukset tarpeellisista lisätutkimuksista on jyrkästi torjuttu, esimerkkinä edellinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson.

Ihme ja kumma - tai ei todellakaan mikään ihme - ettei Henriksson ole nyt ehättänyt torjumaan kun saamelaisasioissa hänen aisaparinaan oikeusministeriön virkamieskunnassa toiminut Camilla Busk-Nilsen tilasi Lapin yliopiston tutkijaryhmältä uuden ”vertailevan” alkuperäiskansatutkimuksen tukemaan pyrkimyksiä ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseksi sekä pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseksi.

Alkuperäiskansa-asiassa todellinen ja moneen kertaan eri yhteyksissä vaadittu tarve Suomessa olisi riippumattomasta, vallitsevaan todellisuuteen perustuvasta ja myös todelliseen historiaan nojaavasta olosuhdetutkimuksesta. Ennen sellaisen tekemistä ei ole mitään kestävää pohjaa edes harkita ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin tarvetta saati vielä vähemmän jonkin pohjoismaisen sopimuksen hyväksymistä.

Saa vain pohtia mistä yliopistosta moinen rohkea tutkija tai tutkijaryhmä löytyisi - ja tietenkin sen tutkimuksen tilaaja ja rahoittaja.