Eduskunta niin väärässä?

Saamentutkijat Veli-Pekka Lehtola ja Jarno Valkonen vetoavat 27.4. Helsingin Sanomissa - sopivasti Juha Sipilän hallituksen ohjelman valmistelun alla - edellisestä eduskunnasta pois vedetyn saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen ja eduskunnan hyllyttämän ILO 169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen puolesta. Heidän mielestään saamelaisia ei kuultu riittävästi noissa lainvalmisteluissa.

En tiedä millaisen homogeenisen saamenkansan puolesta nämä politiikkaa tekevät tietäjät puhuvat, sillä nähdäkseni saamelaiset eivät ole olleet läheskään yksimielisiä saamelaiskäräjien harjoittamasta politiikasta ja sen nojalla esitetyistä vaatimuksista. Kun Lehtola ja Valkonen kirjoittavat, että saamelaiskysymykset ovat alusta alkaen herättäneet kiivasta keskustelua Lapissa ja että rintamat ovat jakautuneet kahtia, saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin, he antavat virheellisesti ymmärtää tuon rintaman kulkevan saamelaisten ja suomalaisten välillä.

On siis kirjoittajilta täyttä puppua väittää, että eduskunnan valiokunnissa ”kuultiin mieluummin saamelaiskäräjiä vastustavia paikallisia ja maakunnallisia tahoja kuin saamelaisia itseään”.

Lehtola ja Valkonen pitävät outona sitä, että saamelaisasioissa tunnutaan edellyttävän pääsyä paikalliseen yhteisymmärrykseen ennen päätöksiä. Heidän mielestään siis konflikteille voidaan ja pitää jättää tilaus ja sekö sitten olisi saamelaisten etu?

Edelleenkin elämme oikeusvaltio Suomessa, jossa lait säätää yhteiskuntaa kokonaisuutena edustava eduskunta. Silloin yksittäinen intressiryhmä, jonka ei katsota edustavan kunnolla edes viitteenään käyttävää kansanryhmää, ei voi sanella millainen sitä(kin) koskevien lakien ja sopimusten sisällön on oltava.

Monesti täytyy ihmetellä miten tukevasti näillä yliopistoissa ja kulttuuripalatseissa palkkaa kuittaavilla ovatkaan nappaskengät irti maassa. Viisastelen näin, koska en oikein osaa kuvitella näitäkään tässä puheena olevia henkilöitä ”ärjäntteellä” eli siellä arjen saamelaiskulttuuria harjoittamassa. Vapunajan räntäsateessa poroja vasottamassa tai Inarijärven tuulessa juomuksia kokemassa.

Kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin aikanaan erämaiden suojelussa. Silloinkin eniten tohkeissaan oli porukka, joka ei todellisuudessa pärjäisi viikkoakaan lokakuisessa saati tammikuisessa erämaassa. On kerrottu, että suurin osa näistä suojelijoista ei haluakaan mennä minnekään korpeen sääskien syötäväksi, mutta heillä on tarve vaalia sielunrauhaansa mielikuvalla, että jossain on vielä koskematon ja villi erämaa.

Jotain tällaista mielikuvataustaa mahtaa Lehtolan ja Valkosenkin politikoinnilla olla. He ruokkivat tällä kerralla Suomen eduskunnan suuntaan mielikuvaa nomadikulttuurissa tai ainakin jossain sinne päin olevassa vuotuiskierrossa elävästä oikeudettomasta alkuperäiskansasta, jota kansainvälisen oikeuden ja -sopimusten mukaan kuuluu auttaa pääsemään yhdenvertaiseen asemaan asuinalueensa valloittaneiden  kanssa. Lisäksi tätä kansaa uhkaa aggressiivisesti harjoitettu assimilaatio valtaväestön tunkiessa satatuhatpäisenä massana valtaamaan alkuperäiskansan hallintoa ja samalla identiteettiä.

Minneköhän Lehtolan ja Valkosen kirjoituksessa katoaa se tavallisten saamelaisten suuri enemmistö, joka ei todellakaan harjoita mitään perinteistä kulttuurielinkeinoa, vaan jossa on yrittäjiä, virkamiehiä, palkkatuloa kuittaavia duunareita tai sitten työttömiä. Saamelaisissa on muiden Suomen kansalaisten tavoin rikkaita ja köyhiä, koulutettuja ja vähemmän koulutettuja, maalaisia ja kaupunkilaisia, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia sekä ennen muuta muun väestön tavoin asuinpaikastaan ja asemastaan johtuen tasa-arvoisia tai vähemmän tasa-arvoisia.

Ei ole olemassa sitä homogeenista, tasapäistä ja yhdellä tavalla ajattelevaa tai määriteltävää saamen kansaa, jonka edestä professori ja lehtori Hesarissa kirjoittavat.

Jos kaupunkilainen maallikkosuojelija elää erämaamielikuvissaan, häntä voi maallikko inarilainen ymmärtää. Jos taas oppineena kirjoituksensa signeeraavat yliopistomiehet virittelevät tuollaisia mielikuvia ja ohittavat kylmän viileästi inarinsaamelaisten oikeuden arvioida itse keitä he joukkoonsa kuuluviksi katsovat, tai yleensä statuksettomien saamelaisten oikeuden identifioitua alkuperäiskansaan, tai kaikkineen Lapinmaan historiallisen totuuden, ei tuollaisia valikoivan syrjinnän tietoisia puolustajia voi eikä pidäkään ymmärtää.

Lehtola ja Valkonen menevät kirjoituksessaan puhdasoppiselle saamelaiskäräjien johdon leimakirveslinjalle, kun he jakavat eduskunnan valiokuntien kuulemia asiantuntijoita saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin. Samaa Heikki J. Hyvärisen aikanaan luomaa tyyliä edustaa myös se väärässä olemisen toteaminen – ilman kestävää perustelua -, jolla aiemmin on sivallettu muun muassa korkeinta hallinto-oikeutta (KHO) ja josta nyt siis saavat osansa eduskunta ja sen valiokunnat.

Täytyy sanoa, että onneksi eduskunta ja sen valiokunnat julkisilla kuulemisilla sekä niiden pohjalta tehdyillä kannanotoillaan pudottivat oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin  ja Klemetti Näkkäläjärven väsäämät syrjintä- ja konfliktilait takaisin maan kamaralle.

Täytyy toivoa ja luottaakin, ettei vastaavaa fiaskoa enää Suomen eduskunnan eteen kanneta.

Veikko

Ohessa linkki edellä mainittuun kirjoitukseen Helsingin Sanomissa:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1430019330089?jako=9a21858e150ecf54517777e22e90a578