Kolttalaki – tarpeellinen vaiko asutuslakien piilorasistinen jäänne?

Osa Petsamon alueella asuneesta kolttaväestöstä halusi muuttaa jatkosodan rajamuodostuksen seurauksena Suomen nykyisen itäajan sisäpuolelle Inariin. Osa koltista jäi silloiseen Neuvostoliittoon ja jonkun verran heitä sijoittui Norjaan. Evakkotaipaleen ja sodanjälkeisen väliaikaisasumisen jälkeen kolttien lopullinen asuttaminen Inariin ja siellä Nellimin, Keväjärven ja Sevettijärvi-Näätämö -alueille tapahtui vuonna 1949.

Suomessa kolttia on arvioitu olevan noin 600, joista noin 400 asuu Inarin kunnan alueelle määritetyllä koltta-alueella. Tuo alue on vanhastaan inarinsaamelaisten asuinaluetta.

Ensimmäinen laki kolttien asuttamisesta annettiin vuonna 1955, jonka jälkeen lakia on tarkistettu ja viimeksi vuoden 1995 lailla. Kolttalain tavoitteeksi on yhä tuolloin kirjattu ”edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria”. Jo Petsamon aikoina koltat olivat olleet Suomen valtion huomion ja tukitoimien kohteena, osin useiden alojen tutkijoidenkin vedottua ”Suomen intiaanien” pelastamiseksi vuonna 1920 tehdyn Tarton rauhan rajan halkaistua jo aiemmin kolttien aluetta. Tuolloin valtion tuella vuonna 1927 rakennettiin muun muassa kolttien vuotuismuuton kannalta tärkeä uusi talvikylä, Suonikylä, joka sekin siis jäi seuraavan rajanvedon itäpuolelle. Talvikylään rakennettiin oma koulukin, jossa annettiin suomenkielistä opetusta.

Vaikka Suomeen halunneiden kolttien asuttaminen lähti liikkeelle varsin vaatimattomista puitteista, johtuen osaltaan myös toisaalla Suomessa käynnissä olleen paljon suurimittaisemman ja vaikeammankin asuttamisen vaatimista ponnistuksista ja huomiosta, säädetyt kolttalait alkoivat nopeasti nostaa sekä kolttien asumisen tasoa ja myös mahdollisuuksia hyödyntää uuden asuinalueensa luontoa ja osin sitä kautta myös elintasoaan. Rinnan kolttalain etuisuuksien kanssa koltat ovat voineet hyödyntää myös muiden muassa poronhoitolakia sekä saamelaisuuteen yleisemmin kytkeytyviä kulttuurisia ja statuksellisia etuja. Vielä vain ehkä vuosikymmen sitten sain kuulla joidenkin kolttien ylistävän pysyväksi erityislaiksi muodostunutta kolttalakia Suomen parhaaksi laiksi.

Vaikka kolttien erityiset etuudet alueensa muuhun väestöön ja esimerkiksi sen alkuperäisiin inarinsaamelaisiin nähden ovat olleet pitkään omaa luokkaansa, on niistä kuulunut suhteellisen vähän kritiikkiä. Näin aivan viime vuosiin asti. Toki on esiintynyt ihmettelyä siitä, miten jollakin väestönosalla on muita paremmat oikeudet saada hyvin tuntuvat avustukset ja lopulle 20 vuoden halvat lainat rakentaessaan nykyaikaisia omakotitaloja, oikeudet hakea valtion mailta luonnon hyödyntämiseen tarpeelliseksi katsomansa mökin paikka, jopa ihan kotitarvekalastuksen tai metsästyksen perustein, oikeudet ottaa polttopuunsa, rakennuspuunsa, maa-aineksia, jäkälää sekä esimerkiksi kalastaa ilman muulle paikalliselle kotitarvekalastusta harjoittavalle väestölle asetettuja rajauksia. Laki sisältää muitakin esimerkiksi elinkeinotoimintaan liittyviä etuisuuksia, mutta edellä olevat asiat lienevät olleet eniten kansan huulilla.

Kolttakansan jonkinlainen pröystäilemättömyys ja ehkä myös aidoksi koettu luonnonläheisyys lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa siihen, että heidät on oman näkemykseni mukaan hyväksytty tulokkuudestaan ja eduistaan huolimatta. Päinvastoin, etenkin saamelaispolitiikassa pienet vähemmistöt eli koltat ja inarinsaamelaiset ovat toimineet hyvinkin hyvässä yhteistyössä koettaen siten saada äänensä kuuluviin pohjoissaamelaisen kulttuurin ja sen vaatimusten takaa. Kummassakin pienessä kansanryhmässä on koettu - vuosien varrella kuultuna -jäämistä toisen luokan saamelaisiksi.

