Saamelaispolitiikan tarut ja todellisuus

Kesän aikana on tullut muutamankin kerran mieleen millaista kuplaa saamelaispolitiikan ja sen jatkeiden taholta lopulta ylläpidetään.

Ja ihmeteltyä kuinka pitkään tuo kupla voi yleensä pysyä ehjänä.

Jos aloittaisi vaikkapa käsitteestä saamelaisyhteisö, jota on tietyssä tarkoituksessa viime aikoina tavallaan supistettu käsitteeksi sukuyhteisö.

Saamelaiskäräjävaalien lähestyessä näitä käsitteitä on viljelty haluttaessa torjua käräjien vaaliluetteloon hakevia ”vääriä” henkilöitä. Saamelaiskäräjävaalien vaalilautakunnan käsittelyn jäljiltä käräjien hallitukselle tehtiin 200 oikaisupyyntöä, joista – arvata saattaa – suurin osa ellei peräti kaikki hallitus uutisten mukaan käytännössä lähes kylmiltään lyhyessä käsittelyssään hylkäsi. Oikaisuprosessi jatkuu siis korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO), mutta kiusanteko on jälleen kannattanut ja todennäköisesti melkoinen joukko potentiaalisia äänioikeuden kriteerit täyttäviä henkilöitä jää jälleen seuraavissakin vaaleissa rannalle.

Saamelaiskäräjien nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kiteytti jossain haastattelussaan syyn tähän räikeään kiusaamiseen: uudet äänestäjät voisivat muuttaa käräjien nykyistä valtasuhdetta.

Tilanne herättää kriittisessä tarkastelijassa kysymyksen mikä on se saamelaisyhteisö, jota nykyinen saamelaiskäräjien valtaeliitti tukijoineen edustaa? Kun tiedetään, etteivät kaikki saamelaiset ole hakeneetkaan käräjien äänioikeutta ja noista äänioikeutetuistakin vain vajaa puolet käy äänestämässä, voidaan puhua mitä melkoisesta demokratiavajeesta – siis yhteisön tasolla. Lisäksi on muistettava, ettei valittu saamelaiskäräjätkään ole politiikassaan yksimielinen. Päinvastoin, erilainen kärhämöinti on leimannut sen toimintaa useammankin vaalikauden ajan.

Sukuyhteisöön tukeutuminen kuvaa oikeastaan hyvin saamelaispolitiikan käpertymistä yhä pienemmän ja fanaattisemman piirin bisnekseksi. Todellisuudessahan juuri aineelliset edut ovat vahvassa asemassa nykyisten valtasuhteiden puolustamisessa. Se ratsuna käytetty saamelaiskulttuuri on lopulta usein vain Audin pukukoukussa kiikkuva lapintakki, joka vedetään parkkipaikalla päälle kun mennään johonkin sitä kulttuuria edustamaan – tai esittämään.

Todellinen saamelaisuus tänä päivänä on ihan jotain muuta kuin verassa poseeraamista. Jo se, että saamelaiskulttuurin mainostetaan nojaavan poronhoitoon, on tänä päivänä silkkaa tarua kun tiedetään kuinka pientä roolia poronhoito näyttelee nykysaamelaisten elämässä minään pääasiallisena tai etenkään yksinomaisena elinkeinona. Ja vielä jos puhutaan ”perinteisestä” poronhoidosta – puhumattakaan jostain ”nomadisesta saamelaisporonhoidosta”.

Se on vähän sama jos puhuttaisiin maailmalle vielä suomalaisesta kulttuurista karhun kansan viitekehyksessä – välillä mobiililäpyskää räpläten.

En sano, etteikö saamelaisten tai suomalaisten tulisi kulttuuriaan harrastaa ja kulttuuriset juurensa säilyttää, mutta niiden valjastaminen talous- ja valtapolitiikan välineiksi ja siinä arjen todellisuudesta irrallaan ei istu.

