Hyvärisen pitkä sota lappalaisia vastaan

Saamelaiskäräjien entinen, eläkkeellä oleva lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen on tehnyt pitkän päivätyön vääntäessään ja kääntäessään Ylä-Lapista Saamenmaata, jossa saamelaiskäräjät vaaliluetteloonsa hyväksyttyjen saamelaisten nimissä hallitsisi valtionmaita sekä niiden vanhoja lappalaisoikeuksia.

Asioita pitkään seuranneena tuntuu siltä, että pitkälti Hyvärisen omasta ansiosta tuo Saamenmaa on jäänyt syntymättä.

Viime vuodet Hyvärinen on joutunut käyttämään oikeustieteiden kandidaatin taitojaan ja luontaista aggressiivisuuttaan lappalaisten nujertamiseen. Ja jopa heidän olemassaolonsa kiistämiseen.

Tiivistettynä hänen politiikkansa on ollut, että Lapin alueen alkuperäiset lappalaiset ovat kadonneet eli suomalaistuneet ja heiltä jääneet ”isännättömät” oikeudet tulisi nyt siirtää viimeisinä alkuperäiskansan tunnusmerkit säilyttäneille saamelaisille. Siitäkin huolimatta, että suurin osa heistä on Ruotsista ja Norjasta varsin myöhään Suomeen muuttaneiden entisten porolappalaisten jälkeläisiä.

Oikeuksien siirtäminen täysimääräisinä tapahtuisi viimeistään siinä vaiheessa kun Suomi ratifioi kansainvälisen ILO-alkuperäiskansasopimuksen.

Viimeksi viime viikolla Hyvärinen opetti pitkäaikaista saamelaispoliitikkoa Jouni Kittiä ”oikeille raiteille” alkuperäiskansatulkinnassa.

Kitti kirjoitti Lapin Kansassa, että saamen kielen vaihtuminen vuosisatojen aikana suomeksi ei estä ILO:n yleissopimuksen nojalla lappalaisia identifioitumasta alkuperäiskansaksi.

Hyvärisen mukaan lappalaiset ovatkin satoja vuosia sitten puhuneet saamea, mutta vaihdettuaan kielensä suomeksi muodostavat nykyisin enää kuvitteellisen lappalaisten alkuperäiskansan saamelaisten alkuperäiskansan rinnalle.

Hyvärisen katsoo, että ILO:n alkuperäiskansasopimus 169 koskee vain kansoja, kuten ”alkuperäiskansat” eikä ”alkuperäisväestöä”, jota termiä on paljon viljelty lappalaisia saamelaisista erottamaan.

”Kansan itsensä tulee sopimusmääräyksen mukaan pitää itseään alkuperäiskansana eli identifioitua alkuperäiskansaksi”, Hyvärinen opettaa. Hän jättää huomiotta myös lappalaisten julistautumisen sekä liittymisen muinaiskveenien jälkeläisinä suomalais-ugrilaisten kansojen yhteisöön.

On toki totta, ettei Suomi ole tunnustanut lappalaista alkuperäiskansaa perustuslaissaan kuten se on tehnyt saamelaisten osalta, mutta sekin saattaa tulla eteen mikäli valtio aikoo ratifioida ILO-sopimuksen ja noudattaa sitä suomalaiseen hallintotapaan kirjaimellisesti ja jopa oikeudenmukaisesti.

Hyvärinen tulkitsee myös niin, ettei ILO-sopimus edes määritä ketkä katsotaan alkuperäiskansaksi, vaan sen tekee Pohjolassa Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisia koskeva lainsäädäntö.

 ”Suomen laki tuntee vain saamelaiset maan ainoana alkuperäiskansana. Lisäksi ILO:n yleissopimus edellyttää, että ollakseen alkuperäiskansa ryhmän on täytynyt säilyttää kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Ei ole tiedossa, mitä mainittuja instituutioita lappalaisiksi virheellisesti kutsutut henkilöt olisivat säilyttäneet”, Hyvärinen kirjoittaa.

Kuten edellä huomautin, lakeja ja tunnustamisia voidaan ja voi olla pakkokin päivittää. Mitä taas tulee Hyvärisen väitteeseen lappalaisten sosiaalisten, taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten instituutioiden katoamisesta, on se täyttä puppua ja osoittaa käsittämätöntä kansanryhmän nollaamista.

Näin väittäessäni nojaan muun muassa Juha Joonan näkemyksiin tutkimuksessaan ”Entisiin Tornion ja Kemin lapinmaihin kuuluneiden alueiden maa- ja vesioikeuksista”.

Hyvärisen kadottamista lappalaisten instituutioista voidaan todeta, että verrattaessa 1600- ja 1700-luvuilla eläneiden ja nykypäivän lappalaisten elämää, yhteistä on esimerkiksi maa- ja vesialueiden käyttäminen metsästykseen, kalastukseen ja poronhoitoon. Ja kuten tunnettua, nuo mainitut maitten ja vesien käyttömuodot luetaan lainsäädännössä ainakin saamelaiseen kulttuuriin kuuluviksi.

”Lähtökohtana tulisi joka tapauksessa olla, että erilaisten instituutioiden säilymisen osalta tunturilappalaisten jälkeläisiä tulisi verrata tunturilappalaisiin ja metsälappalaisten jälkeläisiä metsälappalaisiin”, Joona toteaa.

On historiallinen tosiasia, että edellä mainitut kaksi lappalaisryhmää, kuten siinä välissä vielä esimerkiksi Tenon joki- ja Inarin kalastajalappalaiset, ovat poikenneet toisistaan paitsi asuinalueittensa, kieltensä ja elinkeinojensa, myös kulttuurinsa osilta.

”Ei voitane olettaa, että toisen ryhmän jälkeläisen olisi tullut säilyttää sellaisia instituutioita, jotka ovat olleet käytössä vain toisen ryhmän piirissä, vaan nykyään eläviä henkilöitä tulee verrata kunkin henkilön omiin esivanhempiin”, toteaa Joona.

Veikko

Jk:

”Yhä useammat ymmärtävät tänään, ettei saamelaiskäräjien alkuperäisväestöä repivällä politiikalla ole tulevaisuutta. Samanlaisista utopioista on eri puolilta maailmaa historiallisia esimerkkejä, joihin on liittynyt loputtomasti uskonnollisia ja kansallisia konflikteja ennen kuin ne on saatu loppumaan. Silloinkin kaikki alkaa tosiasioiden tunnustamisesta”, kommentoi Jouni Kitti vielä Lapin Kansassa Hyväriseltä saamaansa ojennusta.