Lentävät kelkat rakentavat kulttuuria

Pääsiäisen vähänlaisessa uutisvirrassa on kellunut pinnalla Inarijärven Nanguvuonolla sattunut, yhden miehen hengen vaatinut kelkkailuonnettomuus.

Kyseessä oli aamuöinen ajelu, johon liittyi humala ja puutteellinen ajovarustus; yökelkkailemassa olleilla kolmella miehellä ei ollut kenelläkään kypärää. Tosin harvemmin sen on tilastoitu pelastaneen henkiä silloin kun on törmäilty kelkoilla milloin puihin, siltarakenteisiin tai muihin kovassa vauhdissa eteen ilmaantuneisiin esteisiin.

Vain joitain päiviä sitten Inarin Angelissa ajoi mies kovalla vauhdilla kelkalla tiellä törmäten mutkassa henkilöauton keulaan. Kaveri jäi henkiin, mutta ajelut on ajeltu.

Kelkkailuonnettomuudet saavat mediassa suhteettomankin suuren huomion. Toki niitä sattuu vilkkaimpina keväisinä viikkoina ja viikonloppuina, mutta määrällisesti ruumiita ja rampoja tulee vähän verrattuna muuhun liikenteeseen ja liikkumiseen. Laskettelurinteissäkin katkotaan luita joskus päivittäin ja hiihtoladuille tuupertuu äijää kaikkensa antaneina.

Kelkkailuonnettomuudet houkuttavat aina koloistaan esiin kelkkailun vastustajat. Aletaan vaatia lisää kieltoja ja ainakin sääntöjen tiukentamisia. Vakuutusyhtiöt ovat myös tarkkoina ja näkevät tilaisuutensa korottaa kelkkojen vakuutusmaksuja.

Ilmiö on vähän samanlainen kuin kouluampumisissa. Nuo traagiset tapahtumat on pyritty käyttämään hyväksi aselain kiristämiseksi, aivan kuin keräämällä papoilta pyssyt pois estettäisiin vastaavia tapauksia. Oikea keinohan vaikuttaa tilanteeseen olisi palauttaa kouluihin sieltä säästöjen nimissä poistetut kuraattorit ja muutenkin terästää lasten ja nuorten kasvatukseen ja kasvamiseen liittyvää kotien, koulujen ja muun yhteiskunnan huolenpitoa.

Katson kelkkailua kelkoilla paljon ajaneena ja yhä paljon ajavana. En voi kehua olevani mikään malliajaja, mutta ajamisen tarkoitus on ollut aina jotensakin tarpeeseen liittyvää. Työn makuista.

Tästä näkökulmasta katsoen harmittaa se kelkkailukulttuuri, johon Suomessa on ajauduttu ja jota yhä näytään kelkkojen suunnittelussa ja etenkin niiden markkinoinnissa ruokkivan.

Vai oletteko nähneet montakaan kelkkamainosta, jossa laite ei olisi ollut korkealla ilmassa tai syöksymässä lunta tupruttaen jonnekin pystyyn rinteeseen – jatkaakseen ilmeisesti sen huipulta maata kiertävälle radalle?

Ei ihme, että kun laitteita noin mainostetaan, niillä myös yritetään kaahata kuvien opettamalla tavalla.

Rälläämiseen liittyy oleellisena osana ”omien polkujen kulkeminen”. Tosi mies ei aja reitillä tai jäljellä, vaan sen vieressä, mieluummin vielä siksakkia molemmille puolille möyhentäen. Tarveajoon tehty reitti tai jälki on näin pian sotkettu lumisateen jälkeen vaikeasti seurattavaksi ja möyhennetty muutenkin kelvottomaan kuntoon.

Joillakin mökeilläkin näyttää keväisin asustavan porukoita, jotka olisivat voineet rakentaa tupansa ihan hyvin vaikka soramontulle. Siellä olisi paljon hauskempia töyssyjä ajaa päivät ja yöt kelkkakrossia, kuin nyt rallata Inarijärven jäällä naapureille pakoputkien tehopillien ulvontaa esittelemässä.

Sama luontokäyttäytyminen tietenkin jatkuu kesällä vesijettirallilla.

Älkäämme siis ihmetelkö jos maastoliikennelaki ja moottorikelkkailua koskevat säädökset edelleen tiukkenevat. Olemmehan tottuneet siihen, että sitä pitää saada mitä on tilattukin.

Inarijärven Nanguvuono on muuten aluetta, jonne on kaavoitettu tiuhaa loma-asutusta. Vastaavia keskittymiä on pyritty saamaan myös muualle vielä erämaisen Inarijärven rannoille.

Kun vaikka nyt pääsiäisenä sattuu liikkumaan Nanguvuonolla, voi jäljistä nähdä ja myös kuulla millaista luontokulttuuria tällaiset taajamat tuottavat.

Veikko