Saamelaiskulttuurin valtaa ja varoja käyttävän ”yhteisön” tunnusmerkkeihin kuuluu äärimmäinen suvaitsemattomuus. On hyvin absurdia, että juuri nämä suvaitsemattomat poliitikot ja heidän myötäilijänsä mellastavat juuri monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden esitaistelijoina. Heiltä läimähtelee rasistin leimoja löysästi sinne ja tänne – henkilöihin ja tahoihin, jotka ovat rohjenneet arvostella heidän harjoittamaansa politiikkaa tai vaikkapa kyseenalaistaa heidän muokkaamaansa historiankirjoitusta. Tässä leimaamisessa tulee mukaan vielä ”tiedeyhteisö”, valikoitunut saamentutkijoiden joukko, joka ei vahingossakaan kyseenalaista saamelaispolitikan perusteita vaan lähtee sen suoranaisena jatkeena tuottamaan tuohon politiikkaan soveltuvaa ”tutkimustietoa”. Jos jotkut tutkijat ovat toimineet kriittisesti kuten tutkijoiden kuuluu, heitä on koetettu sekä ”saamelaisyhteisön” että sen ”tiedeyhteisön” taholta lytätä.

Äärimmäinen suvaitsemattomuus on huipentunut saamelaismäärittelyssä ja ollut naurettavinta vaikkapa kiihkoiltaessa saamenpuvun aitoudesta tai käyttöoikeudesta. Jälkimmäinen on naurettavaa kun tiedetään tuon puvun lainojen historia sekä pohditaan missä vaiheessa näiden määrittäjien mielestä vaikkapa näkkälänpuvussa saavutetaan – tai on jo saavutettu – epäaitouden raja.

Saamelaisuuden määrittelyssä saamelaiskäräjien vaalilautakunta lienee lajissaan todellinen huippu. Jos lautakunnan jäsen perustelee kentällä toimintaansa sillä, ettei voi hyväksyä joitain henkilöitä käräjien vaaliluetteloon koska nämä kiusasivat häntä koulussa, voinee jäsenen tasoa jo tällä arvioida.

Erityisen kyseenalaiseksi saamelaisuuden määrittely on käynyt silloin kun aito saamelaisyhteisö ei voi oman sukuyhteisönsä tuntemuksella määrittää jäseniään. Näinhän on käynyt ja käymässä inarinsaamelaisten kohdalla; toisen saamelaisrtyhmän voimin istuva vaalilautakunta ei ole halunnut tunnistaa ja tunnustaa heitä kelvollisiksi vaaliluetteloon. Inarinsaamelaisten ja kolttien kohdalla saamelaiseen valtapolitiikkaan on lisäksi kuulunut ansiokas hajottaminen. Niinpä muun muassa muutamat inarinsaamelaiset valtapolitiikan tukijat ovat syyttäneet Anarâšah rs/ Inarinsaamelaiset ry -yhdistystä inarinsaamelaisen identiteetin varastamisesta. Noin sivusta seuraten väite tuntuu järjenvastaiselta, koskapa kyseisen yhdistyksen jäsenet ovat saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvia siinä missä nämä syyttäjätkin.

Suurimpia Klemetti Näkkäläjärven puheenjohtajakaudella vain paisuneita saamelaispolitiikan kuplia on ratsastaminen luonnon monimuotoisuudella. Itse saatoin seurata tätä ”luonnon puolustamista” hyvin taannoisessa uuden metsähallituslain valmisteluun liittyneessä työryhmässä. Siellä saatoin nähdä kuinka esimerkiksi ympäristöministeriössä on nielaistu karvoineen kaikkineen tarjoiltu mielikuva saamelaisten halusta ja taidosta turvata pohjoisimman Suomen luonnon monimuotoisuus. Käytännössä ministeriö on tunnustanut toistaiseksi vain saamelaiskäräjät sellaiseksi kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen kirjauksissa todetuksi paikallisyhteisöksi, jonka edustamaa ”perinteistä” luonnon käytön tietoa muun muassa Metsähallituksen tulee kuulla laaditun Akwé Kon -ohjeistuksen puitteissa.

Olen varma, että saamelaisista löytyy laajalti luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannattajia, mutta valitettavasti saamelaiskäräjien Akwé Kon -työryhmien valinnat ovat painottuneet vain ja ainoastaan yhden elinkeinon intressien ajajiin. Myös tässä luonnon monimuotoisuuden asiassa törmätään nopeasti ”tiedeyhteisöön”, jossa vain harva on rohjennut soittaa hälytyskelloja käynnissä olevan luontoa köyhdyttävän tilanteen takia.

Veikko