Varsin selkeä muutos tapahtui nykyistä edeltäneen saamelaiskäräjien istuntokauden aikana kun sekä inarinsaamelaisten että kolttien rivit halkesivat. Tilanteen taustalla olivat varmasti johtopaikoilla tapahtuneet henkilömuutokset ja -jännitteet sekä samaan aikaan tapahtunut saamelaispolitiikan kärjistyminen tavoitteena saamelaiskäräjien vallan kasvattaminen. Kun kolttien johto liittoutui Tiina Sanila-Aikio kärkenään Klemetti Näkkäläjärven johtaman pohjoissaamelaisen käräjäeliitin kanssa, jäivät inarinsaamelaiset käytännössä yksin meneillään olleiden saamelaiskäräjälain uudistukseen, ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin ja metsähallituslain uudistamiseen liittyneiden pyrkimysten sivustakatsojiksi. Seurauksena oli, että inarinsaamelaiset alueensa todellisena alkuperäiskansana ryhtyivät nostamaan profiiliaan vaatimalla muun muassa samaa lainsäädännöllistä asemaa kuin koltilla on. Tästä puolestaan on seurannut vain yhä rajumpaa inarinsaamelaisiin kohdistuvaa syrjintää, jossa yhtenä juonteena on estää ja vastustaa inarinsaamelaista polvea olevien statuksettomien saamelaisten pääsy saamelaiskäräjien äänioikeusluetteloon.

Nykyinen tilanne on kaiken kaikkiaan kolttien osalta erikoinen, kun heidät on nostettu vastustamaan alueensa alkuperäisen saamelaisväestön aseman parantamista ja sen lisäksi syyttämään Suomen valtiota huonosta kohtelustaan. Saamelaiskäräjien johtoon päässeen Tiina Sanila-Aikion kansainvälisillä foorumeilla esittämä syyttely on nostanut koltat myös muun alueensa väestön silmätikuksi.

https://yle.fi/uutiset/3-7958791

Tässä työssä ovat toki kunnostautuneet muutamat muutkin heimolaiset osallistumalla esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ”valtaväestön” syyttelemiseen ja ”velkojen makseluun”. Nykyihmisiä moinen hyökkäily on ihmetyttänyt, kun aika harva kokee tehneensä koskaan mitään pahaa koltille, paremminkin päinvastoin.

Onkin ruvettu ihmettelemään mitä Suomeen halunneilta koltilta vielä tänään muihin kansalaisiin nähden puuttuu.

Kolttien taholta inarinsaamelaisiin kohdistettu vihamielisyys kiinnitti muun ihmettelyn ohella huomion kolttalain tarpeellisuuteen. Mikä tarve todellakin oli jatkaa kolttien asuttamiseen ja elinolojen parantamiseen säädettyä asutuslakia hamaan tulevaisuuteen, nyt jo pian neljännelle polvelle? Kuinka kävi muiden asutettujen väestöryhmien, karjalaisten sekä sodissa nuoruutensa ja terveytensä menettäneiden rintamamiesten kohdalla? Eivät heidän jälkeläisensä ja näiden jälkeläiset ole enää nauttineet mistään erityiseduista – tai toisin ilmaistuna ole olleet valtion holhottavina. Varmasti karjalaisilta jäi rajan taakse kaikki sotiin mennessä hankittu omaisuus siinä missä koltiltakin.

Jokin aika sitten näin sosiaalisessa mediassa kolttia sivunneessa keskustelussa erään kolttaheimoon kuuluvan huomauttavan, ettei ole koskaan kuitannut mitään lain suomia etuisuuksia. Hän kertoi hankkineensa kaiken talosta polttopuihin omilla rahoillaan. Tuo huomautus sai ajattelemaan, että henkilö oli ilmeisesti kokenut kolttalain tänä aikana jotenkin alentavaksi ja halunnut osoittaa pärjäävänsä kyllä ihan omillaan. Tuosta ajatus kääntyi Suomen valtioon eli näkeekö se todellakin koltat niin avuttomina, että he vielä sukupolvienkin jälkeen tarvitsevat tällaista suojalakia? Onko tuo laki itse asiassa enää yhdenlainen pieneen väestönosaan kohdistuvaa valtiollista piilorasismia?

On varmasti totta, että koltista – kuten muistakin väestöryhmistä - löytyy heikosti pärjänneitä, mutta myös todella äveriään oloista mersukansaa. Jostain syystä vain noita hyvin pärjääviä näkee kotimaan ja maailman foorumeilla kertomassa Suomen huonosta ihmisoikeustilanteesta. Valittaminen on joillekin elintason turvaava työ.
Kun parhaillaan eletään aikaa jona Suomen valtiolta vaaditaan totuus- ja sovintokomissiota selvittämään saamelaisiin – ja myös siis kolttiin – kohdistunutta kaltoinkohtelua, on mielestäni kaiken tuon komisseeraamisen pohjana oltava kattava ja äärimmäisen objektiivinen olosuhdeselvitys. Vanhat asuntolakurjuudet voidaan pyytää anteeksi - vaikka sitä kurjuutta on koettu kyllä pitkin Suomen syrjäalueita - , mutta samalla pitää olla rohkeutta avata ja jopa lopettaa lakeja, joilla nykyaikana ei ole todellisia, yhteiskunnallisesti kestäviä perusteita.

Karjalan evakkojen ja rintamamiesten asuttaminen oli sodan heikentämälle Suomelle suuri ponnistus. Lappiin karjalaisia asutettiin reilut 8000 henkilöä, mutta esimerkiksi suomenruotsalaiselle alueelle heitä pääsi vapaaehtoisin kaupoin sijoittumaan vain vähän - suomenruotsalaisten yhteisöt vastustivat karjalaisten tuloa ja saivat aikaan asutuslakiin erityisen "ruotsalaispykälän" kulttuurinsa suojaan vedoten. 2000-luvulla on esitetty, ettei edellisten sukupolvien tylyydestä saa syyttää nykyisiä suomenruotsalaisia. Tässäkin mennään vähän eri sävelellä kuin pohjoisen totuuskomissiopuheissa.